Vastuullisten valintojen tuskaa

Julkaistu 26.4.2012 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Ruokavalinnat alkavat olla jo vaikeusasteeltaan lähellä avaruustiedettä. Eilen julkaistu tutkimus kertoo, että Suomessa kasvatetun kirjolohen ympäristökuorma on pienentynyt merkittävästi. Sekä rehevöittävät päästöt että ilmastopäästöt ovat pienentyneet kymmenessä vuodessa. Hienoa: kotimaassa kasvatettua kirjolohta voi siis syödä hyvällä omallatunnolla. Ainakin, jos on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Mutta jos on huolissaan Itämeren tilasta, naudan, sian ja broilerin tuotanto aiheuttavat vähemmän rehevöittäviä päästöjä kuin kirjolohenkasvatus. Pitää siis päättää ensin, onko enemmän huolissaan Itämerestä vai ilmastosta ja valita ruokalista sen mukaan.
Tämä olisi kuitenkin vielä aivan liian helppoa. Saattaa tulla mieleen sellainenkin kysymys, että onko Norjan lohi vai kotimaassa kasvatettu kirjolohi parempi valinta. Hiilijalanjälki on samaa luokkaa. Rehevöittävät päästöt ovat Norjassa hieman pienemmät kuin Itämerellä, koska Atlantti laimentaa ravinteet tehokkaammin. Toisaalta Norjassa ongelmana ovat viljelylaitoksilta karkailevat lohet, jotka uhkaavat luonnon kalakantoja ja siirtävät tauteja luonnonkaloihin. Norjan lohi on suomalaisessa kaupassa kotimaista kirjolohta halvempaa, koska Norjassa kalanviljelylaitokset ovat paljon Suomea suurempia ja tehokkaampia yksikköjä. Ja kaikki tämä pitäisi ottaa huomioon, kun tekee kalatiskin ääressä valistunutta ostospäätöstä!
Kotimaisen luonnonkalan syöminen tietenkin olisi helppo valinta. Se ei tuota rehevöittäviä päästöjä. Hiilipyrstönjälkikin jää olemattomaksi, elleivät kuljetusmatkat ole kohtuuttomia. Toisaalta pitää muistaa välttää uhanalaisia lajeja kuten villiä lohta ja vaellussiikaa. Lisäksi kirjolohen rasvakoostumus on luonnonkaloja parempi eli se on terveellisempää. Sitten on vielä tuo Itämeren dioksiiniongelma… Muutama tovi voi kalatiskin ääressä vierähtää, kun yrittää tehdä parasta mahdollista valintaa.
Tiedostavan kuluttajan osa ei ole kadehdittava.

Tallennettu kategorioihin Ilmasto, Itämeri, Kuluttaminen | Jätä kommentti

Kaivosalan maine murenee

Julkaistu 27.3.2012 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Hallituksella on hieno tavoite tehdä Suomesta kestävän kaivostoiminnan mallimaa.
Ikävä kyllä päivittäiset uutiset lyövät tavoitetta rajusti korville. Talvivaaralla tuntuu ympäristöongelmia riittävän. Raahessa haetaan lupaa jätevesien päästämiseksi luontoon ja Orivedellä on raportoitu kaivoksen alapuolisten järvien happamoitumisesta.
Uusien kaivosten odotetaan tuovan Suomeen tuhansia uusia työpaikkoja. Ne ovat taatusti tervetulleita, mutta ei varmaankaan hinnalla millä hyvänsä. Jos hintana on ympäristön pilaantuminen, lasku on liian kallis. Kaivostoiminta jättää aina jälkensä ympäristöön, mutta on suuri ero siinä, ovatko jäljet siedettäviä vai kestämättömiä.
Nyt yleinen käsitys tuntuu olevan, ettei viranomaisilla ole halua tai resursseja puuttua tehokkaasti kaivosten ympäristöongelmiin. Tältä pohjalta on turha puhua kestävästä kaivostoiminnasta.
Jos alan mainetta halutaan parantaa, valvonta on saatava kuntoon. Ongelmiin on puututtava nopeasti eikä vasta kuukausien tai vuosien päästä. Kaivosyhtiöt on velvoitettava korjaamaan ja korvaamaan ympäristölle aiheutuvat haitat. Jos lain ja lupaehtojen asettamat vaatimukset ovat liian lepsuja, niitä on kiristettävä.
Se hyvä puoli jatkuvista ongelmista on ollut, että kaikki kaivokset ovat nyt suurennuslasin alla. Oli ongelma mikä tahansa, siitä varmasti uutisoidaan. Kaivosyhtiöt ja niden rahoittajat eivät taatusti halua joutua leimatuiksi ympäristön pilaajiksi. Kun leima on kerran tarttunut, sen karistaminen on todella vaikeaa. Julkisuus ei kuitenkaan voi olla ainoa kaivostoiminnan vartija Suomessa. Virallinenkin valvonta pitää saada toimimaan.

Tallennettu kategorioihin Luonto | 1 kommentti

Ongelmanratkaisua venäläiseen tapaan

Julkaistu 8.2.2012 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Suomalaiset ja venäläiset toimintatavat törmäävät rajusti yhteen Kingiseppin lannoitetehtaan tapauksessa. Me haluaisimme ratkaista ongelman heti, mutta venäläiset keskittyvät kiistämään koko ongelman olemassaolon. Venäläisviranomaiset muuttavat lausuntojaan joka käänteessä tarpeen mukaan. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle asiassa ollaan valmiita menemään: laimennetaanko näytteitä tai siirretäänkö jätevedet virtaamaan johonkin uuteen paikkaan? Kuka maksaa ja kenelle?
Se on varmaa, että suoraviivaisesta asioiden etenemisestä on turha haaveilla. Kohteliaita sanakäänteitä riittää, mutta kulissien takana voi tapahtua mitä vain.
Itse yritys on sikäli hankalassa tilanteessa, että se toimii kansainvälisesti ja on listautumassa pörssiin. Täysin välinpitämättömästi se ei siis voi suhtautua ympäristöasioihin. Tähän mennessä yritys on omilla mittauksillaan pyrkinyt osoittamaan, että päästöt ovat vain murto-osa suomalaisten mittaamista.
Sinänsä yhtiön omistajalla, Venäjän rikkaimpiin kuuluvalla oligarkilla, olisi hyvinkin varaa rakentaa puhdistamo lannoitetehtaalle. Toistaiseksi hän ei ole osittanut kiinnostusta asiaan eivätkä suomalaiset ole häntä tavoittaneet. Yhtiön hallituksessa istuu myös eurooppalaisia, joihin nyt yritetään vedota.
Eilen suomalaisista tutkijoista ja ympäristöviranomaisista koostuva ryhmä vieraili ensimmäistä kertaa tehtaalla. Vierailun aikana sovittiin yhteisestä näytteenotosta. Ensi viikosta lähtien tehtaan, Suomen ympäristökeskuksen ja Venäjän viranomaisten edustajat ottavat joka viikko näytteitä Luga-joesta sekä tehtaan ylä- että alapuolelta. Näin yritetään saada varmistettua fosforipäästön suuruus ja lähde. Näytteet tutkitaan sekä suomalaisessa että venäläisessä laboratoriossa.
Seuraavat pari kuukautta siis vierähtävät mittaushommissa. On todella mielenkiintoista seurata, millaisia tuloksia saadaan. Ovatko fosfoiripäästöt yllättäen kadonneet jonnekin vai todistavatko näytteet lopultakin, että päästö on olemassa ja sille on tehtävä jotain.

Tallennettu kategorioihin Itämeri | 1 kommentti

Jättipäästö ruokkii Suomenlahden leviä

Julkaistu 19.1.2012 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Luoteis-Venäjällä paljastunut uusi Suomenlahtea saastuttava päästölähde on ikävin uutinen pitkiin aikoihin. Se herättää kysymyksiä siitä, miten tällaista ylipäätään voi tapahtua? Miten noin suuri päästölähde -- suurempi kuin Suomen vuotuiset päästöt -- voi pysyä salassa? Entä kuinka paljon lisää salattuja päästölähteitä Venäjältä vielä löytyy? Venäjällä näköjään kaikki on mahdollista.
Jo useamman vuoden ajan venäläisviranomaiset ovat kyllä raportoineet Luga-joelta korkeita fosforipitoisuuksia. Niiden lähdettä ei vain ole haluttu tai osattu selvittää. Aiempi mittauspiste kuulemma oli sopivasti lannoitetehtaan yläpuolella. Vasta kun suomalaistutkijat kouluttivat venäläisiä kollegoita näytteenotossa, mittauspisteet saatiin siirrettyä järkeviin paikkoihin. Samalla löytyi päästöjen lähde.
Aiemmin Venäjä ei ole juuri päästänyt muiden maiden tutkijoita tekemään mittauksia omille alueilleen. Vaikka Suomessa tehdään jatkuvasti monenlaisia mittauksia Itämeren tilasta, ei näinkään suurta päästölähdettä pysty erottamaan Suomen puolelta.
Onni onnettomuudessa on se, että periaatteessa tällaisen päästölähteen kuriin saaminen on helppoa. Päästöojan fosfaattifosforin voisi helposti saostaa kemikaaleilla. Tarvitaan vai puhdistamo. Ja rahat sen rakentamiseen. Ensin pitää kuitenkin saada aikaan päätös siitä, että sellainen halutaan rakentaa. Ihan hetkessä asia tuskin Venäjällä etenee.
Seuraavaksi päästöjä mitataan lisää. Venäläisviranomaiset eivät onneksi kiistä päästölähteen olemassaoloa, mutta haluavat lisää mittauksia asian tarkemmaksi selvittämiseksi. Suomalaistutkijat ovat yhtä mieltä uusien mittausten tarpeellisuudesta. Nykyarviot päästön koosta -- suurin yksittäinen päästölähde Itämeren alueella -- perustuvat kolmen kuukauden mittauksiin.
Suomenlahden tilan kannalta puhdistamon rakentaminen olisi ehdottomasti kustannustehokas ratkaisu. Aiempien kokemusten mukaan asia voi edetä, jos muut Itämeren valtiot ryhtyvät rahoittamaan ja edistämään hanketta. Mitä nopeammin tämä valtava päästölähde saadaan suljettua, sitä nopeammin Suomenlahden tila voi kohentua. Ja mitä kauemmin puhdistamoa joudutaan odottamaan, sitä kauemmas toiveet paremmasta meren tilasta siirtyvät.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 3 kommenttia

Ilmasto ei pelastunut, mutta oikea suunta löytyi

Julkaistu 11.12.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Durbanin ilmastokokouksessa nuijittiin lopulta sopu pöytään kello viisi tänä aamuna. Neuvottelut venyivät puolitoista vuorokautta suunniteltua pidemmiksi ja se on jopa YK:n mittapuulla ennätysmäisen pitkä jatkoaika. Onneksi sentään jotain saatiin aikaan, ettei neuvottelijoita valvotettu turhaan kolmea yötä peräkkäin.
EU:lle eurokriisin ratkaiseminen tuntuu tällä hetkellä olevan huomattavasti vaikeampaa kuin maailman pelastaminen. EU vaati Durbanissa alusta asti kaikkia maita sitoutumaan uuden, kaikkia maita velvoittavan ilmastosopimuksen solmimiseen vuonna 2015. Vastineeksi EU lupasi suostua ensi vuonna päättyvän Kioton ilmastosopimuksen jatkoon. Historiallisena voi pitää sitä, että kehitysmaat liittoutuivat EU:n kanssa yhteiseen tavoitteeseen. Aiemmin teollisuusmaat ja kehitysmaat ovat ilmastoneuvotteluissa pysytelleet tiukasti omissa ryhmissään. Tämä uusi liitto loi paineita Yhdysvalloille, Kiinalle ja Intialle suostua lieventämään kantojaan.
Näissä oloissa kokouksen lopputulosta voi pitää hyvänä. Kaikki maat ovat nyt sitoutuneet yhden yhteisen päästövähennyssopimuksen solmimiseen. Kioton sopimukselle saatiin myös jatkokausi eikä ainoaa voimassa olevaa päästövähennyksiin velvoittavaa sopimusta tarvinnut haudata. Ainakin muutamat maat siis vähentävät päästöjään uutta sopimusta odotellessa.
Puutteita tosin on myös runsaasti. Ensinnäkään mistään uusista päästövähennystavoitteista ei sovittu. Maiden tähän mennessä antamat päästövähennyslupaukset eivät riitä pysäyttämään ilmastonmuutosta kahteen asteeseen. Kun uusi ilmastosopimus solmitaan vuonna 2015, voi kestää vuoteen 2020 ennenkuin se saadaan voimaan. Tutkijoiden mielestä maailman päästöt pitäisi kääntää laskuun vuoteen 2015 mennessä, joten kahden asteen tavoite uhkaa karata käsistä.
Toiseksi sopimustekstin kirjaus uuden sopimuksen laillisesta sitovuudesta on epämääräinen. Jotta Yhdysvallat saatiin mukaan, tekstissä ei mainita sanaparia ”laillisesti sitova”. Porsaanreikä on siis olemassa sille, ettei uusi sopimus pakottaisikaan maita toteuttamaan tarvittavia päästövähennyksiä.
Kolmanneksi vaikka Kioton sopimuksen toisesta kaudesta sovittiin, siinä on mukana EU:n lisäksi vain muutama maa. Niiden osuus maailman päästöistä on vain 16 prosentin luokkaa. Ilmasto ei pelastu, vaikka nuo maat vähentäisivät päästöjään kuinka ahkerasti.
Nyt on siis saatu aikaan hieno raami uudelle ilmastosopimukselle, mutta seuraavaksi siihen pitäisi saada jotain sisältöä. Ilmastonmuutoksen torjumisesta on nyt neuvoteltu jo 20 vuotta. Vaikka loppu häämöttää, seuraavien vuosien kokouksiin jäi vielä suuri määrä avoimia kysymyksiä.

Tallennettu kategorioihin Ilmasto, Yleinen | 1 kommentti

Ilmastoennätykset rikki – ratkaisut hukassa

Julkaistu 30.11.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Maailman Ilmatieteen järjestön WMO:n mukaan tämä vuosi on ennätyslämmin. Mittausten mukaan vuosi 2011 kirjataan kymmenenneksi lämpimimmäksi vuoden 1850 jälkeen, jolloin mittaukset alkoivat. 13 lämpimintä vuotta on mitattu viimeisten 15 vuoden aikana.
Ilmakehässä on nyt ennätysmäärä kasvihuonekaasuja. Nyt ollaan jo lähellä rajaa, jolloin ilmaston lämpenemistä ei pystytä enää rajoittamaan kahteen asteeseen.
Arktinen merijää on taas sulanut ennätysvauhtia. Määrällisesti jäätä on mitattu toiseksi vähäisin määrä (ennätysvähän mitattiin vuonna 2007), mutta jään ohuusennätys saavutettiin.
Sään ääri-ilmiöitä on tänä syksynä nähty poikkeuksellisen paljon: tulvia Thaimaassa, kuivuutta Keniassa, tulvia Australiassa, kuivuutta Somaliassa, rankkasateita Italiassa, myrskytuhoja Meksikossa, ennätyssateita Brasiliassa, aikainen lumimyrsky Yhdysvalloissa ja niin edelleen.
Monenlaisia ennätyksiä on siis rikottu.
Ongelma on olemassa ja tiedossa, mutta ratkaisut hukassa.
Maailman ilmastoneuvottelijat kokoustavat parhaillaan Durbanissa. Odotukset eivät ole korkealla.
Saattaa olla, että Kioton sopimus haudataan Durbanissa, jos sen jatkosta ei saada sovittua.
Ei sillä, että Kioton sopimus olisi mitenkään erinomaisen hyvä -- eihän se kata kuin murto-osan maailman päästöistä. Sen periaatteellinen merkitys on kuitenkin suurempi: onhan se ainoa sitova ja päästövähennyksiin velvoittava sopimus.
Tietenkin parasta olisi, jos päästövähennyksiin osallistuisivat kaikki maailman maat, kukin kykyjensä mukaan. Valitettavasti tällainen sopimus ei tällä hetkellä näytä ollenkaan mahdolliselta. Yksikään suuri saastuttaja ei suostu vähennyksiin elleivät kaikki maat ole mukana ja kehitysmaat -- aivan oikeutetusti -- vaativat teollisuusmaita hoitamaan ilmasto-ongelman, kun ne kerran ovat sen aiheuttaneet. Siihen neuvottelut sitten ovatkin jumittuneet.
Nyt EU ajaa kokouksessa mallia, jossa kaikki maat sitoutuisivat sitovaan ilmastosopimukseen, joka solmittaisiin 2015 ja tulisi voimaan 2020. Durbanissa pitäisi saada aikaan tiekartta, jotta tavoite toteutuisi.
194 maan yksimielisyys on niin vaikea saavuttaa, että tekee mieli julistaa kokous jo epäonnistuneeksi.
Toivotaan silti, että ensi viikon lopulla neuvottelijat yllättävät. Kööpenhaminan flopin jälkeen usko YK:n ilmastoneuvottelujen kykyyn ratkaista ilmasto-ongelma on romahtanut. Muitakaan varteenotettavia ratkaisuvaihtoehtoja ei kuitenkaan ole keksitty. Ilmasto-ongelmat ylittävät maiden rajat, mutta neuvottelijat eivät näköjään pysty samaan.
Vuoden kuluttua ilmastoneuvottelut järjestetään Qatarissa, joka on maailman suurin hiilidioksidipäästäjä asukasta kohden laskettuna.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | 3 kommenttia

Jätteiden arvo nousee

Julkaistu 19.10.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Jätteistä voi valmistaa liikennepolttoaineita. Jätteet kelpaavat kivihiilen korvikkeeksi lämmön ja sähkön tuotantoon. Kaatopaikat tuottavat metaania, jota voi käyttää niin polttoaineena kuin energiantuotannossakin. Kierrätyslasista voi valmistaa eristeeksi kelpaavaa vaahtolasia. Lähes päivittäin -- tai ainakin viikoittain -- tuntuu tulevan uutisia siitä, mihin kaikkeen jätteitä voi hyödyntää. Miten ihmeessä meillä on ollut tähän asti varaa jättää näin monipuolinen raaka-aine hyödyntämättä?
Keski-Eurooppaan verrattuna Suomi on kyllä ollutkin jätteiden hyödyntämisen takapajula. Toisaalla kaatopaikoista on pidetty kynsin hampain kiinni ja toisaalla jätteitä on kipattu surutta mihin sattuu -- järviä ja metsiähän meillä riittää. Nyt tilanne on pikkuhiljaa muuttumassa. Nähdäänköhän vielä sekin päivä, jolloin vanhoja kaatopaikkoja kaivetaan auki ja etsitään hyödynnettäviä materiaaleja?
Jo nyt jätteistä kiistellään. Yksityiset jätealan yritykset ja kunnalliset jätelaitokset ovat samoilla apajilla yhdyskuntajätteen keräilyssä. Tulevat jätteenpolttolaitokset haluavat haalia itselleen riittävästi poltettavaa. Kierrätys uhkaa jäädä polttamisen jalkoihin. Saavatkohan jätteiden tuottajat joskus valita, minkälaiseen käyttöön he jätteensä antavat?
Näin kuluttajan kannalta olisi hienoa, jos jätteiden kierrätys tehtäisiin entistä helpommaksi. Mitä lähempänä kierrätyspisteet sijaitsevat, sen parempi. Kun asuin Saksassa, joka korttelissa oli oma kierrätyspiste -- ja usein paikalla vielä joku naapuri neuvomassa, mihin laatikkoon mikin tavara tulee: ”Kai rouva tietää, ettei tuota voi laittaa siihen laatikkoon…”. Vaikka neuvojat välillä harmittivat, opin kierrättämään. Paluu Suomeen olikin sitten ankea, kun juuri mitään ei kierrätetty. Nyt kierrätetään, mutta parantamista kyllä vielä olisi.
Milloin biojätteen keräys tulee pakolliseksi jo viiden asunnon taloyhtiössä? Milloin kierrätysastiat tulevat lähemmäksi asuinalueita ja milloin niitä aletaan tyhjentää tiheämmin? Milloin energiajätteen keräys laajenee?

Tallennettu kategorioihin Jätteet | 2 kommenttia

Kauniit periaatteet – rujo arki

Julkaistu 27.9.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Porin Ahlaisissa sijaitsevan Uksjoen perkaus ei anna järin hyvää kuvaa viranomaisten toiminnasta. Päätös ruoppauksesta tehtiin maanomistajien enemmistön päätöksellä eli demokraattisesti. Sitten alkoivatkin ongelmat: alueellisen ympäristöviranomaisen mielestä ruoppaus voitiin hyvin tehdä vanhojen oppien mukaan eli 1960-luvun alun suunnitelmien pohjalta. Silloinhan puro ruopattiin edellisen kerran. Tosin puro oli 50 vuodessa muuttunut aika lailla -- luonnonmukaisemmaksi.
Se, etteivät kaikki maanomistajat piittaa luontoarvoista, on vielä jotenkuten ymmärrettävää. Sen sijaan on vaikeampi käsittää, etteivät ympäristöviranomaiset puolusta luontoarvoja.
Ruoppauksen jälkeen puro muistuttaa ojaa.
Juuri ennen ruoppausta Uksjokeen oli tehty kalataloudellinen kunnostussuunnitelma. Se unohdettiin, kun ruoppauksesta päätettiin.
Nyt ollaankin siinä tilanteessa, että saman viraston virkamiehet kiistelevät keskenään. Samasta Ely-keskuksesta löytyy täysin vastakkaisia mielipiteitä ruoppauksesta. Valtakunnalliset viranomaiset, kuten Suomen ympäristökeskus, ihmettelevät ruoppausjälkeä ja alueellisen ympäristöviranomaisen toimintaa.
Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että kun uusi vesilaki tulee voimaan vuodenvaihteessa, tällaisia tapauksia ei enää nähdä.
Montakohan niitä on Uksjoen lisäksi?
Harmi vain, ettei uusi vesilaki saa tehtyä tekemättömäksi.
Luontoarvojen huomioon ottamisesta ja nykyaikaisesta vesistökunnostuksesta on turha puhua, jos käytännössä toimitaan näin.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Horisontissa siintää terveempi Itämeri

Julkaistu 31.8.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Suomenlahden tila näyttää paremmalta. Vaikka mitään dramaattista äkillistä muutosta parempaan ei ole tapahtunut, hidas muutos myönteiseen suuntaan alkaa nyt näkyä. Päästöjä on vähennetty jo kauan, mutta Itämeri reagoi toimiin pitkällä viiveellä. Monet ovat jo ehtineet pohtia, paraneeko meren tila millään toimilla. On arvuuteltu, ollaanko ajauduttu jo niin huonoon tilanteeseen, ettei siitä ole lainkaan paluuta. Sen takia tuntuukin lähinnä ihmeeltä, että tutkijat nyt uskaltavat sanoa, että muutos parempaan alkaa näkyä.
Mainio uutinen kaikille meren ystäville. Rohkaisevaa kaikille, jotka ovat edistäneet päästövähennyksiä.
Siihen kannattaa kuitenkin varautua, että ensi vuonna tilanne saattaa näyttää taas huonommalta. Itämeren ominaispiirteiden takia sääolot saattavat arvaamattomasti vaikuttaa meren tilaan ja vuosittaiset vaihtelut jatkuvat tulevaisuudessakin. Silloin pitää vain uskoa pitkän aikavälin trendiin.
Emme ehkä joudukaan turvautumaan ruotsalaisten esittämään keinoon: Tanskan salmien räjäyttämiseen, jotta saataisiin lisää hapellista vettä Atlantilta Itämerelle.
Pietarin parantuneen jätevesien puhdistuksen pitäisi myös näkyä levien vähenemisenä itäisellä Suomenlahdella jo parin vuoden päästä.
Onkin ollut jotenkin epätoivoista raportoida vuosi vuoden jälkeen siitä, että Itämeren tila on huonontunut. Virkistävää, että voi joskus kertoa jotain myönteistäkin.
Ilonpilaajana ei tosin voi olla muistuttamatta siitä, että Itämeren tila ei edelleenkään ole hyvä. Kaukana siitä. Pääallas on edelleen hapeton ja monin paikoin rannikoillakin on edelleen hapettomia alueita. Töitä siis on edelleen ja päästövähennyksiä tarvitaan vielä paljon ennenkuin meren tila voi palautua hyväksi.
WWF:n tänään julkistaman arvion mukaan Itämeren rantavaltiot ovat onnistuneet vain välttävästi toteuttamaan Itämeren suojeluun liittyviä sopimuksia. Ehkä sopimuksiinkin nyt saadaan vauhtia, kun toivoa paremmasta on. Sen jo luulisi olevan kaikille selvää, ettei Itämerta pelasteta ainakaan katteettomilla päästövähennyslupauksilla tai lykkäämällä tarvittavia toimia hamaan tulevaisuuteen.

Tallennettu kategorioihin Itämeri | Jätä kommentti

Mistä sitä luomua saa?

Julkaistu 25.8.2011 kirjoittajalta Päivi Mäki-Petäjä

Luomu tuntuu nyt olevan kaikkien huulilla. Ja lähiruoka myös, vaikka ne ovatkin vähän eri asioita. Luomutiloilla menee lujaa, kun tuotteet viedään käsistä. Erilaisia ruokapiirejä perustetaan ennätystahtiin. Edelleen kuitenkin lähikaupan luomuhyllyt näyttävät pääasiassa vaisuilta. Ongelmaa tosin yritetään kuulemma nyt tosissaan ratkoa. Kauppaketjut yrittävät raivata esteitä luomuruuan tieltä.
Ongelmaksi tulee usein se, että luomutuottajat eivät pysty takaamaan riittävän suuria tuotemääriä kauppaketjujen tarpeisiin. Pitäisi siis luoda systeemi, jossa yksittäiset kaupat ja luomutuottajat löytäisivät toisensa. Silloin luomutuottaja voisi toimittaa tuotteensa vaikka vain yhteenkin kauppaan.
Maabrändityöryhmä visioi, että puolet Suomen maataloudesta olisi luomua vuonna 2030. Siinä kyllä on vielä työtä. Tuottajia tarvittaisiin paljon lisää. Ihan unelma-ammatilta luomuviljely ei kuitenkaan kuulosta. Luomutuottajan on helppo upota byrokratian viidakkoon. Erilaisia tarkastuksia ja lomakkeita riittää. Sen lisäksi, että viljelee, pitäisi myös osata markkinoida, kehitellä uusia tuotteita, järjestää tuotteiden kuljetukset ja ties mitä. Kuulostaa lähes ympärivuorokautiselta duunilta ja sitä se monelle taitaa ollakin. Eduksi olisi, jos viljelytaitojen lisäksi olisi kauppatieteilijän, juristin ja insinöörin tutkinnot. Luova hulluus ei sekään olisi pahitteeksi.
Ruoka kiinnostaa nyt ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Maku ja ympäristöystävällisyys ovat selkeitä myyntivaltteja. Luomutuotteita kuskataan suomalaiskauppojen hyllyille ympäri maailmaa. Kuluttaja-parka joutuu tarkkaan punnitsemaan, onko mitään järkeä ostaa toiselta puolelta maailmaa rahdattuja luomutuotteita. Niiden ekologinen jalanjälki nousee kuljetusmatkojen takia aikamoiseksi. Olisipa tarjolla kotimaisia vaihtoehtoja. Luomubuumi lopahtaa nopeasti, jos luomutuotteita ei ole helposti saatavilla. Aktiivisimmat tosin eivät anna pikkuseikkojen haitata: ainahan voi perustaa ruokaosuuskunnan, vuokrata oman pellon ja palkata viljelijän. Ainakin sillä tavalla saa luomua.

Tallennettu kategorioihin Kuluttaminen | 1 kommentti