Vaalitarkkailija

Vain seitsemän prosenttia viestinnästä on sanoja. Kaikki muu on ilmeitä, eleitä, sävyjä ja olemusta. Näin väittää muutamakin tutkimus. Eli kaikesta mitä presidenttiehdokkaat tuntien tv-tenttimaratonissa yrittivät taidokkaasti muotoilla, vain ripaus meni meille jakeluun.

Ehkä väite ei ole kamala vaan huojentava. Tenteissä mielipiteet olivat juuri niin pyöreitä ja diplomaattisia kuin suoran kansanvaalin ehdokkailla aina on. Vaalipuhe oli enimmäkseen loputonta lauseiden hattaraa, paljastamisen ja peittämisen kummallista taidetta.

Emme me lauseiden asiasisällön perusteella tee nytkään valintaa. Sanat eivät tässäkään vaalissa jää mieleen, mutta sanojan hermostuneisuus tai provosoituminen kyllä. Ihminen ei ole ihan niin rationaalinen olento kuin haluaisi itselleen uskotella.

Sävyt ja olemus eivät aukene samalla tavalla kaikille. Yhdelle Haaviston olemus hehkuu empatiaa, toiselle varautuneisuutta. Jonkun mielestä Niinistössä on johtajuutta, toisen tulkinnassa aggressiivisuutta. Näistä tulkinnoista johtuu, että me emme päätä ehdokkaastamme ensisijaisesti heidän oletettujen arvojensa perusteella, vaan omiemme. Me heijastamme heihin omia toiveitamme, uskomuksiamme, ennakkoluulojamme, pelkojamme ja tarpeitamme.

Ennen äänestyskoppia voi siksi olla hyvä pysähtyä vielä hetkeksi ehdokkaiden sanoihin -- ei puhuttuihin vaan painettuihin.  Tekstien kautta molemmista ehdokkaista tulee esiin puolia, joita ei politiikan retorisessa tasapainoilussa juuri näy.

Pekka Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää on reportaasi työmatkojen tiukoista hetkistä ja läheltä piti -tilanteista Afrikassa, Irakissa ja Afganistanissa. Omia matkoja Aasiaan ja Venäjälle leimaa sama kosmopoliitin pelottomuus, seikkailun nälkä. Haavisto kirjoittaa kokeneen toimittajan varmalla tyylillä, eleettömästi dramatisoiden.

Tätä Haavistoa ette vaalitenteissä nähneet: kirjan Pekka on peloton seikkailija, jota ajaa kyltymätön uteliaisuus, joskus jopa oman hengen uhalla. Häntä tuntuu kiinnostavan kaikki. Viimeiset tarinat tuovat esiin pohdiskelevan ja sivistyneen mystikko-Pekan, joka miettii metsän olemusta ja peikko-satujen syntyä.

Vaalitenttien Niinistö kaartelee monipolvisesti, mutta hänen kerrontansa on tarkkaa ja henkilökohtaiselta tuntuvaa. Hiljaisten historia, viisi vuotta sitten ilmestynyt kokoelma tarinoita on paikoin yllättävän taidokas, päihittää monen ammatikseen kirjoittavan ensimmäiset yritelmät.

Tätä Niinistöä ette vaalitenteissä nähneet: kirjan Sauli on myötäelävä ja ihmisten perimmäisiä motiiveja tunnistava tarkkailija. Parhaita ovat novellit, joissa Niinistö avaa 1990-luvun laman vaikutukset yksittäisten ihmisten kohtaloissa. Hän kuvaa samasta inhimillisestä näkökulmasta sekä pankkikriisin uhreja että aiheuttajia, pikkurikollisia että kaatuvan yrityksen vastuunkantajia.

Hyvä kirjoittaminen on hyvää ajattelua. Suomi saa huomenna kirjoittavan presidentin, joka toivottavasti käyttää tekstiä vaikuttamisen välineenä. Sillä voi saada enemmän aikaan kuin pelkillä puheilla.

Väistelee, yleistää, välttelee virheitä. Sauli Niinistön kampanjan ensimmäinen kierros oli median mielestä varovainen. Arvostettu politiikan kommentaattori sanoi vaali-iltana, ettei Niinistö ole onnistunut “sanomaan mitään”.

Kovin ankara arvio. Kymmenien haastattelujen ja satojen kysymysten jälkeen, ei mitään?

Mitä me sitten odotimme?

Varhaisessa tv-tentissä Niinistöltä kysyttiin, mikä on Suomen kannalta tärkein kysymys tulevaisuudessa. “Eheys”, hän sanoi. Eheys. Sitä vastausta en odottanut.

Pari päivää aiemmin olin kuunnellut Ylen radiotenttiä. Yksi vastaus hämmästytti minua, melkein ärsytti. “Kaikilla menee hyvin silloin, kun kenelläkään ei mene huonosti.”

Se oli Niinistö. Lauseessahan ei ole mitään vikaa.  Se ei vain kuulostanut Niinistöltä.

Mitä minä sitten odotin?

Seurasin Niinistöä yhdeksän vuotta sitten pari päivää eduskunnassa henkilöjuttua varten. Hän oli juuri jättämässä Suomen, ja henkilöpalvonnan ensimmäinen aalto oli lakipisteessä.

Iltapäivälehtiäänestyksissä Niinistö oli valittu kerta toisensa jälkeen suosituimmaksi vallanpitäjäksi sekä edustavimmaksi ja nykyaikaisimmaksi poliitikoksi. Häntä pidettiin tylynä, säälimättömänä ja kärsimättömänä. Nämä ominaisuudet tulkittiin laajalti myös lujaksi tahdoksi ja määrätietoisuudeksi.

Leskimies tupakoi, rullaluisteli ja notkui Storyvillen baaritiskillä. Kymmenen vuotta sitten se oli viileintä, mitä siihen mennessä oli Arkadianmäellä nähty. Tietysti myös vastustajia, vihollisia ja selkäänpuukottajia riitti, omissa ja vieraissa.

Minusta hän oli tuolloin hieman kryptinen retoriikassaan, paitsi kun tuli kyse valtion velan lyhentämisestä ja menokurista. Silloin ei.

Kun Niinistö kuusi vuotta sitten haastoi istuvan presidentin, sama imago vielä säteili hänen “kiharakypäränsä” ympärillä, kuten tuolloin veikeästi sanottiin. Riskejä ei kaihdettu: Niinistö kampanjoi työväen presidenttinä ja julisti vastakohtien olevan ohi. Se oli provokatiivisinta, mitä suomalaisessa politiikassa oli siihen mennessä nähty. Sanaparilla “eurooppalainen Nato” heitettiin bensaa liekkeihin.

Vaalin jälkeen ehdokkaan pahvikuvista käytiin kuuma taisto fanien kesken. Sauli-ilmiön toinen aalto oli yhtä hurmoksellinen kuin Haavisto-liike nyt.

Mutta oliko hän suorasanainen mielipideautomaatti? Noita sanoja ei kovin paljon käytetty.

Vaalien välillä on ikuisuus. Etenkin sille, joka kansan mielikuvissa on ollut ehdolla jo kuusi vuotta, ja vielä ennakkosuosikkina. Ehkä Niinistö ja kampanjaväki ajattelevat, että ennakkosuosikilla on vähemmän siirtoja ja enemmän ansoja.  Ehkä siksi tv:ssä on useimmin toistettu mainosta, jossa Niinistö kehuu äitiyspakkauksen erinomaisuutta. Sinänsähän suomalaisten keksintöjen esiin tuominen on raikas idea.

Mutta varominen se vasta onkin vaikeaa. Nyt meillä on kaksi mielikuvaa Niinistöstä, maltillinen nyky-Sauli ja ärhäkkä ex-Sauli. Ja meillä on tapana uskoa sitä käsitystä, jonka tunnemme paremmin. Näemme kiivaan talouskurimiehen esittelemässä äitiyspakkausta.

Meillä on mielikuvien epäsuhta. Se pitäisi purkaa auki, suorin sanoin, kuten vaikka sellaisin, joita Niinistö käytti Korkojen kera -ohjelmassa kaksi päivää ennen äänestystä.

“Minä olen haastajana parempi”, Niinistö sanoi.

Lähdetään siitä.

Mikä on seuraava siirto?

Aika muuttuu, vaikka sitä ei huomaa. Heti ei muista, ettei cappuccinoa saanut Humppilan huoltoasemalta vielä vuosikymmen sitten. Ja miksipä muistaisikaan.

Menneen ja tämän hetken ero paistaa kuitenkin parhaiten pienistä yksityiskohdista läpi. Tai siitä, kuinka me reagoimme niihin.

Presidentinvaalit 12 ja 18 vuotta sitten herättivät meissä suuria tunteita, koska emme äänestäneet enää listoja vaan ihmistä. Puhuimme lapsekkaan uteliaasti persoonista politiikan takana. Se oli meistä jännittävää ja samalla huolestuttavaa.

Politiikan henkilöitymistä pidettiin sekä avoimuuden että pinnallistumisen merkkinä, aina  tilanteen mukaan. Yleinen, joskaan ei järin analyyttinen näkemys oli, että tv-ohjelma Tuttu juttu ratkaisi vaalin Martti Ahtisaaren hyväksi. Kansanomaisuudesta tuli yhteiskunnallista. Seuraavan presidentin bongaaminen kansan keskellä lippalakki päässä tai hedelmäpeliä pelaamassa ylitti uutiskynnyksen, tuntui jotenkin merkittävältä.

Enää ei ole niin. Lippalakki on yhtä vähän uutinen kuin Humppilan huoltiksen kahvivalikoima. Me emme oikein jaksa välittää. Yksityisyys julkisuudessa on niin tavallista, että se ei enää nouse puheenaiheeksi eikä kuohuta.

Emme juuri hätkähdä, kun Päivi sanoo, että Paavossa seksikkäintä on suuret kädet, korkeintaan ehkä nolostumme. Nettikeskusteluiden anonyymit viharyhmät pysyvät lähes vaiti, kun Pekka saapuu Antonion kanssa Linnan juhliin. Paavo ja Vuokko poseeraavat kahvikupin kyljessä kuin Victoria ja Daniel, ja se on meistä vain lievästi huvittavaa. Timo vetää Uutisvuodossa uimalakin päähän ja toinen suupielemme kohoaa hetkeksi. Olemme unohtaneet senkin, kuinka eksoottisilta Saulin rullaluistelu ja tupakanpoltto joskus tuntuivat. Miksi se olikaan niin kiinnostavaa? Kuka muistaa?

Tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa, toisen vuosituhannen toisella vuosikymmenellä olemme tottuneet ajatukseen, että politiikkaa työkseen tekevät ovat aika samanlaisia kuin muutkin. Toinen kirjoittaa runoja ja toinen virittelee volkkareita ja jollakin on aina muita enemmän salattavaa. Sellaista se on.

Tottuminen ei tarkoita, että henkilöiden merkitys olisi vähentynyt, päinvastoin. Se on tärkeämpää kuin koskaan. Nyt eletään henkilökeskeisyyden seuraavaa vaihetta. Se taso on jo vaativampi. Enää ei pärjää puolison jälkiruokareseptillä, sillä nyt kiinnostaa eniten se, mihin ehdokas todella uskoo. Aidosti. Juuri nyt. Mikä on ehdokkaalle niin tärkeätä, että hän haluaa käyttää presidentin asemaa sen ajamisessa? Konkreettisesti, tekoina, jotka näkyvät ja tuntuvat.

Presidentin vaali on edelleen henkilövaali, koska maalle valitaan johtajaa, ja johtaa voi vain itsensä kautta. Asioita ja ihmisiä johdetaan samalla tavalla: omalla kapasiteetilla, omalla persoonalla, ja kumpaakaan ei voi teeskennellä. Piilottaa niitä kyllä voi, mutta vain vastakkaisesta olisi ehdokkaalle hyötyä.

Otetaan esimerkiksi analyyttinen, viisas ja rauhallinen Pekka Haavisto. Hän on esiintynyt älykkään maltillisesti, mutta se tärkein ja vetovoimaisin asia Haaviston persoonasta on tullut esiin vain eduskunnassa vieressä istuvan Teuvo Hakkaraisen ansiosta. Haavisto kahvitteli perussuomalaisella maaperällä samanlaisin diplomaatin elkein kuin Darfurin leiritulilla. Ja sekös meitä kiinnosti.

Haavisto on rauhanrakentaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta miten se näkyy hänen kampanjassaan? Millaisia tekoja voisi riitojen ratkaisuun perehtynyt ehdokas tehdä ennen kuin uurnat avataan? Miten pitäisi puhua rauhanneuvotteluun erikoistuneen presidentin ulkopoliittisista mahdollisuuksista?

Kun yksityinen ei enää hätkäytä ja tyhjät lauseet ärsyttävät enemmän kuin koskaan, ehdokkailta pitää löytyä toinen vaihde. Sellainen, jossa persoona, arvot ja asiat yhdistyvät kirkkaaksi viestiksi.

En tarkoita jälkiviisasta sloganismia tai politiikan tekemistä vastalauseilla. Kokeilkaapa voimaa, joka tulee sellaisen itselle tärkeän asian ajamisesta, jonka konkreettiseen toteutumiseen vilpittömästi uskoo. Sellaista otetta edellytetään nykyään pomoilta pienemmissäkin piireissä. Vielä on pari viikkoa aikaa kaivaa se vaihde esiin, arvon valtiomiehet ja -naiset.

Steve Jobsin elämäkerran kirjoittaneelta Walter Isacssonilta kysyttiin New York Timesissä, tiesikö hän, mitä hankkeita Jobsilta jäi kesken. Isacsson kertoo, että Jobs uskoi lähes viimeiseen asti voittavansa syövän, ja kehitteli siksi vielä isoja ideoita.

Jobs aikoi keksiä uudelleen television, kirjat ja valokuvauksen. Ei mitään sen vähäisempää. Lista ei ole yllättävä. Kyseessähän on ihminen, joka vaikutti merkittävästi siihen, miten kuuntelemme musiikkia, käytämme tietokonetta ja kännykkää. Sääli että häneltä loppui aika kesken.

Ajatelkaapa, jos presidenttiehdokkaillamme olisi edes hitunen Jobsin asenteesta. Jos vaalitentissä joku aukaisisi suunsa ja sanoisi: ”Niin, mitä tulee Suomen tulevaisuuteen, olen tässä jutellut parin asiantuntijan kanssa ja kehitellyt muutamaa vaihtoehtoista ideaa. Entäpä jos…”

Ei, sellaista niissä ei kuule. Eniten ehdokkaat toistavat, kuinka tärkeätä on että eri asioihin  ”panostetaan” ja ”luodaan edellytyksiä”.

Ja sitten toisaalla vielä ihmetellään, miksei politiikka kiinnosta.

No mutta. Joku voisi sanoa, ettei ideoiden heittely olekaan presidentin tehtävä. Ja niin sanovat ehdokkaatkin. Mutta mikä sitten on?

Kimmo Grönlund otti viime viikolla tällä samalla sivustolla esille presidentin uuden aseman. Vallasta riisuttu presidentti voi vihdoin olla todellinen mielipidevaikuttaja, Grönlund totesi.

Tähän mennessä en ole kuullut ehdokkailta edes kokeiluja mielipidevaikuttamisen suuntaan. Liian usein mielipiteiden ilmaisu on muistuttanut hyperallergisen ravintolatilausta: ei tälle, tälle ja tälle ja varmuuden vuoksi ei vielä näillekin.

Mielipidevaikuttaminen on kaukana tällaisesta lapsekkaasta listaamisesta. Jotta mielipiteellä voisi vaikuttaa, sen pitää perustua näkemykseen. Ja johtajan näkemys ei voi olla hyvän puolella pahaa vastaan –tyyppinen teepussiaforismi.

Jos näkemyksellä haluaa vaikuttaa, ja vielä maan johtajan pestistä käsin, se tulee esittää niin, että sen kautta voi nähdä uusia tai uudella tavalla ajateltuja mahdollisuuksia, hahmottaa konkreettisia vaihtoehtoja, ja parhaassa tapauksessa, uskoa vähän enemmän tulevaan.

Minusta tuo onnistuu parhaiten hyvien ideoiden avulla.

En usko, että ehdokkailta puuttuu kykyä pohtia vaikkapa keinoja, joilla Suomi selviää edessä olevasta pitkästä taantumasta. Ehdokasjoukko on erittäin sivistynyt, laajasti kokenut porukka. Lisäksi he voisivat milloin tahansa pyytää ajattelunsa tueksi kenen tahansa pätevän ajattelijan ehdotuksia, joko Suomesta tai muualta.

”Onko think tankissä? Täällä presidenttiehdokas terve, pitäis kehittää pari konkreettista ideaa, joilla yrittäjyys saadaan nousuun, on tuo vaalikiertue edessä. Ehtisitkö tavata lounaalla? Samalla vois puhua vähän viennin edistämisen keinoista, jos sopii?”

Ideoiden ja näkemysten puute voi johtua siitä, että ehdokkaat ehkä olettavat, että presidentin virkaan pätevöidytään aiemmilla saavutuksilla. Se on ymmärrettävää, koska joukossa on ansioituneita, kansainvälisesti tunnettuja valtiomiehiä.

Mutta samalla logiikallahan Suomen paperiteollisuudella ei ole lainkaan uudistumispaineita, ja Nokiakin pärjäisi samoilla keinoilla kuin 15 vuotta sitten.

Nyt on eri kuin ennen, ja vain tulevan ajattelusta on kansalle hyötyä. Mielipidevaikuttaminen on raskas homma, mutta pelkkään ”edellytysten luomiseen” ei presidenttiä enää tarvita.