En ole perinteikkään (purkki)hernekeiton suuri ystävä, joskaan en valtaisa vihamieskään. Suhtautumiseni hernekeittoon on melko välinpitämätön, syön sitä kouluruokalassa, jos samaan hintaan saa pannukakkua ja hilloa. Intohimoni hernaria kohtaan on niin olematonta, ettei mieleeni ole juolahtanutkaan tehdä sitä itse. Paitsi sitten, kun tajusin, että siihenkin voi lisätä kermaa, pekonia ja valkoviiniä. Hah, johan alkoi hernesoppa kiinnostaa! Tämä valkeni äskettäin mainitsemastani Hans Välimäen ranskalaisesta keittokirjasta, joskin sovelsin ohjetta jonkin verran ainesosien ja menetelmien kohdalla. Alkuperäisessä ohjeessa keitto siivilöidään, mikä tuntui liialliselta hössötykseltä, kun tiistai-iltana nälkäisenä kokkasin soppaa pyykinpesun ja verkkareissa hengailun lomassa. (Ei sillä, olen ehdottomasti arjen luksuksen kannalla. Huomasin kesällä, että … Lue loppuun →

Jos amerikkalaista populaarikulttuuria on uskominen, ranskalaiset ovat tylyjä, koppavia snobeja, jotka eivät käy suihkussa tai käytä rintaliivejä. (Ja itäeurooppalaisilla naisilla on aina viikset, ruotsalaiset ovat seksimaanikkoja ja saksalaiset kulkevat jatkuvasti lederhoseneissa bratwurstia mussuttaen — eikä nyt unohdeta sitä, ettei Britanniassa kellään ole kaikki hampaat tallella.) Olkoon ranskalaiset mitä ovat, kukaan ei voi kieltää sitä, että mitä ruokaan tulee, ne ihmiset ovat neroja. Jos neroudella tarkoitetaan nimenomaan sitä, miten yhdistämällä pari yksinkertaista raaka-ainetta saadaan aikaiseksi jotain, mikä on paljon enemmän kuin osiensa summa. Toinen populaarikulttuurin lietsoma stereotypia on se, että ranskalainen ruoka on hifistelyä ja piperrystä. Voi se olla sitäkin, mutta … Lue loppuun →