Wild thing

Moi,

joulun vietin ihan kotosalla Minneapolisissa. Perhettä ei tällä kertaa ollut paikalla, sillä vanhemmat viettivät joulun Turussa isovanhempien seurassa. Saku porukoineen nautti lyhyestä vapaasta kotonaan Irvinessä.
Yksin ei sentään tarvinnut joulupukkia odotella, seuranani oli kaksi kaveria Turusta. Kiitos vaan mukavasta joulusta Toni ja Miikka.

Yritimme tehdä joulusta niin suomalaisen kuin se täällä USA:ssa on mahdollista. Iso kiitos Finnish Bistro -ravintolalle, sieltä saimme erinomaiset - suomalaiset -ruoat. Joulupöydän kokokohdat olivat kinkku, sekä mummin ja äidin tekemä perunalaatikko!

Vesa-Mattin Loirin joululevy toi ruokien päälle sen viimeisen rauhallisen joulutunnelman.

Juuri ennen aattoa täällä satoi kolme päivää lunta, joten maisemat olivat talviset ja joulu tosiaankin valkoinen.
Aattona kävimme moikkaamassa paria joukkuekaveria. Joulupäivänä olimme ihan rauhassa kotosalla ja kävimme hieman ulkoilemassa. Samalla alkoi jo valmistautuminen tapaninpäivän peliin.

Nyt olemme parin päivän mittaisella pelireissulla Kaliforniassa. Meillä on kotipeli uudenvuoden aattona, eli vuosi vaihtuu työn merkeissä.

Vuosi 2009 meni tosi vauhdilla. Mennyt vuosi oli hieno ja pitää sisällään upeita muistoja. Toivottavasti vuosi 2010 tulee olemaan menestyksekäs. Eikä vähiten olympialaisia ajatellen, Wildin pelejä unohtamatta.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Moi kaikille,

tässä blogissa kerron millaisessa kaupungissa täällä USA:ssa asun. Kyseessä on itse asiassa kaksoiskaupunki, eli täkäläisittäin Twin Cities. St. Paul ja Minneapolis ovat nykyään käytännössä yhtä kaupunkia.
Meidän kotihalli on St. Paulissa. Sen kaupungin elämä perustuu aika pitkälle jääkiekkoon. Ravintolat ja muuukin liike-elämä hengittävät lätkän kautta. Työsulkukaudella kun NHL:ää ei pelattu, niin moni ravintola ja muukin bisnes oli pahassa pulassa, niin iso asia jääkiekko on St. Paulissa.

Itse asun Minneapolisissa, noin 20 minuutin ajomatkan päässä St. Paulista ja kotihallistamme. Minneapolis on enemmän metropoli ja bisneselämän keskus. Asun itse asiassa hieman keskustan ulkopuolella kuitenkin niin, että olohuoneen ikkunasta näkyy keskustan silhuetti. Sillä alueella on paljon ravintoloita ja kiekkoilun ulkopuolinen elämä on rikkaampaa ja monivivahteisempaa.
Kaupungin muut ammattiurheilujoukkueet pelaavat Minneapolisissa, ja seuraan heidän tekemisiään aika paljon. Täältä löytyvät kaikkien isojen ammattilaisarjojen joukkueet, eli jenkkifutiksen, koripallon ja baseballin porukat. Eikä unohdeta yliopistourheilua, se on todella suosittua täällä.

Vapaa-ajalla tykkään käydä ulkona syömässä. Sushi on nykyään mun lempiruokaa, ja sen puolen ravintoloita löytyy moneen lähtöön. Mutta mun suosikkiravintola on kuitenkin Manny´s Steakhouse. Loistavan ruoan lisäksi sieltä löytyy mukava baari, mistä aloittelemme illanviettoa silloin harvoin kun vapaailta koittaa.
Myös kahvilakulttuuri on täällä monipuolinen. Suomalaiseen tyyliin tykkään istahtaa vapaapäivisin lounaan jälkeen kahville. Se tuo pienen pysähdyksen päivään. Silloin kun kyläilemässä on kavereita Suomesta, niin kahvihetket saattaa venyä Suomi-juttujen parissa.
Kaiken kaikkiaan viihdyn tässä kaupungissa mainiosti.

Loppuun haluan sanoa sen, että 6. joulukuuta olin taas ylpeä suomalaisuudestani. Vaikka olimme reissussa, niin itsenäisyyspäivä kyllä muistettiin taas. Joka vuosi 6. joulukuuta pysähdyttää, silloin muistan kuinka hienoa on olla suomalainen.

Moi kaikille,

puhun tässä blogissa hieman valinnastani Wildin kapteeniksi.

Kaikki alkoi siitä, kun valmennusjohto pyysi minut palaveriin ja he kysyivät halukkuuttani joukkueen kapteeniksi. Minulla oli asiaan vain yksi ehto. Halusin varmistaa, että joukkueemme kokeneilla pelaajilla ei ollut mitään valintaani vastaan. Lähinnä mietin Andrew Brunettea ja Owen Nolania. Asia oli heille täysin ok, ja sen jälkeen asialle ei ollut esteitä.

Kapteenius on minulle kunnia-asia ja olen siitä oikealla tavalla ylpeä. Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut, että minusta tulee NHL-joukkueen kippari. Kapteenius olisi varmasti iso asia joka jokaisessa joukkueessa. Täällä Minnesotassa kiekkoa ymmärretään ja alueella on hyvä fanikulttuuri. Tämä on kiekkokaupunki ja -osavaltio. Se tuo asiaan ripauksen ekstraa.

Alkuun kapteenin rooli hieman muutti arkeani. Olen välikäsi pelaajien ja valmennuksen välillä. Yhtä lailla kapteeni on välikäsi joukkueen ja median välillä. Toimin pelaajien puhemiehenä eri asioiden suunnittelussa. Tosin niissä asioissa on mukana koko kapteenisto, yksin ei asioita tarvitse päättää.

Tuntuu siltä, että vastaanotto valinnalleni on ollut hyvää. Olen saanut positiivista palautetta ja se lämmittää mieltä varsinkin näin alkuun. Kaikkiaan pöly on laskeutunut asian ympärillä alkukohun jälkeen.
Nyt onkin aika keskittyä oleelliseen, eli harjoitteluun ja peleihin.
Töitä tosiaan riittää.

Moi taas,

meidän kausi lähti käyntiin todella rytinällä, sillä takana on jo kauden pisin pelireissu. Se kesti 11 päivää ja kotiin Minneapolisiin palasimme viime sunnuntaina kello 5 aamulla.

Harjoitusleiri oli tutusti kolmen viikon mittainen ja intensiivinen. Alussa porukkaa oli mukana tosi paljon ja sitten viimeisessä harjoituspelissä kasassa oli lopulta pelaava ryhmä.

Oma valmistautuminen ei mennyt suunnitelmien mukaan. Nilkkavamma haittasi tekemistä ja pystyin pelaamaan vain yhden harjoituspelin. Pikku hiljaa jalka alkaa tuntua luonnolliselta.

Mulla oli kaikkiaan pelitaukoa viime kauden jälkeen kuusi kuukautta ja se on pitkä aika. Ottaa hetken, että pääsee kiinni normaaliin suorittamiseen.

Joukkue ei ole aloittanut kautta missään nimessä toivotulla tavalla. Alkuun pelasimme vieraissa kovia joukkueita vastaan ja se ei ole koskaan helppoa. Meillä on ollut paljon opittavaa kauden alussa uuden valmennuksen ja uusien systeemien takia.

Tappiot eivät ole missään nimessä hyväksyttäviä ja voittojen tielle pitää löytää reitti. Mielestäni viime peleissä olemme kuitenkin omaksuneet uuden pelisysteemin koko ajan paremmin ja paremmin. Olemme hyvällä tiellä, sen ovat pari viimeistä peliä osoittaneet.

Elämässä ja pelissä tulee aina parempia ja huonompia jaksoja. Niistä pitää vaan päästä yli. Hyvä puoli asiassa on se, että kausi on vasta alussa ja pelejä ja näytönpaikkoja riittää.

Loppuun, ja meidän tilanteeseen on hyvä muistaa se viime kaudella mainitsemani motto.
“Never too low, never too high.”

Moi taas,

on aika aloittaa uusi kausi myös blogin kirjoittamisen suhteen. Katsotaan kuitenkin ensin mitä tapahtui kesän aikana.

Mun kesään kuului paljon mökkeilyä ja veneilyä. Juhannuksen jälkeen kun ilmat paranivat, niin oltiin kavereiden kanssa paljon ulkona ja tehtiin erilaisia kesäjuttuja mökillä ja kaupungissakin. Koko kesän kohokohta oli kyllä juhannus - jos yksi asia pitää nostaa yli muiden. Vietin sitä ensimmäistä kertaa uudella mökillä ja seurana olivat tietenkin parhaat ystävät. Juhannus oli ikimuistoinen.

Keskikesän juhlan jälkeen alkoi kovempi harjoittelu. Kuivatreeniä tein oikeassa ja järkevässä suhteessa levon kanssa. Jääharjoitteluun oli aika siirtyä taas elokuun alussa. Sen suhteen takana on ehkä mun paras kesä koskaan. Siitä pitää antaa kiitos isä-Jukalle joka veti jäällä suoritetut harjoitukset, sekä tietenkin kanssapelaajille jotka olivat mukana. Osa meidän ryhmästä oli NHL-pelaajia, osa muissa Euroopan sarjoissa pelaavia jätkiä. Mun mielestä on hienoa, että meillä on Turussa ryhmä jonka kanssa saadaan suoritettua hyvää ja laadukasta harjoittelua. Elokuun jääharjoituksista noin puolet vedettiin siis oman ryhmän kanssa. Toinen puolikas oltiin TPS:n liigajoukkueen kanssa. Haluankin kiittää TPS:n organisaatiota, sekä erityisesti valmennusjohtoa ja pelaajia siitä, että saimme harjoitella heidän kanssaan. Toivottavasti myös TPS hyötyi siitä, että olimme mukana. Toivottavasti hyöty oli siis molemminpuolista.

Loppukesän huipennus oli juhlat Turussa eräänä lauantai-iltana isolla kaveriporukalla. Sinä iltana nuoremmat näyttivät vanhemmille mallia…

Nyt olen palannut Minnesotaan kotiin. Täällä on tapahtunut paljon uutta Wildin organisaatiossa. Mutta niihin ja muihin kiekkoasioihin palaan seuraavassa blogissa.

Kiekkokausi sai mun mielestä arvoisensa päätöksen. Finaalissa pelasi kaksi parasta joukkuetta. NHL-kaudelle ei voi kuvitella mitään mahtavampaa päätöstä kuin legendaarinen seitsemäs finaali. Paras joukkue voitti Stanley Cupin, muuta ei voi sanoa.
Samalla tietenkin harmittaa se, että tänä keväänä ei tullut suomalaista mestaria. Kannu ei tänä kesänä vieraile Suomessa, mutta samalla se antaa meille kaikille nälkää tuleviin vuosiin, harjoitteluun ja mestaruusjahtiin.

Las Vegasin palkintogaala oli kauden päätöstapahtuma. Haluan onnitella Bäckströmin Nikkeä siitä, että hän oli ehdokkaana parhaan maalivahdin palkintoon, Vezina Trophyyn. Se on maailman eliittivahtien joukossa loistava suoritus.

Wildin organisaatiossa on tapahtunut viime viikkojen aikana paljon. Meillä on uusi valmentaja ja GM. Uudet miehet tuovat varmasti joukkueeseen isoja muutoksia. Olen jo keskustellut puhelimessa GM Chuck Fletcherin kanssa. Valmentaja Todd Richardsin kanssa en ole vielä puhunut. Kyseessä on varmasti oikea kaksikko viemään nuorta organisaatiota eteenpäin. Uskon, että nimenomaan nuorekas ote tulee näkymään Wildin tekemisissä tulevaisuudessa, mulla on varsin positiivinen fiilis näistä muutoksista.

Juhannuksen juhlinta on takana ja perinteisesti se on mulle aikaa parhaiden ystävien seurassa. Haluankin lähettää kiitokset meidän juhannusporukoille ikimuistoisesta viikonlopusta..
Kesä jatkuu tästä eteenpäin kovan harjoittelun merkeissä. Polvi kestää jo aika hyvin treenin rasitukset. Hauskaakin täytyy kesällä pitää, ei rentoutuminen lopu juhannukseen. Toki järki täytyy olla siinäkin hommassa mukana.

Haluan kiittää blogini lukijoita tästä kaudesta. Kiitos kun olitte mukana ja muistitte myös antaa kirjoituksistani palautetta. Bloggaaminen oli minulle ihan uusi juttu, mutta hyvin hauska sellainen. Jatketaan tästä aurinkoista kesää eteenpäin!

Moi,

täällä mä istun kotona Minneapolisissa vaikka pitäisi pelata playoff-pelejä. Tai olla Sveitsissä MM-turnauksessa. Polvivamma esti kuitenkin tänä keväänä mun kisamatkan. Oikeassa polvessa on sivusidevamma, se syntyi runkosarjan loppupuolella matsissa Edmonton Oilersia vastaan.

Pelasin vamman syntymisestä saakka polvituen avulla. Silti polvi on löysä ja kun se vääntyy, niin kipu on aika kova. Polvessa ei myöskään ole voimaa ja se on hidas. Nämä asiat vaikeuttavat pelaamista.

Puhuin kisoihin lähdöstä Wildin johdon kanssa. Heidän kanta oli kyllä ihan selvä - mulla ei ollut tänä keväänä asiaa MM-turnaukseen. En läpäissyt lääkärintarkastusta ja johto halusi minut lepoon ja kuntoutukseen. Nykyään toisen asteen sivusidevammaa ei enää leikata. Johto haluaa, että olen täydessä iskussa syksyllä kun harjotusleiri alkaa.

Puhuin ensin asiasta GM Doug Risebroughin kanssa. Sitten hän sai potkut ja kävin uuden keskustelun vara-GM Tom Lynnin kanssa. Vastaus oli ihan sama. Lääkäri, fysioterapeutti ja johto yhdessä tekivät tämän päätöksen.

Kevät piti sisällään parikin pettymystä. Eka oli tietenkin playoffsista putoaminen. Kisat ovat tuoneet parina keväänä mukavan päätöksen kaudelle. Se lyhyt aika mikä kisoissa jätkien kanssa ollaan, on hienoa aikaa. Kisoissa voi myös saavuttaa lyhyessä ajassa paljon.

Tietenkin oli pettymys, että en MM-turnaukseen päässyt. Mun pitää kuitenkin ymmärtää tilanne. Polvi pitää saada nyt kuntoon, edessä on taas iso vuosi. Pitää kääntää ajatukset vaan positiivisiin asioihin. Ensin se ei kyllä ollut helppoa.

Kirjoitan muutaman blogin myös MM-kisoihin liittyvistä asioista. Ja lupasin olla mukana MTV3:n MM-kisatiimissä TV:n puolella. Palataan siis asiaan jo muutaman päivän päästä!

Moi,

moni blogini lukija on talven aikana pyytänyt minua kirjoittamaan suhteestani veljeeni Sakuun. Pyynnöistä johtuen kirjoitan nyt tästä aiheesta, henkilökohtaisesti en ole aiemmin juurikaan asiaa käsitellyt. Omassa blogissa asia on luonnollista ottaa esille.

Meillä on ikäeroa noin kahdeksan ja puoli vuotta. Se on aika paljon. Lapsena se tarkoitti sitä, että Saku koetti usein kouluttaa minua tiettyyn pisteeseen saakka niin kuin isoveljet kai yleensä tekevät. Sitten olikin jo tappelu pystyssä, kun mua se kouluttaminen ei oikein kiinnostanut.

Meidän välinen suhde muuttui, kun Saku lähti Montrealiin vuonna 1995 - olin silloin 11-vuotias. Toki hän jo ennen Montrealiin lähtöäkin asui poissa kotoa, mutta Turussa kuitenkin. Silloin kävinkin usein Sakun luona hengailemassa, käytiin yhdessä uimassa, jne. Se oli mulle tärkeetä aikaa, kun saimme viettää aikaa ihan vaan veljesten kesken.
Sakun lähtö Kanadaan oli mulle henkisesti vaikea ja kova paikka, kun isoveli seinän takaa oli yht´äkkiä toisella puolella maailmaa. Itse olin silloin vasta tulossa murrosikään.

Veljeyden lisäksi on olemassa kaveruus. Kaveruutemme syveni sinä kesänä, kun Saku meni naimisiin Hannan kanssa. Se oli 2002. Kyseisenä kesänä valmistelimme häitä, vietimme polttareita Sakun ja hänen kavereidensa kanssa. Tietysti häät oli huipennus koko kesälle ja meidän perheelle.
Se oli huippu kesä.

Saku on mulle tietynlainen turva, niin kuin varmaan isoveli on monelle muullekin. Soitan hänelle ja kysyn apua kun sitä tunnen tarvitsevani. Nyt puhun enemmänkin muista asioista kuin jääkiekosta. Kysyn häneltä, että mitä hän teki aikanaan samassa tilanteessa minun iässäni, jne.

Olen koittanut ottaa häneltä oppia muun muassa arkipäivän asioissa. Eniten ihailen Sakua siinä, miten hän ottaa muut ihmiset huomioon ihan jokapäiväisessä tekemisessä.
Nämä ovat asioita, joita Saku ei aina ymmärräkään, että pikkuveli seuraa.

Nykyään iso asia mulle on, kun näen isoveljeä ja hänen perhettään. Sitä tapahtuu tietenkin eniten kesäisin. Tammikuun lopun all star -tauolla oli kiva nähdä koko perhettä, vanhempia, Sakua ja Hannaa. Ja tietenkin heidän lapsiaan Ilonaa ja Aatosta. Se on kyllä aina viikon kohokohta kun pääsen puhelimeen näiden kahden pienen kanssa.

Media on käsitellyt vuosien varrella aika paljon mun ja Sakun välistä asetelmaa. Pääasiassa se on ollut meidän vertailua. Mun mielestä vertailu on turhaa, kyseessä on kuitenkin kaksi eri yksilöä. Toisaalta tässä kohtaa uraa se ei hetkauta enää kumpaakaan. Pääosin media on käsitellyt tätä aihetta asiallisesti, siihen pitää vain osata suhtautua. Sekin on osa tätä bisnestä.

Muilta pelaajilta tulee täällä NHL:ssä silloin tällöin kuittia veljestä. Toki sitä tuli aikanaan Suomessa ja SM-liigassa paljon enemmän. Nykyään ajattelen niin, että onpas väsynyt läppä. Että eikö tuokaan muuta keksi.

Tämä tästä aiheesta. Ja nyt tapellaan täysillä playoff-paikasta hamaan loppuun asti.

Moi,

kilpajuoksu playoff-paikoista käy läntisessä konferenssissa tosi tiukkana. Monta joukkuetta on ihan parin pisteen sisällä ja muutama voitto tai tappio voi muuttaa sijoitusta sarjataulukossa paljonkin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, mutta nyt on loppukirin paikka.

Multa kysytään aika usein sitä, että millaista on pelata eri halleissa ja kaupungeissa. Vancouverissa on aina hyvä fiilis. Joukkueiden välisissä peleissä on perinteitä ja tuntuu, että meistä ei Vancouverissa oikein tykätä. Siksi meteli ja jännite on siellä aina aika kova. Lisäksi pelaamme jostain syystä Vancouverissa aika usein lauantaisin, ja se on paras pelipäivä täällä päin maailmaa tunnelman suhteen. Nostan siis Vancouverin hallin yhdeksi parhaista pelipaikoista.

Totuuden nimessä on sanottava, että Minnesota halli on tunnelmaltaan kolmen parhaan joukossa koko liigassa. Täällä halli on rakennettu jääkiekkoa varten, katsomon tunnelma välittyy suoraan jäälle. Kaikki katsojat myös näkevät kaukalon jokaisesta katsomonosasta. Halli on ollut loppuunmyyty joka ainoassa Wildin historian kotiottelussa, harjoituspelit mukaanlukien. Se on iso asia. Täällä oikeastaan koko organisaatio on rakenetttu faneja varten. 

Meidän kotihallissa olosuhteet ovat huippuluokkaa. Koppitilat ja kuntosalit ovat erinomaiset, myös vierasjoukkueesta pidetään huolta.

Ikävin paikka pelata on Calgary. Ei kaupungissa ole mitään vikaa, mutta me ei olla pystytty siellä liikaa voittamaan. Hallissa on sielläkin hyvä tunnelma, mutta se on tosi vaikea paikka pelata. Niin kauan kuin mä olen NHL:ssä pelannut, on Flames ollut tosi kova kotijoukkue. Varmaan juuri siksi Calgary tuntuu ikävältä paikalta pelata.

Itäisen konferenssin halleista en osaa oiken sanoa. Me pelataan siellä niin vähän.

Loppuun muutamia vastauksia kysymyksiin.

- Wildin dj:n hommia hoitaa tällä kaudella maalivahti Josh Harding. Hän soittaa aika paljon hittimusaa. Pakko paljastaa, että M. Koivukin alkaa lämpenemään hip&hopiin…Rihanna on ollut suosikki meidän kopissa tällä kaudella.

- Kauden aikana en hirveästi ehdi harrastaa juuri mitään. Leffojen parissa on helppo rentoutua. Käyn joskus shoppailemassa, vaikka ei sitä tietenkään harrastukseksi voi kutsua. Kaupungilla on kiva kävellä ja katsella vilinää ja istua välillä kahville. Siinä saa ajatukset hyvin pois lätkän parista.

- Lomalla pelaan golfia. Viime kesänä kalastusharrastus heräsi taas henkiin. Sitä aion jatkaa ensi kesänäkin. Meillä on kavereiden kanssa joka kesä tennisturnaus. Tänä vuonna on edessä 10-vuotisjuhlapelit. Kyseessä on suljettu turnaus, ei mikään open…Se on aina yksi kesän kohokohdista.

Pelaan myös jalkapalloa FC Nuuna -joukkueessa. Viime kesänä käytiin muun muassa ottamassa Paimion nurmella yksi kiva voitto..   

“Never too low, never too high” Näihin sanoihin päättyi mun viime blogi.

Tämän asian minulle opetti NHL-urani alussa Brian Rolston. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että kun tulee ammatin parissa huonoja päiviä, niin ei pidä unohtaa omia kykyjään. Ja kun menee hyvin, ei pidä unohtaa niitä huonoja päiviä. Kultainen keskitie on jääkiekossa paras latu kulkea. Sen löytäminen ei vaan aina ole helppoa.

Rolston opetti mulle paljon muitakin asioita kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Olemme edelleen yhetyksissä ja näemme toisiamme muutaman kerran kauden aikana. Aika monella nuorella pelaajalla on ollut vastaava “opettaja”, ja aika moni sellaisen tarvitseekin. Rolston on hieno kaveri ja hieno pelaaja.

Tässä blogissa ajattelin puhua mediasta. Median kanssa toimiminen on kuitenkin osa tätä bisnestä.

Amerikkalaisen ja suomalaisen median välillä on tiettyjä eroja, mutta aika pitkälle samalla tavalla media toimii eri maissa. Kanadasta mainitsen sen verran, että siellä kaikki on julkisuuden suhteen isompaa, kaikkia asioita kiekon ympärillä seurataan uskomattoman tarkasti. Minnesota on lätkän suhteen USA:n ykkösaluetta, ja hallilla pyörivät samat toimittajat joka päivä. Nyt heitä jo tuntee, ja siksi toimiminen paikallisen mediaväen kanssa on tavallaan helpompaa.

Multa usein kysytään, kummassa maassa media on tiukempaa, Suomessa vai USA:ssa? En oikein tiedä. Olen kyllä paljon tekemisissä toimittajien kanssa, mutta lehtiä luen aika vähän. TV:stä tulee urheilulähetyksiä katsottua ja nettiä käytän myös. Oman joukkueen peleistä tai itsestäni kertovia juttuja luen äärimmäisen niukasti.

Medialla on oma työnsä molemmissa maissa. Huonojen esitysten jälkeen pelaajille tulee lokaa, ja niin pitääkin. Ja ammattiurheilijoiden pitää myös arvostelu kestää, kunhan se ei mene typeriin henkilökohtaisuuksiin. Hyvien pelin jälkeen on yleensä kehujen vuoro.

Mun mielestä me voimme olla ylpeitä omista urheilijoistamme ja heidän saavutuksistaan. Esimerkkinä voisi mainita hiljattain pidetyt taitoluistelun EM-kisat. Naiset toivat Suomelle aika paljon ylpeyden aihetta.

Loppujen lopuksi se on niin, että kun media kunnioittaa urheilijaa, niin myös urheilija kunnioittaa mediaa. Se on varmaan paras lähtökohta yhteistyölle. Ja se pitäisi myös muistaa, että urheilijat ovat ihmisiä ja meillä on elämää myös ammatin, eli urheilun ulkopuolella. Mulla ei ole koskaan ollut ongelmia median kanssa.  

Kevennetään tähän loppuun vähän. Se on kyllä sanottava, että kaunis naisreportteri on monelle pelaajalle listan kärjessä. Kun viehättävä naispuolinen toimittaja tulee koppiin, niin kaikki pelaajat ovat valmiita antamaan haastattelun. Joukkueesta ja kansallisuudesta riippumatta!