Kun pitkään työn alla ollut neule vihdoin valmistuu, voi aika hyvällä omallatunnolla istahtaa hetkeksi alas… antaa käsien hetkeksi pysähtyä. Antaa lasten tulla syliin niin ettei siinä ole puikkoja välissä. Etenkin ja juuri silloin kun molemmat pienokaiset on sairaina. Silloin on hyvä vain silittää ja pitää sylissä. Pysähtyä. Katsella lasten kanssa piirrettyjä ja antaa lasten tulla lähelle. Liian usein minulla on puikot käsissä sitä estämässä. Sitä ongelmaa olen viime aikoina paljon miettinyt. Mutta kun on kaipuu neulomiseen, minkäs sille voi… Miten te muut pienten lasten äidit? Miten te olette ratkaisseet tätä ristiriitaa? Neulomista ja sylissä pitämistä kun ei voi yhdistää!
Seuraavaksi kuvaan valmiin neulepuvun ja kirjoitan ohjeen. Sen jälkeen testineuloja saa minulta ohjeen, jotta saan sen hiottua aivan julkaisukuntoon 
Mutta vasta kun pienokaiset ovat terveinä
Eipä ole lapsia mutta usein mies valittaa samasta. Tai siis minä valitan ensin että toinen vaan naputtaa tietokonetta (silloin kun katsotaan telkkaria) johon saan vastaukseksi että iste aina neulon. Joka on ihan totta. Viime aikoina olen usein miettinyt että koska on liikaa. Voisi vaan istua toisen kainalossa neulomatta. Onko minun himoharrastukseni toiselta pois?
Tällä hetkellä se on yleensä neule, joka jää sivuun jos muksulle iskee välitön sylintarve ja ollaan kaksin kotona. Neulon päiväuniajat ja iltaisin (etenkin nyt kun isi ei enää halua omaa rapsutusvuoroaan), päivällä aina väleissä jos sopivasti sattuu. Aina vain osaan paremmin myös kaapata pikkuisen syliin ja kiikuttaa isin syliin, vielä kun tuo ukko kerran on paikalla, sitä pitää hyödyntää. Nythän tämä vielä on kohtuuhelppoa, kun on vain yksi suht elämäänsä tyytyväinen pikkuihminen… Yritän ympätä joka päivään sellaista aikaa, että keskitytään pikkuihmisen kanssa toisiimme ihan täysin, ja myös sellaista aikaa, että pieni näkisi minun keskittyvän neuleeseen ja leikkisi itse rauhassa lattialla. Joskus jopa onnistun siinä edes hetkellisesti!
Meillä lapset ajaa tällä hetkellä ohi. Neulon lähinnä illalla kun lapset ovat nukkumassa, menevät onneksi molemmat heti yhdeksän maissa nukkumaan. Kuopus vaan heräilee sen verran usein yöllä, että kovin montaa tuntia ei voi äiti illasta harrastaa, että jaksaa taas seuraavana päivänä juosta!
Meillä nuo pojat ovat sen verran isoja (tai sitten vain “isoja”) että pelkkä yhdessäolo riittää eikä syleilyitä enää kaivata niin paljoa. Mutta nyt kun nuorempi 11 v. halusi aivan oma-aloitteisesti opetella virkkaamaan pipoa, yhdessä tekeminen on todella mukavaa vaihtelua sille että kaikki vain katsovat ilmeettömänä televisiota eiväkä edes kunnolla puhu toisilleen, jos nyt ylipäätään edes ovat kotona yhtäaikaa. Ihan vain makuuhuoneen sängyllä olemme nyt pari kertaa istuneet yhdessä ja neulomisen ja virkkaamisen ohella höpötelleet ihan yleisistä asioista. Se on suorastaan luksusta meidän perheessä jossa kaikki juoksevat suuna päänä eri suuntiin!
Ilmeisesti en ole yksin ajatusteni kanssa. Toisinaan on käynyt mielessä, että olenko aivan hirveä äiti, kun odotan niitä hetkiä, että saan rauhassa keskittyä käsitöihini. Onneksi omat lapsukaiseni alkavat olla sen kokoisia, että leikkivät paljon keskenään eikä äitiä siinä tarvita. Tietysti lapset saavat halauksen/syliaikaa ihan milloin haluavat (tarvittaessa muut hommat jätetään kesken). Jokainen tarvitsee sen “oman ajan”, joka tuottaa itselle mielihyvää ja auttaa jaksamaan…
Meitä on näköjään monia jotka taistelee vähän samojen ajatusten kanssa: neuloa vai pitääkö lasta sylissä! Toki meilläkin lapsi tulee etusijalla, mutta kyllähän se totuus on että omaa aikaakin tarvitsee jotta jaksaa
Helposti sitä illat venyykin sitten neuloen, meillä kun ei paljon ole edes noita päiväuniaikoja, jolloin neuloa…
Silloin kun lapset olivat pieniä, neuloin vähemmän ja melkein vasta kun lapset olivat nukkumassa. Meillä vanhempi ei sylissä oikein puolivuotiaaksi pääsemisen jälkeen viihtynytkään, nuorempi oli oikea sylinkäinen ja minustakin oli ihana pitää lasta sylissä. Kasvaessaan useimmat aika nopeasti jättävät sylissä istumisen, kannattaa sylitellä lapsia niin kauan kuin antavat.
Nyt aikaa neulomiseen alkaa olla niin paljon, että pitää keksiä kaikenlaista tekemistä ettei tulisi koko ajan neulottua. Ranteet ja hartiat alkavat valittaa jos neuloisin niin paljon kuin on aikaa.
Nyt aikuisen poikani ollessa pieni jouduin OSTAMAAN tumppuja, kun en työssä käyvänä äitinä ehtinyt iltaisin neulomaan. Aika olisi ollut pois lapselta ja ne puikot olisivat olleet vaaraksi pienen silmille! Silloin ei edes bampupuikkoja ollut kaupassa. Juuri ja juuri ehdin neulomaan varret pidemmiksi! Tämä seikka muistuu mieleeni aina kun neulon lapasia; teen lapsille ja myös itselleni, pitkät varret, ettei ranteet ole paljaana. Neulon myös mielelläni lasten tumppuja ja sukkia lahjaksi, tiedän että kaikilla ei ole neulovia äitejä, mummoja tai kummeja. On ihan oikein, että äidit ottavat omaa aikaa rakkaalle harrastukselle. Lapsi on myös erittäin hyvä ottaa mukaan, aika pienikin voi sylissä neuloa yhdessä muutaman silmukan villapaitaan pyöröpuikoilla. Tämän olen kokenut hyväksi myös naapurin lasten kanssa. Hauskinta on tietysti neuloa omaan villapaitaansa! Puolisollekin kannattaa aina välillä neuloa jotakin! Näin Puolisokin suhtautuu myönteisemmin harrastukseen.
Terhi: tuttu juttu tuokin meillä;-)