Liki kolmen kuukauden poissaolo työpaikalta laittoi taas ajan käsityksen päässäni kovalle koetukselle. Kun palasin töihin, läheinen työkaverini totesi, että ”joko se vapaasi loppui”. ”Kuin olisit viime viikolla lähtenyt…” Sanoin hänelle, että näin se elämä menee -- ja ettei vain kysyttäisi samaa sitten kun kalenteri pannaan lopullisesti kiinni.

Vapaalla katsoin elokuvia kahdessa kuukaudessa enemmän kuin pariin vuoteen. Hyviä ja surkeita. Yksi parhaista oli Jörn Donnerin Kuulustelu, elämänsä aatteelle uhranneen neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina. Hän jäi kiinni sodan ajan Helsingissä ja hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Nuorteva kuoli sairauksien runtelemana 51-vuotiaana ja totesi miltei viimeisinä sanoinaan: Näinkö nopeasti elämäni meni.
Lomallani minun piti tehdä yhtä ja toista -- koska aikaa on vähän. Nyt sitä on vielä vähemmän. Lastenlevyn teon sain sentään hyvää vauhtiin.

xxx

Töissä odotti pino postia -- myös äänilevyjä. Yhdestä paljastui Dinosaurus-lastenlevy. Heavya pennuille! Alkoi naurattaa. Tällaista lastenmusiikkia sitä pitäisi tehdä, eikä mitään soittorasiasaundia ja koiran tassuttelua metsässä. Lasten heviä, koska aikuiset haluavat sitä kuunnella.

Lapsilta on viety lapsuus jo aikoja sitten ja markkinamiehet myyvät loputkin pois, kunhan tuotteitaan keksivät. Kevyitä mekkoja ja salattuja elämiä. Rokrok-vanhemmat vakuuttavat silmät kirkkaina itselleen, että ”tätä” lapset haluavat kuunnella. Heviä ja konepoppia ja iskelmähittejä nopeutettuna. Lapset kuuntelevat sitä mitä aikuiset heille tyrkyttävät -- siis omaa aikuisten maailmaansa!

Kun lapsesta tulee teini, on niin viileää, kun mutsikin on hevari. Sitten yritetään olla ikuisesti nuoria. Hei, me ei olla äiti ja lapsi, vaan kavereita.

Vanhempi ei ole lapsensa kaveri, vaan vanhempi, jolla pitäisi olla auktoriteettia vielä lapsen murrosiässäkin. Auktoriteettia kutsuttiin ennen vanhaan kunnioitukseksi, joka erotti lapsen aikuisesta. Nyt se on niinku ihan last season-nutturaa. Auktoriteetti ei ole mielivaltaa, auktoriteettia voi kutsua myös rakkaudeksi.

Lomalla törmäsin päivälehdessä lastenkulttuurin tekijään, joka sai kimmokkeensa taiteeseensa huomattuaan, että ”netissä ei ole mitään alle kouluikäisille”. Miksi ihmeessä alle kouluikäisen lapsen pitää olla netissä?! Siksi, koska siellä ovat kaikki. Ennen hiekkalaatikolla, nyt netissä! Facebookissa roikkuvat aikuiset opettavat netin ”välttämättömyyden” hyvissä ajoin myös lapselle. Erilaisia habbo-yhteyksiä ostelemalla voidaan sovittaa ajankäytön kieroutuneisuus.

Kakarana luin Väinö Riikkilän seikkailukirjoja, Enid Blytonia ja murkkuiäin kynnyksellä Asko Martinheimon loistavia kaupunkitarinoita. Nyt nuo kaikki lienevät eskapismia. Nyt lasten pitää lukea yksinäisyydestä, koulukiusaamisesta, insestistä, saasteiden uhasta, pimeydestä ja kaikesta siitä paskasta, jota aikuisten maailma on synnyttänyt. Aikuiset kirjoittavat nyt lapsille näistä asioista lastenkirjoja. Kirjallisuuskriitikko totesi, että tyttöjen pitäisi hevoskirjojen sijaan lukea romaani nuoren naisen mielenterveysongelmista, jotta tietäisivät mitä on tulossa. Siis tervetuloa aikuisten paskaan maailmaan -- ja äkkiä! Irvokasta.

Miksei lapsille ole mitään omaa tosi-tv-ohjelmaa, sellaista jossa tyhmin ja rumin pudotetaan. Nyt pitää odottaa aikuisikään, jotta saa kiusata ihan julkisesti. Aikuisten maailmassa se on vain viihdettä, hyvin myyvä diili.

Joulupukille olisi vain yksi toive: Tuo lapsuus.