Wild thing

Moi,

moni blogini lukija on talven aikana pyytänyt minua kirjoittamaan suhteestani veljeeni Sakuun. Pyynnöistä johtuen kirjoitan nyt tästä aiheesta, henkilökohtaisesti en ole aiemmin juurikaan asiaa käsitellyt. Omassa blogissa asia on luonnollista ottaa esille.

Meillä on ikäeroa noin kahdeksan ja puoli vuotta. Se on aika paljon. Lapsena se tarkoitti sitä, että Saku koetti usein kouluttaa minua tiettyyn pisteeseen saakka niin kuin isoveljet kai yleensä tekevät. Sitten olikin jo tappelu pystyssä, kun mua se kouluttaminen ei oikein kiinnostanut.

Meidän välinen suhde muuttui, kun Saku lähti Montrealiin vuonna 1995 -- olin silloin 11-vuotias. Toki hän jo ennen Montrealiin lähtöäkin asui poissa kotoa, mutta Turussa kuitenkin. Silloin kävinkin usein Sakun luona hengailemassa, käytiin yhdessä uimassa, jne. Se oli mulle tärkeetä aikaa, kun saimme viettää aikaa ihan vaan veljesten kesken.
Sakun lähtö Kanadaan oli mulle henkisesti vaikea ja kova paikka, kun isoveli seinän takaa oli yht´äkkiä toisella puolella maailmaa. Itse olin silloin vasta tulossa murrosikään.

Veljeyden lisäksi on olemassa kaveruus. Kaveruutemme syveni sinä kesänä, kun Saku meni naimisiin Hannan kanssa. Se oli 2002. Kyseisenä kesänä valmistelimme häitä, vietimme polttareita Sakun ja hänen kavereidensa kanssa. Tietysti häät oli huipennus koko kesälle ja meidän perheelle.
Se oli huippu kesä.

Saku on mulle tietynlainen turva, niin kuin varmaan isoveli on monelle muullekin. Soitan hänelle ja kysyn apua kun sitä tunnen tarvitsevani. Nyt puhun enemmänkin muista asioista kuin jääkiekosta. Kysyn häneltä, että mitä hän teki aikanaan samassa tilanteessa minun iässäni, jne.

Olen koittanut ottaa häneltä oppia muun muassa arkipäivän asioissa. Eniten ihailen Sakua siinä, miten hän ottaa muut ihmiset huomioon ihan jokapäiväisessä tekemisessä.
Nämä ovat asioita, joita Saku ei aina ymmärräkään, että pikkuveli seuraa.

Nykyään iso asia mulle on, kun näen isoveljeä ja hänen perhettään. Sitä tapahtuu tietenkin eniten kesäisin. Tammikuun lopun all star -tauolla oli kiva nähdä koko perhettä, vanhempia, Sakua ja Hannaa. Ja tietenkin heidän lapsiaan Ilonaa ja Aatosta. Se on kyllä aina viikon kohokohta kun pääsen puhelimeen näiden kahden pienen kanssa.

Media on käsitellyt vuosien varrella aika paljon mun ja Sakun välistä asetelmaa. Pääasiassa se on ollut meidän vertailua. Mun mielestä vertailu on turhaa, kyseessä on kuitenkin kaksi eri yksilöä. Toisaalta tässä kohtaa uraa se ei hetkauta enää kumpaakaan. Pääosin media on käsitellyt tätä aihetta asiallisesti, siihen pitää vain osata suhtautua. Sekin on osa tätä bisnestä.

Muilta pelaajilta tulee täällä NHL:ssä silloin tällöin kuittia veljestä. Toki sitä tuli aikanaan Suomessa ja SM-liigassa paljon enemmän. Nykyään ajattelen niin, että onpas väsynyt läppä. Että eikö tuokaan muuta keksi.

Tämä tästä aiheesta. Ja nyt tapellaan täysillä playoff-paikasta hamaan loppuun asti.

Moi,

kilpajuoksu playoff-paikoista käy läntisessä konferenssissa tosi tiukkana. Monta joukkuetta on ihan parin pisteen sisällä ja muutama voitto tai tappio voi muuttaa sijoitusta sarjataulukossa paljonkin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, mutta nyt on loppukirin paikka.

Multa kysytään aika usein sitä, että millaista on pelata eri halleissa ja kaupungeissa. Vancouverissa on aina hyvä fiilis. Joukkueiden välisissä peleissä on perinteitä ja tuntuu, että meistä ei Vancouverissa oikein tykätä. Siksi meteli ja jännite on siellä aina aika kova. Lisäksi pelaamme jostain syystä Vancouverissa aika usein lauantaisin, ja se on paras pelipäivä täällä päin maailmaa tunnelman suhteen. Nostan siis Vancouverin hallin yhdeksi parhaista pelipaikoista.

Totuuden nimessä on sanottava, että Minnesota halli on tunnelmaltaan kolmen parhaan joukossa koko liigassa. Täällä halli on rakennettu jääkiekkoa varten, katsomon tunnelma välittyy suoraan jäälle. Kaikki katsojat myös näkevät kaukalon jokaisesta katsomonosasta. Halli on ollut loppuunmyyty joka ainoassa Wildin historian kotiottelussa, harjoituspelit mukaanlukien. Se on iso asia. Täällä oikeastaan koko organisaatio on rakenetttu faneja varten. 

Meidän kotihallissa olosuhteet ovat huippuluokkaa. Koppitilat ja kuntosalit ovat erinomaiset, myös vierasjoukkueesta pidetään huolta.

Ikävin paikka pelata on Calgary. Ei kaupungissa ole mitään vikaa, mutta me ei olla pystytty siellä liikaa voittamaan. Hallissa on sielläkin hyvä tunnelma, mutta se on tosi vaikea paikka pelata. Niin kauan kuin mä olen NHL:ssä pelannut, on Flames ollut tosi kova kotijoukkue. Varmaan juuri siksi Calgary tuntuu ikävältä paikalta pelata.

Itäisen konferenssin halleista en osaa oiken sanoa. Me pelataan siellä niin vähän.

Loppuun muutamia vastauksia kysymyksiin.

- Wildin dj:n hommia hoitaa tällä kaudella maalivahti Josh Harding. Hän soittaa aika paljon hittimusaa. Pakko paljastaa, että M. Koivukin alkaa lämpenemään hip&hopiin…Rihanna on ollut suosikki meidän kopissa tällä kaudella.

- Kauden aikana en hirveästi ehdi harrastaa juuri mitään. Leffojen parissa on helppo rentoutua. Käyn joskus shoppailemassa, vaikka ei sitä tietenkään harrastukseksi voi kutsua. Kaupungilla on kiva kävellä ja katsella vilinää ja istua välillä kahville. Siinä saa ajatukset hyvin pois lätkän parista.

- Lomalla pelaan golfia. Viime kesänä kalastusharrastus heräsi taas henkiin. Sitä aion jatkaa ensi kesänäkin. Meillä on kavereiden kanssa joka kesä tennisturnaus. Tänä vuonna on edessä 10-vuotisjuhlapelit. Kyseessä on suljettu turnaus, ei mikään open…Se on aina yksi kesän kohokohdista.

Pelaan myös jalkapalloa FC Nuuna -joukkueessa. Viime kesänä käytiin muun muassa ottamassa Paimion nurmella yksi kiva voitto..   

“Never too low, never too high” Näihin sanoihin päättyi mun viime blogi.

Tämän asian minulle opetti NHL-urani alussa Brian Rolston. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että kun tulee ammatin parissa huonoja päiviä, niin ei pidä unohtaa omia kykyjään. Ja kun menee hyvin, ei pidä unohtaa niitä huonoja päiviä. Kultainen keskitie on jääkiekossa paras latu kulkea. Sen löytäminen ei vaan aina ole helppoa.

Rolston opetti mulle paljon muitakin asioita kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Olemme edelleen yhetyksissä ja näemme toisiamme muutaman kerran kauden aikana. Aika monella nuorella pelaajalla on ollut vastaava “opettaja”, ja aika moni sellaisen tarvitseekin. Rolston on hieno kaveri ja hieno pelaaja.

Tässä blogissa ajattelin puhua mediasta. Median kanssa toimiminen on kuitenkin osa tätä bisnestä.

Amerikkalaisen ja suomalaisen median välillä on tiettyjä eroja, mutta aika pitkälle samalla tavalla media toimii eri maissa. Kanadasta mainitsen sen verran, että siellä kaikki on julkisuuden suhteen isompaa, kaikkia asioita kiekon ympärillä seurataan uskomattoman tarkasti. Minnesota on lätkän suhteen USA:n ykkösaluetta, ja hallilla pyörivät samat toimittajat joka päivä. Nyt heitä jo tuntee, ja siksi toimiminen paikallisen mediaväen kanssa on tavallaan helpompaa.

Multa usein kysytään, kummassa maassa media on tiukempaa, Suomessa vai USA:ssa? En oikein tiedä. Olen kyllä paljon tekemisissä toimittajien kanssa, mutta lehtiä luen aika vähän. TV:stä tulee urheilulähetyksiä katsottua ja nettiä käytän myös. Oman joukkueen peleistä tai itsestäni kertovia juttuja luen äärimmäisen niukasti.

Medialla on oma työnsä molemmissa maissa. Huonojen esitysten jälkeen pelaajille tulee lokaa, ja niin pitääkin. Ja ammattiurheilijoiden pitää myös arvostelu kestää, kunhan se ei mene typeriin henkilökohtaisuuksiin. Hyvien pelin jälkeen on yleensä kehujen vuoro.

Mun mielestä me voimme olla ylpeitä omista urheilijoistamme ja heidän saavutuksistaan. Esimerkkinä voisi mainita hiljattain pidetyt taitoluistelun EM-kisat. Naiset toivat Suomelle aika paljon ylpeyden aihetta.

Loppujen lopuksi se on niin, että kun media kunnioittaa urheilijaa, niin myös urheilija kunnioittaa mediaa. Se on varmaan paras lähtökohta yhteistyölle. Ja se pitäisi myös muistaa, että urheilijat ovat ihmisiä ja meillä on elämää myös ammatin, eli urheilun ulkopuolella. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia median kanssa.  

Kevennetään tähän loppuun vähän. Se on kyllä sanottava, että kaunis naisreportteri on monelle pelaajalle listan kärjessä. Kun viehättävä naispuolinen toimittaja tulee koppiin, niin kaikki pelaajat ovat valmiita antamaan haastattelun. Joukkueesta ja kansallisuudesta riippumatta!

Alkuun pahoittelut blogin pienestä myöhästymisestä. Sain siitä jo palautetta Lappeenrannan suunnalta. Lupaan puolestani sinne Karjalaan, että tästä eteenpäin pysytään aikataulussa.

Haluan onnitella Satu Mäkelä-Nummelaa Vuoden urheilija -tittelin johdosta. En tunne Satua, mutta musta hän vaikuttaa aidolta suomalaiselta ihmiseltä, ja Satu on varmasti hyvä esikuva meille kaikille.

Lupasin viimeksi kerrata hieman viime vuotta ja katsoa eteenpäin vuoteen 2009.
2008 oli mulle henkilökohtaisesti hyvä vuosi. MM-kisat oli huippujuttu ja hieno kokemus. Taas kerran päästiin lähelle. Kevään MM-turnauksesta jäi varmasti nälkää tulevia vuosia varten. Se nälkä ajaa meitä kaikkia eteenpäin seuraavissa turnauksissa.

Syksy oli kokemuksena ja kokonaisuutena hyvä. Siihen mahtui ylä- ja alamäkiä. Aina pitää pyrkiä kehittymään ja parempiin suorituksiin. Haluan kehittyä nimenomaan pelaajana ja ihmisenä. Voittaminen on se, mihin minä tähtään. Syksyn aikana opin varmasti siihen liittyviä asioita.

Entäs alkanut vuosi? All star -tauko antaa meille NHL-pelaajille pienen paussin. Sen jälkeen alkaa playoff-kilpajuoksu ihan tosissaan, ja aika kuluukin tosi hätäiseen. Muutaman viikon päästä kauden raskain vaihe alkaa olla takana ja kevät on tosi intensiivistä aikaa. Mitä lähemmäs runkosarjan loppua mennään, sitä enemmän kohina jääkiekon ympärillä täällä Minnesotassa lisääntyy. Media puhuu ja kirjoittaa enemmän kiekosta, ja kaikki puhuvat vain ja ainoastaan playoffista.
Meidän tavoite on pudotuspeleissä, se on täällä aina joukkueen vähimmäistavoite.

Läntisessä konferenssissa viitisen joukkuetta tappelee viimeisestä pudotuspelipaikasta. Kisa tulee olemaan tosi tiukka, mutta ei sitä voi koko ajan miettiä. Täytyy vain yrittää mennä eteenpäin ottelu kerrallaan.

Se jääkiekosta. En tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta henkilökohtaisessa elämässä tavoitteena vuonna 2009 voisi olla se, että pystyisin nauttimaan jokaisesta päivästä. Niitä ylä- ja alamäkiä tulee pelissä ja elämässä, mutta ei pitäisi liikaa masentua huonona hetkenä tai juhlia hyvänä päivänä. Haluaisin löytää elämässä sen kultaisen keskitien.

“Never too low, never too high.”

Mitä tämä lause minulle merkitsee, siitä kerron seuraavassa blogissani.