Käsittämätön kisatauko

Julkaistu 14.1.2009

Mäkihypyn maailmancupkausi on kuumimmillaan, mutta Harri Olli ja pari muuta suomalaista kaveria pitävät kilpailutaukoa. Sellainen on minun mielestäni aivan käsittämätöntä.

Olen kyllä Janne Ahosen kanssa joskus keskustellut tästä aiheesta, ja tiedän, että mäkihyppääjillä on aivan järjettömästi kisoja. Olisiko niillä 36 kisaa tai jotain. Mutta kyllä silti vähän kritisoin, että varsinkin jos jätkillä kulkee, niin sitten pidetään taukoa. Vaikka ei pystyisikään maailmancupin kokonaiskisan voitosta taistelemaan, millä Hautamäkikin taukoa perusteli, niin kyllä se on silti vähän outoa. Kyllä siellä kisakalenterissakin näytti olevan kuitenkin esim. joulutauko, vaikka Keski-Euroopan mäkiviikko onkin varmasti todella rankka kokemus. Kun mäkihypyn kohdalla ei kuitenkaan puhuta fyysisesti mistään maailman vaativimmasta lajista, vaikka henkisesti se varmasti yksi maailman kovimmista onkin. Joka hyppyyn täytyy keskittyä ihan helvetisti.

Alppihiihdossahan on ollut ihan samanlaisia tilanteita. Ja ihan samalla tavalla kritisoin, kun Marcus Sandell halusi pitää taukoa joulun ja uudenvuoden välissä. Kun muut lähtivät treenaamaan, niin Marelle annettiin muutama lisäpäivä taukoa, vaikka minun mielestäni Maren olisi pitänyt treenata vaan entistä kovemmin.

Ja muistan myös, kun aikanaan itse sanoin Christian Leitnerille syksyllä 2003, että ”mä en jaksa tätä suurpujottelua enää, mä lähden pitämään huilia ja keskityn täysin pujotteluun.” Christian vastasi mulle: ”Kalle, it’s not you who decides when you stop giant slalom. It’s me. You just go!” Eli sinä et todellakaan päätä, vaan minä päätän, koska sinä lopetat suurpujottelun! Ja sitten menin seuraavaan suurpujottelukisaan, olin joku kahdeskymmenesjotain, ja siitä lähti minun suurpujotteluni nousuun uudestaan. Ja vuosi siitä voitin Alta Badiassa suurpujottelun, eli olen kyllä muutamaan kertaan kiitellyt Christiania siitä, että hän piti tiukkaa otetta silloin. Muuten olisin saattanut lopettaa koko suurpujottelun. Jossain vaiheessa valmentajan pitää ottaa kiinni, sillä urheilijan omat päätökset eivät ole välttämättä aina niitä hyviä.

Varmasti mäkihypyn kaltaisessa lajissa, joka on lähes sataprosenttisesti taitolaji, harjoittelu voi hyvinkin korvata kilpailemista virittäydyttäessä MM-kisoihin. Varmasti sitä kuntoa pystyy siinä hakemaan yhtä kisaa varten ja välttämättä se kisasta toiseen meneminen ei ole se paras ratkaisu. Mutta siltikin, jos olet maailmancupin kilpailija, ja pyrit voittamaan mahdollisimman paljon kisoja, niin en kyllä ihan ymmärrä sitä, että valmistaudutaan MM-kisoihin lepäämällä kotona.

Eihän noilla jätkillä ole rehellisesti sanottuna mitään toivoa taistella maailmancupin voitosta, sen verran realistinen täytyy olla. Kyllä ne pari kolme itävaltalaista ja Simon Ammann ovat ihan eri luokkaa. Harri Olli on ollut nyt kaksi kertaa palkintopallilla. Ja kun toinen palkintopallipaikka tulee, niin kaveri lähtee pitämään taukoa! Minä olisin aivan fileissä vetämässä lisää kisoja niin paljon kuin vaan mahdollista. Varsinkin tuollaisessa lajissa kannattaa hypätä silloin kun se on helppoa. Sama tilanne on alppihiihdossakin. Kun tulee tauko, niin sehän on kaikkein vaikeinta sille, joka sitä ennen dominoi. Meilläkin on tässä tammikuussa jotain kuusi pujottelua, joten kaikkihan vaan toivovat, että tulisipa nyt sellainen kuukausi kun kulkee.

Ja sitten vielä pieni huomio Urheilugaalasta. Oli todella hienoa, että Mika Häkkinen palkittiin. Että kaverit osaavat arvostaa noin kovan luokan urheilijaa. Häkkinen on yksi ylivoimaisesti tunnetuin Suomesta tullut urheilija, ihan kärkikaartissa niistä urheilijoista, jotka ovat vieneet Suomea maailmalle. Titteli urheilulähettiläs on kuin tehty Häkkiselle, ja ihan varmasti kaveri osaa arvostaakin sitä.

Tallennettu kategorioihin alppihiihto, maailmancup, mäkihyppy | 19 kommenttia

Kalle Palander – alppihiihdon diktaattori

Julkaistu 6.1.2009

Ihmiset ovat joskus kyselleet minulta, minkälaisia muutoksia haluaisin alppihiihtoon, jos saisin kaiken vallan tehdä päätöksiä. Vastaan nyt näihin kysymyksiin. Otsikko ainakin kuulostaa hyvältä.

Aloitetaan kilpailujen kestosta. Kun ensimmäinen kierros alkaa kello 10 ja toinen kierros kello 13, niin kokonaisuutena kilpailun kesto on liian pitkä televisiokatsojille. Paketti pitäisi saada tiiviimmäksi. Ongelma on tietysti siinä, että meillä on kaksi kierrosta, jotka lasketaan eri radoilla. Molempiin ratoihin on erikseen radankatselu. Se tekee lajia mielenkiintoiseksi meille laskijoille, kun ei ole koskaan kahdesti samaa rataa.

FIS tekee välineisiin koko ajan sääntömuutoksia, jotka vievät suksitehtailta järjettömän paljon rahaa. Suurin osa näitä päätöksiä tekevistä FIS:n hepuista on yli 60-vuotiaita kavereita, jotka eivät tiedä enää alppihiihdosta yhtään mitään. Puolitoista vuotta sitten suksia levennettiin kaksi milliä, jottei tulisi niin paljon loukkaantumisia. Todellisuudessa levennys lisäsi polveen kohdistuvia voimia entisestään. Ja viime kaudellahan se nähtiin, että kyllä niitä polvia sitten menikin. Mielestäni pitäisi ehdottomasti perustaa laskijoiden mietintäryhmä, joka pohtisi sitä, mitä suksien kanssa kannattaisi tehdä.

Vauhdit ovat nousseet tolkuttoman paljon kymmenessä vuodessa etenkin suurpujottelussa. On hauskaa laskea kovaa, mutta siihen pitäisi saada jonkinlaista kontrollia, kun jokaisessa kisassa yksi vetää itsensä kylmäksi. Tänä vuonna tulee mimmeillekin koko ajan vammoja. Se osoittaa, että heilläkin vauhdit ovat nousseet. Nykyään lasketaan pujottelussa nopeammin kuin Stenmarkin aikoihin suurpujottelussa. Vauhdit ovat tuplaantuneet siitä ajasta. Tietysti ihmiset katsovat Kitzbühelin syöksyä sen takia, että kuka vetää hienoimmat pannut. Kuolemanvaara kiehtoo katsojia, mutta se ei välttämättä kiehdo meitä urheilijoita. Jotain pitäisi tehdä, että vauhteja saataisiin kuriin.

Rinteiden turvallisuuspuutteita ei voi tietenkään hyväksyä. Silvano Beltrametti halvaantui Val D’Iseressa vuonna 2001, kun hänen suksensa haukkasi ja mies meni päin turvaverkkoa. Mutta verkko olikin haurastunut niin, että hän meni siitä läpi ja osui verkon takana olleeseen puuhun. Nykyään hän käy rullatuolilla katsomassa kisoja. Matthias Lanzingerin jalka jouduttiin amputoimaan Norjan Kvitfjellissä sattuneessa onnettomuudessa. Norjalaisissa ei ollut helikopteria rinteessä, vaan se lähetettiin Oslosta. Ei sellaista saisi koskaan tapahtua. On sitten ihan eri asia, jos itse mällää ja polvi menee sen takia. Se on oma syy eikä sitä voi alppihiihdossa koskaan täysin välttää.

Palkintorahojen pitäisi jakautua kilpailujen välillä tasaisemmin. On mielestäni väärin, että Zagrebista saa palkinnoksi yli puolet enemmän rahaa kuin Alta Badian suurpujottelusta, kun Zagrebissa puhutaan kuitenkin naurettavan helposta pujottelurinteestä ja Alta Badiassa maailman vaikeimmasta suurpujottelusta. Tämä on tietysti vain ja ainoastaan kisajärjestäjistä kiinni. Kroatiassa alppihiihto on iso asia, ja on hyvä, että he saavat järjestettyä rahaa.

Kun kierroksen johtaja seisoskelee aina siinä plakaatin edessä, niin siihen voisi edes penkin hommata. Tai hillittömän kuningastuolin, jossa voisi vähän aikaa maistella tunnelmaa. Ja sitten siihen naisia hieromaan jalkapohjia!

Ja lopuksi haluaisin vielä, että kilpailijoille järjestettäisiin kunnolliset kuljetukset kilpailujen jälkeen. Nykyään kun palkintojenjaosta lähtee, niin ei ole yhtään turvamiestä ympärillä viemässä mihinkään, vaan urheilija on maalialueen jälkeen ihan ihmisten ruokaa. Tulee äitiä ikävä, kun suurimmissa kisoissa muutama kymmenentuhatta ihmistä syöksyy kimppuun. Jotkut sanovat lajimme olevan etulyöntiasemassa siinä, että ihmiset pääsevät kosketuksiin urheilijoiden kanssa, mutta minun mielestäni se ei ole kisan voittajalle hirveän hauskaa, koska häntä revitään eniten.

Tallennettu kategorioihin alppihiihto, maailmancup | 4 kommenttia

Vuoden urheilija – yksi hailee

Julkaistu 30.12.2008

Jaahas, pian on taas vuoden urheilijan valinta edessä. On äärimmäisen hankalaa, kun aletaan vertailla eri lajeja. Valitettavasti Suomessa on liian vähän niitä ihmisiä, jotka osaavat sen tehdä.

Minä olen pari kertaa ollut vuoden urheilijan palkitsemistilaisuudessa. Vuonna 1999 kun voitin puikan maailmanmestaruuden, niin taisin olla äänestyksessä neljäs. Sinä vuonna oli nippu kovemman luokan tuloksia: Myllylä valittiin vuoden urheilijaksi kolmella MM-kullallaan. Lisäksi maailmanmestareita olivat Mika Häkkinen ja Aki Parviainen. Silloin alppihiihtoa ei vielä tunnettu kunnolla Suomessa. Ei tiedetty, minkälainen laji tämä on maailmalla. Nykypäivänä alppihiihto on ihan eri asemassa kuin siihen aikaan, sillä nyt ihmiset jo tiedostavat tämän lajin aivan eri tavalla.

Kun voitin pujottelucupin vuonna 2003, niin olin äänestyksessä toinen, Hanna-Maria Seppälän jälkeen. Siitä nousi silloin aikoinaan aikamoinen spekulaatio, enkä lähde asiaa enää enemmälti ruotimaan. Sen verran kuitenkin sanon, että vaikka voittaisin tulevaisuudessa mitä ja vaikka tietäisin tulleeni valituksi vuoden urheilijaksi, niin en usko, että vuoden 2003 jälkeen menisin enää ottamaan palkintoa vastaan.

Vuoden urheilijan äänestävät urheilutoimittajat. Ongelmana on se, että Pohjanmaan toimittajat varmaan äänestäisivät -- mikäli olisi mahdollista -- aina painija Aleksandr Karelinia, vaikkei se ole edes suomalainen. On aivan tolkutonta, ettei tiettyjä lajiryhmiä arvosteta millään lailla. Moottoriurheilusta oli aikoinaan polemiikkia siitä, ettei se muka olisi urheilua. Ja koska alppihiihto kuuluu näihin nykypäivän urheilulajeihin, joissa ei jojo roiku nenästä, eikä kyseessä ole kestävyyslaji, niin sitä ei luokitella urheiluksi. Tahko Pihkala sanoi aikoinaan alppihiihdosta, että hissillä ylös ja painovoimalla alas, joten tältä pohjalta on vaikea saada lajille arvostusta Suomessa.

Se olisi aikamoinen ihme, jos alppihiihtäjä jonain päivänä valittaisiin vuoden urheilijaksi. On Suomessa hyviäkin toimittajia, mutta he ovat vähemmistönä. Enemmistö painottaa kestävyyslajeja, painia,
legendaarisia olympialajeja ja yleisurheilua. Vasta niiden jälkeen alkaa tulla muita lajeja. Esimerkiksi vuonna 2003 minä ja Räikkönen söimme kuulemma toisiltamme paljon ääniä, koska edustamme samantyyppistä lajiryhmää, kun taas uinti kuuluu lajeihin, jotka saavat ääniä huomattavasti helpommin.

Jos verrataan vaikka maailmanmestaria kumparelaskussa, jossa kilpailulisenssin omaavia urheilijoita ei ole sataa enempää maailmassa, ja Jarkko Niemistä, joka voittaa Wimbledonin, niin kyllähän silloin puhutaan erityyppisistä suorituksista. Kun listoille otetaan yhdistetyn tai mäkihypyn heppu, niin täytyisi muistaa, että niissä on paljon vähemmän harrastajia kuin esimerkiksi tenniksessä. Jos Jarkko Nieminen on 15:s tenniksen maailmanlistalla, niin se on aika paljon kovempi suoritus kuin olla 15:s alppihiihdossa.

Olen jo aikaisemminkin todennut, että jokaisessa lajissa voittaminen on vaikeaa, se on ihan selvä juttu. Voittajaa ei voi ikinä mollata, oli lajissa harrastajia kuinka paljon tai vähän tahansa, mutta lajien vertaaminen on aivan äärimmäisen hankalaa.

Tänä vuonna äänestys tulee kyllä olemaan todella vaikea juttu, kun on Satu Mäkelä-Nummelan olympiakulta trap-ammunnassa, Janne Ahosen viides mäkiviikon voitto ja Virpi Kuitusen hiihtocupin voitto. Minun mielestäni valinnan pitäisi kohdistua Ahoseen, mutta eiköhän siellä Virpi Kuitunen ole tällä kertaa aika kova. Tosin minun mielestäni niillä listoilla ei saisi edes olla sellaista urheilijaa, joka on jäänyt kiinni dopingista. Jos ihmiset ajattelevat, onko moottoriurheilu urheilua, niin minä arvostan niiden lajien jätkiä enemmän sen takia, koska tiedän, että he ovat ainakin puhtaita. Vuoden urheilijaa valitsevienkin tulisi muistaa se, ettei doping ole koskaan ongelma meidän tyyppisissä lajeissa.

Ahosella taitaa jo ollakin vuoden urheilija -titteli, joten hän tuskin paskat välittää asiasta, vaikkei sitä saisikaan, mutta olisihan se hienoa uran päätökseen antaa vielä tämä titteli. En usko, että Ahosta edes kiinnostaa se, annetaanko titteliä hänelle vai eikö anneta, mutta hän näyttelee varmasti hyvin siinä vaiheessa, kun saa pokaalin käteensä, kuinka otettu on asiasta. Niin kuin me kaikki muutkin urheilijat teemme.

Olympialaisia painotetaan valinnoissa. Yli-Hannuksela valittiin olympiahopeallakin vuoden urheilijaksi, mutta siinä oli kyseessä tämä jo mainitsemani asia painin suhteen. Kyllä olympiakullan arvoa pitääkin painottaa tällaisissa valinnoissa, kun ei niitä ihan joka vuosi jaella. Olenhan minä itsekin ajatellut, että jatkan seuraaviin olympialaisiin, koska olympiamitali täydentäisi minun uraani. Sitten jos mitali, mielellään kultainen, olympialaisista irtoaisi, niin voisi sanoa saavuttaneensa suurin piirtein sen, mitä tavoitteli. Sen näkee sitten Vancouverin jälkeen, että jos sieltä ei mitalia irtoa, jatkanko vielä Sotshiin. Voi olla, että niin kävisi.

Ei se olympiakulta kuitenkaan mikään urheilu-uran ainoa tavoite ole. Minä en vaihtaisi Kitzbühelin voittoani olympiakultaan. Mutta kun minulla on jo se voitto, niin ei se tunnu enää niin hyvälle, jos voitan uudestaan Kitzissä. Pitää siis olla jotain muuta tavoiteltavaa. Ja kyllähän olympiamitali on sellainen, joka kaapista pitää löytyä.

Toivon joka tapauksessa, ettei Suomesta löydy yhtään sellaista urheilijaa, jonka päätavoitteisiin kuuluisi vuoden urheilijaksi valitseminen. Meille urheilijoille se on yksi hailee, tuleeko sellainen titteli vai ei.

Tallennettu kategorioihin alppihiihto | 66 kommenttia

Joulubreikki

Julkaistu 23.12.2008

Meikäläisellä onkin nyt ihan erilainen joulu. Kun lekuri ei anna lupaa laskea, niin pitää olla ihan rauhassa. En ole 12 vuoteen pitänyt tällaista joulubreikkiä. On makeeta olla täällä Rukan mökillä. Minulla on aika pieni mökki, jossa pääsee hyvin joulutunnelmaan. Joulukuusi käytiin toissapäivänä hakemassa ja valoja on ripusteltu. Nyt on siinäkin mielessä erityyppinen joulu, että joudun itse olemaan valmisteluissa mukana. Olen yleensä tullut valmiiseen pöytään suoraan Alta Badian kisasta -- ja vielä hyvällä sykkeellä, kun sieltä on muutamaan kertaan tullut aika hyvää tulosta. Sieltä on ollut kiva fiilis tulla kotiin.

Normaalisti minulla on kilpailukauden aikana ollut vain 3-5 päivää joulutaukoa. Olen yleensä 22. joulukuuta kilpaillut Alta Badiassa ja lähtenyt sieltä -- parhaassa tapauksessa palkintojenjaon, dopingtestin ja lehdistötilaisuuden jälkeen -- ensin Müncheniin. Sitten seuraavana aamuna olen lentänyt Suomeen ja jatkanut matkaani kotiin Tornioon, joka on siellä hevonhelvetissä, jonne on hankala päästä. Matkustamiseen on näin tuhrautunut yksi päivä. Perillä olen ollut 23. päivän iltana. Paluumatkalle lähtö on ollut sitten jo 26. päivä. Siinä on taas matkustettu päivä takaisin Keski-Eurooppaan ja päästy rinteeseen 27. päivä. Kyllä silläkin tavalla joulutunnelmaa löytyi, mutta kiire sen kanssa tuli -- glögiäkin joutui vetämään kolmessa päivässä normaali-ihmisen jouluannoksen, kun hävitty aika piti ottaa kiinni. Sen jälkeen oli aika rapea olo lähteä treenaamaan.

Joulu on alppihiihtäjille tärkeä huilitauko. Siinä on niin väsynyt, kun on elokuusta asti painanut hommia. Loka-, marras- ja joulukuu ovat niin pitkää reissua, että joululoma tulee tarpeeseen, vaikka olisikin lyhyt. Kun on tiukka kausi päällä, niin on tärkeää päästä kotiin rauhoittumaan perheen parissa.

Kaikki kauden aikaiset tauot ovat kuitenkin kaksipiippuisia juttuja. Silloin jos kulkee, ei kannata taukoa pidellä. Jos on mennyt huonosti, niin silloin tauonpaikka on erittäin tärkeä. On henkisesti niin raskasta, kun menee kisasta toiseen eikä saa tulosta aikaiseksi vaikka tekisi mitä. Sen takia kausi aina jakautuukin sillä tavalla, että alkukauden aikana ovat vähän eri jätkät kovia ja sitten joulutauon jälkeen Benjamin Raich sun muut rupeavat heräilemään. En tiedä, mitä ne tekevät siinä välillä.

Vaikka Marcus Sandell veti sunnuntaina hyvän tuloksen, minkä jälkeen on hyvä fiilis lähteä lomalle, niin tauko on tärkeä. Pojilla on ollut pitkä reissu ja rankka syksy.

Meillä oli aikoinaan seuraavat joulun jälkeiset kisat jo 3. tai 4. päivä tammikuuta, mutta nyt taukoa on vähän pidennetty, kun seuraavat kisat ovat vasta 6. tai 7. päivä. Vielä viisi vuotta sitten uutta vuotta piti juhlia hyvin rauhallisesti. Tänä päivänä senkin juhliminen on mahdollista.

Alppihiihdon kalenterista sen verran, että jos laskija kiertää kaikkia neljää lajia, niin silloin on liian tiukkaa. Mutta kun laskee kahta lajia, niin jossain välissä on tiukkoja pätkiä, mutta ohjelma on kuitenkin aika lungi verrattuna vaikkapa tennikseen tai ralliin. Jarkon kanssa kun olen muutaman kerran jutellut, niin kyllähän tennispelaajien ohjelma on aivan sairas.

Olen ollut myös monta joulua Monacossa, joten siinä mielessä on tosi kiva olla Suomessa. Kaksi vuotta sitten olimme joulun Monacossa, kun emme voineet enää matkustaa Riina-Maijan raskauden takia. Silloin oli sellaiset 20 astetta lämmintä. Onhan sielläkin sitä joulumeininkiä, mutta onhan se erilaista, kun ei ole lunta.

Vaikka kausi ei ole minulla päällä, niin kiirettä on silti riittänyt, kun on ollut kuntouttamista ja aivan helvetisti sponssihommia. Näytin Riina-Maijalle toissapäivänä joulukuun kalenteriani. 22. päivään asti oli jokaiselle päivälle valtavasti merkintöjä, mutta nyt kun tämä blogi on kirjoitettu, niin sitten on seuraavan viikon ajan ihan tyhjä kalenteri! Siinä vapaassa viikossa on aivan riittävästi joululahjaa minulle.

Normaalisti minulla on tähän aikaan vuodesta ollut vain yksi päämäärä: laskea mahdollisimman kovaa alaspäin. En ole tottunut tekemään tässä vaiheessa promojuttuja.

Täytyy vielä katsoa, miten joulupukkiasiat hoidetaan, että joudunko itse olemaan pukkina. Sehän menee varmaan ihan perselleen, jos minä siihen hommaan lähden riehumaan. Olen kerran toiminut pukkina, mutta siitä on varmaan jo 13 vuotta aikaa. Silloin olin vielä aika pikkupoika.

Hyvää joulua kaikille lukijoille!

Tallennettu kategorioihin alppihiihto | 2 kommenttia

Yksilöitä ja joukkueita

Julkaistu 16.12.2008

Ei tässä voi aloittaa muusta kuin salibandyn maailmanmestaruudesta. Salibandyä on tullut pelattua ja paljon. Viime vuosina vähän vähemmän, mutta paljon varsinkin silloin kun olin vielä koulussa. Ja vielä muutama vuosi takaperin meillä kulki salibandyvehkeet mukana reissussa ja pelattiin aina kun oli mahdollista. Pitäisi ottaa se takaisin harjoitusohjelmaan, on nimittäin erittäin hyvä treenimuoto meille. On nopeus, ketteryys ja kaikki tällaiset ominaisuudet. Salibandyä seuraan jollain tapaa, ja nyt kun tuo maailmanmestaruus tuli Suomeen, niin nopeasti katsoin netistä mitä löysin siitä. Aika helvetin kova juttu, ja vielä tuollainen nöyryytys ruotsalaisille! Jos on 4-0-johdossa ja sitten kaverit menee ohi, mikä suomalaisille olisi selkeä merkki siitä että ne on taas lyöty, niin jätkät pystyy vielä nousemaan voittoon. Onhan se aivan mieletön nousu!

Meillä alppihiihdon puolella ruotsalaiset oli todella vaisuja tuossa pari kolme vuotta sitten. Eli niinä kausina, kun minä voitin kisoja aika paljon, niin ne eivät olleet sillä tavalla minun vihollisiani. Eivätkä ole vieläkään suurpujottelussa, mutta pujottelussahan ne ovat todella kovia. Nyt ruotsalaisilla on aivan jäätävän kova joukkue, mutta ei meillä se Suomi-Ruotsi-kilpailu ole kuitenkaan samanlaista. Larsson, Byggmark ja Myhrer, me ollaan niiden kanssa niin helvetin hyviä kavereita, että minä en ajattele niitä sillä tavalla ruotsalaisina. Kyllä minä pyrin ne aina pitämään takana, ja olen onnistunutkin siinä aika helkatin hyvin! Ja muistan kyllä jonkun kisan, kun joku meidän joukkueesta sanoi, että “v***u hävisit vielä Larssonillekin, ruotsalaisille ei hävitä koskaan!”

Sitä on vaikea sanoa, minkä takia suomalaisten menestys joukkuelajeissa on niin paljon harvinaisempaa kuin yksilölajeissa. Kyllähän meidän väkiluku on niin pieni, että sekin on jo ihmeellistä, että suomalaiset pystyvät ylipäätään pärjäämään niin monessa lajissa. Meillä on vaan se jokin suomalainen sisu, että halutaan pärjätä kaikessa urheilussa.

Itse harrastin aikanaan jalkapalloa ja jääpalloa. Syy niiden lopettamiseen oli se, että oma ajatusmaailma on se, että “helvetti kun ei voi tehdä kaikkea itse!” Kun pitäisi kuitenkin yhdeksän muuta jätkää pitää tyytyväisenä ympärillä, niin siinä ei oikein toimi se, että on niin yksilöurheilutavoitteellinen. Sen takia minulla oli helpompi siirtyä siitä yksilölajiin.

Suomalaisen jalkapallon tilanne on aina ihmetyttänyt minua. En vaan voi käsittää, että onko se valmennuksesta kiinni vai mistä. Minäkin kun liikun paljon ulkomailla, niin todellakin suomalaiset pelaajat tunnetaan. Ja niistä aina kysytään, että miksi ne eivät osaa pelata keskenään? Tai miten Suomen joukkue ei saa enempää tulosta futiksessa aikaan. Vaikka enhän minä mikään futisasiantuntija ole, enkä siitä sen enempää ymmärrä, vaikka olenkin samoilta kulmilta kuin Teemu Tainio. Teemu on minua pari vuotta nuorempi, ja kävi jo silloin nuorempana poikana vahvistamassa meidän futisjengiä.

Alppihiihdossa arvokisojen joukkuekilpailu on kyllä aivan naurettavaa touhua. Maita on kuitenkin niin vähän, että siinä menee halvalla mitaleja niin monille laskijoille. Mitalien merkitys jotenkin laskee, kun niitä ruvetaan räivimään kaulaan kaiken maailman sälälaskijoille. Vaikka me olimme joukkueena neljänsiä Åren MM-kisoissa, mikä oli hieno saavutus, niin silti se ei mielestäni ole hyvä laji. Alppiyhdistettykin on siinä hilkulla, että kannattaako sitä laskea. Nykypäivänähän se alkaa olemaan jo vähän kovempi laji, mutta vielä kymmenen vuotta sitten se oli aivan naurettavaa, eikä alppiyhdistetyn mitalia arvostettu laskijoiden keskuudessa ollenkaan.

Jos verrataan esimerkiksi Itävallan joukkueeseen, niin meillä Suomessa toimitaan paljon enemmän joukkueena. Niillä on niin kova keskinäinen kilpailu, kun taas meillä on aina tiedostettu se, että jos joku joukkueessa menestyy, niin se on kaikille hyväksi. Treeneissä meillä on tietysti aina kilpailua, ja niin pitää ollakin. Muuten ei kehity mihinkään. Kukaan ei halua hävitä toisillensa. Kisatilanteessa pojat tulevat monesti radankatselussa kysymään minulta, että “mitä sä ajattelit tohon vetää?” Ja minä kerron aina todellakin asian siten miten se on. Ei tuolla pystyisi olemaan reissussa, jos me alettaisiin tappelemaan keskenämme. Meillä on kuitenkin niin pieni joukkue.

Saman suksimerkin sisällä tilanne onkin sitten paljon vaikeampi. Suksifirmat yrittää koko ajan parantaa sitä, että laskijat keskustelisivat paljon enemmän keskenään. Kun minä vaihdon kaksi ja puoli vuotta sitten Fischerille, niin minun päätehtäväni oli kehittää pujottelusuksea. Meitä oli siellä minä, Schönfelder ja Matt niin sanottuina testaajina, jotka saivat aina ensimmäisenä uudet sukset käyttöönsä. Minä sain ne meistä aina ensimmäisenä, ja olin aina sitä mieltä, että meidän pitäisi keskustella enemmän. Me laskijat emme kuitenkaan niin paljon puhu, mutta toisaalta meidän huoltomiehemme puhuvat keskenään siitä, minkälaista palautetta kukin meistä on antanut. Eli siinä mielessä se kehitys menee kuitenkin oikeaan suuntaan.

Tallikavereiden välillä on alppihiihdossa todella tiukkaa kilpailua, ihan niin kuin formuloissakin. Kyllähän sielläkin tallit varmasti yrittävät saada molemmat autot kulkemaan, mutta tuskinpa itse kuskit kuitenkaan hirveästi keskustelevat keskenään auton toimivuudesta tai yrittävät auttaa toista, että tee näin ja näin. Voi olla että olen väärässäkin. Ja samalla tavalla kuin formuloissa meilläkin tallikaverin voittaminen on erittäin tärkeää. Minäkin olen sellaisessa tilanteessa, että minun on pakko olla paras siellä. Suurpujottelussa olen siinä onnistunutkin täysin. Nimittäin sitä jätkäähän kuunnellaan tulevien suksien kehittelyssä, kuka pystyy olemaan nopein. On erittäin tärkeää olla nopein omalla suksimerkillään. Se palvelu firmasta on aivan eri luokkaa, jos pystyy sen oman paikkansa lunastamaan.

Tallennettu kategorioihin alppihiihto, salibandy | 1 kommentti

Robottimaisuutta vastaan

Julkaistu 9.12.2008

Suomalaisten osalta lumilajien kaudet ovat alkaneet upeasti. Ainoa huono puoli tässä on se, että Suomen miesten alppihiihdolla menee päin persettä. Kausi on onneksi vasta nuori. Pojilla ei ole ollut kuin vasta kolme starttia. Siinä mielessä voi käydä vielä vaikka mitä. Rupeaa kuitenkin tuntumaan, että pitäisi päästä itse äkkiä takaisin -- vaikka pojilla kulkisi kuinka hyvin.

Minä en ole seurannut maastohiihtoa vuoden 2001 jälkeen. Jo sitäkin ennen seuraamiseni oli hiipuvaa, mutta Lahden kisoihin lopetin sen kokonaan. Tulokset katson nopeasti ja se on siinä. Nykypäivänä en seuraa kyllä juuri muitakaan kestävyyslajeja. Syytä ei tarvitse varmaan sen enempää spekuloida.

Nyt täytyy kuitenkin todeta, että Suomen murtomaahiihtäjien venyminen kauden alussa koetun härdellin jälkeen on ihan uskomaton juttu. Tämä oli juuri oikea hetki alkaa tehdä tulosta. Kun on ollut kaikenlaista Hiihtoliitto-hässäkkää, niin juuri noin pitää urheilijoiden toimia eikä jäädä siihen samaan paskaan vellomaan ja antaa median pyörittää, vaan tehdä tulosta. Näillä tuloksilla unohtuu hyvin nopeasti dopinghässäkät.

Yhdistetyssä Anssi Koivuranta hallitsee upeasti. Sitä menestystä on turha vähätellä leimaamalla laji pieneksi. Voittaminen on aina hankalaa, on sitten kyseessä yhdistetty tai tennis. Kaikki kunnia kavereille, jotka pystyvät siellä voittamaan.

Mäkihypyssäkin on mennyt hyvin. Niitä kisoja seuraan silloin tällöin, etenkin mäkiviikkoa. Siinä lajissa on yleisöystävälliset ja tiiviit kisat. Meillä alppihiihdossa kisojen kesto on aina paljon pidempi, mikä hankaloittaa seuraamista huomattavasti. Sen takia mäkihyppy on paljon seuratumpi. Toinen asia on tietenkin se, että kun siellä on Matti Nykäsen ja Harri Ollin kaltaisia jätkiä, niin kyllä se enemmän kiinnostusta herättää kuin sellainen, että kaverit toteavat vain “kyllä mie oon ihan tyytyväinen viitossijaani”.

Urheilu on ylipäätään mennyt tylsemmäksi meille urheilijoille. Yhteistyökumppanit totta kai asettavat vaatimuksia ja sitten pahimpana ovat liitot. On se sitten Hiihtoliitto tai Alppihiihtoyhdistys, niin se asettaa meille urheilijoille rajoituksia siitä, miten pitää käyttäytyä. Sen takia urheilijoista tulee robottimaisia, aina samalla tavalla vastaavia tylsimyksiä, poliittisia paskanjauhajia! Itävaltalaiset ovat tämän perikuvia. Voiko olla tylsemmin julkisuudessa esiintyvää kaveria kuin Benny Raich, vaikka hän on median ulkopuolella oikein rautainen heppu.

Bode Miller on alppihiihdon persoonista ihan ylivoimainen. Hän sanoo, mitä haluaa. Jenkeillä on muutenkin kaikilla luonteenpiirteenä se, että ylimielinen käyttäytyminen kuuluu henkeen. Siellä pidetään nöyryyttävänä sellaista, jos joku urheilija sanoisi lähtevänsä tekemään parastaan. Jenkit lähtevät aina voittamaan kisoja, ovat he sitten hyvässä kunnossa tai ei. Aksel Lund Svindal on myös hyvä heppu. Hänestä huomaa sen, että mies haluaisi sanoa asioita, mutta tietää pääsevänsä helpommalla, kun käyttäytyy asiallisesti. Myös minun hillitsemisessäni on onnistuttu aika hyvin. Se olisi loputonta anteeksipyytelemistä, jos sanoisin niin kuin ajattelen. Olen oppinut vuosien saatossa rauhoittumaan. Päätön paskanjauhaminen on ainakin loppunut. Olen tosin ajatellut, että tähän urani loppuvuosille voisin ottaa takaisin sitä vanhaa Kallea, eli legendaarista palautelinjaani. Nyt kun ei ole enää mitään hävittävää, on uraa sitten Vancouverin tai Sotsin olympialaisiin asti jäljellä, niin ajattelin antaa palaa vaan.

Meillä on Suomessa selkeä linjaus siitä, että huonosta käytöksestä tulee kirjallisia varoituksia. Minä olen ainoa, joka niitä on ikinä saanut. Minulla on niitä muutama plakkarissa. Kyllä se tietenkin rajoittaa. Kun 90-luvun loppupuolella aloin nousemaan, niin toimittajat tulivat sanomaan, että säilytä tuo kallemaisuus ja pysy omana itsenäsi. Ei sitä kallemaisuutta kuitenkaan ole ihan pystynyt säilyttämään. Sen rajan löytäminen on hirmu hankalaa jo pelkästään sen takia, että kiroilen paljon. Puolet sanastostani karsiutuu saman tien, kun televisiossa ei voi kiroilla!

Tallennettu kategorioihin alppihiihto, maailmancup | 4 kommenttia

Missä mimmit?

Julkaistu 1.12.2008

Ensimmäisenä kysymyksenä Aspenin maailmancup-viikonlopun jälkeen pyörii mielessä se, että minkä takia vähintäänkin Sanni Leinonen ei ollut jenkeissä mukana? Tanja Poutiainen oli siellä yksin, mikä on aivan naurettavaa. En tiedä, oliko kyse tyttöjen omasta halusta, mutta tuskin. Luulen että oli pikemminkin liiton johdon tai valmentajien päätös, että tyttöjä ei lähetetä jenkkeihin maailmancupiin. Nyt he ovat olleet minun tietääkseni kiertämässä Eurooppa-cupia.

Minun mielestäni se on ihan idioottimaista. Jos ottaa Leviltä maailmancupin pisteitä, niin kuin Tii-Maria Romar ja Leinonen ottivat, niin ilman muuta pitäisi olla seuraavassakin maailmancupissa mukana. Vaikka kyse onkin vaan yhdestä kisasta, niin kyllä se silti vähän ihmetyttää. Suomessa monta kertaa pidätellään vähän joka lajissa, vaikka urheilija on iskussa: “Ei tässä mitään kiirettä. Kyllä noita kisoja tulee!” Ei niitä loppujen lopuksi tule. Kyllä tilaisuudet pitää ottaa silloin kuin niitä tarjotaan.

Ihan vertaukseksi voi ottaa minun maailmanmestaruuteni 1999, josta moni, esimerkiksi äitini, on spekuloinut, että se tuli liian aikaisin. Näin jälkikäteen sanottuna oli helvetin hyvä että se tuli, koska ei niitä ole tullut sen jälkeen! Ja sama oli silloin kun Tanja oli helkatin nuori ja laski jo todella kovaa. Sekin olisi voinut ottaa paljon aikaisemmin maailmancupin pisteitä, mutta sitä ei päästetty kisoihin, kun ajateltiin että se on liian nuori. Että ei kannata, rauhallisesti mennään eteenpäin. Kyllä silloin pitää takoa kun rauta on kuumaa. Sen takia kritisoin todellakin sitä, että nuo kaksi mimmiä eivät olleet Aspenissa mukana. Minun asiani ei ole sitä sen enempää spekuloida, mutta kyllä se ihmetyttää.

Tiesin kyllä että Tanja on kovassa kunnossa ja että nyt kun Schild puuttuu sieltä, niin voittaminenkin pujottelussa on mahdollista. Mutta kyllä täytyy sanoa, että kovan luokan aloitus on ollut ja pieni yllätys minullekin. Ihan mielettömän kova mimmi, ei voi muuta sanoa. Toivottavasti Tanja saa pidettyä saman yllä. Kyllä nyt tarjotaan molempien cupien kokonaisvoittoa, sekä pujottelussa että suurpujottelussa. Niin kuin Tanja itsekin sanoi jossain haastattelussa, niin rehellisesti ajateltuna kokonaiscupin voi kyllä unohtaa. Tanjan täytyisi voittaa periaatteessa kaikki loput kisat pujottelussa ja suurpujottelussa, että voisi voittaa ison kokonaiscupin. Kyllä tosiasia on se, että Vonn vie sen mennen tullen, koska laskee vauhtilajeja.

Suurpujottelussa Tanjan pahin vastustaja on Denise Karbon, vaikka onkin nyt reilusti jäljessä pisteissä. Viime vuonna sen jo näki mitä käy, kun Karbonilla lähtee draivi päälle. Eivätkä itävaltalaisetkaan ole ihan vielä sanaansa sanoneet.

Alppihiihto on aina vähän kaksijakoista, varsinkin miehillä. On tämä alkukausi sinne jouluun asti, ja sitten tulee aivan uusi aloitus tammikuun alusta. Esimerkiksi Benny Raich herää aina tammikuussa. Kun arvokisat alkaa lähestyä helmikuussa, niin Raich huomaa, että tässä pitäisi perkele ruveta laskemaan. Samalla tavalla itävaltalaiset mimmit, Hosp, Zettel ja muut, ovat vähän haahuilijoita alkukaudesta. Ja Tanja todellakin hyödyntää hyvin sen, että muuta eivät ole kovassa kunnossa.

Kyllä Tanjankin täyty vielä parantaa laskua, ja hän tietää sen kyllä itsekin. Eiväthän nuo olleet mitään hyviä vetoja, ja se Tanjaakin varmaan harmittaa. Voiton avaimet olivat käsissä. Mutta sunnuntainakin pujottelussa Tanjalta nähtiin todella epänormaalisen aktiivista laskua. Ei Tanja normaalisti anna kaasua noin paljon. Tanja kävi todella rajusti takapainossa ja oli todella lähellä ajaa ulos, mutta silti pystyi vääntämään itsensä takaisin radalle, ihan mielettömän hieno suoritus!

Tanjan hyvä menestys on tärkeä toisestakin syytä. Jos Tanja laskisi nyt päin persettä ja minä olen sivussa, niin sehän aiheuttaisi entisestään paineita Sandellille ja Leinolle tuleviin kisoihin. Jätkillä on jo muutenkin siinä ihan riittävästi työmaata.

Aspenissa nähtiin taas sekin, kuinka härskiä on urheilu nykypäivänä. Mimmit pannaan tuollaisissa olosuhteissa mäkeen. Olen itsekin samanlaisissa tilanteissa ollut. Tuulee niin lujaa, että pujottelukepit heiluu sellaista kymmentä senttiä edestakaisin. Se on aivan hirveätä laskea. Siinä ei näe mitään. Ja kyllä siellä sitten polvia paukkuikin muun muassa Rienda-Contrerasilla.

Ymmärrän sen, että bisneksen kannalta ja tv:n kannalta kisat pitää vetää vaikka väkisin läpi. Sehän on ihan selvä juttu, mutta kyllä FIS:n pitäisi vähän aina välillä käyttää järkeä. Että kuinka monta polvea pitää per kisa vetää paskaksi vain ja ainoastaan sen takia, että saadaan vähän näkyville alppihiihtoa? Mutta sehän on ollut aina tuollaista, ja se on kaikessa urheilussa. Me ollaan jumalauta näyttelijöitä. Liian vähän ajatellaan urheilijoita, kun kaikki bisnes ympärillä on tärkeämpää.

Tallennettu kategorioihin alppihiihto, maailmancup, Sanni Leinonen, Tanja Poutiainen, Tii-Maria Romar | 8 kommenttia