Vapaa ajattelija

Liki kolmen kuukauden poissaolo työpaikalta laittoi taas ajan käsityksen päässäni kovalle koetukselle. Kun palasin töihin, läheinen työkaverini totesi, että “joko se vapaasi loppui”. “Kuin olisit viime viikolla lähtenyt…” Sanoin hänelle, että näin se elämä menee - ja ettei vain kysyttäisi samaa sitten kun kalenteri pannaan lopullisesti kiinni.

Vapaalla katsoin elokuvia kahdessa kuukaudessa enemmän kuin pariin vuoteen. Hyviä ja surkeita. Yksi parhaista oli Jörn Donnerin Kuulustelu, elämänsä aatteelle uhranneen neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina. Hän jäi kiinni sodan ajan Helsingissä ja hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Nuorteva kuoli sairauksien runtelemana 51-vuotiaana ja totesi miltei viimeisinä sanoinaan: Näinkö nopeasti elämäni meni.
Lomallani minun piti tehdä yhtä ja toista - koska aikaa on vähän. Nyt sitä on vielä vähemmän. Lastenlevyn teon sain sentään hyvää vauhtiin.

xxx

Töissä odotti pino postia - myös äänilevyjä. Yhdestä paljastui Dinosaurus-lastenlevy. Heavya pennuille! Alkoi naurattaa. Tällaista lastenmusiikkia sitä pitäisi tehdä, eikä mitään soittorasiasaundia ja koiran tassuttelua metsässä. Lasten heviä, koska aikuiset haluavat sitä kuunnella.

Lapsilta on viety lapsuus jo aikoja sitten ja markkinamiehet myyvät loputkin pois, kunhan tuotteitaan keksivät. Kevyitä mekkoja ja salattuja elämiä. Rokrok-vanhemmat vakuuttavat silmät kirkkaina itselleen, että “tätä” lapset haluavat kuunnella. Heviä ja konepoppia ja iskelmähittejä nopeutettuna. Lapset kuuntelevat sitä mitä aikuiset heille tyrkyttävät - siis omaa aikuisten maailmaansa!

Kun lapsesta tulee teini, on niin viileää, kun mutsikin on hevari. Sitten yritetään olla ikuisesti nuoria. Hei, me ei olla äiti ja lapsi, vaan kavereita.

Vanhempi ei ole lapsensa kaveri, vaan vanhempi, jolla pitäisi olla auktoriteettia vielä lapsen murrosiässäkin. Auktoriteettia kutsuttiin ennen vanhaan kunnioitukseksi, joka erotti lapsen aikuisesta. Nyt se on niinku ihan last season-nutturaa. Auktoriteetti ei ole mielivaltaa, auktoriteettia voi kutsua myös rakkaudeksi.

Lomalla törmäsin päivälehdessä lastenkulttuurin tekijään, joka sai kimmokkeensa taiteeseensa huomattuaan, että “netissä ei ole mitään alle kouluikäisille”. Miksi ihmeessä alle kouluikäisen lapsen pitää olla netissä?! Siksi, koska siellä ovat kaikki. Ennen hiekkalaatikolla, nyt netissä! Facebookissa roikkuvat aikuiset opettavat netin “välttämättömyyden” hyvissä ajoin myös lapselle. Erilaisia habbo-yhteyksiä ostelemalla voidaan sovittaa ajankäytön kieroutuneisuus.

Kakarana luin Väinö Riikkilän seikkailukirjoja, Enid Blytonia ja murkkuiäin kynnyksellä Asko Martinheimon loistavia kaupunkitarinoita. Nyt nuo kaikki lienevät eskapismia. Nyt lasten pitää lukea yksinäisyydestä, koulukiusaamisesta, insestistä, saasteiden uhasta, pimeydestä ja kaikesta siitä paskasta, jota aikuisten maailma on synnyttänyt. Aikuiset kirjoittavat nyt lapsille näistä asioista lastenkirjoja. Kirjallisuuskriitikko totesi, että tyttöjen pitäisi hevoskirjojen sijaan lukea romaani nuoren naisen mielenterveysongelmista, jotta tietäisivät mitä on tulossa. Siis tervetuloa aikuisten paskaan maailmaan - ja äkkiä! Irvokasta.

Miksei lapsille ole mitään omaa tosi-tv-ohjelmaa, sellaista jossa tyhmin ja rumin pudotetaan. Nyt pitää odottaa aikuisikään, jotta saa kiusata ihan julkisesti. Aikuisten maailmassa se on vain viihdettä, hyvin myyvä diili.

Joulupukille olisi vain yksi toive: Tuo lapsuus.

Pikkuvippeihin sortuneiden poliitikkojemme kevät on ollut raskas - ja “etelän metian” vaino on jatkunut kesälomallakin. Onneksi vastuunsa kantavat ministerit, senaattorit ja puoluesihteerit saavat paeta kesäjuhlien ja lauluiltojen suojiin. Onhan se rankkaa, kun aletaan syyttää jopa lahjonnasta, jos joku taantuvien maakuntien sixpack-kauppias on rahalla avittanut Suomeen pystyyn “yrittäjämyönteisen porvarihallituksen”. Olisihan se kummallista, jos köyhiä poliitikkoja rahoittavat liikemiehet eivät saisi sijoituksilleen vastinetta.

Käräjillä on istunut viime aikoina ruuhkaksi asti liikemiehiä sisäpiirikaupoista ja jonoon näyttää tulevan uutta ukkoa nyt valtion laitosten puolelta. Mutta poliitikot saavat hiihdellä aivan rauhassa liikemiesten rahoilla - siihen suuntaan, johon toivot ja kyöstit suksia voitelevat.
Tämä on liikuttavaa - ja tämä on mahdollista Suomessa juuri siksi, että me olemme niin käsittämättömän sinisilmäinen ja hyväuskoinen kansa. Mielenkiintoista on nähdä, miten kauan oikeusministeriössä haudotaan lakiesitysmuutosta lahjonnan laajentamisesta, kun oikeusministerikin ilmaisi kesähelteillä, ettei näin voida jatkaa.

xxxxx

Juhannuksen alla saateltiin eurooppalainen sosiaalinen demokratia letkuihin.

Eurovaalitulos osoitti, kuinka elämme tässä yhdentyvässä ja miljoonan kanavan Digitaali-Euroopassa huolestuttavia taantumuksen aikoja. Politiikka muuttuu muuallakin tunkkaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi. Me äänestimme europarlamenttiin ääniharavana miehen, joka haluaa pistää luukut kiinni ja erottaa Suomen Euroopan yhteydestä - sekä toisen miehen, joka ei hyväksy uskonnollisen aatetaustansa pohjalta naispappeutta eikä homoutta. Näin ovat tuulet meillä päin.

Katselin alkukesästä TV 1:n ranskalaisdokumenttia ääriliikkeiden noususta Euroopassa - hämmentyneenä. Rooman nykyinen kaupunginjohtaja on fasisti - avoimesti! Se puolue on taas Italiassa voimissaan. Vaarallisina esimerkkeinä ohjelma nosti Saksan ja Itävallan äärioikeistolaiset. Vaikka natseilla ei elintilaa Saksassa olekaan, aate elää. Unkarissa marssivat kaduilla “vapaaehtoiset sotilaat” ja kansa hurrasi katujen varsilla.

Meidän poliitikkomme eivät osoita mitään huolestumista Euroopan nationalismista kansalaisyhteiskunnan tasolla. Eurovaalien jälkeen asiasta huomautti Liisa Jaakonsaari ja elitisti Erkki Tuomioja haukkui Berlusconin, joka on liian yksinkertainen maali. Uhka on syvemmällä. Historia osoittanut, että ihminen ei opi historiasta mitään - tuoreimpana vaikkapa globaali talouskriisi. Mutta nationalismissa kaikuu kalmainen historia.

Kysyn taas, nyt eurovaalien jälkeen, miksi Eurooppa haluaa tällaista taantumusta? Ilmeisesti sotien jälkeinen rakennustyö on nyt huipentunut hillittömään kaplitalistiseen hyvinvointiin, josta seuraa vain yhteisöllisyyden kuolema. Kun hyvinvointia tahtovat jo muutkin ihmiset kuin eurooppalaiset, äkkiä vain luukut kiinni ja leijona rintaan. Tärkeintä on oma unelmapuutarha.

Presidentti Mauno Koivisto esitti virassa olleessaan joskus parikymmentä vuotta sitten, että kansallislaulut ja lipunnostot urheilukilpailuissa pitäisi lopettaa. Koiviston idea tuomittiin kritiikin ryöpyllä alakertaan. Itsekin nuorena jääkiekkofanina hiukan ihmettelin ideaa.

Nyt tajuan, että Koivisto oli älykäs visionääri - ajastaan edellä. Juuri näin pitäisi toimia.

xxxxx

Mutta entä jos turvaisimme valistuneen median analyyseihin ja herättelyyn? Kun rasismi ja ksenofobiseen sivistymättömyyteen pohjautuva asenteellisuus nousee, median pitäisi nostaa asia pöydälle - uhkana demokratialle ja ihmisoikeuksille.

Sorry, ei auta tähän puuhun nojata. Suomalainen media menee kanavat auki vaikkapa Kuopion torille kuuntelemaan vähemmistöjä vihaavaa “kristittyä maalaismiestä” tai jututtaa silmät kirkkaina rotuoppejaa laukovaa tutkijaa. Suomalainen media on mikrofonin tai kynän jatke, joka saapuu paikalle aina kun agitaattori puhuu - ja toistaa sitten kaiken. Lopuksi media painaa päänsä pensaaseen, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta ja että kaikkien “sananvapaus” toteutuisi.

Ateismista on tullut yksi aikamme aatteista, melkeinpä trendi. Trendeillehän on tyypillistä se, että mediassa ne saavat suhteettoman huomion verraten siihen kuinka moni asiaa vakavissaan harrastaa.

Uskontotieteilijä Kimmo Ketola puhuu mieluummin perinteisten kirkkojen ja uskomusten vastaisuudesta kuin ateismista. Kyse on vuosikymmenien hitaasta muutoksesta. Sen äärellä kirkkojen pitäisi katsoa tiukasti peiliin (tai ken ties ylöspäin).

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä läntinen elämäntapa on radikaalisti muuttunut - etenkin seksuaalimoraali on mullistunut. Avioero on yhä hankala asia katolilaisille. Luterilainen kirkko sentään hyväksyy jo tuomiotta avioeron - mutta ei jupisematta avoliittoa, joka on ihmisille arkipäivää. Abortista on tullut ehkäisykeino, eutanasiasta on puhuttava, homo-papit tulevat viimein ulos.

Kirkkojen pitäisi pystyä vastaamaan ihmisten elämän muuttumiseen, keskustelemaan moraalin murroksista. Piispat jahkailevat – ja julkisuudessa mellastavat äänekkäimmin homouden ja naispappeuden tuomitsevat fundamentalisit. Tässä rallissa ihmiset kääntävät selkänsä ”ummehtuneille” kirkoille, nimenomaan hyvinvoivassa lännessä.

Tästä ei kuitenkaan seuraa uskonnottomuus, vaan se, että hengellisiä vastauksia etsitään muualta kuin kristillisyydestä. Kimaltelevassa ostokeskuksessa Louis Vuitton-boutiquen äärellä latte-lasi kädessä on aikaa funtsailla: Tässäkö kaikki? Sitä kysytäänkin ehkä entistä ahdistuneempana – ja lähdetään lämpöjoogaan.

Samaan aikaan Orientissa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa uskotaan ”vanhoihin kirkkoihin” enemmän kuin koskaan. Niin islamin kuin kristinuskon suosio on kasvussa lännen ulkopuolella. Lännessä jumalia hankitaan rahalla.

Ateistit (ja Suomessa vapaa-ajattelijat) haluavat kitkeä maan päältä kaikki jumalat. Periaatteessa arvostan aina kampanjoita, joissa ilman miekkaa asetutaan koko maailmaa vastaan. Nyt vain tarvittaisiin sitä järkeä, jolla he maailmaa perustelevat. Jos uskoo lopettavansa ihmisen uskon jumalaan, se on yhtä lujaa uskoa kuin Nokia Mission Markku Koivistolla. Hän uskoo pelastavansa koko maailman. Järki puuttuu molemmilta. Harras sintolainen palvoo jumalaa jokaisessa puussa ja kivessä. Eikö hän saisi tehdä niin, eikö sen salliminen olisi todellista vapaa-ajattelua – ja kristillistä myötäeloa.

Uskontoja voidaan vastustaa ”niiden aiheuttamalla pahalla”. Mihin pahaan sitä verrataan? Voisiko sitä verrata vaikkapa ateististen järjestelmien aiheuttamaan pahaan? Fundamentalismi tekee aina pahaa jälkeä.

Jumala on salaisuus. Häntä ei pysty kumoamaan tiede - eikä viereemme tuomaan tulisinkaan saarnaaja. Tiede löytää aina miljardien valovuosien takaa uutta; milloin mustia aukkoja, milloin pimeää ainetta. Tuntematonta. Tiede ei voi koskaan sanoa, että ”tässä tämä kaikki nyt oli, eikä Jumalaa löytynyt”. Itse olen löytänyt rauhani ihmisen pienuudesta. Siinä ovat pieniä kaikenlaiset ajattelijat, niin vapaat kuin vangitut.

Niinpä länsimainen jumalharha ei ole siinä, mitä evoluutiobiologi Richard Dawkins kirjoittaa, vaan siinä, että meidän ”rationalistinen” elämäntapamme on ainoa oikea ja tavoittelemisen arvoinen. Valkoinen ihminenhän on aina ollut oikeassa.

Miksi Suomen kellot ovat pysähtyneet? Asenteet ulkomaalaisia kohtaan ovat koventuneet viime aikoina, kertoi mittaus vähän aikaa sitten. Masentavan kuvaava uutinen luonnehtimaan tämän maan henkistä ilmastoa..

Maailma yhdentyy huimaa vauhtia ja Suomi yrittää olla tässä ajan riennossa mukana politiikallaan sekä digiteknologian huippuosaamisellaan – tai ties millä ulkoministerin brändiyritelmillä. Onko kyse vain siitä, että 2000-luvun nousukausi ja netin ynnä muun kylmän kommunikaation onnela onkin tappanut kaiken hengen ja myötäelämisen kyvyn? Kansa tahtoo sulkeutua takaisin isänmaallisuuden perunakuoppiin ja ummehtua kuin päreen käryssä.

Suomen kannalta kysymys maahanmuuttajista on aivan ratkaiseva - ja aivan päinvastaisista syistä kuin halla-aholaiset ja muut vastustajat väittävät. Suomen väkiluku on viime vuosina kasvanut ainoastaan maahanmuuttajien ansiosta. Sinivalkeaa Suomea (anteeksi vain) puolustavat ihmiset eivät näytä tajuavan, että tämä heidän rakastamansa antiglobaali karvahattukansa (jota löytyy myös Helsingin Ullanlinnasta) on nykymenolla hiipumassa. Yksinelävien ja lapsettomien perheiden määrä vain lisääntyy. Yksilapsinen perhekään ei vielä auta kuin nollatulokseen, kaksilapsinen toisi jo pienen väestönkasvun.

Hyytävä halla-ahoismi on täysillä tukemassa sitä, että tulevassa Suomessa on yhä vähemmän veronmaksajia, eläkkeidenmaksajia ja ikääntyvän Suomen hoitajia. Onnea vaan matkaan tällä tiellä – ja yksityiset vakuutukset kuntoon, jotta voitte ostaa hoivapalveluja, kun kunnallista henkilökuntaa ei ole. Ei sitten minkäänväristä, jos teidän märät unenne toteutuisivat.

Halla-aholaisten tyhmä sokeus on sittenkin lievää siihen verraten, millaista ”lapsipolitiikkaa” vallanpitäjät ovat tässä maassa on jo vuosikausia harjoittaneet. Nyt maksetaan sitä laskua, mitä työelämän ahneet vaatimukset ja hallitusten kyvyttömyys tukea lapsiperheitä on eteemme kaatanut. Vai ettei kohta ole riittävästi työvoimaa pitämään Suomi-neidon verokertymää pystyssä!? Eipä ole, kun maamme yleinen ilmapiiri on syöttänyt vain yhtä iltarukousta: ”Pyydä pörssiltä ja hallituksilta armoa, että etenisit urallasi ja olisi töitä – siksi lupaat olla saamatta lapsia, jotta voisit antaa aikasi, sielusi ja ruumisi yritysten pystyssäpitämiseen”.

Sitä paitsi lapsilisät ovat surkeita, päiväkotiryhmät liian isoja ja kodinhoidontuki romahduttaisi kodin talouden. Ja lapsiahan voi yrittää hedelmöityshoidolla neljäkymppisenä, jos tyhjyys iskee.

Tällaisen yhteiskunta- ja perhepolitiikan seurauksena hallitus ja ay-liike alkavat sitten tapella eläkeiästä taantuman keskellä. En kuullut riidan aikana yhtään kommenttia siitä, miksi tähän on tultu – eli mitä on tehty pieleen. Ei vieläkään sanaakaan lasten ja vanhemmuuden tukemisesta. Ei! Ratkaisuksi vain se, että me teemme pidempään töitä!

Mutta myöhässähän nyt jo ollaan. Viime hallitukset ovat merkittävästi vaurioittaneet Suomen lähitulevaisuutta kylmällä perhepolitiikalla - ja halla-aholaiset nakertavat sitä vastustamalla ulkomaalaisia, jotka olisivat viimeinen toivomme.

Siis ei muuta kuin Halla-aho eduskuntaan ja perssuomalaiset hallitukseen! Tarkemmin ajatellen täällä asuu sen verran hämärä kansa, että voisihan se pikkuhiljaa loppuakin.

Viikon kuluttua eroava George Bush Jr. piti tavoitteenaan tyrannian ja terrorismin hävittämistä sekä “vapauden” levittämistä liki maailman ääriin. Valitettavasti Bushin työ jäi kesken, USA on kiusallisella tavalla ansautunut niin Irakiin kuin Afganistaniin. Tervetuloa vain Messias Obama upottamaan kätesi samaan verilammikkoon.

Bushin haukkuminen tietysti trendikästä ja vaativaa kuin halvaantuneen potkiminen - mutta on myönnettävä, että ajatus “pahan hävittämisestä” on kenties onnettominta, mitä hän aikakaudellaan esitti.

Viime viikot olemme seuranneet samaa järjetöntä politiikkaa Gazassa.

En ymmärrä Hesarin älymystöklubien kaltaisia viisastelukerhoja, joissa käydään täysin epäreleventtia keskustelua siitä, kuka aloitti sodan tai ei (eli kuka on oikeassa tai väärässä). Israel takaa yli-ihmisajattelullaan sen, että terrorismi jatkuu - samoin kuin Bush.

Pidän itseäni rauhan ihmisenä. Sodat, armeijat ja univormupukuiset äitiensä pojat edustavat minulle vastenmielistä ja lapsellista pullistelua. En voi käsittää ihmisiä, jotka tuijottelevat sotilasparaateja. Olen käynyt armeijan, arvostan veteraaneja - mutta en pidä sotakoneistojen ihailemisesta. Sotia käydään vastakin, enkä lähde työntämään neilikkaa kenenkään piippuun. Yritän vain pysytellä poissa. Suomessa se on melko helppoa.

Viime viikonvaihteessa Tieteen päivillä Helsingissä pohdittiin evoluutiota. Loputtomien sotien äärellä pitää kysyä, onko ihminen vain eläinlaji, joka tuhoaa itseään. Kun Hamas kaivaa verta nenästään, heilahtaa Israelin “evoluution” käsi. Vai asuuko ihmisessä joku “paha” - sekä “hyvä”. Jos näin on, mistä tämä dualismi meihin on tullut? Taivaastako - sekä helvetistä?

Päättelen kuitenkin, että ihminen sotii tyhmyyttään. Kehitymme hyvin hitaasti, mutta kehitymme kuitenkin. Kristityt teurastivat “vääräuskoisia” muslimeja ja juutalaisia ristiretkillään n. vuosina 1000 - 1300. Meidän aikanamme voimme muistella kommunismin kaatumista, Natsi-Saksan kukistumista, Balkanin ja Pohjois-Irlannin rauhoittumista - tai vaikka Ahtisaaren “sankartöitä”. Näihin kului muutama vuosikymmen. Seuraavaksi meidän pitäisi tehdä rauha muslimimaailman kanssa. Merkittävä kehitys ottaa aikansa - vuosisatoja.

Tällaisessa historian pyörässä Irakin ja Afganistanin sodat voivat olla ensin yksi askel taaksepäin - ja sitten kaksi eteen. Saddamin sairas diktatuuri ja Taleban ovat joka tapauksessa poissa - eikä Bush Jr:n aktuellilla haukkumisella ole historiankirjoittajille erityistä merkitystä.

En tiedä, onko onko Israelin sotapäällikkö (pääministeri) Ehud Olmert evolutionisti. Tuskinpa, koska hän käsittääkseni toimii jumalansa suojassa raamatullisesti - kuin Herodes. Hän tappaa ja virtaan heittää saman tien kaikki lapsetkin, jottei uutta kuningasta tulisi.

Kun suurvallan ylivoimainen tuhokoneisto tappaa terroristin, samassa silmänräpäyksessä noin 100 uutta parkaisee äitinsä kohdusta ulos.

Uusi “kuningas” on jo syntynyt ja pian taas jossain räjähtää pommi. Onnea seuraaville rauhan sukupolville.

Ps.
Luin MTV:n nettisvuilta amerikkalaistutkijan haastattelun - sen jälkeen kun olin kirjoittanut omani.

Tulin viime jouluna herätykseen. Kirkossa - tietysti. Heräsin tajuamaan, että suurin osa joululauluista on huonoja, joko ankean surullisia tai tyhjänpäiväisiä. Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna on monen suomalaisen ykkösuosikki, mutta tosiasiassa se on aivan kamala joululaulu - olkoonkin, että sanoittaja on itse Zacharias Topelius. Miksi ilon ja valon juhlana pitää nyyhkiä kuolleen pikkuveljen haamun äärellä?

Kanavan kääntämisen aikayksikkö on minulla “tiu”. Kun radiosta alkaa kuulua “TIU-ut helkkää…”, en enää toista sanaa kuule. Kaikenlaiset tilitalitittaa-tonttuhölkät vainoavat ihmistä kylliksi myymälöissä jouluna. Mutta on vieläkin jotain pahempaa: Uudet imelät jouluiskelmät, joihin on ympätty kaikki keskiarvofraasit tyyliin “Täähdet loistaa jouuulun sanomaaa”. Näiden äärellä kannatan hetken Josif Stalinin taidekäsityksiä. Erään gospeltähden uudessa joululaulussa kailotettiin, että “Tulkoon rauha pinnalle maan ja pääskööt vangit vankiloistaan”. Uusien joululaulujen tekeminen pitäisi todella alistaa keskuskomitean hyväksyttäväksi.

Heräämiseeni vaikutti myös kirkkoväki. Istuin laulamassa “Kauneimpia joululauluja” isossa kirkossa. Osaan laulaa - ja tarpeen vaatiessa vedän vaikka kovaa ja korkealta. Mutta suomalainen kirkkoväki “laulaa” mumisten ja lappuihinsa tuijottaen. Alkoi ärsyttää, kun ympärillä heiluivat vain huulet - jos sitäkään - eikä mitään kuulunut. Tekopirteä pappi pelästyi kai väen paljoutta ja puhui kuin pienille lapsille. Hyvä sittenkin, että ihmiset käyvät edes joskus kirkossa, vaikkei siellä minua kaivattaisi.

Kop kop, ding ding (välisoitto)

Porstuassa kolkuttaa taas monella tapaa vuoden rankin juhla. Suomalaiset näyttävät elävän kuin viimeistä päivää taantuman porteilla. Joulukauppa kasvaa ehkä “vain” pari prosenttia - voi voi! - mutta onneksi bensa on nyt maailman halvinta ja Thaimaan koneet notkuvat pikkuperheiden painosta. Kas nythän on joulu eikä ilmastonmuutos ja dingelidong…
Pohjolan pirtteihin pienoisihin hippailee se punapukuinen hyväntahtoinen satu-taatto - joka on Coca-Cola Companyn stailaama 1920-luvulla! Oikeasti “pukin” historia on kirjava kuin pakanamaan kartta. Muinoin joulun aikaan Suomessa tupiin “tunkeutui” epämääräisiä pukki-henkilöitä kekrin, sadonkorjuujuhlan jatkoille. Suorastaan pelottavan näköiset otukset kulkivat kylillä ruskeissa tai ties minkävärisissä - ja nimenomaan nurinpäin käännetyissä turkeissaan; eivätkä he mitään lahjoja jakaneet, vaan vaativat kestitystä pöytään hyvän sadon merkiksi.

M.A. Nummisen “Joulupukki puree ja lyö” onkin aina ollut yksi suosikkijoululauluni.

Onhan joulupukilla kristillinenkin historiansa. Nykyisen Turkin alueella 300-luvulla elänyt piispa Pyhä Nikolaus - josta johtaa nimi Santa Claus - oli köyhien auttaja ja joulun lapsen syntämän saarnaaja. Tarinan mukaan hän kuljetti jouluisin pukkia (siis sarvipäistä eläintä) liekanaurussa muistuttaen näin, että Kristus on kukistanut Perkeleen. Että semmoinen punanutun tarina ja etymologia.

Minä en pysty hiihtämään joulujani samaa latua. Jouluni muuttuvat - ajatus joulusta muuttuu. Mutta uskokaa pois, mielestäni joulu on silti vuoden hienoin juhla! Kun olin lapsi, äitini kuukahti useinkin aattoiltana n. klo 9 sohvalle uupuneena kokkaamisesta yms. joulun “pikku” puuhistaan. Oli saunottu, syöty ja Companyn edustaja oli asioinut. Äidin nukahtaminen kuului tunnelmaan - kaikki oli kunnossa ja maassa rauha. Nuorena oli kiva kiertää kodeissa hankkimassa opiskelurahaa Companyn kuteissa. Nyt aikuisena on kiva mennä maalle mummolaan lasten kanssa, syödä upeiden ihmisten seurassa, katsella yöllä Paavin messua - ja olla hiljaa ja levätä. Mielessä rauha - edes hetken.

Ps. Hienoin joululaulu minulle on saksalaisen Michael Praetoriuksen 1500-luvulla säveltämä ja Hugo Jalkasen suomentama Tuo armon valkokyyhky.

Helsingissä nuorille 9-luokkalaisille (siis 15-vuotiaille) järjestetty kauhutaiteen kurssi on taas esimerkki aikuisen maailman kaksinaismoralismista. Pehmolelujen “pahoinpitely” on saanut tuomionsa, huippuna tunnettu kirjailija, joka kutsui nettikeskustelussa kurssia “psykopaattikoulutukseksi”.

Voi pyhä yksinkertaisuus.

Nuoret kävivät taidekasvattajan ohjauksessa läpi yhteiskunnan väkivallan muotoja. Pehmonallet vuotivat “verta”. Väkivallasta puhuttiin eikä sitä vähääkään ihannoitu. Metodi oli uusi, omaa ja itsenäistä ajattelua nostattava - ja rajoja koetteleva. Nuori pystyi keskustelemaan siitä, mihin aikuinen vastasi kauhistelulla. Kun rajalle mennään, miksi aikuinen näyttää pelkäävän enemmän?

Entä jos lasten taidekurssilla katseltaisiin mätiä ruumiita tonkivaa sarjamurhaajapoliisiviihdettä (jota tulee kotitelkkarista) ja analysoitaisiin yhdessä, millaista arvomaailmaa tämä aikuisten tuottama bisnes heijastelee? Väkivaltaa ja seksismiä tursuaa kotrolloimattomana joka tuutista. Mediakasvatus on Suomessa surkealla tasolla, onneksi sitä saa edes taidekasvatuksen kautta.

Jo lukion psykologia opettaa, että ihmisillä on tarve projisoida suojeluviettinsä “pyöreään ja pehmeään” - ratkaisevaa ei ole, onko kohde eloton vai elollinen.
Kun kolmen vanha etsii äitiään yöllä kadulla, huostaan ottanut poliisi, toteaa että “reipas poika”. Julkista huutoa ei synny eikä nettipalstoille kansan “tuomiota” tällaiselle lapsen kohtelulle.

x x x

Tietysti ihmiselle voi olla terapiaa se, että nyt kuka tahansa saa mielipiteensä julki netissä - ja nopeasti - vaikka pehmolelujen kohtelusta. Eipä tarvitse jonotella ahtaalle sanomalehden yleisönosastolle, eikä ole median vahtikoiria kyttäämässä kirjoittelun tasoa.

Mitä tällaisesta vapaudesta sitten on seurannut: Verkkokeskustelusta on tullut pahimmillaan äkkipikaisten purkausten jättömaa. Susan Ruususen herjaajien saama tuomio hakee touhuun tolkkua - vaikka se samalla osoitti, miten toivoton suo keskustelupalstat ovat sisällön valvonnan kannalta. Suosittu keskustelusivu mainostaa: “Eilen lähetettiin 22991 viestiä”.
Tympeää luettavaa nettipalstojen näkökulmasta on myös kohumalli Johanna Tukiaisen erinomaisesti kirjoitettu haastattelu tuoreessa Image-lehdessä. “Hymyn keskustelupalsta on ollut kuin koulukiusaajien kokous”, kuvasi Image.

Miltähän näyttäisi, jos nettipalstojen alatyyli-osasto vietäisiin torille “keskustelemaan” ihan fyysisesti kohdakkain. K-kauppiaiden taannoiset kohukekkeritkin näyttäisivät varmaan sen jälkeen rippijuhlilta.

Ei verkko ole perkeleestä, jos ihmisillä olisi käytöstapoja - ja kykyä hallita vapauksiaan. Netissä puhutaan myös toiseen sävyyn. Arjesta. Vauvoista tai vanhan auton korjaamisesta. Puhumattakaan siitä, millaisen myötätunnon tulvan aiheutti Jokelan koulusurmaajan vanhempien haastattelu. Isä ja äiti halusivat astua tuskansa kanssa julkisuuteen - rankinta ja samalla liikuttavinta katsottavaa, mitä aikoihin (jos koskaan) olen nähnyt. Siksi oli myös liikuttavaa lukea nettipalautetta niin MTV:n 45 minuuttia-ohjelman kuin kuin iltapäivälehtienkin sivuilta. Jos empatia ja osanotot voisivat parantaa, nämä vanhemmat saisivat elämänsä takaisin.

Pahuus ja kärsimys on käsiteltävä, taidekurssilla tai tv-haastattelussa. Sen jälkeen tarvitaan lämpöä ja tukea.

Pahoittelen Timo Soini. Vaalivoittosi ei riemastuta yhtään. Se järkyttää. Toisaalta en ole yllättynyt. Vanhoista puolueista keskusta ja entiset työläiset olivat niin totaalisen yössä, että osa kansasta ryntäilee tässä pimeydessä vaikka tunkkaiseen menneisyyteen. Antoihan 16390 helsinkiläistä äänensä Tony Halmeellekin vuonna 2003. Pari kuukautta vaalien jälkeen Halme ampui äänet taivaan tuuliin.

Vanha olet sinäkin, Timo Soini. Puolueesi aatteet ovat kuin jostain takapajulasta ja niiden menestys todistaa, ettei Suomi ole mistään puusta pudonnut. Kaarnassa roikutaan yhä. On helppo mesota opposition propagandamuurin suojista, kun mistään ei tarvitse ottaa oikeasti vastuuta.

Meillä ei sentään lie vaaraa siitä, että Soinin kaltainen isäntä nousisi poliittiseen johtoon. Eihän? Takana ovat ne ajat, jolloin työministeriksi valittiin mies, joka lupasi poistaa työttömyyden kuudessa kuukaudessa. Nyt tuon protestipuolueen konkurssipesästä ovat nousseet uudenlaiset narrit, mutta he leikkivät paljon vakavammilla asioilla kuin yya-aikaan.

On karmaisevaa ajatella, että oikeusministeriössä viritellään jo koulutusta kunnanvaltuustojen puheenjohtajille perussuomalaisten varalle. “Ulkomaalaisvastaiset vihapuheenvuorot pitää osata kopauttaa poikki, kun lakikin sellaiset kieltää”. Soini yrittää hätäpäissään loiventaa puolueensa muukalaisinhoa toivottelemalla muuttajia tervetulleiksi, mutta samaan aikaan puolue julistaa puheissaan aivan muuta: ”Kulttuurierot eivät saa olla liian suuret” (siis ei vääränvärisiä) ja ”onneksi maahanmuutto on meillä pientä” (Eduskunta 7.10. 2008),. Sisään pääsee, jos outokielinen suutelee heti rajalla Suomen leijonaa ja suostuu sen jälkeen kaikkeen työhön, mihin käsketään. Ulkomaalaisten Suomi on soinilaisille työleiri.

Tein suomalaisten alhaisesta syntyvyydestä jutun 45 minuuttia-ohjelmaan vuosi sitten, ja tilastot ovat karuja. Suomen väestön kasvu on ollut viime vuodet pelkästään ulkomailta muuttaneiden varassa. “Me ollaan supistuva kansakunta, ellei me saada jostain muualta porukkaa”, totesi sosiaaliministeriön väestövirkamies haastattelussani.

Jokainen tulija etsii oman paikkansa, elävöittää kulttuuriamme ja löytää toivottavasti tiensä myös koulun penkille tai muihinkin töihin kuin siivoamaan hyvinvointimme jälkiä. Pääasia että heitä tulee - ja paljon. Muuten perussuomalaisetkin makaavat todennäköisesti lakeuksillaan vanhuksina vailla inhimillistä hoitoa.

Rajavartioinnin lisäksi Soinin sakki erottaa meidät vielä EU:sta (joka pitää niukan taloutemme tasapainossa) ja lopettaa kaikenlaisen “eliittikulttuurin” (siis ties minkä viulunvingutuksen ja koukerotaiteen). Soinilaisittain: sitä mitä ei ymmärretä ja mikä uhkaa suomea puhuvien suomalaisten turvallista lottoelämää, sitä ei tarvita eikä siihen “köyhän kansan veroeuroja (mieluiten markkoja) pistetä”. Sääliksi käy niitä kunnanvaltuustoja, joissa nämä Soinin “pyrstötähdet” alkavat politikoinnin. Heitä on nyt neljä kertaa enemmän kuin edellisellä kaudella!

Mielenkiintoista on sekin, että Timo Soini on katolisen kirkon jäsen eikä piilottele katolilaisuuttaan. Suomen katolisen kirkon 10 000 jäsenestä yli puolet on ulkomailta tulleita. Toivottavasti puheenjohtaja käy näissä piireissä opettelemassa armoa ja lähimmäisenrakkautta, jotta voisi parantaa myös opetuslapsensa.

Suomi Finland - maailman kaunein maa, jossa asuu ahkera ja sisukas, hiljainen ja rehellinen kansa…
Meillä riittää pensaita, joihin työntää päänsä.

Työpaikkakiusaamisen kärkimaa! Mielialalääkkeiden suurkuluttajia! Korkean teknologian konepäinen valtio, joka sai tuoreessa euromittauksessa surkeat arvosanat kulttuuristaan.

Tälle tielle lähdettiin jo kauan sitten. Sen tunnusmerkkejä ovat olleet hillitön materiaan takertuminen ja pelko oman työpaikan sekä menestyksen häviämisestä. Lammasmainen kansa on vaeltanut jo pitkään tässä herran pelossa ja lapset ovat jääneet heitteille. Vastassa on vain rahan ja taloudellisen tehokkuuden muuri - joku omistaja ja sijoittaja joissain, joilla ei ole mitään vastuuta ihmisestä.

Vanhempani ovat kertoneet, että joskus 50-luvulla, kun ihmiset toipuivat vielä ankarasta sodasta, yhteisöllisyys oli konkreettista. Kaikki olivat köyhiä ja pitivät huolta toisistaan ja naapurin kakaroista. Ovet olivat auki, naapuriin mentiin silloin kun asiaa oli - ja ihan huvikseenkin.
Nyt pitää hattu kourassa kysellä, josko voisi saada apua - lastenhoitoon tai mihin tahansa “vieraalta” naapurilta. “Ei tohdi vaivata”, ei edes tuttuja ystäviä, puhumattakaan, että kysyttäisiin, mitä kuuluu. Elämä on yksityistä, eristynyttä – ja yksinäistä.

Björn Wahlroos julisti vasta muutama päivä sitten, että yrityksillä ei ole moraalia - niillä ei ole muuta tehtävää kuin kasata mahdollisimman suuria voittoja omistajilleen.

Kenen työllä se tapahtuu, Wahlroos? Mikä hinta siitä maksetaan? Yritysten takana ovat ihmiset. Wahlroosillakaan ei siis ole moraalia. Hänen “arvomaailmassaan” ihmisillä ei ole mitään arvoa. Tällaisten herrojen pelossa me elämmme.

Ja vastassa on myös kylmä valtio, sen kylmät byrokraatit ja hallitukset, jotka ovat leikanneet lapsiperheiltä, koulutukselta, sivistykseltä ja terveydenhoidolta pois kaiken, minkä korkean verotuksen maassa leikata voi. Nyt kaikki on ansaittava - vain kovalla työllä. Jos tällä hihnalla perheen ja lapsen mielenterveys järkkyy, se lienee hallitusten mielestä yksilön heikkoutta - aivan sama, ovatko hallitukset demareita vai kuuroja kokoomuskorvia. Tämä ajattelutapa on yleisesti hyväksytty, koska me äänestämme tätä!

Nyt pitäisi osata edes hävetä. “Heitä tulee oven täydeltä”, lausahti nuoria hoitava tuttu psykiatrinen sairaanhoitaja - eikä resursseja ole. Heidät on tietysti yritettävä hoitaa kuin muutkin sairaat, mutta “hoito” pitäisi aloittaa aivan muualla: Perhe-elämässä, työelämässä, kouluissa, päiväkodeissa. Wahlroosilainen ahneuden tie on kuljettu loppuun. Lapset ovat projekti tuottavuutta varten - ja vanhemmat on sokeutettu uhrautumaan vain työelämälle.

Luulisi jo poliitikkojenkin pelkäävän.

Tapasin Jukka Virtasen, siis tämän suomalaisen viihteen toteemin, hänen synnyinseudullaan Jämsänkoskella. Haastattelu tulee piakkoin syyskauden ensimmäisessä 45min-ohjelmassa.

Virtasen kanssa keskusteleminen oli monella tapaa pysähdyttävä kokemus. Mies oli vasta vähän aikaa sitten käynyt läpi syöpäleikkauksen. Jo toinen syöpä iski keväällä. Miten koomikkona ja hauskana miehenä julkisuudessa tunnettu artisti ottaa vakavan sairastumisen. Hän ottaa sen miltei “huumorilla”. Eihän kukaan voi mennä toisen nahkoihin ja pään sisään - Virtanen myönsi poteneensa myös masennusta ja alakuloa - mutta lannistumattomasti hän puhui elämän hyvistä asioista ja kaikesta arvokkaasta, mitä on vielä jäljellä.

Ajelimme Jukan lapsuuden maisemissa kauniin Jämsänkosken ympärillä. Taiteilija istui vieressä, toimittaja väänsi rattia ja kuvaaja Aki Blomberg istui tapapenkillä. Välillä Virtanen heitteli sellaista huumoria, että nauroimme kuollaksemme.

“Olen ajatellut, että mun tuhkat voisi varistaa tuohon koskeen, kun se on mun maisemani. Toisaalta jos vielä tupakoisin, niin voisihan ne varistaa matollekin.”

“Kävi ilmi, että uusimman syövän löytäneen lääkärin sukujuuret ovat Jämsänkoskella. Sen isoisoisä oli täällä valkoinen pappi, joka kansalaissodassa salli punaisten teloittamisen kirkon kellotapulia vasten. En paljastanut tätä ensikäynnillä. Kun seuraavalla kerralla lääkäri töksäytti mulle, että ´Virtanen, teillä on pahanlaatuinen syöpä´, niin mä sanoin sille takaisin, että ´sun sukulaispappisi katseli hyväksyen vierestä, kun ihmisiä tapettiin kirkon viereen´! Mä kostin sille lääkärille. Se lähti heti.”

Vanhuutta on monenlaista. Jukka Virtanen täytti heinäkuussa 2008 75 vuotta. “Kyllä mää just tämän ikäinen olen”.

Olen hiukan eri mieltä, siksi että monet kolmekymppiset ovat “vanhempia” kuin Virtanen. Ennakkoluulojen kangistama arvomaailma, huumorintajuttomuus ja loputon itsekkäiden “perhearvojen” (ihan sama, onko sinkku vai ei) varjeleminen citymaasturin korkeudelta tekevät ihmisestä taatusti “varhaiseläkeläisen”. Siksipä Virtasen kaltainen ihminen ei jää eläkkeelle koskaan.

Kuolevaisuuden pohtiminen Virtasen kanssa oli myös varsin mielenkiintoista. Istuimme kosken ylittävän kävelysillan puoliväliin rakennetulla penkillä, aurinko paistoi ja maisema oli rauhoittavan upea. Siinä olikin rattoisaa pohtia elämän loppumista. Aihehan on täydellinen ruotsalainen tabu myös meidän yhteiskunnassa. Ruotsissa lapsia ei mielellään viedä hautajaisiin, etteivät he järkyty.

Jukka arveli, että hänen elämänsä on pian lopussa. “En minä mitään pelkää, mutta se vaan harmittaa, kun muut jäävät tänne bailaamaan.”

Hetken päästä totesimme yhdessä, että ainoa tasa-arvoinen asia tässä maailmassa taitaa olla tuo kuoleminen.

Olen aivan täysin varma, että elämän katoavaisuuden ja kuoleman arvoituksellisuuden pohtiminen tekee elämästä arvokkaampaa, ellei peräti jännittävämpää. Jopa viisaampaa. Elämässä on parasta omistaa edes pari fiksua ystävää, joiden kanssa voi funtsia sitä, mihin avaruus päättyy - ja sitä olemmeko vain kiertokulkua. Hiiltä. Grillihiiltä? Tätäkin oli kiva kesällä mietiskellä.