Tulin viime jouluna herätykseen. Kirkossa -- tietysti. Heräsin tajuamaan, että suurin osa joululauluista on huonoja, joko ankean surullisia tai tyhjänpäiväisiä. Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna on monen suomalaisen ykkösuosikki, mutta tosiasiassa se on aivan kamala joululaulu -- olkoonkin, että sanoittaja on itse Zacharias Topelius. Miksi ilon ja valon juhlana pitää nyyhkiä kuolleen pikkuveljen haamun äärellä?

Kanavan kääntämisen aikayksikkö on minulla ”tiu”. Kun radiosta alkaa kuulua ”TIU-ut helkkää…”, en enää toista sanaa kuule. Kaikenlaiset tilitalitittaa-tonttuhölkät vainoavat ihmistä kylliksi myymälöissä jouluna. Mutta on vieläkin jotain pahempaa: Uudet imelät jouluiskelmät, joihin on ympätty kaikki keskiarvofraasit tyyliin ”Täähdet loistaa jouuulun sanomaaa”. Näiden äärellä kannatan hetken Josif Stalinin taidekäsityksiä. Erään gospeltähden uudessa joululaulussa kailotettiin, että ”Tulkoon rauha pinnalle maan ja pääskööt vangit vankiloistaan”. Uusien joululaulujen tekeminen pitäisi todella alistaa keskuskomitean hyväksyttäväksi.

Heräämiseeni vaikutti myös kirkkoväki. Istuin laulamassa ”Kauneimpia joululauluja” isossa kirkossa. Osaan laulaa -- ja tarpeen vaatiessa vedän vaikka kovaa ja korkealta. Mutta suomalainen kirkkoväki ”laulaa” mumisten ja lappuihinsa tuijottaen. Alkoi ärsyttää, kun ympärillä heiluivat vain huulet -- jos sitäkään -- eikä mitään kuulunut. Tekopirteä pappi pelästyi kai väen paljoutta ja puhui kuin pienille lapsille. Hyvä sittenkin, että ihmiset käyvät edes joskus kirkossa, vaikkei siellä minua kaivattaisi.

Kop kop, ding ding (välisoitto)

Porstuassa kolkuttaa taas monella tapaa vuoden rankin juhla. Suomalaiset näyttävät elävän kuin viimeistä päivää taantuman porteilla. Joulukauppa kasvaa ehkä ”vain” pari prosenttia -- voi voi! -- mutta onneksi bensa on nyt maailman halvinta ja Thaimaan koneet notkuvat pikkuperheiden painosta. Kas nythän on joulu eikä ilmastonmuutos ja dingelidong…
Pohjolan pirtteihin pienoisihin hippailee se punapukuinen hyväntahtoinen satu-taatto -- joka on Coca-Cola Companyn stailaama 1920-luvulla! Oikeasti ”pukin” historia on kirjava kuin pakanamaan kartta. Muinoin joulun aikaan Suomessa tupiin ”tunkeutui” epämääräisiä pukki-henkilöitä kekrin, sadonkorjuujuhlan jatkoille. Suorastaan pelottavan näköiset otukset kulkivat kylillä ruskeissa tai ties minkävärisissä -- ja nimenomaan nurinpäin käännetyissä turkeissaan; eivätkä he mitään lahjoja jakaneet, vaan vaativat kestitystä pöytään hyvän sadon merkiksi.

M.A. Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö” onkin aina ollut yksi suosikkijoululauluni.

Onhan joulupukilla kristillinenkin historiansa. Nykyisen Turkin alueella 300-luvulla elänyt piispa Pyhä Nikolaus -- josta johtaa nimi Santa Claus -- oli köyhien auttaja ja joulun lapsen syntämän saarnaaja. Tarinan mukaan hän kuljetti jouluisin pukkia (siis sarvipäistä eläintä) liekanaurussa muistuttaen näin, että Kristus on kukistanut Perkeleen. Että semmoinen punanutun tarina ja etymologia.

Minä en pysty hiihtämään joulujani samaa latua. Jouluni muuttuvat -- ajatus joulusta muuttuu. Mutta uskokaa pois, mielestäni joulu on silti vuoden hienoin juhla! Kun olin lapsi, äitini kuukahti useinkin aattoiltana n. klo 9 sohvalle uupuneena kokkaamisesta yms. joulun ”pikku” puuhistaan. Oli saunottu, syöty ja Companyn edustaja oli asioinut. Äidin nukahtaminen kuului tunnelmaan -- kaikki oli kunnossa ja maassa rauha. Nuorena oli kiva kiertää kodeissa hankkimassa opiskelurahaa Companyn kuteissa. Nyt aikuisena on kiva mennä maalle mummolaan lasten kanssa, syödä upeiden ihmisten seurassa, katsella yöllä Paavin messua -- ja olla hiljaa ja levätä. Mielessä rauha -- edes hetken.

Ps. Hienoin joululaulu minulle on saksalaisen Michael Praetoriuksen 1500-luvulla säveltämä ja Hugo Jalkasen suomentama Tuo armon valkokyyhky.