Tapasin Jukka Virtasen, siis tämän suomalaisen viihteen toteemin, hänen synnyinseudullaan Jämsänkoskella. Haastattelu tulee piakkoin syyskauden ensimmäisessä 45min-ohjelmassa.

Virtasen kanssa keskusteleminen oli monella tapaa pysähdyttävä kokemus. Mies oli vasta vähän aikaa sitten käynyt läpi syöpäleikkauksen. Jo toinen syöpä iski keväällä. Miten koomikkona ja hauskana miehenä julkisuudessa tunnettu artisti ottaa vakavan sairastumisen. Hän ottaa sen miltei “huumorilla”. Eihän kukaan voi mennä toisen nahkoihin ja pään sisään -- Virtanen myönsi poteneensa myös masennusta ja alakuloa -- mutta lannistumattomasti hän puhui elämän hyvistä asioista ja kaikesta arvokkaasta, mitä on vielä jäljellä.

Ajelimme Jukan lapsuuden maisemissa kauniin Jämsänkosken ympärillä. Taiteilija istui vieressä, toimittaja väänsi rattia ja kuvaaja Aki Blomberg istui tapapenkillä. Välillä Virtanen heitteli sellaista huumoria, että nauroimme kuollaksemme.

“Olen ajatellut, että mun tuhkat voisi varistaa tuohon koskeen, kun se on mun maisemani. Toisaalta jos vielä tupakoisin, niin voisihan ne varistaa matollekin.”

“Kävi ilmi, että uusimman syövän löytäneen lääkärin sukujuuret ovat Jämsänkoskella. Sen isoisoisä oli täällä valkoinen pappi, joka kansalaissodassa salli punaisten teloittamisen kirkon kellotapulia vasten. En paljastanut tätä ensikäynnillä. Kun seuraavalla kerralla lääkäri töksäytti mulle, että ´Virtanen, teillä on pahanlaatuinen syöpä´, niin mä sanoin sille takaisin, että ´sun sukulaispappisi katseli hyväksyen vierestä, kun ihmisiä tapettiin kirkon viereen´! Mä kostin sille lääkärille. Se lähti heti.”

Vanhuutta on monenlaista. Jukka Virtanen täytti heinäkuussa 2008 75 vuotta. “Kyllä mää just tämän ikäinen olen”.

Olen hiukan eri mieltä, siksi että monet kolmekymppiset ovat “vanhempia” kuin Virtanen. Ennakkoluulojen kangistama arvomaailma, huumorintajuttomuus ja loputon itsekkäiden “perhearvojen” (ihan sama, onko sinkku vai ei) varjeleminen citymaasturin korkeudelta tekevät ihmisestä taatusti “varhaiseläkeläisen”. Siksipä Virtasen kaltainen ihminen ei jää eläkkeelle koskaan.

Kuolevaisuuden pohtiminen Virtasen kanssa oli myös varsin mielenkiintoista. Istuimme kosken ylittävän kävelysillan puoliväliin rakennetulla penkillä, aurinko paistoi ja maisema oli rauhoittavan upea. Siinä olikin rattoisaa pohtia elämän loppumista. Aihehan on täydellinen ruotsalainen tabu myös meidän yhteiskunnassa. Ruotsissa lapsia ei mielellään viedä hautajaisiin, etteivät he järkyty.

Jukka arveli, että hänen elämänsä on pian lopussa. “En minä mitään pelkää, mutta se vaan harmittaa, kun muut jäävät tänne bailaamaan.”

Hetken päästä totesimme yhdessä, että ainoa tasa-arvoinen asia tässä maailmassa taitaa olla tuo kuoleminen.

Olen aivan täysin varma, että elämän katoavaisuuden ja kuoleman arvoituksellisuuden pohtiminen tekee elämästä arvokkaampaa, ellei peräti jännittävämpää. Jopa viisaampaa. Elämässä on parasta omistaa edes pari fiksua ystävää, joiden kanssa voi funtsia sitä, mihin avaruus päättyy -- ja sitä olemmeko vain kiertokulkua. Hiiltä. Grillihiiltä? Tätäkin oli kiva kesällä mietiskellä.