Japani, osa 3: Outo ilta Tokiossa

14.-15.4.2012
Maailman suurin kaupunki

Kolkytkuusmiljoonaa. Miettikää sitä lukua hetki. Se on yhtä kuin 180 Turkua. Tai 30 suur-Helsinkiä.

Tokiossa ei tarvitse kuin vetäistä metrokartta esiin niin alkaa naurattaa. Kaupungissa ei silti ole vaikeaa navigoida, sillä kaikki japanilaiset ovat oman elämänsä logistiikkapäälliköitä. Hölmönä metrolaiturilla seisovaa gaijinia jeesataan myös pyytämättä ja ilomielin.

Ihan oma paikallisopas tulee kuitenkin outoon maailmaan tottumattomalle tarpeeseen. Huiskun vaihtarivuoden kämppis Kei vei meidät sille puolelle, johon me ujot härmäläiset emme olisi yksin uskaltautuneet tai josta emme olisi keskenämme mitään tajunneet.

Ei, vaan tämä on paikallisjunakartta. Metrokartta on paljon sekavampi.

Lolita-kahvila

Olin jo tottunut japanilaisiin asiakaspalvelijoihin, jotka kumarrusten kera syytävät tervetulotoivotusmantraa acapellana, mutta tähän en osannut varautua.

Viisi liioiteltuun pitsihörhelösisäkkö/koulutyttö-univormuun pukeutunutta neitokaista otti meidät innosta kiljuen vastaan paikkaan, jota voisi kuvailla pehmeäksi, pörröiseksi ja pastellinväriseksi.

Huomasin välittömästi poistuneeni mukavuusalueeltani. Meidän tarjoilijamme antoi meille ensimetreiltä jakamattoman huomionsa. Höpötti, otti tilaukset, palasi takaisin, höpötti eikä jättänyt meitä rauhaan kuin pariksi minuutiksi kerrallaan.

- You are very beautiful!, tytteli imarteli hihitellen Huiskua ja kääntyi minun puoleeni.

- And you are, näin daamin kasvoilla välähtävän epätietoisen ilmeen, kun hän katsoi aasialaisen kauneusihanteen vastaiseksi ruskettunutta, rokonarpista ja reissuväsynyttä naamaani, cooool!

Ensimmäinen pysäkki: MaiDreaming. Tytöistä ei valitettavasti saanut ottaa kuvia, mutta ilmoitustaulusta ymmärtänette pelin hengen.

Äkkiseltään voisi luulla, että paikka olisi täynnä stereotyyppisen perverssin näköisiä satulanhaistelijoita, mutta ei. Pariskuntia, nuoria, tavanomaisen näköisiä miehiä ja naisia.

Kein mukaan Lolita-kahviloita on viime vuosina noussut kuin siitakesieniä sateella. En ihan tajunnut,  mikä touhussa kiehtoo, vaikka lähdinkin ulos hymyssä suin. Kei hoiti laskun, mutta ehdin vilkaista loppusummaa: kolme kahvia ja tunnin oleskelu, yhteensä 30 euroa.

Seuraa sitä kaipaaville

Jalkauduimme kaduille. Alueella oli räikeiden mainoskylttien perustella viihdettä joka makuun ja suuntautumiseen. Näkyvin elementti olivat viimeisen päälle sliipatut, melkoisen metroseksuaalit nuoret miehet, joilla oli selvä sisäänheittäjän olemus.

Meistä he eivät kiinnostuneet. Kei valisti, että kundit ovat eräänlaisia escort-poikaystäviä, jotka työskentelevät kulmien klubeilla. Niissä ketä tahansa tyttöä viihdytetään ja hemmotellaan kuin prinsessaa.

Länsimaiselle tohvelisankarille tuli yllätyksenä, ettei asiakaskunta suinkaan ole tylsistyneitä keski-ikäisiä kotirouvia, vaan daamia parhaassa iässään. Nuoret naiset maksavat charmantista miesseurasta sellaiset 50 euroa tunti.

Miehille oli myös vastaavia klubeja, mutta tarjontaa oli nähdäkseni vain murto-osa. Muunlaisia kaksilahkeisille suunnattuja palveluja sen sijaan näkyi yllin kyllin. Katukuva oli silti kohtalaisen siivo ja kaukana vaikkapa Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueesta.

Tässä ei mainosteta Japanin suosituimpien poikabändien keikkoja, vaan prinsessahemmottelua tarjoavia klubeja.

Rahaa, rakkautta ja pitkää ikää

Hämmästyttävästi seuraava pysäkki oli hiljaisuuden keidas rappiohedonismille ja oravanpyöränollaukselle omistautuneen alueen keskellä. Kuhisevan ostoskadun ja välkehtivän yökerhoraitin välistä löytyi temppelipiha, jossa saattoi kuvitella olevansa kaukana metropolin sykkeestä.

Hengähdystauolla Kei selitti uskonnostaan ja tutkimme yhdessä hetken tulevaisuuttamme. Maksoi euron per naama, tuli paperilapulla ja povasi silkkaa hyvää meille molemille. Keillä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, joten hän ripusti omansa huonoille povauksille pyhitettyyn puuhun. Me pidimme omamme, sillä lappu pitää säilyttää, jotta hyvä ennustus kävisi toteen.

Temppeliltä päästyämme kaikki ajatukset suki-sukista olivat väistyneet taka-alalle, ja lähdimme nauttimaan sukiyakia (ks. edellinen teksti). Illallisen jälkeen seuraan liittyi Kein frendi Yin. Jälkiruoan vedimme erikoistuneessa kadunvarsibaarissa, jossa tarjoiltiin kaikkia mahdollisia sian osia.

Metrolla mentävä

Viimeistelimme illan menemällä pikkuriikkiseen juottolaan, jossa oli tilaa kuudelle asiakkaalle. Tiskin takana häärännyt nainen oli käynyt Suomessa ja vieläpä vappuna.

Rupateltavaa, sakea, japanilaista viskiä ja umeshua riitti, mutta kotiin oli päästävä ennen puolta yötä. Muuten hienot metrokiiturimme muuttuisivat kurpitsoiksi, joiden katolla on taksikyltti. Sellaiseen hienosteluun ei kaltaisillamme tuhkimoilla olisi ollut Japanissa varaa.

Kiitimme kundeja ja lupasimme heille Wappuna 2013 Suomessa yhtä ikimuistoisen ja erikoisen illan kuin he olivat meille juuri tarjonneet.

Työntötreenit sumo-tallilla

PS. Tiedättehän miten sumopainijat näyttää hassuilta kuvissa? Käytiin seuraavana aamuna katsomassa omin silmin treenejä. Niin keskittynyttä ja brutaalia menoa, ettei edes sitä pulleinta kaveria tarkkaillessa hymyilyttänyt tippaakaan.

Tallennettu kategorioihin Japani, Kohokohdat | 2 kommenttia

Japani, osa 2: Kuka pimitti multa okonomiyakit!

3.-15.4.2012
Osaka-Kioto-Ashinoyu-Tokio, Japania

Japanilainen ruoka on yhtä kuin sushi. Väärin. Olen elänyt umpiossa. Eikä tietämättömyyttäni  ainakaan vähentänyt se, että yksi parhaista ystävistäni roudasi Japanin-reissultaan ainoastaan jotain viinietikkatentaakkeleita maisteltavaksi.

Kaikki tällä listalla näyttää niin hyvältä, että on vaikee päättää...

Aloitimme siis Japanin ruokakulttuuriin tutustumisen lähes nollasta. Apunamme opaskirja, lehdet ja kavereiden vinkit kirjoitimme ylös erikoisuuksia, joita halusimme kokeilla. Tässä lista:

  • udon (nuudelisoppa)
  • izakaya (yleisnimi baarimätölle)
  • liukuhihnasushi ja bento (laatikkolounas)
  • kivigrillisetit
  • tempura (uppopaistettua)
  • tataki (inkivääri-viinietikka liha/kala)
  • soba (nuudeli)
  • sukiyaki (liha-rehu-soijahässäkkä)
  • yakitori (kanatikkari)
  • [x]tonkatsu (possunleike)
  • wagashi (erilaisia makeisia)
  • vihreä tee -jäätelö/pehmis
  • anmitsu (paputahnajälkkäri)
  • okonomiyaki
  • ramen (kiinalainen nuudelisoppa)
  • kushiyaki (mikä tahansa lihatikkari)
  • [x]shabu-shabu (lähes kuin sukiyaki)

Japanilaisella keittiöllä oli tarjota aivan käsittämätön määrä uusia, outoja ja ihania makuja. Yllätykseksemme vain pari hassua [x] listaamistamme jäi kokeilematta. Sitä tuttua raakaa kalaa vedimme napaamme lähes joka päivä.

Vietimme yön japanilaistyyppisessä onsen-ryokanissa, jossa huoneen hintaan kuului valtava illallinen

Mikä parasta, huonoa ravintolaa tuntui olevan mahdotonta löytää. Halpa liukuhihnasushi oli huonoimmillaankin vain keskinkertaista. Joskus mukaan otettavasta lounaslaatikosta (bento) löytyi kalaa, joka pyyhki laadullaan lattiaa liki kaikilla stadin sushiloilla.

Onneksi en ole ainoa länkkäri, joka on elänyt omassa surkeassa pikku gourmet-kuplassaan. Tuoreen Newsweekin mukaan Michelin-opas on vasta viime vuosina ottanut nenänsä pois ranskalaisen keittiön ahterista ja alkanut arvostella Japanin ravintolaskeneä. Siitä huolimatta Tokiolla on kai jo nyt enemmän tähtiä kuin Pariisilla ja New Yorkilla yhteensä.

Eka kerta okonomiyakin kanssa päättyi kuin ekat kerrat yleensä: liian nopeasti.

Top 3 uudet Japani-ruokakokemukset:

1. Okonomiyaki Eräänlainen ”munakaspitsa”: jauhoista, jamssista, munista, sipulista ynnä muusta paistettu lätty, joka kuorrutetaan erilaisilla täytteillä ja kastikkeella. Näyttää koiran oksennukselta, maistuu jumalaiselta. Jos joku perustaa okonomiyaki-raflan stadiin, lupaan vierailla kerran viikossa.

2. Sukiyaki Yksinkertainen on kaunista. Ohueksi siivutettua lihaa ja kasviksia hieman haudutettuna tai paistettuna padassa. Nautitaan raakaan kananmunaan dipattuna.

3. Okinawalainen keittiö Yksi ravintolakokemus (Goya, Kiotossa, osoite: 114-6, Nishidamachi, Jodoji, Sakyo-ku, Kyoto-shi, Kyoto, 606-8417) oli niin mullistava, että päätimme seuraavalla Japanin-matkallamme suunnata tuolle kaukaiselle etelän saarelle.

+ Vihreä tee -jäätelö Näimme kerran Kiotossa tälle herkulle pyhitetyn mestan, jonka jonossa seisoi varmasti yli 50 ihmistä.

+ Umeshu-luumuviini Mitä vanhempi sitä parempi, tosin pahaa umeshua emme löytäneet. Kiilasi suursuosikkimme portviinin edelle.

Toisin kuin yleinen harhaluulo kuuluu, hinta ei yleensä ole ongelma. Söimme usein alle kympillä ja kalleimmillaankin illallisesta juomineen köyhdyimme 50 euroa per turpa.

Okinawalainen vei kielen mennessään. Paitsi toi chopstickeihin pyydystetty kitkerä vihreä hässäkkä, jota syömään kasvetaan, ei totuta.

Upeaa ruokakulttuurissa on sekin, että monien ravintoloiden edustalla mutkitteli suursuosiosta kielivä jono. Monta kertaa mekin venttailimme kiltisti ovenraossa huhutusti hyvään mestaan. Joka kerta jonottaminen kannatti.

Joskus pientä hämminkiä aiheuttaa se, ettei ruokalistoista tajua mitään, sillä ne ovat vain harvoin englanniksi. Onneksi monella syöttölällä on kuvat annoksista – ”hyvän ravintolan merkki”, kuten Zazalla on tapana sanoa. Kuvista seuraava leveli ovat muoviset näyteannokset vitriineissä, joita Japanin-matkailija saa kauhistella yllin kyllin.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Arigato!

Myös Lala ja Zaza suosittavat japanilaista ruokaa

Tallennettu kategorioihin Japani, Ruoka ja juoma, Vinkit | Jätä kommentti

Japani, osa 1: Sakura-mania eli miten lihaa syövä heteromies hullaantui pienistä pinkeistä kukista

3.-15.4.2012
Osaka-Nara-Kioto-Hiroshima-Himeji-Tokio, Japania

Mitäs duunailet? Oottelen että kukat puhkee. Osaka 5.4.

Joka kevät Japani sekoaa. Hyväntuuliset massat vyöryvät puistoihin ja poluille. Järjestelmäkamerat louskuttavat lukemattomia kuvia. Suosituille piknikpaikoille levitetään pressut päiväkausia ennen h-hetkeä.

Toden totta, pieni vaaleanpunainen kirsikankukka, sakura, hullannuttaa ja huumaa miljoonia maalis-huhtikuun vaihteessa. Eikä aivan suotta.
Nuppu

Nara 4.4.

Kukat olivat vasta ujosti raollaan, kun saavuimme maahan. Se ei ensimmäisiä hanami-juhlijoita haitannut. Hanami on japanilaisten Wappu. Idea on istua kirsikkapuun alle ja vetäistä pienet hönöt hyvässä seurassa.

Juhlat

Osaka 5.4.

Jos olisimme olleet rohkeampia, olisimme ehkä voineet tuppautua siniselle pressulle hörppimään sakea. Kuulimme vasta jälkikäteen, etteivät ujot japanilaiset välttämättä uskalla kutsua länkkäriä mukaan, mutta reipas saa varmasti sydämellisen vastaanoton.

Kuva

Kioto 7.4.

Kaikki haluavat kuvia kukista. Aivan kaikki. Ja mahdollisimman monta. Suosittu poseeraus on ottaa oksasta ote ja tuoda se kasvojen viereen. Kukkia ei kuitenkaan ole soveliasta irroittaa puusta. Häikäisevimpien kuvauskohteiden viereen syntyy pieni, mutta innokas turistijono.

Huippu

Kioto 8.4.

Kioto 8.4.

Filosofin polku on kukinnan aikaan ehkä kauneimpia paikkoja mitä maa päällään kantaa. Satumainen, uskomaton, hämmentävä, jopa hypnotisoiva. Mutkittelevaa, kapeaa hiekkatietä kuljetaan aurinkoisena päivänä lähes jonossa, mutta mitäpä tuosta.

Kupu

Hiroshima 9.4.

Eräänä maanantaina tein retken Hiroshimaan ja Himejiin. Huisku jäi nautiskelemaan Kiotosta ja toistamiseen Filosofin polusta. Hiroshimassa kukat olivat jo täydessä loistossaan, mutta kuka arvaa, mitä tuolle talolle tapahtui?

Huppu

Himeji 9.4.

Matkustin Himejiin katsomaan Japanin suurinta linnaa. Tiesin, että linna on remontissa ja peitelty, mutta en sitä, että viimeinen sisäänpääsy on tuntia ennen sulkemisaikaa. Hitsitti, mutta onneksi ympäröivä puutarha sakuroineen lievitti pettymystä.

Sade

Tokio 11.4.

Täydellisen aukeamisensa jälkeen kukat alkavat vähitellen varista kivetykselle – ja tarttua kengänpohjiin. Vaaleanpunainen matto peitti parhaimmillaan kokonaisia katuja.

Loppu

Tokio 15.4.

Tokio 15.4.

Hieman ennen kuin loputkin terälehdet putoavat, puu alkaa vihertää. Viimeisinä päivinä Japanissa emme voineet kuin ihmetellä kuinka hyvä tuuri meillä oli ajoituksemme kanssa huolimatta siitä kaikesta jahkaamisesta, säätämisestä ja lentojen perumisesta, joka ajankohdan päättämiseen liittyi.

Älä tee niin kuin me teimme, vaan niin kuin sanomme: Varaa netistä kiva hotelli reilusti(!) etukäteen suurinpiirtein sopiville päiville. Me jouduimme kuumimpana kirsikankukkaviikonloppuna Kiotossa maksamaan 120 euroa yöltä hotellista, joka on 20 kilometrin päässä kaupungista.

Sen jälkeen kyttää maanisesti sakura-ennustuksia, kunnes et enää uskalla lykätä lentojen buukkaamista. Rukkaa hotellivaraukset sopiviksi. Lähde, ja nauti kevään kauneimmasta pinkistä.

Kauneutta Japanissa riittää muutenkin yllin kyllin. Kirsikankukkien ollessa täydessä loistossaan, sitä voi olla joillekin jopa hieman liikaa.

Tallennettu kategorioihin Fiilistely, Japani, Kohokohdat | Jätä kommentti

Vietnam, osa 3: Prinsessa Kultakutrista mieheksi viidellä dollarilla

26.3.-2.4.2012
Hoi An-Hanoi-Halong Bay, Vietnam

Sotaisassa historiassa ja flunssassa vellomisen jälkeen suuntasimme uuteen viikkoon Vietnamissa, josta tuli melkoisen tapahtumarikas. Rakensimme matkamme kahden UNESCOn maailmanperintökohteen, Hoi Anin vanhan kaupungin ja luonnonkauniin Halong Bayn, ympärille.

Heti Huiskun toivuttua otimme leijasurffituulta odottelevasta Järvisestä varaslähdön ja suuntasimme Mui Nesta kohti pohjoista.

Vietnamin lipussa on sitä jotain

Keisarin uudet vaatteet

Seuraavat päivät kuluivatkin Hoi Anin kauniita katuja tallustaessa. Vietnam alkoi näyttää parempia puoliaan. Laadukas ja halpa majoitus, hyvää ruokaa, toisinaan miellyttäviä ihmisiä ja erinomaisia räätäleitä.

Kävimme koko konkkaronkka – lumitutkija tuli päivää myöhemmin perästä -  teettämässä mittatilauspaitoja, jotka olivat luonnollisesti halvempia kuin Anttilan alelaarin kamat.

Hämmentäviä suitsukekiekuroita jossain temppelissä Hoi Anissa

Siisti kauluspaitalookkini vaati tietysti viime silauksen. Neljä kuukautta huolella kasvattamani tsekkiläinen lätkätukka näki viiden dollarin edestä saksia.

- Now you look like girl, when I’m done very hot man, heitti parturineito huulta.

Lopputuloksesta saattoi olla montaa mieltä, mutta ennen kynintää auringon valkaisemat luonnonkiharani näyttivät aika härskiltä.

Rinkka matkalla Kiinaan

Vikana päivänä kolmen tähden hotellin henkilökunta veti vielä ässän hihasta. Olimme tsuppailleet päivän kylillä ja palattuamme hakemaan kamojamme havaitsin, että eipä näy rinkkaa missään. Dösän lähtöön oli aikaa kolme varttia.

Eipä siinä mitään, viiden minuutin selvittelyn ja v-käyrän eksponentiaalisen kasvun jälkeen kävi ilmi, että kapsäkkini oli lähtenyt kiinalaisporukan mukaan läheisille vuorille. Respan skarpein jätkä otti homman hanskaan ja lähdimme kuskin kanssa hakemaan laukkua.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Bussi oli juuri sopivasti myöhässä, enkä edes viivyttänyt sen lähtöä kuin korkeintaan minuutin.

Rinkka – tsek. Liput – tsek. Lumitutkija – tsek. Saatoimme siirtyä luottavaisin mielin kohti pohjoista.

Krunts, sanoi sirkka

Jos meidät Hoi Aniin tuonut yödösä oli miellyttävä kokemus, niin juna Huesta Hanoihin oli  luksusta. Saimme kolmistaan oman hytin kelvollisilla sängyillä ja ison ikkunan huikeiden maisemien katseluun. Mitä nyt pieni valoisuus häiritsi unta.

- Kannattaa laittaa silmät kiinni, tulee pimeämpää, tuleva tohtorismies Järvinen neuvoi.

Saavuimme pääkaupunkiin yön yli levänneinä. Edes skoottereiden kä-sit-tä-mä-tön määrä ei saanut meitä tolaltamme.

Jos näitä saisi Suomesta, en enää koskaan katsoisi futista ilman niitä

Hanoin yksi oudoimmista turistivetonauloista on balsamoitu Ho Chi Minh. Valitettavasti ukko on mausoleumissaan näytillä vain aamuisin (missä lie luuhaa iltapäivät), joten emme tiukan aikataulun vuoksi ehtineet mitenkään moikkaamaan setä Ho’ta.

Täytimme pettymyksen luomaa tyhjiötä rouskuttamalla heinäsirkkoja ja katselemalla perinteistä vietnamilaista vesinukketeatteria.

Katse horisonttiin

Aasian matkailussa ihaninta on helppous. Työnnät firmalle rahat kouraan, ja kaikki hoidetaan puolestasi. Halong Bay -settiin sisältyivät kuljetukset Hanoista Cat Ba -saarelle ja takaisin (privataksi+pikavene), kaksi yötä laivalla ja yllin kyllin ruokaa.

Mikä hienointa, saimme ihan oman tsonkin, jossa meitä kolmea hyysäsivät opas, kokki ja kippari.

Firmassa Ecofriendly Vietnam ei tainnut lopulta olla muuta ekoa kuin nimi ja käsipyyhkeen kokoinen aurinkopaneeli. Kyseistä lafkaa voi suositella, mutta saisivat teroittaa liikeideaansa. Epämääräinen lupaus kerran viikossa tehtävästä siivousretkestä tälle kovin roskaiselle maailmanperintökohteelle ei sellaisenaan vakuuta.

Järvinen tähystää jäävuoria

Järvinen tähystää jäävuoria

Itse mesta oli usvasta ja keskinkertaisesta näkyvyydestä huolimatta silmiähiveleveän upea. Laivalla huristelun lisäksi kävimme melomassa luolissa ja pienellä käppäilyretkellä Cat Ba -saaren syrjäkylillä.

Kaiken kaikkiaan hieno viikko, jonka päätteeksi hyvästelimme lumitutkija Järvisen. Hän lähti Thaikkuihin tuhlaamaan varojaan uuteen, kalliseen harrastukseensa. Itse jatkoimme matkaa Japaniin.

Tallennettu kategorioihin Kohokohdat, Vietnam | Jätä kommentti

Vietnam, osa 2: Se toinen puoli sodasta

21.3.2012
HCMC-Cu Chi, ‘Nam

Vietnamissa on aivan järkyttävä määrä skoottereita. Yhtä kiesiä kohden ohi suhaa kaksikymmentä kaksipyöräistä. Japanilainen Honda on kuulemma suosittu merkki, mutta kiinalainen Honga maksaa vain kymmenesosan laatupelin hinnasta.

- Jos teillä on sanonta ‘No money, no honey’, niin Vietnamissa se on ‘No scooter, no honey’, opas naurattaa bussilastillista turisteja.

Liikenneonnettomuusluvut ovat häkellyttäviä: noin 30 ihmistä saa joka päivä surmansa tien päällä. Vuotuinen uhriluku huitelee jossain 11 000 – 12 000 välillä.

Kiinalaisen uuden vuoden aikaan vietnamilaiset vetävät suomalaiseen jussityyliin helikopterikännit ja kolmessa päivässä kuolee satoja ihmisiä, opas tarinoi. Väkilukuun suhteutettuna meininki on sama kuin jos meillä kuolisi keskikesän juhlassa yli 50 ihmistä.

Kurkistus maan alle

Asiaan. Olemme lumitutkija Järvisen kanssa matkalla Cu Chin tunneleille, jossa vastarintaliike piti parisenkymmentä vuotta jalansijaa Saigonin eli nykyisen Ho Chi Minh Cityn kupeessa. Vapaustaistelijat kaivoivat alueelle 200 kilometriä laajan tunneliverkoston, joka ulottui aina Kambodzaan asti.

Tunneleissa vierailemalla saa hyvän käsityksen siitä, mikseivät imperialistit saaneet nitistettyä vastustajaansa. Siinä sivussa voi ihastella 250-kiloisten pommien jättämiä kraatereita ja tutustua sissisodankäynnin nyansseihin.

Vaikka kuvan sisäänmenoaukkoa oli hieman laajennettu, Järvinen joutui ottamaan älypuhelimen pois taskusta, että mahtui sisään.

Mukavan tunnelman luo ampumaradalta kantautuva pauke. Turistit voivat käydä radalla muutamalla lantilla räiskimässä vaikka M60-konekiväärillä. Armeijan käyneinä päätimme Järvisen kanssa skipata tämän mahdollisuuden.

Parasta ovat kuitenkin tunnelit. Jopa laajennetussa tuubissa tulee klaustrofobinen olo. Alkuperäiseenkin solakka skandinaavi mahtuisi, mutta ei se kivaa olisi ollut. Sissit eivät toki asuneet tunneleissaan, mutta kyykkykävelyllä matkat saattoivat hyvin kestää tuntikausia putkeen.

Kauhugalleria

Cu Chin jälkeen sukelsimme sotamuseoon. Kolmeen kerrokseen on ahdettu Vietnamin konfliktin läpileikkaus, jonka sävy ei mairittele vastapuolta. Etelä-Vietnamin armeijaan viitataan termillä puppet army eli amerikkalaisten käsikassara.

Hommahan meni niin, että toisen maailmansodan päätyttyä kansakunnan valo, suuri visionääri Ho Chi Minh julisti Vietnamin itsenäiseksi valtioksi. Joka rintamalla takapuoleen ottaneille ranskiksille tämä ei sopinut. Länsivallat päättivät, että alue kuuluu Ranskalle.

Itsenäisyystaistelijat eivät päätöstä nielleet, ja entisille siirtomaaherroille annettiin vuositolkulla käkättimeen. Kun Ranska viimein ymmärsi vetäytyä, sodan suurin rahoittaja Yhdysvallat otti punikkipelkopäissään miehittäjän paikan.

Kuvateksti julistaa, miten päättäväinen vapautusarmeija murskasi vastahyökkäyksellä vastustajansa (puppet regime) sotajoukot ja siviilihallinnon. Kuvassa pakoon pötkineiden Saigonin joukkojen tavaroita.

Seuraavien vuosien aikana Vietnamiin, Kambodzaan ja Laosiin kylvettiin monin verroin enemmän pommeja kuin toisessa maailmansodassa yhteensä. Todellinen herkku kuitenkin oli Agent Orange, kasvimyrkky, jonka tarkoitus oli viedä setä Hon tiimiltä piilopaikat. Samalla myrkky pilasi viljelysmaan vuosikausiksi.

- Suomessa ei kasva kuin vitutus, Järvinen filosofoi.

Seurauksena myös syöpää, epämuodostumia, kehitysvammoja. Museon yksi huone on omistettu valokuville, joita ei saa pois verkkokalvoiltaan.

Täynnä propagandaa, toki, mutta museo on yksi hienoimpia kokemiani. Mielenkiintoinen myös siksi, että sitä toista puolta sodasta olen saanut nähdä Hollywood-versioina riittämiin. Erityisen vaikuttava oli kokoelma ulkomaalaisten sotakuvaajien otoksia. Sitä paitsi etupihalla on hävittäjiä ja tankkeja.

Mites ne jenkit?

Sekä pommit että agentti oranssi vaativat uhreja vielä tänäänkin. Voisi kuvitella, että vietnamilaisilla on sisäänrakennettu antipatia amerikkalaisia kohtaan. Tunnelioppaamme väitti toisin.

- Vietnamilaiset ymmärtävät, että kyse oli vain Yhdysvaltojen hallituksen sodasta ja että suurin osa kansasta oli sitä vastaan, hän sanoi.

Lähipiirissäni on sen verran syvään juurtunutta ryssävihaa, että uskokoon ken tahtoo. Ja ei, lähipiirissäni ei ole yhtään persua.

Kuinka hyvänsä, Vietnamilla pyyhkii sodasta ja kommunismista huolimatta paremmin kuin naapureillaan.

Tallennettu kategorioihin Vietnam | Jätä kommentti

Vietnam, osa 1: Saigonilla Saigonissa

19.-25.3.2012
Ho Chi Minh City-Mui Ne, ‘Nam

Alkupäiviämme ‘Namissa sävytti lepuuttelu. Kambodzasta kotiin lentänyt neiti Sotilaspastori toi meille salmiakkia ja lehtiä. Lumitutkija Järviseltä saimme suomalaisen nuhakuumeen. Kaverit erottuu.

Melko vitsikästä, että sitä pelkää jatkuvasti kaiken maailman hyppykuppaeboloita, delhibellyjä ja denguekuumetta, varustautuu hysteerisesti malariaa vastaan, mutta lopulta sitä saa ihan tuontitavarana härmästä tutun ja turvallisen kevätflunssan.

Eipä silti, näin pitkälle reissulle tulee väkisinkin niin sanottuja hukkapäiviä. Sairastelu on tietysti oma lukunsa, mutta joskus on vain pakko ottaa aikaa sellaisille jutuille, joita ei muutaman viikon saunareissulla tarvitse miettiä.

Mihin sitä aikaa sitten menee? (Suluissa ilmiön toistuvuus ja kuinka aikaa kuluttava se on)

Säädöt ja liikkuminen (jatkuva/kuluttava)

1. Järjestely. Se isoin aikasyöppö kaikista. Varsinkin sesongin aikana ja köyhissä maissa, kun kaikki pitää hoitaa fyysisesti. Flyygat, stoget, dösät, biksit, budjetit ja piuhat, viisumit, retket. Varaamista tai ostamista edeltävä hinta- ja laatuvertailu. Epäonnisesti päättyneeseen Kiinan viisumisotaan tuhraantui käytännössä kaksi vuorokautta.
2. Matkustaminen. Lyhytkin siirtyminen päivällä voi imaista koko päivän. – eväiden hankkiminen, dösärille meno, vaihdot, saapumissekoilu ja majapaikan etsiminen.
3. Yön yli matkustamista seuraava lägi. Yöllä liikkuen säästää rahaa ja reissupäiviä, mutta saapumispäivä menee usein sumussa.
4. Kontaktit. Yhteydenpito kavereiden ja äitien kanssa, facebookkaus, blogin kirjoitus. Jokaisesta maasta olemme lähettäneet 3-6 postikorttia.
5. Kamahuolto. Jarruraidat pyykkilään 1kerta/vko. Toisinaan törkyisen repun, mutaisten trekkikenkien tai pölyyntyneen kameran kiillotusta.

Kun on järkkäiltävä, rantabungalovi langattomalla netillä on erinomainen ratkaisu

Ulkoiset uhat (satunnainen/kuluttava)

6. Klimatisaatio. Kun saavuimme Cuscoon (3300 m) Perussa, osa meistä läähätti kolme päivää hostellilla kokateemukin äärellä.
7. Ääriolot. Kun mittari näyttää +43′C ja tuuli tuntuu hiustenkuivaajalta, toimintakyky romahtaa. Näin kävi Argentiinan Cordobassa joulukuussa.
8. Yllätysilmastot. Andeilla tarvitsi villasukat, pipon ja hanskat. Joita emme tietenkään roudanneet Suomesta mukaan.
9. Sairastelu. Yhden giardian ja amebiaasin kärsiminen jälki-jälkitarkastuksineen upotti yhteensä viikon, emmekä ole vielä edes tehneet vakuutusyhtiölle ilmoitusta…
10. Reissuväsymys. 24 tuntia dösässä + päivä tarpomista Iguassun putouksilla = pakollinen päivän lepo altaalla (ennen toista 18-22h dösää Buenos Airesiin).

Yllätykset ja ärsytykset (toistuva/vaihteleva)

11. Kamojen uusiminen. Jos lahjoittaa kameran kiinalaiselle lentokonesiivoojalle, uuden ostamiseen menee vähintään kaksi päivää.
12. Stiplut. Kun maailman surkein lentoyhtiö China Eastern hukkaa laukut, pitää ostaa uusia vaatteita. Siis China Eastern on maailman huonoin lentoyhtiö (toistoa, että Googlekin tajuaa >:) Tai kun kirsikankukat puhkeavat viikkoa luultua aiemmin ja jo ostetut Laosin-lennot pitää perua. Kiitos myös pankkiautomaateille (Argentiina & Malesia), jotka ottavat rahat tililtä, mutta eivät sylje seteleitä, jolloin joudun tekemään pankille ilmoituksen.
13. Paluun jälkeinen elämä. Niin, sitä muuttoapua kaivataan kesäkuun tokana viikonloppuna!
14. Suomesta seurannut byrokratia, laskut. Olikos se veroilmoitus täytettävä pian?

Orientaatio (satunnainen/vähäpätöinen)

15. Ekat päivät uudessa maassa. Miten meitä Intiassa ukotetaan? Pitääkö Malesiassa polvetkin peittää? Saako Japanissa niistää nenää ruokapöydässä?
16. Eka päivä suurkaupungissa. Sao Paulossa, Brasiliassa kartan ja joukkoliikenteen kryptaaminen ennen raitille ryntäämistä oli pakollinen puhde.

Säätöä sängyssä

Ai miten meillä on aikaa matkustaa? Vaikka lista on pitkä, osa asioista hoituu vähän niin kuin siinä sivussa. Useissa hostelleissa on ilmainen langaton netti, joten jos jaksaa, järjestelyjä voi tehdä  lepohetkien lomassa. Esimerkiksi Mui Nessä flunssainen Huisku hoiteli aurinkotuolin ja sängyn pohjalta meille risteilyn Halong Baylle.

Lumitutkija Järvinen on tätä nykyä armoitettu leijan lennättäjä. Huhujen mukaan hän osaa myös surffata samalla.

Vietnamissa ensimmäisen viikon tahdin määräsi sairastelun lisäksi armoton säätäminen. Kävi ilmi, että Laosista Japaniin lentäminen on hidasta ja kallista, joten jouduimme kääntämään kelkkaa. Laosin-lennot piti perua välikäsien kautta ja varata uudet Japaniin maailman China Southernin varaussaitilla, joka on maailman surkein. Mainitsinko muuten, että maailman huonoin lentoyhtiö on China Eastern? Umpisolmun purkamiseen meni kolme kokonaista päivää.

Saigonissa eli HCMC:ssä sairastelu ja säätö jäi harmittamaan, sillä kaupunki jäi suureksi osaksi näkemättä. Mui Nessä järjestelyn syömä aika ei haitannut: mesta on tavanomaista tylsempi rantakohde. Päivisin kylässä ei ole muuta tekemistä kuin lennättää leijaa. Iltaisin voi huolehtia nestetasapainosta.

Tallennettu kategorioihin Ajatuksia tiellä, Vietnam | Jätä kommentti

Kambodza, osa 2: Vau, sanoi lumitutkija raunioista

12.-18.3.2012
Siem Reap-Battambang, Pohjois-Kambodza

Indokiinan tulista liikennettä uhmaten matkasimme Huiskun ja neiti Sotilaspastorin kanssa kohti pohjoista. Perillä Siem Reapissa meitä odotti viileä jätkä, lumitutkija Onni Järvinen, joka lensi tonteille tuhlaamaan kuusi viikkoa palkallisista lomistaan, joita yliopistolla jaellaan ilmeisesti yhtä löyhästi kuin tutkintojakin.

Heti alkuun Järvinen kohotti turvallisuudentunnettamme kertomalla, että lumivyöryvaara on Kambodzassa äärimmäisen pieni.

Itse iso kiho eli Angkor Wat hetkeä ennen auringonnousua.

Opas on tärkein

Iloisen nelikkomme ykköskohde seudulla oli luonnollisesti Angkor, tuhat vuotta vanha temppelialue khmerien kukoistuskaudelta. Saapumispäivä menikin kyydin järjestelyyn. Alue on niin laaja, että jonkinlainen menopeli on välttämätön.

Järvisen tietojen mukaan mustan jään riski oli pieni, mutta emme silti uskaltautuneet fillareille. Vaihtoehtoja jäi kaksi: tunnelmallinen tuk-tuk tai ilmastoitu pikkupaku.

Poikien protestoinneista huolimatta tytöt hylkäsivät – aivan hävyttömän siistin -- Transformers-teemaan koristellun tuk-tukin. Valitettavasti mopohyrrään ei olisi enää mahtunut opasta, jollaisen todella halusimme. Ilman opasta kun jää usein tällaisissa kohteissa paljosta paitsi.

Hyvän oppaan merkitystä ei voi aliarvioida. Siitä syystä, lapset, tässä kohtaa ei kannata sniiduilla.  Pahimmassa tapauksessa eli huonon oppaan kanssa hämmentyy, kyllästyy, vaivautuu ja lopulta tuntee olonsa huijatuksi.

Parhaimmassa tapauksessa opas vie sinut mitättömältä näyttävän yksityiskohdan edessä aikamatkalle historian syövereihin ja nouset raunioista hymyillen, pää täynnä hienoja tarinoita.

Tässä oppaamme osoittaa jälleen yhtä pientä yksityiskohtaa - tai ton daamin tissejä.

Jännittävimmässä tapauksessa jopa henkikultasi voi olla kiinni oppaasi taidoista syvällä Amazonin viidakoissa tai Uyunin suola-aavikolla.

Etsinnässä kullanarvoisia ovat opaskirjat, nettifoorumit (esim. Tripadvisor.com) sekä tietysti muut matkailijat. Tälläkin kertaa selvittely kannatti. Mr. San Park hoiti hommansa kiitettävästi, täsmällisesti ja ammattitaitoisesti.

Kivikasoista hienoimpia

Kahden työpäivän mittaisen vierailun aikana näimme noin tusinan temppeleitä. Niistä jokaisessa oli oma juttunsa ja kaikki olivat omalla tavallaan upeita. Nimikkotemppelin lisäksi kannattaa käydä kollaamassa ainakin Ta Prohm, Bayon ja Banteay Samre.

- Siis, vau! Järvinen kiteytti tuntonsa toisen päivän päätyttyä.

Ta Prohm, joka tunnetaan myös Tomb Raider -temppelinä, on yksi alueen hienoimmista.

Itse rakastan suuresti historiaa ja kivikasoja. Angkor Wat pääsikin heittämällä listani kärkeen Perun Machu Picchun ja Espanjan Alhambran seuraksi.

Hinnaltaan Angkor-pööpöily ei päätä huimaa. Menoerät (auto, kuski, opas ja pääsylippu) meille neljälle jaettuna kahden päivän setille tuli hintaa 65 taalaa  -- eli saman verran kuin baari-illan aikana läikkyy rinnuksille.

Vertailun vuoksi: Yhden päivän vierailu Macchu Picchulle maksaa helposti $150, eikä siihen sisälly opasta.

Myös lumitutkija Järvinen suosittelee Angkor Watia.

Paatilla Battambangiin

Vähintään yhtä hienon kokemuksen tarjoili Angkorin jälkeen jokivenereissu Battambangin kaupunkiin.

Koska sadekauteen oli vielä aikaa, epämukavan puoleinen (katolla on kivempaa) vene mutkitteli kuivahkoa jokea liki yhdeksän tuntia määränpäähänsä. Silti itse matka oli ehkä elämäni paras siirtyminen paikasta toiseen.

Sadekauden aikana Tonle Sap -järvi paisuu ylimääräiset 13.000 neliökilometriä (eli noin kolmen Saimaan verran), joten talot on joko rakennettava kellumaan tai korkeiden tolppien päälle.

Kelluvia kyliä ja korkeuksiin paalutettuja taloja. Iloisena vilkuttavia nakupellelapsia ja aikuisia arkipuuhissaan. Etiopiassa kaiken nähnyttä Sotilaspastoriakin taival säväytti, jopa enemmän kuin edeltänyt Angkor.

Battambang oli myös kiva, ranskalaisten kolonialistien koristelema pikkukaupunki, jossa ihmiset olivat järisyttävän kivoja, turismi vähäistä ja ruoka hyvää. Kambodza: suosittelen.

- Totanoinniin… Joo! Järvinen toteaa.

Tallennettu kategorioihin Kambodza, Kohokohdat, Vinkit | Jätä kommentti

Kambodza, osa 1: Massamurhaajan jalanjäljillä

9.-11. ja 18.-19.3.2012
Phnom Penh, Kambodza

Juuri ennen syntymääni -- siis käytännössä eilen -- Kambodzassa tapahtui kansanmurha, joka hakee vertaistaan. Miljoonat khmerit menettivät henkensä Pol Potin hallintokauden aikana.

Kaveri, joka oli julma kuin Aatu ja vainoharhainen kuin Stalin, kumosi vanhan vallan vuonna 1975. Pol Potin johtamien punakhmerien ajattelussa ei ollut sijaa uskonnolle tai älylle, joten kaikki rillipirut ja munkinpenteleet päätyivät joukkohaudan pohjalle.

Srebrenica oli pelkkä päiväkävely näiden nuijajuhlien rinnalla. Ainakin 1,7 miljoonaa (kolme, jos kysyt paikalliselta) ihmistä menetti  henkensä alle neljässä vuodessa. Loput kärsivät orjatyövoimana maaseudulla.

Näin käy kun päähän lyödään kovaa tylpällä esineellä.

Hyvän briiffauksen tähän historiaan saa käymällä pääkaupunki Phnom Penhin laitamilla Tuol Slengin vankilassa, jonka läpi noin 20 000 ihmistä kulki kidutuksen kautta kuolemaan. Suurin osa vietiin Choeung Ekin killing fieldille mestattavaksi. Vastaavia joukkohautoja on satoja ympäri maata.

Choeung Ekissä on muun muassa puu, johon vauvat hakattiin kuoliaaksi. Täysikasvuiset listittiin nuijalla, kuokalla, hakulla tai muulla välineellä, joka käteen sattui osumaan. Miksi? Luodit olivat liian kalliita, ja tuskanhuudot peitti kaiuttimista raikaava musiikki. Tätä taustaa vasten kaasukammio kuulostaa armolliselta tavalta kuolla.

Nuijajuhlat ja orjatyö loppuivat, kun Vietnam vuonna 1979 ”vapautti” Kambodzan ja ajoi Pol Potin viidakoihin piileksimään.

Iso kiitos tästä farssista seisoo taas Amerikan Yhdysvalloille. Ensin Jenkit saivat aikaan sen, että punakhmerien pikku vastarintaliike kasvoi anarkistiryhmästä armeijaksi, kun kansan viha kääntyi jenkkien tukemaa hallitsijaa kohti. Ja kelatkaapa sitä, että punakhmerit, nämä täysin sekopäät murhaajat saivat edustaa Kambodzaa YK:ssa vielä 14 vuotta Pol Potin syrjäyttämisen jälkeen! Arvatkaapa kenen tuella.

Maailman hymyilevin kansa

Hassu juttu, mutta mitä enemmän matkustan sitä selvemmäksi käy, että isolla osalla maailmaa on todella hyvä syy vihata amerikkalaisia sydämensä pohjasta.

Tuol Sleng. Entisestä koulusta sai näppärästi vankilan.

Kambodza on maailman miinoitetuimpia seutuja. Maailman Hienoin Valtio osallistui talkoisiin kylvämällä tänne miljoona miinaa ja pommia. Ne alueet, joille on kylvetty räjähteitä, ei luonnollisesti voi kylvää mitään muuta. Miinat tietysti jatkavat yhä ihmisten silpomista. En ole missään nähnyt niin paljon raajarikkoja kuin täällä.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää miten uskomattoman lämpimiä ja ystävällisiä ihmisiä kambodzalaiset ovat.

Et voi olla hymyilemättä edes niille kaikkein ärsyttävimmille youwanttuktuk-huudoille. Tyypit ovat niin kivoja, että jopa silloin kun ne onnistuvat ryssimään kaiken niille ei voi suuttua. Kärjistetysti: jos khmeriä lyö, se hymyilee, kumartaa kädet yhdessä ja kääntää toisen posken. Khmerien luonteenlaatu tekee historian ja nykyhetken ajattelemisesta entistä tuskallisempaa, sillä heille ei todella toivoisi mitään pahaa.

You want tuk-tuk eli preferoitu liikuntamuoto (kiitti kuvasta Sotilaspastorille)

Tapasimme myöhemmin Vietnamissa opiskeluaikojen kaverin Villen, joka on naimisissa kambdozalaisnaisen kanssa. Joukkomurhan arvet ovat kuulemma vielä niin syviä, ettei asiasta edes puhuta. Villen mukaan vasta nyt Kambodzassa ensimmäinen sukupolvi on alkanut elää.

Helppoahan se ei edelleenkään ole, kun maa on köyhimmästä päästä (osin miinojen takia), tuloerot ja korruptio rehottavat sekä maan suurin roisto istuu pääministerin pallilla.

Täällä, jos missä, kannattaa katsoa mihin fyrkkansa työntää: pienelle ihmiselle vai jonkun mädän virkamiehen Lexux-rahastoon.

Tallennettu kategorioihin Ajatuksia tiellä, Kambodza, USA | Jätä kommentti

Malesia, osa 2: Pilaanko oikeasti kaiken? Mietelmiä luksushotellin parvekkeelta

Kuala Lumpur-Langkawi, Malesia
28.2.-9.3.2012

Aika kääntää erilainen lehti tässä meidän slummimatkassamme. Malesian pääkaupungissa Kuala Lumpurissa treffasimme äitini ja kummitätini. Ensin hengasimme pari yötä KL:ssä, jossa ei muuten ole Petronas Towersien (oikeasti aika makea pilvenpiirtäjäkokemus, suosittelen!) lisäksi yhtään mitään nähtävää. Shoppailukin kalpenee esimerkiksi Singaporelle.

KL:stä jatkoimme Langkawille, luoteiskulmassa sijaitsevalle saarelle, jossa luksustelimme kahdeksan yötä ja loppuajaksi seuraamme liittyi lukiokaverini Sotilaspastori. Nautimme siis lämmöstä, hyvästä ruoasta ja erinomaisesta seurasta.

Kun on nähnyt tämän, voi vaihtaa maisemaa

Mutta siirrytäämpä sitten pohtimaan paria ajatusta, jotka nimimerkki Valeäiti, ystäväni, naapurini ja bloggaaja, heitti kommenttina aiempaan postaukseen.


Nonih, nyt olis vihdoin aika vähän provota: Kumman sielu on arvokkaampi, reppureissaajan vai turren?

Sehän on selvä että reppureissaaja tekee kaikkensa (risat vaatteet, likainen fleda, mitäs niitä nyt oli?) ettei häntä sekoiteta tuohon, yh, ällöttävään, turistiin. Siitä tuli mieleen, että mikähän teidän kanta on ihan aikuisten oikeasti näihin pahamaineisiin turisteihin? Tai turismiin ylipäänsä? Koska mullapa tuli mieleen sellainen ärsyke, että reppureissaajat ehkä vähän turhankin ärhäkästi ja äänekkäästi naureskelevat tyhmille turisteille ja maiskuttelevat suutaan paheksuvasti näille epäkulttuurisille tyhmyreille, jotka haluaa vaan olla rannalla ja juoda kookoksesta (haistathan kärjistyksen ilman hymiöitä?).

Kuitenkin välillä tuntuu että ko. kahtiajako on vähän epäreilu, tai ainakin korostaa liikaa travellerin hyvyyttä suhteessa “tavan turreen”. Kyllähän reppureissaajalla on varmaankin monessa mielessä paremmat aatteet ja tarkoitusperät, kuten halu tutustua aidosti toiseen kulttuuriin. Mutta ilman turismia on monessa maassa vaikea ylläpitää minkäännäköistä talouskasvua tai -pysyvyyttä. Se “hello sir come in here nice jewel for you yes” – mies tekee kuitenkin todennäköisesti suurimman elantonsa siitä huutelustaan. Joka tuskin oli hänen haaveammattinsa pienenä indonesialaisena, btw.

Tämä pitkän rönsyilevä ja päätön hajatelma mietiskelee siis ylipäänsä matkailun syvintä olemusta: Mikä matkailu on eettisesti parasta? onko mikään hyväksyttävää jos ottaa ekologiset aspektit huomioon? Ja ennen kaikkea, löytyykö teidänkaltaisilta kosmopoliiteilta travellereilta enää ollenkaan ymmärrystä sille lapsiperheelle, joka halusi vain hetkeksi lämpöön suht helpolla? Kyllä, oma lehmä ON tässä ojassa tukevasti :)

Valeäiti

Jes. Kirjoitin ekan Indonesia-entryn ekan kappaleen vähän hutiloiden. Ei ollut tarkoitus vetää rajoja välille reppureissaaja – turisti. Minä olen turisti. Kaikissa sanan hyvissä ja pahoissa piilomerkityksissä.

Mun tarkoitukseni ei ole hakeutua ehdoin tahdoin kauas muista turisteista, vaikka massoja ja massaturismin pilaamia tontteja vihaankin. Höpö, höpö. Kolmessa viikossa ehtii nippa nappa koluta sen maan parhaan tarjonnan, joka tarkoittaa lattareissa ns. gringo trailin ja kaakkois-Aasiassa ns. banana pancake -trailin orjallista seuraamista. Ja tämä tietysti tarkoittaa, että sitä raahautuu pitkin juuri niitä kaikkein turistisimpia seutuja.

Turistityypeistä

Nostan tässä nyt heti itseni jalustalle ja käytän omasta matkailijatyypistäni nimitystä valistunut omatoimimatkailija. Joo, mulla on reppu selässä ja kuteet on kulueet, mutta samalla on heittää fyrkkaa sen verran tiskiin ettei tartte koko lomaa lojua heitellen pikkukiviä rannalla, vaan pystyy kokemaan ja tekemään juttuja. Siitä massista sitten yritän tunkea mahdollisimman vähän isojen firmojen ja opportunistikusipäiden taskuihin.

Sellainen reppurepe, joka on koko ajan persaukinen ja haisee hieltä, on meidän lellittelyslangissa nimeltään takkutukka. Niillä ei ole lainkaan massia. Ne pukeutuvat ärsyttävästi. Ne notkuvat kadunkulmissa ja halvimpien hostellien hengailutiloissa. Lisää fyrkkaa ne saavat jonglööraamalla, polkemalla yksipyöräisellä tai myymällä pilveä. Tai kaikkia kolmea samaan aikaan. Mutta kaikki vähä mitä ne kuluttaa menee taatusti ruohonjuuritasolle. Näihin tyyppeihin törmää onneksi kohtalaisen harvoin.

Sitten on se pahamaineinen pakettimatkailija, jollaiseksi Valeäitikin itsensä kai mieltää. Pakettimatkailussa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ikävä kyllä vaan ne mestat, joissa tätä jengiä eniten pyörii, ovat juuri niitä mun horror-kohteitani. Ja vielä ikävämpää on, että lukuisien tutkimusten mukaan juuri tällaisen massaturistin käyttämästä rahasta 80 prossaa (muistaakseni) palautuu lähtömaahan eli vain viidennes matkaan käytetystä omaisuudesta oikeasti hyödyttää köyhän kohdemaan taloutta. Enemmistö taatelista päätyy lentoyhtiölle, ulkomaisessa omistuksessa olevalle hotellille ja loput kotoiselle matkatoimistolle.

Ei halpamajoissa mitään vikaa ole, mutta...

Eipä silti, näitä ajatuksia pyöritellessäni istuin sponsorimme kustantamassa viiden tähden luksusresortin hotellihuoneessa, jonka netti (11€/24h) maksoi enemmän kuin malesialaisen hostellin doble vapaalla nettiyhteydellä. Paikalle matkustin Aurinkomatkojen dösällä ilmaiseksi ja samalla suomalainen opas kertoi kaiken tarvittavan kohteestani. Iso kiitos siitä heille!

Valintoja, valintoja

Totta kai joillakin seuduilla ihmisten elinkeinot pyörivät lähes satarposenttisesti turismin ympärillä ja tuolloin myös lieveilmiöiden määrä kasvaa.

Juuri näissä tilanteissa on mun nähdäkseni äärimmäisen tärkeää, että vähän miettii mitä tukee. Niiden heloujespliisgoodpriceforyoufuckoff -heppujen joukossa on ihan rehtejä ja kivoja pienyrittäjiä, joille kaivaa mielellään kuvettaan.

En niinkään näe, että omatoimi- ja pakettimatkailijan välillä on lopulta kovinkaan suurta eroa. Saati siinä, lojuuko mieluummin rannalla vai luostarissa. Jokainen tekee lomallaan sitä mistä eniten tykkää.

Täysin eettistä matkailua ei ole olemassakaan ja tietysti sitä tuo mukanaan roskaa ja saasteita, mutta tiedostamalla millaista turismielinkeinoa tukee, voi mielestäni tehdä vähemmän pahaa, ehkä jopa hyvääkin. Kyse on valinnoista.

Me kierrämme esimerkiksi kaukaa firmat, jotka nakkelevat muoviroskia viidakkoon ja kaatavat puita saadakseen laiskiaisen turistien nenän eteen pällisteltäväksi (tositarina). Maksamme selvästi enemmän reissusta jos yritys toimii eettisesti ja käyttää esimerkiksi osan tuotoistaan johonkin seutua hyödyttävään asiaan.

Pakettimatkassa ei ole tosiaan mitään pahaa. Mutta jos menee jatkuvasti siitä mistä aita on matalin ja hinta halvin, tehnee todennäköisesti enemmän haittaa kohteelle.

En dissaa ”helpolla lämpöön” -tyyppejä, mutta annan isosti kunnioitusta niille, jotka jaksavat ottaa ne penskansa mukaan siihen yöbussiin La Pazista Uyuniin. Ei se lentojen, hotellien ja aktiviteettien varaaminen itse niin hankalaa ole, vaikka mukana olisi kaksi sinappikonetta ja vähän isopäinen mies.

Ja todettakoon vielä, että annan Huiskulle kaiken kunnian maailmantuskamme lievittämisestä ja vaivannäöstä eettisempien valintojen eteen. Itse en todellakaan ole mikään Deuter-selkäinen pyhimys, vaan  valkoinen, keskituloinen ja lihaa syövä mies. Eli ympäristöterroristi pahimmasta päästä.
PS. Siitä, että “reppureissaajat” naureskelevat “turisteille” kannattaa syyttää yhtä suomalaista matkailuohjelmaa ja sen ympärilleen luomaa jeesuskulttia, jonka seuraajat ovat ilmeisesti hiffanneet homman pointin vähän väärin.

Tallennettu kategorioihin Ajatuksia tiellä, Malesia | 1 kommentti

Malesia, osa 1: Pääkallonmetsästäjien maa

21.-28.2.2012
Kuching, Borneo, Malesia

Naapuriheimosta on tuotu pikkulapsi ja syvä kuoppa on kaivettu valmiiksi. Napero laitetaan kuoppaan. Päälle juntataan 40-metrinen tukki. Ja näin on Melanau-heimon uuden talon ensimmäinen tukipilari pystytetty! Tällaisia hassuja juttuja Sarawakissa tapahtui vain reilut sata vuotta sitten.

Värikkäästä menneisyydestä inspiroituneena Malesian matkailutoimisto sai männävuosina loistavan idean: Brändätään Borneo pääkallonmetsästäjien maaksi! Ja turisteja tuli tulvimalla. Not. Dekapitaatiolla mässäilystä luovuttiin turismiesitteissä, mutta faktaa on, että borneolaiset niittivät vihollisten kalloja vielä 1800-luvun lopulle.

Iban-heimon perinteinen Longhouse-tölli

Sittemmin länsimainen elämäntapa on lyönyt läpi joitain syrjäisimpiä viidakoita lukuun ottamatta. Perinteinen asumismuoto, longhouse, on kuitenkin säilyttänyt paikkansa Sarawakin kulttuurissa. Siksi menimmekin pariksi yöksi ihmettelemään elämän menoa maaseudulle Iban-heimon taloon.

Yksi kuisti kaikille

Longhouse on leveä talo, jossa on yhteinen ulkoterassi ja sisäveranta. Yhdessä talossa voi asua alle kymmenen tai yli sata perhettä. Jokaisella perheellä on oma huoneensa – tai useita huoneita varallisuudesta riippuen. Älkääkä käsittäkö väärin: 2000-luvulla talot eivät ole enää lannevaatteita käyttävien alkuasukasheimojen kaislamajoja, vaan melko moderneja maaseutuasumuksia telkkareineen ja muovimattoineen.

Oma mestamme sijaitsi Sibun joenvarsikaupungin lähellä. Kahden yön ja kolmen päivän ajan meitä viihdyttivät majatalonpitäjä-kokki-perheenäiti-kissanais-kilpaveneilijä Irene sekä oppaamme Rudy. Päivät kuluivat rattoisasti.  Aamusta iltaan kaksikko tutustutti meitä paikalliseen kulttuuriin ja historiaan. Auttelimme ruoanlaitossa, leikimme kissojen kanssa, kävimme kalassa ja kauppalaivalla.

Irene kaivaa suussasulavan mureaa kanaa babun sisältä

Huhkimmepa pari tuntia riisipellollakin, mutta edes työnteko (hah!) ei kyennyt vaientamaan pääni sisällä surisevaa ampiaispesää. Niin valtava oli tiedon tulva ja uusien kokemusten määrä kolmen päivän aikana. Kulinaristiset elämykset olivat niin ikään toisista maailmoista. Mamma oli vietävän hyvä kokki, ja joka aterialle iso osa raaka-aineista riivittiin jostain lähistön puskista.

Mutta näinkö erilaisen elämäntavan ja poikkeuksellista yhteisöllisyyttä, jota kuvittelin löytäväni longhousesta? Teoriassa kyllä. Käytännössä näin muuttotappiokylän, jossa on alkoholiongelmia sekä työttömyyttä, ja josta nuoret ovat paenneet kaupunkeihin nauttimaan nykyajasta.

Tämän kuusivuotiaan veijarin isukki ryyppäsi itsensä hengiltä 24-vuotiaana. Kuva sisältä longhousesta.

Eipä silti, satalappusella irtosi taas yksi reissun ehdottomista kohokohdista, vaikka emme päässeetkään näkemään hurjia harvahampaisia viidakkoäijiä, joista jokainen ampuu puhallusputkella lintua silmään joen vastarannalta. Sen sijaan saimme varaäidiksemme teräsmuorin ja oppaaksemme kovia kokeneen paikallisen, joka oli varttunut lähistöllä ja tiesi kaikesta kaiken.

Ehdimme raapaista reilussa viikossa vain pintaa Borneon upeasta luonnosta, herkullisista ruoista ja erikoisesta historiasta. Upea tontti, jonne pitää vielä palata!

PS. Bakon luonnonpuisto ja Kuchingin läheinen orangutanginsuojelualue olivat ehdottomasti kokemisen arvoisia. Maailman suurinta kukkaa emme nähneet, koska se ei sattunut kukkimaan.

 

Päät poikki ja pussissa mukaan

Siitä vanhasta harrastuksesta piti vielä kertomani.

Iban-heimolle pääkallon hakeminen oli nuoren miehen aikuistumisriitti. Osa perinteitä, kuten teräspuun käyttäminen talojen tukipilareina.

Mutta mitäs siitä seuraakaan, kun faija palaa metsältä ilman päänuppia ja tiedät, että iskän kupoli on naapurin Masalla? Koston kierre oli väistämätön. Lopulta longhousen miesten kovuus mitattiin kallojen määrällä.

Sarawakilaiset uskoivat, että ottaessaan toisen pään saa haltuunsa sen entisen omistajan hengen. Tämä henkiolento pitää tietysti pitää tyytyväisenä. Kallot pidettiin verkossa avotulen päällä, jotta henki pysyy lämpimänä.

Käsittääkseni nuotiopiireistä on luovuttu, mutta kalloja ei suinkaan ole dumpattu riisipelloille linnunpelättimiksi. Kannattaa kysyä, josko longhousessa on jossain se suljettu takahuone….

Meininki oli aika raakaa, kunnes Brunein hallitsija lopetti sisällissodan englantilaisen Sir James Brooken avulla ja herra keksi alkuasukkaille vaihtoehtosia tapoja kisailla keskenään.

Tallennettu kategorioihin Kohokohdat, Malesia, Ruoka ja juoma, Vinkit | Jätä kommentti