14.-15.4.2012
Maailman suurin kaupunki
Kolkytkuusmiljoonaa. Miettikää sitä lukua hetki. Se on yhtä kuin 180 Turkua. Tai 30 suur-Helsinkiä.
Tokiossa ei tarvitse kuin vetäistä metrokartta esiin niin alkaa naurattaa. Kaupungissa ei silti ole vaikeaa navigoida, sillä kaikki japanilaiset ovat oman elämänsä logistiikkapäälliköitä. Hölmönä metrolaiturilla seisovaa gaijinia jeesataan myös pyytämättä ja ilomielin.
Ihan oma paikallisopas tulee kuitenkin outoon maailmaan tottumattomalle tarpeeseen. Huiskun vaihtarivuoden kämppis Kei vei meidät sille puolelle, johon me ujot härmäläiset emme olisi yksin uskaltautuneet tai josta emme olisi keskenämme mitään tajunneet.
Ei, vaan tämä on paikallisjunakartta. Metrokartta on paljon sekavampi.
Lolita-kahvila
Olin jo tottunut japanilaisiin asiakaspalvelijoihin, jotka kumarrusten kera syytävät tervetulotoivotusmantraa acapellana, mutta tähän en osannut varautua.
Viisi liioiteltuun pitsihörhelösisäkkö/koulutyttö-univormuun pukeutunutta neitokaista otti meidät innosta kiljuen vastaan paikkaan, jota voisi kuvailla pehmeäksi, pörröiseksi ja pastellinväriseksi.
Huomasin välittömästi poistuneeni mukavuusalueeltani. Meidän tarjoilijamme antoi meille ensimetreiltä jakamattoman huomionsa. Höpötti, otti tilaukset, palasi takaisin, höpötti eikä jättänyt meitä rauhaan kuin pariksi minuutiksi kerrallaan.
- You are very beautiful!, tytteli imarteli hihitellen Huiskua ja kääntyi minun puoleeni.
- And you are, näin daamin kasvoilla välähtävän epätietoisen ilmeen, kun hän katsoi aasialaisen kauneusihanteen vastaiseksi ruskettunutta, rokonarpista ja reissuväsynyttä naamaani, cooool!
Ensimmäinen pysäkki: MaiDreaming. Tytöistä ei valitettavasti saanut ottaa kuvia, mutta ilmoitustaulusta ymmärtänette pelin hengen.
Äkkiseltään voisi luulla, että paikka olisi täynnä stereotyyppisen perverssin näköisiä satulanhaistelijoita, mutta ei. Pariskuntia, nuoria, tavanomaisen näköisiä miehiä ja naisia.
Kein mukaan Lolita-kahviloita on viime vuosina noussut kuin siitakesieniä sateella. En ihan tajunnut, mikä touhussa kiehtoo, vaikka lähdinkin ulos hymyssä suin. Kei hoiti laskun, mutta ehdin vilkaista loppusummaa: kolme kahvia ja tunnin oleskelu, yhteensä 30 euroa.
Seuraa sitä kaipaaville
Jalkauduimme kaduille. Alueella oli räikeiden mainoskylttien perustella viihdettä joka makuun ja suuntautumiseen. Näkyvin elementti olivat viimeisen päälle sliipatut, melkoisen metroseksuaalit nuoret miehet, joilla oli selvä sisäänheittäjän olemus.
Meistä he eivät kiinnostuneet. Kei valisti, että kundit ovat eräänlaisia escort-poikaystäviä, jotka työskentelevät kulmien klubeilla. Niissä ketä tahansa tyttöä viihdytetään ja hemmotellaan kuin prinsessaa.
Länsimaiselle tohvelisankarille tuli yllätyksenä, ettei asiakaskunta suinkaan ole tylsistyneitä keski-ikäisiä kotirouvia, vaan daamia parhaassa iässään. Nuoret naiset maksavat charmantista miesseurasta sellaiset 50 euroa tunti.
Miehille oli myös vastaavia klubeja, mutta tarjontaa oli nähdäkseni vain murto-osa. Muunlaisia kaksilahkeisille suunnattuja palveluja sen sijaan näkyi yllin kyllin. Katukuva oli silti kohtalaisen siivo ja kaukana vaikkapa Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueesta.
Tässä ei mainosteta Japanin suosituimpien poikabändien keikkoja, vaan prinsessahemmottelua tarjoavia klubeja.
Rahaa, rakkautta ja pitkää ikää
Hämmästyttävästi seuraava pysäkki oli hiljaisuuden keidas rappiohedonismille ja oravanpyöränollaukselle omistautuneen alueen keskellä. Kuhisevan ostoskadun ja välkehtivän yökerhoraitin välistä löytyi temppelipiha, jossa saattoi kuvitella olevansa kaukana metropolin sykkeestä.
Hengähdystauolla Kei selitti uskonnostaan ja tutkimme yhdessä hetken tulevaisuuttamme. Maksoi euron per naama, tuli paperilapulla ja povasi silkkaa hyvää meille molemille. Keillä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, joten hän ripusti omansa huonoille povauksille pyhitettyyn puuhun. Me pidimme omamme, sillä lappu pitää säilyttää, jotta hyvä ennustus kävisi toteen.
Temppeliltä päästyämme kaikki ajatukset suki-sukista olivat väistyneet taka-alalle, ja lähdimme nauttimaan sukiyakia (ks. edellinen teksti). Illallisen jälkeen seuraan liittyi Kein frendi Yin. Jälkiruoan vedimme erikoistuneessa kadunvarsibaarissa, jossa tarjoiltiin kaikkia mahdollisia sian osia.
Metrolla mentävä
Viimeistelimme illan menemällä pikkuriikkiseen juottolaan, jossa oli tilaa kuudelle asiakkaalle. Tiskin takana häärännyt nainen oli käynyt Suomessa ja vieläpä vappuna.
Rupateltavaa, sakea, japanilaista viskiä ja umeshua riitti, mutta kotiin oli päästävä ennen puolta yötä. Muuten hienot metrokiiturimme muuttuisivat kurpitsoiksi, joiden katolla on taksikyltti. Sellaiseen hienosteluun ei kaltaisillamme tuhkimoilla olisi ollut Japanissa varaa.
Kiitimme kundeja ja lupasimme heille Wappuna 2013 Suomessa yhtä ikimuistoisen ja erikoisen illan kuin he olivat meille juuri tarjonneet.
Työntötreenit sumo-tallilla
PS. Tiedättehän miten sumopainijat näyttää hassuilta kuvissa? Käytiin seuraavana aamuna katsomassa omin silmin treenejä. Niin keskittynyttä ja brutaalia menoa, ettei edes sitä pulleinta kaveria tarkkaillessa hymyilyttänyt tippaakaan.
