Ei tässä voi aloittaa muusta kuin salibandyn maailmanmestaruudesta. Salibandyä on tullut pelattua ja paljon. Viime vuosina vähän vähemmän, mutta paljon varsinkin silloin kun olin vielä koulussa. Ja vielä muutama vuosi takaperin meillä kulki salibandyvehkeet mukana reissussa ja pelattiin aina kun oli mahdollista. Pitäisi ottaa se takaisin harjoitusohjelmaan, on nimittäin erittäin hyvä treenimuoto meille. On nopeus, ketteryys ja kaikki tällaiset ominaisuudet. Salibandyä seuraan jollain tapaa, ja nyt kun tuo maailmanmestaruus tuli Suomeen, niin nopeasti katsoin netistä mitä löysin siitä. Aika helvetin kova juttu, ja vielä tuollainen nöyryytys ruotsalaisille! Jos on 4-0-johdossa ja sitten kaverit menee ohi, mikä suomalaisille olisi selkeä merkki siitä että ne on taas lyöty, niin jätkät pystyy vielä nousemaan voittoon. Onhan se aivan mieletön nousu!

Meillä alppihiihdon puolella ruotsalaiset oli todella vaisuja tuossa pari kolme vuotta sitten. Eli niinä kausina, kun minä voitin kisoja aika paljon, niin ne eivät olleet sillä tavalla minun vihollisiani. Eivätkä ole vieläkään suurpujottelussa, mutta pujottelussahan ne ovat todella kovia. Nyt ruotsalaisilla on aivan jäätävän kova joukkue, mutta ei meillä se Suomi-Ruotsi-kilpailu ole kuitenkaan samanlaista. Larsson, Byggmark ja Myhrer, me ollaan niiden kanssa niin helvetin hyviä kavereita, että minä en ajattele niitä sillä tavalla ruotsalaisina. Kyllä minä pyrin ne aina pitämään takana, ja olen onnistunutkin siinä aika helkatin hyvin! Ja muistan kyllä jonkun kisan, kun joku meidän joukkueesta sanoi, että “v***u hävisit vielä Larssonillekin, ruotsalaisille ei hävitä koskaan!”

Sitä on vaikea sanoa, minkä takia suomalaisten menestys joukkuelajeissa on niin paljon harvinaisempaa kuin yksilölajeissa. Kyllähän meidän väkiluku on niin pieni, että sekin on jo ihmeellistä, että suomalaiset pystyvät ylipäätään pärjäämään niin monessa lajissa. Meillä on vaan se jokin suomalainen sisu, että halutaan pärjätä kaikessa urheilussa.

Itse harrastin aikanaan jalkapalloa ja jääpalloa. Syy niiden lopettamiseen oli se, että oma ajatusmaailma on se, että “helvetti kun ei voi tehdä kaikkea itse!” Kun pitäisi kuitenkin yhdeksän muuta jätkää pitää tyytyväisenä ympärillä, niin siinä ei oikein toimi se, että on niin yksilöurheilutavoitteellinen. Sen takia minulla oli helpompi siirtyä siitä yksilölajiin.

Suomalaisen jalkapallon tilanne on aina ihmetyttänyt minua. En vaan voi käsittää, että onko se valmennuksesta kiinni vai mistä. Minäkin kun liikun paljon ulkomailla, niin todellakin suomalaiset pelaajat tunnetaan. Ja niistä aina kysytään, että miksi ne eivät osaa pelata keskenään? Tai miten Suomen joukkue ei saa enempää tulosta futiksessa aikaan. Vaikka enhän minä mikään futisasiantuntija ole, enkä siitä sen enempää ymmärrä, vaikka olenkin samoilta kulmilta kuin Teemu Tainio. Teemu on minua pari vuotta nuorempi, ja kävi jo silloin nuorempana poikana vahvistamassa meidän futisjengiä.

Alppihiihdossa arvokisojen joukkuekilpailu on kyllä aivan naurettavaa touhua. Maita on kuitenkin niin vähän, että siinä menee halvalla mitaleja niin monille laskijoille. Mitalien merkitys jotenkin laskee, kun niitä ruvetaan räivimään kaulaan kaiken maailman sälälaskijoille. Vaikka me olimme joukkueena neljänsiä Åren MM-kisoissa, mikä oli hieno saavutus, niin silti se ei mielestäni ole hyvä laji. Alppiyhdistettykin on siinä hilkulla, että kannattaako sitä laskea. Nykypäivänähän se alkaa olemaan jo vähän kovempi laji, mutta vielä kymmenen vuotta sitten se oli aivan naurettavaa, eikä alppiyhdistetyn mitalia arvostettu laskijoiden keskuudessa ollenkaan.

Jos verrataan esimerkiksi Itävallan joukkueeseen, niin meillä Suomessa toimitaan paljon enemmän joukkueena. Niillä on niin kova keskinäinen kilpailu, kun taas meillä on aina tiedostettu se, että jos joku joukkueessa menestyy, niin se on kaikille hyväksi. Treeneissä meillä on tietysti aina kilpailua, ja niin pitää ollakin. Muuten ei kehity mihinkään. Kukaan ei halua hävitä toisillensa. Kisatilanteessa pojat tulevat monesti radankatselussa kysymään minulta, että “mitä sä ajattelit tohon vetää?” Ja minä kerron aina todellakin asian siten miten se on. Ei tuolla pystyisi olemaan reissussa, jos me alettaisiin tappelemaan keskenämme. Meillä on kuitenkin niin pieni joukkue.

Saman suksimerkin sisällä tilanne onkin sitten paljon vaikeampi. Suksifirmat yrittää koko ajan parantaa sitä, että laskijat keskustelisivat paljon enemmän keskenään. Kun minä vaihdon kaksi ja puoli vuotta sitten Fischerille, niin minun päätehtäväni oli kehittää pujottelusuksea. Meitä oli siellä minä, Schönfelder ja Matt niin sanottuina testaajina, jotka saivat aina ensimmäisenä uudet sukset käyttöönsä. Minä sain ne meistä aina ensimmäisenä, ja olin aina sitä mieltä, että meidän pitäisi keskustella enemmän. Me laskijat emme kuitenkaan niin paljon puhu, mutta toisaalta meidän huoltomiehemme puhuvat keskenään siitä, minkälaista palautetta kukin meistä on antanut. Eli siinä mielessä se kehitys menee kuitenkin oikeaan suuntaan.

Tallikavereiden välillä on alppihiihdossa todella tiukkaa kilpailua, ihan niin kuin formuloissakin. Kyllähän sielläkin tallit varmasti yrittävät saada molemmat autot kulkemaan, mutta tuskinpa itse kuskit kuitenkaan hirveästi keskustelevat keskenään auton toimivuudesta tai yrittävät auttaa toista, että tee näin ja näin. Voi olla että olen väärässäkin. Ja samalla tavalla kuin formuloissa meilläkin tallikaverin voittaminen on erittäin tärkeää. Minäkin olen sellaisessa tilanteessa, että minun on pakko olla paras siellä. Suurpujottelussa olen siinä onnistunutkin täysin. Nimittäin sitä jätkäähän kuunnellaan tulevien suksien kehittelyssä, kuka pystyy olemaan nopein. On erittäin tärkeää olla nopein omalla suksimerkillään. Se palvelu firmasta on aivan eri luokkaa, jos pystyy sen oman paikkansa lunastamaan.