Vapaa ajattelija

Viikon kuluttua eroava George Bush Jr. piti tavoitteenaan tyrannian ja terrorismin hävittämistä sekä “vapauden” levittämistä liki maailman ääriin. Valitettavasti Bushin työ jäi kesken, USA on kiusallisella tavalla ansautunut niin Irakiin kuin Afganistaniin. Tervetuloa vain Messias Obama upottamaan kätesi samaan verilammikkoon.

Bushin haukkuminen tietysti trendikästä ja vaativaa kuin halvaantuneen potkiminen -- mutta on myönnettävä, että ajatus “pahan hävittämisestä” on kenties onnettominta, mitä hän aikakaudellaan esitti.

Viime viikot olemme seuranneet samaa järjetöntä politiikkaa Gazassa.

En ymmärrä Hesarin älymystöklubien kaltaisia viisastelukerhoja, joissa käydään täysin epäreleventtia keskustelua siitä, kuka aloitti sodan tai ei (eli kuka on oikeassa tai väärässä). Israel takaa yli-ihmisajattelullaan sen, että terrorismi jatkuu -- samoin kuin Bush.

Pidän itseäni rauhan ihmisenä. Sodat, armeijat ja univormupukuiset äitiensä pojat edustavat minulle vastenmielistä ja lapsellista pullistelua. En voi käsittää ihmisiä, jotka tuijottelevat sotilasparaateja. Olen käynyt armeijan, arvostan veteraaneja -- mutta en pidä sotakoneistojen ihailemisesta. Sotia käydään vastakin, enkä lähde työntämään neilikkaa kenenkään piippuun. Yritän vain pysytellä poissa. Suomessa se on melko helppoa.

Viime viikonvaihteessa Tieteen päivillä Helsingissä pohdittiin evoluutiota. Loputtomien sotien äärellä pitää kysyä, onko ihminen vain eläinlaji, joka tuhoaa itseään. Kun Hamas kaivaa verta nenästään, heilahtaa Israelin “evoluution” käsi. Vai asuuko ihmisessä joku “paha” -- sekä “hyvä”. Jos näin on, mistä tämä dualismi meihin on tullut? Taivaastako -- sekä helvetistä?

Päättelen kuitenkin, että ihminen sotii tyhmyyttään. Kehitymme hyvin hitaasti, mutta kehitymme kuitenkin. Kristityt teurastivat “vääräuskoisia” muslimeja ja juutalaisia ristiretkillään n. vuosina 1000 -- 1300. Meidän aikanamme voimme muistella kommunismin kaatumista, Natsi-Saksan kukistumista, Balkanin ja Pohjois-Irlannin rauhoittumista -- tai vaikka Ahtisaaren “sankartöitä”. Näihin kului muutama vuosikymmen. Seuraavaksi meidän pitäisi tehdä rauha muslimimaailman kanssa. Merkittävä kehitys ottaa aikansa -- vuosisatoja.

Tällaisessa historian pyörässä Irakin ja Afganistanin sodat voivat olla ensin yksi askel taaksepäin -- ja sitten kaksi eteen. Saddamin sairas diktatuuri ja Taleban ovat joka tapauksessa poissa -- eikä Bush Jr:n aktuellilla haukkumisella ole historiankirjoittajille erityistä merkitystä.

En tiedä, onko onko Israelin sotapäällikkö (pääministeri) Ehud Olmert evolutionisti. Tuskinpa, koska hän käsittääkseni toimii jumalansa suojassa raamatullisesti -- kuin Herodes. Hän tappaa ja virtaan heittää saman tien kaikki lapsetkin, jottei uutta kuningasta tulisi.

Kun suurvallan ylivoimainen tuhokoneisto tappaa terroristin, samassa silmänräpäyksessä noin 100 uutta parkaisee äitinsä kohdusta ulos.

Uusi “kuningas” on jo syntynyt ja pian taas jossain räjähtää pommi. Onnea seuraaville rauhan sukupolville.

Ps.
Luin MTV:n nettisvuilta amerikkalaistutkijan haastattelun -- sen jälkeen kun olin kirjoittanut omani.

Tulin viime jouluna herätykseen. Kirkossa -- tietysti. Heräsin tajuamaan, että suurin osa joululauluista on huonoja, joko ankean surullisia tai tyhjänpäiväisiä. Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna on monen suomalaisen ykkösuosikki, mutta tosiasiassa se on aivan kamala joululaulu -- olkoonkin, että sanoittaja on itse Zacharias Topelius. Miksi ilon ja valon juhlana pitää nyyhkiä kuolleen pikkuveljen haamun äärellä?

Kanavan kääntämisen aikayksikkö on minulla “tiu”. Kun radiosta alkaa kuulua “TIU-ut helkkää…”, en enää toista sanaa kuule. Kaikenlaiset tilitalitittaa-tonttuhölkät vainoavat ihmistä kylliksi myymälöissä jouluna. Mutta on vieläkin jotain pahempaa: Uudet imelät jouluiskelmät, joihin on ympätty kaikki keskiarvofraasit tyyliin “Täähdet loistaa jouuulun sanomaaa”. Näiden äärellä kannatan hetken Josif Stalinin taidekäsityksiä. Erään gospeltähden uudessa joululaulussa kailotettiin, että “Tulkoon rauha pinnalle maan ja pääskööt vangit vankiloistaan”. Uusien joululaulujen tekeminen pitäisi todella alistaa keskuskomitean hyväksyttäväksi.

Heräämiseeni vaikutti myös kirkkoväki. Istuin laulamassa “Kauneimpia joululauluja” isossa kirkossa. Osaan laulaa -- ja tarpeen vaatiessa vedän vaikka kovaa ja korkealta. Mutta suomalainen kirkkoväki “laulaa” mumisten ja lappuihinsa tuijottaen. Alkoi ärsyttää, kun ympärillä heiluivat vain huulet -- jos sitäkään -- eikä mitään kuulunut. Tekopirteä pappi pelästyi kai väen paljoutta ja puhui kuin pienille lapsille. Hyvä sittenkin, että ihmiset käyvät edes joskus kirkossa, vaikkei siellä minua kaivattaisi.

Kop kop, ding ding (välisoitto)

Porstuassa kolkuttaa taas monella tapaa vuoden rankin juhla. Suomalaiset näyttävät elävän kuin viimeistä päivää taantuman porteilla. Joulukauppa kasvaa ehkä “vain” pari prosenttia -- voi voi! -- mutta onneksi bensa on nyt maailman halvinta ja Thaimaan koneet notkuvat pikkuperheiden painosta. Kas nythän on joulu eikä ilmastonmuutos ja dingelidong…
Pohjolan pirtteihin pienoisihin hippailee se punapukuinen hyväntahtoinen satu-taatto -- joka on Coca-Cola Companyn stailaama 1920-luvulla! Oikeasti “pukin” historia on kirjava kuin pakanamaan kartta. Muinoin joulun aikaan Suomessa tupiin “tunkeutui” epämääräisiä pukki-henkilöitä kekrin, sadonkorjuujuhlan jatkoille. Suorastaan pelottavan näköiset otukset kulkivat kylillä ruskeissa tai ties minkävärisissä -- ja nimenomaan nurinpäin käännetyissä turkeissaan; eivätkä he mitään lahjoja jakaneet, vaan vaativat kestitystä pöytään hyvän sadon merkiksi.

M.A. Nummisen “Joulupukki puree ja lyö” onkin aina ollut yksi suosikkijoululauluni.

Onhan joulupukilla kristillinenkin historiansa. Nykyisen Turkin alueella 300-luvulla elänyt piispa Pyhä Nikolaus -- josta johtaa nimi Santa Claus -- oli köyhien auttaja ja joulun lapsen syntämän saarnaaja. Tarinan mukaan hän kuljetti jouluisin pukkia (siis sarvipäistä eläintä) liekanaurussa muistuttaen näin, että Kristus on kukistanut Perkeleen. Että semmoinen punanutun tarina ja etymologia.

Minä en pysty hiihtämään joulujani samaa latua. Jouluni muuttuvat -- ajatus joulusta muuttuu. Mutta uskokaa pois, mielestäni joulu on silti vuoden hienoin juhla! Kun olin lapsi, äitini kuukahti useinkin aattoiltana n. klo 9 sohvalle uupuneena kokkaamisesta yms. joulun “pikku” puuhistaan. Oli saunottu, syöty ja Companyn edustaja oli asioinut. Äidin nukahtaminen kuului tunnelmaan -- kaikki oli kunnossa ja maassa rauha. Nuorena oli kiva kiertää kodeissa hankkimassa opiskelurahaa Companyn kuteissa. Nyt aikuisena on kiva mennä maalle mummolaan lasten kanssa, syödä upeiden ihmisten seurassa, katsella yöllä Paavin messua -- ja olla hiljaa ja levätä. Mielessä rauha -- edes hetken.

Ps. Hienoin joululaulu minulle on saksalaisen Michael Praetoriuksen 1500-luvulla säveltämä ja Hugo Jalkasen suomentama Tuo armon valkokyyhky.

Helsingissä nuorille 9-luokkalaisille (siis 15-vuotiaille) järjestetty kauhutaiteen kurssi on taas esimerkki aikuisen maailman kaksinaismoralismista. Pehmolelujen “pahoinpitely” on saanut tuomionsa, huippuna tunnettu kirjailija, joka kutsui nettikeskustelussa kurssia “psykopaattikoulutukseksi”.

Voi pyhä yksinkertaisuus.

Nuoret kävivät taidekasvattajan ohjauksessa läpi yhteiskunnan väkivallan muotoja. Pehmonallet vuotivat “verta”. Väkivallasta puhuttiin eikä sitä vähääkään ihannoitu. Metodi oli uusi, omaa ja itsenäistä ajattelua nostattava -- ja rajoja koetteleva. Nuori pystyi keskustelemaan siitä, mihin aikuinen vastasi kauhistelulla. Kun rajalle mennään, miksi aikuinen näyttää pelkäävän enemmän?

Entä jos lasten taidekurssilla katseltaisiin mätiä ruumiita tonkivaa sarjamurhaajapoliisiviihdettä (jota tulee kotitelkkarista) ja analysoitaisiin yhdessä, millaista arvomaailmaa tämä aikuisten tuottama bisnes heijastelee? Väkivaltaa ja seksismiä tursuaa kotrolloimattomana joka tuutista. Mediakasvatus on Suomessa surkealla tasolla, onneksi sitä saa edes taidekasvatuksen kautta.

Jo lukion psykologia opettaa, että ihmisillä on tarve projisoida suojeluviettinsä “pyöreään ja pehmeään” -- ratkaisevaa ei ole, onko kohde eloton vai elollinen.
Kun kolmen vanha etsii äitiään yöllä kadulla, huostaan ottanut poliisi, toteaa että “reipas poika”. Julkista huutoa ei synny eikä nettipalstoille kansan “tuomiota” tällaiselle lapsen kohtelulle.

x x x

Tietysti ihmiselle voi olla terapiaa se, että nyt kuka tahansa saa mielipiteensä julki netissä -- ja nopeasti -- vaikka pehmolelujen kohtelusta. Eipä tarvitse jonotella ahtaalle sanomalehden yleisönosastolle, eikä ole median vahtikoiria kyttäämässä kirjoittelun tasoa.

Mitä tällaisesta vapaudesta sitten on seurannut: Verkkokeskustelusta on tullut pahimmillaan äkkipikaisten purkausten jättömaa. Susan Ruususen herjaajien saama tuomio hakee touhuun tolkkua -- vaikka se samalla osoitti, miten toivoton suo keskustelupalstat ovat sisällön valvonnan kannalta. Suosittu keskustelusivu mainostaa: “Eilen lähetettiin 22991 viestiä”.
Tympeää luettavaa nettipalstojen näkökulmasta on myös kohumalli Johanna Tukiaisen erinomaisesti kirjoitettu haastattelu tuoreessa Image-lehdessä. “Hymyn keskustelupalsta on ollut kuin koulukiusaajien kokous”, kuvasi Image.

Miltähän näyttäisi, jos nettipalstojen alatyyli-osasto vietäisiin torille “keskustelemaan” ihan fyysisesti kohdakkain. K-kauppiaiden taannoiset kohukekkeritkin näyttäisivät varmaan sen jälkeen rippijuhlilta.

Ei verkko ole perkeleestä, jos ihmisillä olisi käytöstapoja -- ja kykyä hallita vapauksiaan. Netissä puhutaan myös toiseen sävyyn. Arjesta. Vauvoista tai vanhan auton korjaamisesta. Puhumattakaan siitä, millaisen myötätunnon tulvan aiheutti Jokelan koulusurmaajan vanhempien haastattelu. Isä ja äiti halusivat astua tuskansa kanssa julkisuuteen -- rankinta ja samalla liikuttavinta katsottavaa, mitä aikoihin (jos koskaan) olen nähnyt. Siksi oli myös liikuttavaa lukea nettipalautetta niin MTV:n 45 minuuttia-ohjelman kuin kuin iltapäivälehtienkin sivuilta. Jos empatia ja osanotot voisivat parantaa, nämä vanhemmat saisivat elämänsä takaisin.

Pahuus ja kärsimys on käsiteltävä, taidekurssilla tai tv-haastattelussa. Sen jälkeen tarvitaan lämpöä ja tukea.

Pahoittelen Timo Soini. Vaalivoittosi ei riemastuta yhtään. Se järkyttää. Toisaalta en ole yllättynyt. Vanhoista puolueista keskusta ja entiset työläiset olivat niin totaalisen yössä, että osa kansasta ryntäilee tässä pimeydessä vaikka tunkkaiseen menneisyyteen. Antoihan 16390 helsinkiläistä äänensä Tony Halmeellekin vuonna 2003. Pari kuukautta vaalien jälkeen Halme ampui äänet taivaan tuuliin.

Vanha olet sinäkin, Timo Soini. Puolueesi aatteet ovat kuin jostain takapajulasta ja niiden menestys todistaa, ettei Suomi ole mistään puusta pudonnut. Kaarnassa roikutaan yhä. On helppo mesota opposition propagandamuurin suojista, kun mistään ei tarvitse ottaa oikeasti vastuuta.

Meillä ei sentään lie vaaraa siitä, että Soinin kaltainen isäntä nousisi poliittiseen johtoon. Eihän? Takana ovat ne ajat, jolloin työministeriksi valittiin mies, joka lupasi poistaa työttömyyden kuudessa kuukaudessa. Nyt tuon protestipuolueen konkurssipesästä ovat nousseet uudenlaiset narrit, mutta he leikkivät paljon vakavammilla asioilla kuin yya-aikaan.

On karmaisevaa ajatella, että oikeusministeriössä viritellään jo koulutusta kunnanvaltuustojen puheenjohtajille perussuomalaisten varalle. “Ulkomaalaisvastaiset vihapuheenvuorot pitää osata kopauttaa poikki, kun lakikin sellaiset kieltää”. Soini yrittää hätäpäissään loiventaa puolueensa muukalaisinhoa toivottelemalla muuttajia tervetulleiksi, mutta samaan aikaan puolue julistaa puheissaan aivan muuta: ”Kulttuurierot eivät saa olla liian suuret” (siis ei vääränvärisiä) ja ”onneksi maahanmuutto on meillä pientä” (Eduskunta 7.10. 2008),. Sisään pääsee, jos outokielinen suutelee heti rajalla Suomen leijonaa ja suostuu sen jälkeen kaikkeen työhön, mihin käsketään. Ulkomaalaisten Suomi on soinilaisille työleiri.

Tein suomalaisten alhaisesta syntyvyydestä jutun 45 minuuttia-ohjelmaan vuosi sitten, ja tilastot ovat karuja. Suomen väestön kasvu on ollut viime vuodet pelkästään ulkomailta muuttaneiden varassa. “Me ollaan supistuva kansakunta, ellei me saada jostain muualta porukkaa”, totesi sosiaaliministeriön väestövirkamies haastattelussani.

Jokainen tulija etsii oman paikkansa, elävöittää kulttuuriamme ja löytää toivottavasti tiensä myös koulun penkille tai muihinkin töihin kuin siivoamaan hyvinvointimme jälkiä. Pääasia että heitä tulee -- ja paljon. Muuten perussuomalaisetkin makaavat todennäköisesti lakeuksillaan vanhuksina vailla inhimillistä hoitoa.

Rajavartioinnin lisäksi Soinin sakki erottaa meidät vielä EU:sta (joka pitää niukan taloutemme tasapainossa) ja lopettaa kaikenlaisen “eliittikulttuurin” (siis ties minkä viulunvingutuksen ja koukerotaiteen). Soinilaisittain: sitä mitä ei ymmärretä ja mikä uhkaa suomea puhuvien suomalaisten turvallista lottoelämää, sitä ei tarvita eikä siihen “köyhän kansan veroeuroja (mieluiten markkoja) pistetä”. Sääliksi käy niitä kunnanvaltuustoja, joissa nämä Soinin “pyrstötähdet” alkavat politikoinnin. Heitä on nyt neljä kertaa enemmän kuin edellisellä kaudella!

Mielenkiintoista on sekin, että Timo Soini on katolisen kirkon jäsen eikä piilottele katolilaisuuttaan. Suomen katolisen kirkon 10 000 jäsenestä yli puolet on ulkomailta tulleita. Toivottavasti puheenjohtaja käy näissä piireissä opettelemassa armoa ja lähimmäisenrakkautta, jotta voisi parantaa myös opetuslapsensa.

Suomi Finland -- maailman kaunein maa, jossa asuu ahkera ja sisukas, hiljainen ja rehellinen kansa…
Meillä riittää pensaita, joihin työntää päänsä.

Työpaikkakiusaamisen kärkimaa! Mielialalääkkeiden suurkuluttajia! Korkean teknologian konepäinen valtio, joka sai tuoreessa euromittauksessa surkeat arvosanat kulttuuristaan.

Tälle tielle lähdettiin jo kauan sitten. Sen tunnusmerkkejä ovat olleet hillitön materiaan takertuminen ja pelko oman työpaikan sekä menestyksen häviämisestä. Lammasmainen kansa on vaeltanut jo pitkään tässä herran pelossa ja lapset ovat jääneet heitteille. Vastassa on vain rahan ja taloudellisen tehokkuuden muuri -- joku omistaja ja sijoittaja joissain, joilla ei ole mitään vastuuta ihmisestä.

Vanhempani ovat kertoneet, että joskus 50-luvulla, kun ihmiset toipuivat vielä ankarasta sodasta, yhteisöllisyys oli konkreettista. Kaikki olivat köyhiä ja pitivät huolta toisistaan ja naapurin kakaroista. Ovet olivat auki, naapuriin mentiin silloin kun asiaa oli -- ja ihan huvikseenkin.
Nyt pitää hattu kourassa kysellä, josko voisi saada apua -- lastenhoitoon tai mihin tahansa “vieraalta” naapurilta. “Ei tohdi vaivata”, ei edes tuttuja ystäviä, puhumattakaan, että kysyttäisiin, mitä kuuluu. Elämä on yksityistä, eristynyttä – ja yksinäistä.

Björn Wahlroos julisti vasta muutama päivä sitten, että yrityksillä ei ole moraalia -- niillä ei ole muuta tehtävää kuin kasata mahdollisimman suuria voittoja omistajilleen.

Kenen työllä se tapahtuu, Wahlroos? Mikä hinta siitä maksetaan? Yritysten takana ovat ihmiset. Wahlroosillakaan ei siis ole moraalia. Hänen “arvomaailmassaan” ihmisillä ei ole mitään arvoa. Tällaisten herrojen pelossa me elämmme.

Ja vastassa on myös kylmä valtio, sen kylmät byrokraatit ja hallitukset, jotka ovat leikanneet lapsiperheiltä, koulutukselta, sivistykseltä ja terveydenhoidolta pois kaiken, minkä korkean verotuksen maassa leikata voi. Nyt kaikki on ansaittava -- vain kovalla työllä. Jos tällä hihnalla perheen ja lapsen mielenterveys järkkyy, se lienee hallitusten mielestä yksilön heikkoutta -- aivan sama, ovatko hallitukset demareita vai kuuroja kokoomuskorvia. Tämä ajattelutapa on yleisesti hyväksytty, koska me äänestämme tätä!

Nyt pitäisi osata edes hävetä. “Heitä tulee oven täydeltä”, lausahti nuoria hoitava tuttu psykiatrinen sairaanhoitaja -- eikä resursseja ole. Heidät on tietysti yritettävä hoitaa kuin muutkin sairaat, mutta “hoito” pitäisi aloittaa aivan muualla: Perhe-elämässä, työelämässä, kouluissa, päiväkodeissa. Wahlroosilainen ahneuden tie on kuljettu loppuun. Lapset ovat projekti tuottavuutta varten -- ja vanhemmat on sokeutettu uhrautumaan vain työelämälle.

Luulisi jo poliitikkojenkin pelkäävän.

Tapasin Jukka Virtasen, siis tämän suomalaisen viihteen toteemin, hänen synnyinseudullaan Jämsänkoskella. Haastattelu tulee piakkoin syyskauden ensimmäisessä 45min-ohjelmassa.

Virtasen kanssa keskusteleminen oli monella tapaa pysähdyttävä kokemus. Mies oli vasta vähän aikaa sitten käynyt läpi syöpäleikkauksen. Jo toinen syöpä iski keväällä. Miten koomikkona ja hauskana miehenä julkisuudessa tunnettu artisti ottaa vakavan sairastumisen. Hän ottaa sen miltei “huumorilla”. Eihän kukaan voi mennä toisen nahkoihin ja pään sisään -- Virtanen myönsi poteneensa myös masennusta ja alakuloa -- mutta lannistumattomasti hän puhui elämän hyvistä asioista ja kaikesta arvokkaasta, mitä on vielä jäljellä.

Ajelimme Jukan lapsuuden maisemissa kauniin Jämsänkosken ympärillä. Taiteilija istui vieressä, toimittaja väänsi rattia ja kuvaaja Aki Blomberg istui tapapenkillä. Välillä Virtanen heitteli sellaista huumoria, että nauroimme kuollaksemme.

“Olen ajatellut, että mun tuhkat voisi varistaa tuohon koskeen, kun se on mun maisemani. Toisaalta jos vielä tupakoisin, niin voisihan ne varistaa matollekin.”

“Kävi ilmi, että uusimman syövän löytäneen lääkärin sukujuuret ovat Jämsänkoskella. Sen isoisoisä oli täällä valkoinen pappi, joka kansalaissodassa salli punaisten teloittamisen kirkon kellotapulia vasten. En paljastanut tätä ensikäynnillä. Kun seuraavalla kerralla lääkäri töksäytti mulle, että ´Virtanen, teillä on pahanlaatuinen syöpä´, niin mä sanoin sille takaisin, että ´sun sukulaispappisi katseli hyväksyen vierestä, kun ihmisiä tapettiin kirkon viereen´! Mä kostin sille lääkärille. Se lähti heti.”

Vanhuutta on monenlaista. Jukka Virtanen täytti heinäkuussa 2008 75 vuotta. “Kyllä mää just tämän ikäinen olen”.

Olen hiukan eri mieltä, siksi että monet kolmekymppiset ovat “vanhempia” kuin Virtanen. Ennakkoluulojen kangistama arvomaailma, huumorintajuttomuus ja loputon itsekkäiden “perhearvojen” (ihan sama, onko sinkku vai ei) varjeleminen citymaasturin korkeudelta tekevät ihmisestä taatusti “varhaiseläkeläisen”. Siksipä Virtasen kaltainen ihminen ei jää eläkkeelle koskaan.

Kuolevaisuuden pohtiminen Virtasen kanssa oli myös varsin mielenkiintoista. Istuimme kosken ylittävän kävelysillan puoliväliin rakennetulla penkillä, aurinko paistoi ja maisema oli rauhoittavan upea. Siinä olikin rattoisaa pohtia elämän loppumista. Aihehan on täydellinen ruotsalainen tabu myös meidän yhteiskunnassa. Ruotsissa lapsia ei mielellään viedä hautajaisiin, etteivät he järkyty.

Jukka arveli, että hänen elämänsä on pian lopussa. “En minä mitään pelkää, mutta se vaan harmittaa, kun muut jäävät tänne bailaamaan.”

Hetken päästä totesimme yhdessä, että ainoa tasa-arvoinen asia tässä maailmassa taitaa olla tuo kuoleminen.

Olen aivan täysin varma, että elämän katoavaisuuden ja kuoleman arvoituksellisuuden pohtiminen tekee elämästä arvokkaampaa, ellei peräti jännittävämpää. Jopa viisaampaa. Elämässä on parasta omistaa edes pari fiksua ystävää, joiden kanssa voi funtsia sitä, mihin avaruus päättyy -- ja sitä olemmeko vain kiertokulkua. Hiiltä. Grillihiiltä? Tätäkin oli kiva kesällä mietiskellä.

Olen jo kauan sitten päättänyt, että en enää koskaan kirjoita kritiikkejä, koska olen itse musiikin säveltäjä ja sanoittaja. Altistun nykyisin mieluummin itse kritiikille.Mutta anteeksi, tietysti nyt tulee poikkeus -- tai ainakin sinne päin. Tämä on kritiikin kritiikki -- ja kritiikkiä kritiikin kehnoudesta.

Kävin kesälomallani lehdistönäytännössä katsomassa suomalaisen Myrsky-lastenelokuvan, joka on kiusallisen huono. Käsikirjoitus on epäuskottava, henkilöohjaus onnetonta ja dramaturgia täysin sekaisin.

Mihin tämän elokuvan ilmaisulla pyritään? Onko se komedia, parodia vai vakava lastenelokuva arkipäivästä? Edes tätä tekijät eivät ole pystyneet linjaamaan. Lopputulos on sitten tahatonta komiikkaa ja tosikkomaista rauhan sanomaa samassa tuubissa.

Viulisti-isä salakuljettaa soittokeikaltaan Saksasta kassissa(!) koiranpennun, joka alkaa isona terrorisoida lähiympäristöään. Kun perheen pikkutyttö tuo ison koiran luokkaan, opettaja hymähtää, että “ei nyt saisi” ja jatkaa hommiaan. Kun koulun rehtori ja keittäjät lyllertävät koiraa pakoon (vaikka oikeasti hauveli purisi heidät sairaalakuntoon), katselen vaivautuneena kelloani. Loppuisikohan tämä ”Kiljusen herrasväki” pian? Mutta ei lopu.

Seuraavaksi hirviökoira jahtaa puhelinkopin täyteen lähiön väkeä, rikkoo perhetutun auton ikkunat ja ajaa naapurin haulikon varteen (miksei hän osu?!). No menisihän tämä “viihteen” piikkiin, jos elokuva olisikin “amerikkalaista” slapstickia -- mutta herran tähden, tässä yritetään tehdä vakavaa “eläimille pitää olla hyviä”-lastenelokuvaa. Kaikki on spastista sekoilua, jossa henkilöhahmot ovat tahattomia karikatyyreja. Siis kuin useimmat koiranomistajat?

Jouko Turkka meuhkasi äskettäin Mark Levengoodin tv-vieraana asiaa metodinäyttelemisestä ja roolin sisäistämisestä (tai siis sen puutteesta Suomessa verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin filmitähtiin). Myrsky-elokuvan isää esittää viulunjousta teennäisesti heilutteleva Janne ”Eliksiiri” Virtanen – roolihahmo on epälooginen vätys ja näyttelijäsuoritus aivan munatonta vaeltelua. Laura Malmivaara on kapiaisen puvussaan näyttämölle eksynyt. Toki kun kaikki roolihahmot ovat kuin nukkekodista, vaikeaa niitä on ammattilaisenkaan syventää.

Perheen pikkutytär on pantu (jälkiäänityksenä, miksi?) lällättämään pikkuvanhalla saundilla kaikki repliikkinsä, isompi tytär on “Te ootte natseja”-pissis ja hänen poikaystävänsä Punkkari! Siis oikein Tosi Punkkari. Poika lausuu ketjuissaan Pelle Miljoonan biisien riimejä. Nauran -- mutta aivan väärästä syystä. Dialogi ja näytteleminen ovat läpi elokuvan linjakasta työtä -- kuin amatöörikesäteatterissa. Tällaista taidetta voi syntyä vaikkapa silloin, jos ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat Setä&Täti. Vai olivatko he paikalla kun elokuvaa tehtiin?

Nolottaa -- ja harmittaa suomalaisen elokuvan puolesta. Tukea on niin niukasti.

Mutta mitä kirjoittavat kriitikot? Mm. Peter von Bagh ja Filmihullu-lehti ovat viime aikoina laukoneet aiheellisesti sapekkaita lausuntoja suomalaisen elokuvan sekä elokuvakritiikin tasosta. Kritiikistä puuttuu tyystin analyysi, elokuvatieteestä nyt puhumattakaan. Suurin osa Myrskyn kritiikeistä on tätä: Liiruillaan koiran kasvattamisen tärkeydestä, ihmetellään että tämmöisiäkin sotakoiria tosiaan on ollut, pidetään luentoja Berliinin muurista -- tai joristaan ydinperheen rajoista. Niinpä niin, pihan aitaa piti nostaa, kun koira riehui, arvioi yksi kriitikko. Mutta kriitikoille aitaa ei voida nostaa, koska kritiikkejä kirjoittaa nykyisin lehdissä kuka tahansa marjanpakastaja.

Jonkun kriitikon mielestä “on aina riemu, kun tulee kotimainen lastenelokuva”. Mitä tuollainen lause kertoo lastenkulttuurin arvostuksesta? Sama kriitikko jopa moittii kirpeästi “opetuselokuvan” tarinaa ja dramaturgiaa -- ja antaa sitten filmille neljä tähteä!

Joissain “maksukeskuksen” ulkopuolisissa lehdissä annetaan kyllä sapiskaakin mm. jäykille roolihahmoille ja värjätyille kuville.

Tällaisella kritiikillä ja vaatimustasolla “kansannäyttämöille” juuttunut suomalainen elokuva ei kehity. Mutta meillähän riittää se kuuluisa ”kansallinen taso” -- se sama, jolla urheilijoitamme lähetetään rämpimään olympialaisiin. Ja tietysti riittää se, että elokuva tuo lippuluukuille kansaa – ja rahaa. Mitäs muuta sitä enää tarvitaankaan.

Siivosin muutama päivä sitten kotonani arkistojani. Ajan riento on järkyttävää! Tuijotin Hesarin leikettä ja ihmettelin: “Häh! Onko tästäkin Che Guevaran julmuutta puineesta debatista jo kuusi vuotta!” Päätin viimein myös hyväksyä, että artikkelit 80-luvun lopulta Tiitisen suljetusta Suposta taikka Afrikan ongelmista lähtivät jätepaperiin. Samoin Hesarin ennusteet 2000-luvun alun taantumasta. Ei tullut uutta taantumaa eikä Afrikan vaurastumista ole näkyvissä, vaikka Uuden Suomen asiantuntija näin Maailmanpankkiin nojautuen uumoili.

Jotain halusin säilyttääkin, mm. Helsingin Sanomissa v. 1988 julkaistun nuorten tutkijoiden filosofisen väittelyn Jürgen Habermasin ja Jacques Derridan mahdollisista totalitaarisuudesta. Löysin myös oman Afganistanin sodasta kirjoittamani reportaasin. Reppumatkallani Pakistanissa haastattelin sissipäälliköitä. Juttu oli pitkä ja hiukan kuivakka syvää tietämystä tyrkyttävine detaljeineen, mutta muistan kuinka Ylioppilaslehti julkaisi sen riemumielin.

Tein säilyttämisen arvoisten juttujen äärellä huolestuttavan havainnoin. Lehdet (jopa Ilta-Sanomat) julkaisivat 80-90-luvulla paljon nykyistä enemmän vakavia -- maailmaa sekä ihmisen ajattelun tilaa pohtivia juttuja.

Viihteellistyminen on journalismille tuhoisaa

Median kaupallistuminen ja viihteellistyminen on ollut journalismille ja ihmiselle tuhoisaa. Tämä kehitys alkoi joskus 20 vuotta sitten, kun pääomamarkkinoiden vapauttamisen myötä mediasta tuli puhdasta bisnestä. Lyhyesti sanoen: sitä julkaistaan, mikä myy. Jos Afrikan talous tai filosofian tila -- evvk.

1980-luvulla yliopiston pääsykoekirjassani Jan-Magnus Jansson väitti, että journalistit edustavat vapaassa länsimaailmassa “intelligentsiaa”, siis älymystöä. Anteeksi Jan-Magnus- vainaa, mutta nyt hiukan naurattaa…

Sama asia, joka on rämettänyt median, on turmellut pahasti myös Suomen henkistä ilmapiiriä. Kun rahaa alettiin myydä pankista kuin mitä tahansa arkipäivän tavaraa, sekatalous-Suomessa kasvaneet ihmiset tulivat jotakuinkin hulluiksi. Yrityksiä perustettiin ja vesisänkyfirmoja ilmestyi joka kadulle.

Kun 80-luvun lopulla nuorena opiskelijana kävin haastattelemassa valtakunnansovittelija Teuvo Kalliota, hän “höpisi” jotain ylivelkaantumisesta ja kulutusjuhlista.

Samaan aikaan eräät liikaset, louekosket ja holkerit lupailivat lainasuihkujen alla kolminkertaisia lapsilisiä ja laativat ylimitoitettuja budjetteja. Kallio oli kuin vanha cowboy, joka yrittää turhaan estää seonnutta karjalaumaansa syöksymästä kuiluun. Bilateraalista nailonpaita- ja ratakiskokaupan romahdusta ei aavistanut kukaan päättäjä.

Me kaikki tiedämme, miten tämä päättyi. Devalvaatioihin, konkursseihin, ulosmittauksiin, pakkohuutokauppoihin, itsemurhiin ja Suomen talouden romahtamiseen. Suomen vakavaan sairastumiseen.

Eteenpäin Sukarin-Keskisen tiellä!

Ja mikä oli kaiken tämän karmein seuraus: Alkoi mielialalääkityksen aikakausi. Yhteiskuntamme ole vieläkään toipunut, toipuuko koskaan? Viiteentoista vuoteen emme ole pystyneet puhumaan kollektiivisella tasolla juuri muusta kuin talouden aiheuttamista vaurioista: laman uhreista ja laman lapsista.

Minkä tuhon väärä talouspoliitiikka ja ihmisten ahneus ja poliitikkojen tyhmyys aiheuttivatkaan! Sairaus jäi hoitamatta, koska Suomihan lähti pian “uuteen nousuun”. .

Uusi nousu vaati kansalta uhrautumista, että sama painajainen ei toistuisi. Nyt on töitä, jos pidät suusi kiinni ja painat pitkää päivää ja kestät jatkuvaa epävarmuutta. Työllä ei ole enää mitään itseisarvoa -- se tehdään viime kädessä siellä, missä se on halvinta. Tätä maata (taikka maailmaa) eivät enää hallitse minkäänlaiset aatteet tai poliitikot, vaan he, joiden hallussa ovat pääomat. Miten hienosti tähän muutokseen onkaan integroitu miljoonan kanavan digitaalimediabisnes!

Informaatiovallankumous: netit, kännykät ja sadat kanavat, ovat tuoneet maailman lähelle. Näin sanovat median kaupparatsut. Totuus on täysi paradoksi: Mitä enemmän infoa ja nopeita kontakteja, sitä tyhmempi maailma. Digi-tv on täynnänsä “hyvän olon” navankaivelua ja ties mitä julkkisten ynnä tavisten temppuvisailua. Ihminen tarvitsee ajanvietettä kuluttaakseen joutavaa elämäänsä. Vieraista maista me emme tiedä enää juuri muuta kuin paratiisisaaria, joissa valkoiset konttaavat rahapalkkion perässä.

Ei taida löytyä tällaiselle ihmiselle hoitajaa. Tommyhellstenit tarjoavat terapiaa, mutta kun itse sairautta ei pystytä parantamaan, terapiat ovat aspiriinia. Kysymys on elämisen valinnoista. Se olisi myös poliitikkojen tehtävä. Pikkuperheet -- ja näköjään monet poliitikotkin -- vaeltelevat Sukarin-Keskisen viitoittamalla tiellä ostelemaan onneaan. Ihmisen nimi on Kuluttaja.

Taidan polttaa juhanuskokossa loputkin arkistoni. Ajan riento on tuskaa.

Ps.

Uskonnolliset kesätapahtumat kuuluvat Suomen suveen.Yksi sellainen järjestettiin viime viikonloppuna Joensuussa. Keskustan valittu kansa tuomitsi syntisen city-Suomen ja riettaan median. Juuri näin toimii lahko.

Varoitus! Seuraava teksti voi loukata siveämpiä sieluja. Valitse ensin, haluatko perehtyä todellisuuteen vai suodatettuun todellisuuteen. Jos valitset jälkimmäisen, lopeta tähän.

Katsoin TV-Ykköseltä, kun brittiläinen psykologi haastatteli näyttelijä Robin Williamsia. 57-vuotias Williams on hieno taiteilija ja myös loistava koomikko. Syntyi huima ohjelma!

Williams paukutti suoraan. Yksinäisestä pikkupojasta on tullut sotilaiden ja aseiden ihailija. “Ketään en ole satuttanut, vaikka mieli tekisi. Kerran tartuin vasaraan ja hakkasin pöydän päreiksi”.  Sitten hän sanoi, että henkinen ja fyysinen väkivalta ovat hänelle traumaattisia asioita, vaikka ne asuvat hänessä. “Olen välillä aivan karmea ihminen.”

Traumoistaan Williams puhui aivan suoraan -- ja mässäilemättä.   Hän oli myös hillitön ja härski. Standup-koomikko kertoi mm. “masturbaatiosessiostaan”, jota hän esittää lavalla tähän tapaan: “Nuorena mielessä vilkkuvat vain tissit ja alastomat naiset, vanhempana sitten muistelee kenen kanssa on tullut oltua ja unelmoi yhä saavuttamattomista panoista. No, mistäs tuo vuohi nyt mieleen tuli. Ja tällä iällä pohtii, että miten saisi enää mistään kiksejä. Keilapallo perseeseen?!”

Lopuksi Williams heitti aivan posketonta ostoskanava-huumoria, jonka hän tempaisi studiolavasteesta. Lavaste muistutti “vaginaa”. “Tiskirätin nimeksi sopisi kitchen-vagina. Aina kosteana ja imee hyvin!”

“Haluatko naida näitä lavasteita”, kysyi täysin tasalla pysynyt psykologi tyynesti -- ja jatkoi, että “sinä et ole nyt terapiassa”.

Jos suomalaiset tekisivät tällaista, ip-lehdet repisivät sikailu-lööpit ja kansanedustajat vastaisivat ohjelmaa näkemättä kiertohaastatteluun, jossa vaadittaisiin tv-pomoja tuomiolle.

Ei kai meillä moista vaaraa ole, kun kukaan ei tohdi tunnustaa eikä kukaan uskalla kysyä. Emme me taida mitään tunnustuksia edes haluta, koska me haluamme sen suodatetun todellisuuden.  Sellaisen, jossa julkut kertovat, että “avioero oli uuden kasvun alku” tai että “masennuksen jälkeen koitti uusi huomen” (koska depis kesti kaksi viikkoa). Tai sellaisen, jossa arkitodellisuuden kadottanut poliitikko juttelee lavasteissa joko mukavia tai murisee ulos elitistisiä kaunojaan.

Robin Williams ei pyri eduskuntaan eikä hänen tarvitse enää myydä mitään. Poliitikon pitää mielistellä kansaa (joka kyllä unohtaa vaalirahakuohut parissa viikossa). Avoin tilittely voi siis olla uralle vaarallista, etenkin nykyään kun moralismi ja konservatismi tuntuvat olevan ne vahvimmat aatteet. Mulkeroksi tunnustautuva julkkis puolestaan menettäisi myyvän maineensa sairaiden ynnä orpojen lasten pehmokummina.

Kansanluonnehan tämän todellisuussuotimen säätää. Kansanluonne! Aina valmis vakuumiin pakattu vastaus, jota nytkin voimme käyttää. Me emme ole brittejä. Me olemme estoisia. Siksi poliitikot ja kaikki muutkin julkkikset voivat myydä meille mitä tahansa. Kannattaisiko joskus miettiä, olemmeko me tyhmiä?

Hienoa, että Matti Vanhanen osallistuu Pekingin olympialaisiin! Hän on ihmisoikeusjoukkueemme ykköstykki. Hän voi kuiskutella Kiinan johtajien korvanjuuressa isäntämaan kidutuksista ja vapaudenriistosta. Eihän sitä viestiä saa perille muuten kuin menemällä viereen ja puhumalla suoraan. Tämän Matti varmasti tekee. Stubbin ei nyt pidä lähteä sammutamaan Nurmijärven rauhansoihtua.

Hyvä, että kisat on myönnetty tälle omituiselle diktatuurille! Olympiarenkaat kuristavat Tiibetin kidutettuja munkkeja, Kiinan johtoa ja Olympiakomiteaa. Kiina on nyt fokuksessa!

Olympialaiset Kiinassa paljastavat ihmiskunnan syvän tekopyhyyden. Kiina on kuin ilmastonmuutos. Kaikki tietävät mitä tapahtuu, mutta kukaan ei tee oikeasti mitään. Teurashevosten ja rokkinaamareiden puolesta kerätään nimiä, mutta ihmisen tuhoaminen ei kiinnosta ketään. Ei Kiinassa eikä Guantanamossa. Olisi siinä psykoanalyytikoille töitä.

———————-

Tein viime syksynä 45minuuttia-ohjelmaan jutun suomalaisurheilijoiden suhtautumisesta Kiinan ihmisoikeuksiin. Kysyimme 20:lta urheilijaltamme näkemyksiä Kiinasta kisapaikkana. Moni halusi vastata (14/20), suurin osa kannatti kisoja Kiinassa (3/11). Kaikilla oli näkemyksensä ja kannattajillakin epäilyksenä -- eikä yhtään Juha Miedon kaltaista tolloa ollut joukossa. Mietohan veisteli jokin aika sitten eduskunnassa, että “onhan tiipettiläisillä kovat paikat, mutta törkiästi ne käyttää nyt urheilua politikointiin”.

Näin puhuu mies, jolla ei ole muita ansioita kuin hiihtomenestys. Sitä hän käytti “törkiästi” politikointiin -- ja pääsi eduskuntaan.

Sulkapalloilija Anu Nieminen sanoi 45minuuttia-ohjelmassa suoraan, ettei hän usko ollenkaan kiinalaisten haluun kohentaa ihmisoikeuksiaan olympialaisten ansiosta. Nieminen on harvinainen tapaus, koska hän on pelannut paljon Kiinassa ja katsellut myös sikäläistä yhteiskuntaa. Kiinalaiset itse ovat kertoneet hänelle “hurjia tarinoita” ihmisten vapaudenriistosta, uhreina niin lapset kuin aikuiset.

Nieminen kertoi minulle, että urheileminenkin on Kiinassa usein vaikeaa, koska huijaaminen on osa kiinalaista urheilukulttuuria. Kiinalainen vastustaja huijaa ja kiinalainen tuomari huijaa, jotta kiinalaispelaaja voittaisi. Nieminen on nähnyt ulkomaalaisten huippupelaajien kävelevän kentältä, koska moista pelleilyä ei voi sietää.

————--

Miten Kiina voisi muuttua olympialaisten ansiosta? Ei mitenkään, ellei kansainvälinen yhteisö vaadi muutosta ja käytä painostuskeinoja. Mutta eipä taida sekään auttaa, kun kyseessä on maa, jonka markkinat ja vaikutusvalta ovat mittaamattomat. Lännen kansallisvaltioiden ihmisoikeudet eivät merkitse Connecting People-kapitalismille mitään.

Eikä Kansainvälinen Olympiakomiteakaan (KOK) tee mitään, koska “urheilua ja politiikkaa ei pidä sotkea toisiinsa”. Ei vai? Kiina ainakin tekee näin käyttämällä “törkiästi” olympia-aatetta politiikkansa valkopesuun. Ei vain puhdistu.

Olympiakomitean toiminta on lopulta liikuttavan kaksinaamaista. Urheilua ja politiikkaa ei saisi sekoittaa, mutta samaan aikaan Olympiakomitea uskoo, että olympialaiset kohentavat Kiinan ihmisoikeuksia. Olympiakomitea haluaa myös kuulla Amnestyn raportit kisojen jälkeen -- mitä todellisuudessa on tapahtunut. Miksi se tällaista kaipaa, jos politiikka ja urheilu ovat kaksi eri maailma? KOK ei itsekään tunnu tietävän, mitä se kisoilta odottaa. Maailmanennätyksiä, dopingkuria vai ihmisoikeuksia.

Syksyllä voimme tarkistaa ihmisoikeusolympialaisten tulokset. Kiitos, Matti, että autat kiinalaisia ja meitä ihmisyyden asiassa.