Totuuksia Roomasta – La Bocca della Verità

Hyvät lukijat, viime tekstistäni on kulunut aikaa. Pahoitteluni heti kärkeen siitä. Ikävälle tosiasialle on kuitenkin syynsä – matkaaja on palannut jo hetki sitten sorvin ääreen kotimaahan Suomeen ja jättänyt näin jälkeensä hetkeksi ikiaikaisen rakkautensa, Rooman. Ja sydämeni itkee armaani perään, vaikka on Helsinkikin kiva.

Tätä on Rooma.

Mietin pitkään, kuinka summaisin Italiassa kuluneen kevään ja kesän, ”ihmiskokeen”, jota julistin ensimmäisessä kirjoituksessani testaavani. Tuumimisen jälkeen totesin homman olevan mahdoton, sillä epäilemättä en saisi kirjoitettua sanaakaan. Yksinkertaistettu selitysviritelmä ei onnistuisi tekemään sille oikeutta, vaikka suhteellisen hyvänä sanaseppona itseäni pidänkin.

Koska tuntemusteni avaamisen lisäksi blogini tarkoitus on ollut virkeiden vinkkien jakaminen etenkin Rooman matkaajille, päätinkin jatkaa nyt tällä linjalla. Huomasin nimittäin, että muutama erittäin melko itsestään selvä, mutta tärkeä vinkki kaupunkia koskien oli jäänyt mainitsematta.

Ensinnäkin: valloita kaupunki kävellen.

Rooma on huikaisevan kaunis, ja tämän tosiasian tajuaa parhaiten jalkaisin. Välimatkat eivät loppujen lopuksi ole järkyttävän pitkiä, joskin joukkoliikennettä kannattaa ehdottomasti käyttää liikkumisessa hyväkseen.

Kävellen selviät tästäkin kadusta.

Itselleni kävely ympäri kaupunkia oli terapeuttista, joskus melkeinpä meditatiivista. Tallustelu pitkin Rooman ikiaikaisia katuja toimi myös parhaana mahdollisena koti-ikävän karkottajana.

Älä unohda hyviä kenkiä tai bussilla kulkemista.

Paikasta toiseen jolkottelua tulee myös kaupungissa harrastettua huomaamattaan siinä määrin, että jalkaan kannattaa napata erittäin hyvät kengät. Vinkkinä myös tämä: Rooma on erittäin hankala lastenvaunujen kanssa kapeiden katujen sekä korkeiden katukiveysten takia. Suosi siis vaikkapa kantoliinaa, jos mielit matkaan pienemmän muksun kera.

Toiseksi: tsekkaa suosituimmat turistikohteet, mutta älä ota niistä stressiä.

Rooma on nähtävyysbongaajalle siitä kiitollinen paikka, että lähes jokaisessa keskustan kadunkulmassa tulee vastaan matkaoppaassa mainittu patsas, palatsi, suihkulähde, raunio tai kirkko. Nähtävyyksien näkemisestä ei siis kannata ottaa stressiä, sillä ne luultavasti tulevat vastaan joka tapauksessa. Ja jos eivät tule, älä huoli – et kuitenkaan ehtisi nähdä niistä kaikkia.

Nähtävyyksiä.

Jos vierailet Roomassa ensimmäistä kertaa, kuuluisimmat turistikohteet ovat kyllä mielestäni näkemisen arvoisia. Yhdistä esimerkiksi samalle päivälle Pantheon, Espanjalaiset portaat sekä Fontana di Trevi. Toisena päivänä voit käydä katsastamassa vaikkapa Colosseumin ja Forum Romanumin, etenkin, jos meinaat koluta kyseiset rauniot huolella. Kolmantena päivänä voit sitten kiertää Vatikaanin, eli Pietarinkirkon ja Vatikaanin museot.

Viini on Roomassa aina ihanaa.

Kun nähtävyydet jakaa useammalle päivälle, jää aikaa ruuasta, juomasta ja etenkin kaupungin tunnelmasta nautiskeluun. Omia suosikkejani ”the nähtävyyksistä” ovat Colosseum ja Pantheon – niissä yksinkertaisesti on jotain ikiaikaisen maagista. 

Kolmanneksi: testaa kaikki ne Roomaan liittyvät kliseet, joista olet aina haaveillut.

Älä turhaan välttele pahimpien Roomaan liittyvien kliseiden kokeilua, jos siltä tuntuu. Järki toki kannattaa pitää päässä, sillä esimerkiksi pulahtaminen Fontana di Treviin, Rooman kuuluisimpaan suihkulähteeseen, tulee maksamaan sinulle virkavallan napatessa lähemmäs tuhat euroa.

Rakkautta Fontana di Trevillä.

Mutta esimerkiksi kaupungin tarjoamista yltiöromanttisista kulisseista kannattaa ottaa kaikki irti. Itse koin varsinaisia elokuvahetkiä tapaamalla vessajonossa miehen, johon olisin melkein voinut rakastua, huristelemalla skootterin kyydissä läpi öisen kaupungin ja pussailemalla porttikongissa.

Näkymä kaupungin ylle rakastavaisten suosimalta Janiculum-kukkulalta..

Eivätkä muistot esimerkiksi iltavalaistun Colosseumin juurella nautituista halvoista tonkkaviimeistä keskellä yötä ole yhtään vähempää rakkaampia. Rooma on kliseiden kaupunki, mutta parasta on se, että näistä kliseistä tulee yleensä unohtumattomien lokeroon kuuluvia upeita muistoja.

Nyt kun vinkit on annettu, on kai sittenkin pienoisen avautumisen aika. Irtiotto omasta tutusta arjesta on ihanaa. Ja pelottavaa. Muistan tokaisseeni ennen Roomaan lähtöäni eräälle ystävälleni, että lähden kuukausiksi tuhansien kilometrien päähän, jotta kerrankin kuulisin ajatukseni kunnolla. Näin todella kävi. Siksi voin täydestä sydämestäni suositella omasta arjesta irrottautumista kaikille niille, joille se vain mitenkään on mahdollista. Tärkeintä on uskallus, käytäntöihin liittyvät asiat ovat loppujen lopuksi vain järjestelykysymyksiä.

Olin Roomassa onnellinen.

Reissuni alkupuolella tuumin paljon suuria asioita: mistä löytyvät ne asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi? Olisiko tulevaisuuteni sittenkin jossain muualla kuin Suomessa? Kuukausien aikana ymmärsin, että onni voisi löytyä Roomastakin, niin rakkaalta kodilta kaupunki tuntui alusta saakka. Suomessa ovat kuitenkin ne ihmiset ja asiat, joiden takia menin Roomaan sellaisena kuin menin.  Siksi minä halusin palata Suomeen. Tämän jälkeen voin taas palata Roomaan kohdatakseni ne ihmiset ja sen kaupungin, joiden ansiosta en ole sama ihminen kuin se, joka matkaan lähti. Minulla on nyt kaksi kotia.

On kuitenkin tältä erää viimeisen blogitunnustuksen aika: Minä kaipaan Roomaa joka päivä. Toivon, että Rooma kaipaa myös minua.

Italialaiset ovat ehdottomia esteetikkoja. Tallustellessani Rooman katuja olen saanut tuta – niin hyvässä kuin pahassakin – kyseisen kauneuden rakastamisen kohdistuvan miesten osalta myös naisiin. He eivät myöskään usein arastele osoittaa sitä.

Italialaisen miehen itsevarmuudella naisia uskalletaan kehua.

Yleensä kaunis nainen huomioidaan joko leveällä hymyllä, kivettyneellä tuijotuksella tai jollakin epämääräisellä huudahduksella. Joskus miehet saavat sanallista arkkuaan auki enemmänkin, ja asian tiimoilta mieleeni nousee muutama erityinen episodi, jotka kuvaavat miesten mentaliteettia mielestäni varsin hyvin. Kävelimme eräänä päivänä kohti Villa Adan puistoa kahden ystäväni kanssa, ja ohittaessamme muutaman paikalla patsastelleen italialaisen miessotilaan, tunsimme vahvasti selkiemme taakse tuijottamaan jääneet katseet. Parasta tilanteessa oli kuitenkin varovaisesti tuumattu lausahdus, jonka italiaa osaavina ymmärsimme – tosin lause ei ollut tarkoitettu varsinaisesti meille, vaan eräs miehistä sanoi sen muille. ”Mamma mia, kuinka kauniita he ovatkaan”, mies huokasi hiljaa. Tilanne nosti väkisinkin hymyn kolmen tyttösen huulille. Ei kai periaatteessa vahingossa korviin kantautuneet kehut nyt kovasti ärsytäkään.

Kauniit sanat saavat hymyilemään kainosti.

Toisena esimerkkinä italialaisten miesten ehkä erikoislaatuisestakin avoimuudesta kauneuden kehumisen suhteen käytän kohtaamista erään paikallisen poliisin, carabinierin, kanssa. Ensinnäkin, kyseinen mies oli pelastanut meidät junassa melkoisen kuumottavasta paikasta. Vahingossa väärään kohteeseen ostetut liput olivat saaneet junan konduktöörin uhkailemaan poliisilla, passin menettämisellä ja suurin piirtein elinkautiseen vankeuteen verrattavalla rangaistuksella, mutta tämä komearaaminen herrasmies sai hyvillä puhelahjoillaan ja sydäntälämmittävällä auktoriteetillaan rauhoitettua konduktöörin puolestamme.

”Neito pulassa” -pelastaminen sai carabinierin pisteet jo valmiiksi tappiin, mutta kaiken kruunasi lausahdus, jonka mies palasi sanomaan vielä viimeisenä kommenttinaan jo erottuamme rautatieasemalla. ”Minun oli pakko vielä palata sanomaan, että sinulla on kauneimmat silmät, jotka olen ikinä nähnyt”, herra totesi, kääntyi pois, ja allekirjoittanut jäi sanattomaksi. Miehen kovin kaunis ele sai mielen korkealle moneksi päiväksi, vaikka kyseessä oli vain yksi pieni kehaisu – niin yllättäen ja pyytämättä herra sen totesi.

Mielessä kaunis nainen.

Toisista julkiset ulkonäkökommentit voivat tuntua ahdistavilta, ja on totta, että välillä nainen voi tuntea olonsa erittäinkin epämukavaksi. Ylenpalttinen gigolopuhe on mielestäni kuitenkin turhaa, sillä miehet tarkoittavat harvoin ainakaan Roomassa pahaa. Miehet osaavatkin jakaa hyväntahtoisia kohteliaisuuksia, joilla ei oikeasti ole välttämättä mitään sen suurempaa tarkoitusperää – he vaan sattuvat toteamaan ääneen, että vastaan kävellyt nainen on hänen mielestään kaunis.

Jos homma alkaa ärsyttää, vähimmällä kuitenkin selviää, kun päättää vain jättää perään tuijottelijat tai huutelijat omaan arvoonsa. Jos joku taas alkaa oikeasti käpälöimään julkisella paikalla, hommasta kannattaa nostaa äläkkä, vaikka sitten selvällä suomenkielellä. Ja tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa tietysti käyttää tervettä maalaisjärkeä: humalainen kompurointi pikkuriikkisessä minihamosessa keskellä pimeintä Rooman puistoa ei yllättäen ole järkevää, kun ei se ole järkevää Helsingin Kaisaniemenpuistossakaan.

Myös nämä antiikin kaverit ovat varmasti joskus kehaisseet naista.

Mutta summauksena tästä kaikesta voisin sanoa seuraavaa: suomalainen mies, olet kaikin puolin ihastuttava, mutta tässä asiassa voisit ottaa italialaisista kollegoistasi mallia. Älä paina niitä suloisia sinisen harmaita silmiäsi katuun, vaan uskalla katsoa naista lempeästi silmiin. Väläytä vielä samalla hurmaava hymyntapainen, ja voit olla varma, että ilahdutat aika monen vastaantulevan naisen päivää. Ja varmasti myös omaasi.

Rooman päärautatieasema Termini on tullut tutuksi minulle kuluneen kevään ja kesän aikana, sillä vaikka ikuinen kaupunki on ihana, on sieltä mukava lähteä välillä myös muihin maisemiin. Olen jo aiemmin hehkuttanut blogissani Italian toimivaa junaverkostoa enkä voi olla kehumatta sitä tälläkään kertaa. Kaikki kunnia siis talvisin lumivaikeuksien ja ympäri vuoden jatkuvasti ilmenevien aikatauluvaikeuksien kanssa painivalle VR:lle, mutta paikallinen TrenItalia vie voiton sata nolla. Ja koska junalla matkustaminen on Italiassa kätevää, olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaupungissa vierailevan kannattaa ottaa mahdollisuuksien mukaan ottaa ilo irti lähellä olevista veikeistä päiväreissukohteista.

Elämisen meininkiä Napolin kaduilla.

Junalla pääsee Roomasta erittäin näppärästi esimerkiksi toiseen isoon kaupunkiin Napoliin – sen kun hyppää vain Terminiltä junaan ja odottaa olevansa Etelä-Italian pääkaupungissa. Nopeimmillaan kaupunkien välin kulkee jopa tunnissa, jolloin junalipuista joutuu pulittamaan jopa XX euroa suuntaansa. Halvempaa ratkaisua kaipaaville on tarjolla paikallisjunia, joilla matkaaminen kestää 2-3 tuntia. Hintahaarukka on XX-XX. Hinnat ja aikataulun voi tarkistaa etukäteen nettisivustolta www.trenitalia.it. Ja eikun matkaan, che bella Napoli, vai miten se nyt meni!

Jo heti Napolin päärautatieasemalle saavuttaessa voi huomata seuraavan: kaupunki ei todellakaan ole kovin bella (kaunis). Rähjäisyyden ei kuitenkaan kannata antaa hämätä liiaksi, sillä Napolin viehätysvoima perustuu ehdottomasti esteettisten nautintojen sijaan sen elämänmakuiseen meininkiin.

Napolista löytyy kaikkea jännää.

Napoli onkin selvästi kaupunki, josta joko pitää tai sitten sitä inhoaa. Tässä kohtaa on pakko myöntää, että pöllähdin itse kaupunkiin melkoisten ennakkoluulojen saattelemana. Asennettani ei avittanut lainkaan erään ystäväni lausahdus ”kaikki napolilaiset näyttävät rikollisilta” tai toisen paikallisen ystäväni vinkki ”älä ainakaan ota parempaa kameraasi mukaan”. Myös kolmannen tutun syväanalyysi ”Napoli oli ihan kamala” ei luonut suuria odotuksia.

Ennakkoasenteen ja Rooman esteettisten rikkauksien kyllästämä matkalainen huomasikin huokaavansa muutaman kerran syvään astellessaan ulos Napolin rautatieasemalta kerrassaan rumalle aukion tapaiselle. Pian tuntemukset alkoivat kuitenkin muuttua. Käveltyäni hetken aikaa syvemmälle kaupunkiin paikan luonne alkoi nimittäin pikkuhiljaa oikeasti valjeta, ja yhtäkkiä huomasin, että Napolin autenttisen rennon renttumainen tunnelma oli vienyt minut täysin mukanaan. Toisaalta takin kääntäminen asian suhteen oli kyllä nähtävissä: ihastun helposti paikkoihin, joista löytyy elämisen särmää sliipattujen pintojen sijaan.

Astetta paremmassa kunnossa olevaa julkisivua.

Kaupungista kiinnostuneet kulkijat, älkää siis pelästykö – Napoli on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kaupunki, jos mahdolliset roskakasat kaduilla ja hälläväliä-meininki eivät kauhistuta liiaksi. Kaupungista saakin eniten irti, kun sen kohtaa sen omilla ehdoilla. Itse tutustuimme Napoliin käyskentelemällä kartta käsissämme melkoisen päämäärättömästi pitkin sen katuja. Päädyimme pian vanhaan kaupunkiin, joka paikkapaikoin oli itse asiassa jopa erittäin viehättävä kaikessa ränsistyneisyydessään.

Rantabulevardilta voi nähdä Vesuvius-tulivuoren.

Vanhasta kaupungista livuimme kohti rantabulevardia, jonka atmosfääri toi oudolla tavalla mieleeni 1960-luvun retron rantatunnelman paikallisten levitellessä pyyhkeitään avoimesti pitkin rantakiviä. Päivän kruunasi paras ikinä syömäni pizza – tarinan mukaanhan italialaisten kansallisylpeys pizza tulee nimenomaan Napolista. Myös kahvin kehaistaan olevan vaatimattomasti maailman parasta.

Kadunkulmasta löytyi vinyylien myyntipiste.

Vaikka kaupungin tunnelma on aika ainutkertainen, pelkkää kehuja ja glooriaa Napoli ja sen asukkaat eivät tästä rennosta elämäntyylistään todellakaan saa. Kääntöpuolena on nimittäin melkoinen välinpitämättömyys, joka tuntuu kohdistuvan etenkin elämisen puitteisiin.

Että tällainen metrosuunnitelma.

Kaupunki on kerta kaikkiaan roskainen ja likainen, ja kontrasti tuntuu korostuvan etenkin matkatessa juuri Roomasta Napoliin – Rooma on nimittäin erittäin siisti kaupunki. Ääri-ilmiönä roskaisuudesta on esimerkkinä tasaisin väliajoin puhkeavat jätekriisit, joiden myötä kaupungin kaduilla on mädännyt +30 asteen helteessä tuhansia kiloja jätettä. Kriisien myötä Napolissa on ollut valloillaan suurin piirtein sotatila. 

Kaupungissa vierailijan kannattaa myös muistaa, että Napoli on ollut ja on edelleen erittäin vahvasti mafian pyörittämä paikka. Tämän ajatuksen takia kaupungissa ei kuitenkaan kannata jättää käymättä – se olisi sääli itse Napolin takia, sillä kaupungin tunnelma on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Tai jos muuta syytä ei löydy, niin käväise kaupungissa vaikka sitten sen pizzan takia. Se ihan oikeasti on maailman parasta.

Okei. Koska Italia on superhyvän kahvin luvattu maa, puhutaan siitä. Tai oikeastaan siitä, kuinka joka kulmasta löytyvissä kuppiloissa ja kahviloissa pitäisi tuon virkistävän eliksiirin saadakseen toimia.

Tilanne on nimittäin tämä: asia, jota en luultavasti opi Italiassa koskaan on kahvilakäyttäytyminen.

Sokeria sumppiin.

Oppitunti yksi sujuu kyllä. Italialaiset juovat kahvin joko tiskin ääressä seisten (al banco) tai pöydässä (al tavolo). Tiskin ääressä kiskaistu sumppi on yleensä huomattavasti halvempi, mutta silloin tällöin tarkoituksena on nimenomaan nautiskella ihanasta kahvihetkestä kahvilassa istuskellen.

Mutta kun päätös kahvinjuomistavasta on tehty, alkavat ongelmat. Probleemat numero yksi ja kaksi: missä järjestyksessä tilaus tehdään ja maksetaan?

Tiskillä juodessa vaihtoehtoja on monia: yleensä kahvi maksetaan sen juomisen jälkeen erilliselle kassalle. Kahvi siis tilataan tiskiltä, juodaan ja maksetaan. On myös mahdollista, että haluttu kahvi käydään ensin maksamassa kassalle ja tämän jälkeen mennään tiskille tilaamaan se kuitin kera.

Juon kahvia. Paljon ja jatkuvasti.

Toisaalta on myös mahdollista, että kahvi käydään ensin tilaamassa tarjoilijalta, joka tulostaa kuitin, joka kiikutetaan kassalle, jossa sumppi maksetaan, josta astellaan takaisin kuitti kädessä tiskin luo ja tämän härdellin jälkeen tarjoilija viimein tekee kahvin. Jos toimintamalli vaikuttaa epäselvältä ihan näin kirjoitetussakin muodossa, voitte vain kuvitella miltä sen varsinainen toteuttaminen tuntuu täpötäydessä hälisevässä kahvilassa.

Myös pöytään asettuminen tuottaa kysymysmerkkejä. Hienommissa kahviloissa pöytään asettuminen heti sisään tai terassille astuttua merkitsee sitä, että tarjoilija tulee ottamaan tilauksen. Kahvin juomisen jälkeen tarjoilija myös kiikuttaa kuitin pöytään, tai se voidaan käydä maksamassa suoraan kassalle. Toisaalta monissa kulmakuppiloissa pöytään asettuminen ei tarkoita yhtään mitään, eikä hintakaan ole välttämättä kalliimpi (vaikkakin usein on). Asiakas siis käy tilaamassa kahvinsa itse, maksaa sen kohdassa X ja niin edelleen.

Tilaus onnistui.

Totuus on kuitenkin se, että nämä tilaussekoilut ovat aina yhtä hämmentäviä. Päivänä eräänä onnistuin jälleen kerran vaikuttamaan varsinaiselta idiootilta kahvilaan saapastellessani. Ensinnäkin kysyin, voinko juoda kahvin pöydässä, sillä tilasin itse kahvini tiskiltä, enkä mennyt pöytään istumaan ja odottamaan, että tarjoilija tulisi ottamaan tilaukseni. Heti kysymyksen esitettyäni olin valmis vaipumaan maan alle, sillä mukavan näköinen miestarjoilija katseli minua päästä varpaisiin kummastuneena. Herra totesi lyhyesti ”Certo!”. Niin, tietysti.

Tämän jälkeen olin jälleen kerran kaivamassa lompakkoa, mutta onneksi olin liian hidas, sillä tarjoilija oli suuntaamassa jo pois tiskin takaa ojennettuaan kahvikupit tiskille. Luulin herran suuntaavan muihin puuhiin, ja olin nappaamassa reippaana suomalaisena kahvin omiin kätösiini kantaakseni sen pöytään, kun myyjä antoi hädissään ymmärtää, että hän kyllä kantaa kahvin pöytääni. Siinä siis syy tiskin takaa pois hyppelyyn.

Tämäkin kahvi saatiin tilattua melko kivuttomasti.

Hämmentyneenä annoin kupit takaisin ja suuntasin pöytään tarjoilijan seuratessa vanavedessä. No, ainakin varmaa oli, että kahvit maksetaan vasta pois lähtiessä. Toisaalta kohdallani kunnollinen kahvilakäyttäytyminen taitaa olla joka tapauksessa menetetty peli.

Valmis!

Kahvin suurkuluttajana tilaan lähes aina samaan aikaa sekä yhden un cafèn (espresso) sekä yleensä un cafè americanon (kuumalla vedellä jatkettu espresso, lähin vastine suodatinkahville). Eli ensin kofeiinishotti suoraan suoneen ja sitten pitempi nautiskeluosuus. Ja tätä tapaa italialaiset eivät tunnu ymmärtävän. Oh well.

Suomalaisen keskikesän hempeintä juhlaa, juhannusta, ei Italiassa oikeastaan tunneta. Mutta ei hätää: vaikka suomalainen on lähtenyt juhannusmaasta, ei juhannus lähde suomalaisesta. Ja keskikesän juhlistaminen onnistuu kyllä Italiassakin.

Päädyinkin viettämään italialais-suomalaista juhannusta, joka oli aika pitkälti täydellinen peitoten mennen tullen monet Suomessa viettämäni keskikesän juhlat. Rooma ’11 -versioon kuuluivat kaikki keskikesän taianomaiset hetket vesisateessa värjöttelyä ja saunaa lukuun ottamatta. Sihisevä kiuas oli ainoa, jota juhannusaaton iltana hetkellisesti kaipasin. Sitten koitti taas seuraava päivä ja aurinko, joka nosti lämmön ulkona +35 -asteeseen, eikä sauna enää houkuttanut.

Juhannustaika alkoi jo torstaina perinteisten karjalanpiirakoiden vääntämisellä suomalais-italialaisen ystäväpariskuntamme asunnossa.

Vauhdikkaat karjalanpiirakkatalkoot.

Puuhaan tarvittavaa ruisjauhoa ei Rooman kaupoista ikävä kyllä saa, mutta suomalainen ystäväni oli kaupunkiin muuttaessaan transportannut kekseliäästi huonekalujen, vaatteiden ja muun elämiseen tarvittavan tilpehöörin ohella myös jauhot.

Hyvin alkanut juhannusvalmistautuminen jatkui keskikesän festariosuudella. Kävimme tsekkaamassa torstai-iltana ystäväni kanssa Villa Ada puiston Roma incontra il Mondo -tapahtuman tarjonnan, josta mainitsinkin jo viime blogissani. Lavalla olleet artistit saivat juhannustanssijalan vipattamaan siihen malliin, että kroppa ja mieli olivat tehokkaasti lämmitelty varsinaista juhannuksen viettoa varten.

Aattoaamun koittaessa pakkasimme kimpsumme ja kampsumme autoon, ja suunnistimme Roomassa muotoutuneella ystäväporukalla karjalanpiirakoiden kera kohti mökkiä – plakkarissa siis taas yksi juhannuksen olennaisista osasista.

Puitteet olivat kohdallaan.

Tällä kertaa vastassa ei kuitenkaan ollut kuusten keskellä ja järven rannassa jököttävä suomalaisromanttinen hirsitönö, vaan ihastuttava merenrantatalo Välimeren rannalla. Mökkilaiturilla makailun ja järven leppoisan liplattelun korvasi siis tällä kertaa paistattelu lämpimällä hiekalla meren kohistessa rauhoittavasti taustalla.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon.

Hieman tavallista juhannusmökkeilyä eksoottisempia puitteita lukuun ottamatta meininki oli aika pitkälti tuttua kivaa: uimista, grillaamista, ruokapöytä täynnä toinen toistaan herkullisempia sapuskoja, tanssia, laulua ja naurua.

Ihana nainen rannalla.

Kaiken kruunasi hiekkarannalle meren ääreen väsätty upea kokko, jonka ääressä tippa nousi linssiin onnesta viimeistään siinä vaiheessa, kun yleensä laulamista karsastava ystäväni lauloi yksin herkällä äänellä ”Tää ystävyys ei raukene koskaan.”

Upea kokkomme kiri kohti tähtitaivasta.

Vaikka puitteet olivat enemmän kuin kohdallaan, muistin jälleen, mikä todella tekee juhlasta juhlan: ympärillä olevat tärkeät ihmiset. Vaikka koto-Suomessa asustavia läheisiä on usein kova ikävä, olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että kohtalo on heittänyt eteeni myös täällä sellaisia ihmisiä, jotka kuuluvat nyt tuohon samaan rakkaiden sakkiin.

Siis niihin, joiden kanssa vedetään ”Seuraa johtajaa” -leikkiä keskellä kuuminta kesäpäivää, tanssitaan terassilla kuin hullut, pistetään pystyyn jonglöörauskoulu, kulutetaan loppuun mökkilukemiseksi ostetun juorulehden sivut, leikitään rannalla valokuvamalleja, itketään vähän, mutta nauretaan niin paljon, että mahaan sattuu.

Juhannuksen jonglöörauskoulu.

Ja sitten kääriydytään viltteihin, heittäydytään rantahiekalle tuijottamaan tähtiä ja parannetaan maailmaa. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta sitä kai onni usein on.

Juhannustaikaa.

Tai ainakin onnellinen välimerellinen juhannus.

Kesä on ihmisen parasta aikaa. Ainakin, jos asuu Roomassa, rakastaa aurinkoa ja kesätapahtumia.

Alkuperäinen suunnitelmani oli paeta saapasmaasta jo toukokuun lopussa, jolloin moni ihmettelikin tuolloin, miksi lähtisin Roomasta juuri ennen parasta kesäkuukautta. Onneksi suunnitelmat on tehty muutettaviksi, ja kotikaupunki on edelleen Italian kamaralla, sillä Rooman tapahtumaskene on todella herännyt henkiin nyt kesäkuun myötä.

Onni on kesä ja ystävät.

Vaikka aurinko porottaakin tällä hetkellä kaupungin hehkuvan kuumaksi, ei se oikeastaan haittaa – illalla ilman jo vähän viilennettyä voi olla varma, että kaupungilla tapahtuu jotain sellaista, minkä takia hikoilu kannattaa.

Iltaisin ilma lempenee – etenkin Tiberin varressa.

Yksi varmimmista kesän merkeistä kaupungissa on Tiberin (italiaksi Tevere) varteen ilmestyvä kesäfestari Lungo il Tevere Roma, jossa Roomaa halkovan joen varsi täyttyy sille levittäytyvistä myyntikojuista, ravintoloista ja baareista. Tunnelma joen ääressä ilta-auringon laskiessa onkin parhaimmillaan lumoava. Ruokapaikkojen suhteen kannattaa varautua astetta huonompaan ateriaversioon ja hitaahkoon palveluun, vähän niin kuin festareilla yleensäkin, mutta puitteet ovat niin mahtavat, ettei tuo itse asiassa juuri haittaa.

Lumoava tunnelma on mitä paras viinin siemailuun.

Viinien ja drinkkien siemailuun paikka on täydellinen. Poppoota riittää paikan päälle arki-iltoinakin tungokseksi asti, kun tapahtuman tunnelmasta tulevat nauttimaan niin paikalliset kuin turistit.

Myös elokuvien ystäville on tarjolla nannaa. Lungo il Teveren pääkallopaikalta näkee Tiberin keskellä olevalle Isola Tiberinan saarelle, jossa jököttää niin ikään myyntikojuja, mutta myös valtava elokuvakangas.

Isola Tiberina ja Lungo il Tevere.

Isola Tiberinalla onkin menossa kansainvälinen leffafestari, jossa elokuvia pääsee tiiraamaan ihanan lämpimässä pimenevässä illassa Rooman tähtitaivaan alla. Aika romanttista.

Kesäkuun puolenvälin paikkeilla taas starttasi jokaisen hipsterin unelma Roma Vintage, jonka tapahtumatarjonnassa sekoittuvat niin musiikki, teatteri ja kabaree, elokuvat, shoppailu esimerkiksi vintagemarkkinoilla sekä jopa urheilu.

Vintagemarkkinoiden satoa.

Pointtina ovat parhaat palat 70-, 80- ja 90-luvuilta, ja tapahtumaa riittää hyvistä keikoista tai bileistä lähtien joka illalle. Roma Vintagen pääareenana toimii Parco San Sebastiano Caracallan kylpylöiden kupeessa, joten paikalle on helppo saapua esimerkiksi jäämällä pois Circo Massimon metroasemalla.

Myös toisessa upeassa puistossa, Villa Adassa, tapahtuu. Meneillään on Roma Incontra il Mondo –tapahtuma, joka passittaa puistossa olevan pikkuruisen saaren lavalle artisteja ympäri maailmaa.

Caribou veti Villa Adassa upean keikan.

Viime torstaina roomalainen juhannus sai huiman alun päästessäni todistamaan erittäin mainiota keikkaa, kun lauteilla tykitti indie-elektroa vetävä kanadalainen Caribou.

Toisaalta Rooman kesässä pääsee todistamaan myös hieman pienemmän mittakaavan performansseja, jotka sykähdyttävät sydäntä. Näin kävi taas esimerkiksi tänään.

Pyöräillessäni läpi Pantheonin edessä olevan aukion Piazza della Rotondan läpi huomasin varsin mittavien ihmismassojen kerääntyneen piazzalla kitaraa soittavan ja laulavan miehen ympärille. Enkelinääninen herrashenkilö oli kuitenkin pulassa: vahvistimia käyttävä muusikko oli juuri joutunut tekemisiin poliisin kanssa, joka ilmoitti tylysti, ettei tämä ollut sallittua.

Homma oli vähän erikoinen, sillä toinen katusoittopumppu veivasi aukiolla humppamusiikkia kajarit huutaen, ja pian sivustakatsojalle kävikin ilmi, että ilmeisesti poliisien kutsumisen taustalla olivat olleet nuo ihmismassoista kateelliset humppamuusikot.

Parasta tilanteessa oli kuitenkin yleisön reaktio. Poliisimiehen saapastellessa paikalle italialaismiehen itsevarmuuden siivittämänä alkoi piazzalla valtava buuaus. Taitava katusoittaja oli todella onnistunut voittamaan yleisönsä sydämet puolelleen, eikä lumoavasta soittajamiehestä olisi haluttu luopua. Kun muusikko päätti varoituksesta huolimatta jatkaa, mies sai huumaavat aplodit sekä kolikkosateen edessään olevaan kitarasalkkuunsa.

Pian poliisimiehiä saapui buuausten siivittämä astetta isompi joukko, joten soitto taukosi jälleen ja kauttimista jouduttiin luopumaan. Suurimmat fanit eivät kuitenkaan hylänneet yleisön ylenpalttisesta reaktiosta ja kummasta tilanteesta hämmentynyttä soittajaa, vaan keikka jatkui edelleen. Ikinä en ole niin paljon rahaa nähnyt taitavimmankaan katusoittajan laukussa.

Tässä vielä linkkejä tapahtumien sivuille:

Roma Vintage: www.romavintage.it/en

Lungo i Tevere: www.lungoiltevereroma.com

L’isola del Cinema: www.isoladelcinema.com

Villa Ada, Roma Incontra il Mondo: www.villaada.org

Muistatteko vielä kirjoitukseni Rooman puistojen rakkaudentäyteisestä kuhinasta kiihkeiden italialaispariskuntien valloitettua ne aurinkoisten ilmojen kunniaksi? No, minulla on uutisia: häveliäimmätkin lenkkeilijät voivat jälleen juoksennella rauhassa puistossa ilman sen suurempaa pelkoa siitä, että kompastuu toistensa kimpussa pyöriviin pareihin. Intohimoiset italialaiskuhertelijat ovat nimittäin siirtyneet kuumien kesähelteiden myötä rannoille.

Rakkautta aurinkovarjon alla.

Paikan vaihto on toki kovin looginen. Koska lämpö väreilee täällä joka päivä lähellä +30 astetta, on fiksua suunnata kuherrusreissuille paikkaan, jossa turhat vaatteet eivät lisää kuumia tunnelmia entisestään. Paikallisten tunteenpaloa hieman aristeleva turisti ei tiedä edelleenkään, mihin kohdistaisi katseensa, kun vieressä olevan parin meno on kuumimmillaan, mutta näkyyn tottuu kyllä nopeasti. Vinkkinä sille, joka miettii, miksei katsetta voi kääntää vain rauhoittavalle merelle: myös rantavesi on kansoitettu aaltojen syleilyssä vellovilla pareilla.

Rantojen rakkaudessa kunnostautuu etenkin Rooman nuoriso, joka suuntaa kaupungin läheisille biitseille oli kyseessä sitten arkipäivä tai viikonloppu. Vaikka kyllä rannalla viihtyvät ihan kaiken ikäiset hellettä pakoon kaipaavat italialaiset. Monella tavalla rannat ovatkin kesän tullen vieneet puistojen paikkaa yleisenä olohuoneena, vaikka kaupungin nurmillekin vielä riittää lepäilijöitä.

Rannoilla viihtyvät kaikenikäiset.

Vaikka Roomasta ei ensimmäisenä tule mieleen railakas rantaloma, etenkin näin kesällä kannattaa toimia kuten paikallinen ikään – lähteä hiekkarannalle, kun kaupunki tuntuu liian kuumalta hornankattilalta. Eikä kaupungin lähellä oleville rantsuille meneminen vaati paljon vaivaa, vain hyppäämisen junaan, matka-ajan taittuessa puolesta tunnista puoleentoista.

Älä unohda biitsillä hiekkalinnojen tekemistä!

Tunnetuin ja läheisin rannoista lienee Ostia. Puksuttaessa paikallisjunalla paikan päälle kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Turistien parhaiten tuntemalle rannalle pääsee jäämällä pois Ostia Lido Centro pysäkillä, mutta sinne suuntaamista en suosittele, ellei satu erityisesti pitämään keltaisena vaahtoavasta merestä sekä puolen minuutin välein auringon eteen saapastelevista kaupustelijoista. Pois kannattaakin jäädä seuraavalla pysäkillä, Stella Polaressa, jonka ranta on erittäin viihtyisä ja toimiva kokonaisuus ilmaisine vessoineen ja suihkuineen.

Nettunon aallot, täältä tullaan!

Muita Rooman lähellä olevia piipahtamisen arvoisia rantamestoja on ainakin Nettuno, jonne pääsee junalla päärautatieasemalta Terminiltä tunnissa. Myös saman junaradan varressa olevaa Anziota on kehaistu. Tiukkaan testiin on muuten päässyt myös yksi vulkaaninen kraaterijärvi, Lago Albano, jonka makeassa vedessä ja upeissa maisemissa uiskentelu lämmitti järvissä pulikoimiseen tottuneen suomalaisen sydäntä.

Lago Albano.

Mutta takaisin merikohteisiin: hieman pitempää päiväreissaamista vaatii Sperlunga (noin puolitoista tuntia suuntaansa junalla ja bussilla), mutta luotettavien silminnäkijähavaintojen mukaan paikka on vaivan arvoinen. Hikisen matkan jälkeen rantailijaa nimittäin odottavat erittäin kaunis valkoinen hiekkaranta sekä puhtaat Välimeren aallot, joissa kelpaa polskia. Koska helle on tullut Roomaan jäädäkseen, löytyvät paikalta varmasti myös rantojen kiihkeät kuhertelijat, mutta ainakaan minua ei puuha haittaa. Kesä kun on kuuman rakkauden aikaa.

”Jospa vain Colosseumin seinät osaisivat puhua.”

Näin ajattelin parkkeerattuani helteeseen viime lauantaina ikiaikaisen raunion juurelle seuraamaan pulppuilevaa riemua hehkuvaa EuroPride-kulkuetta, joka oli valloittanut Rooman kadut. Seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta juhliva karnevaalikansa halusi ilmaista vastalauseensa etenkin Vatikaanin sekä Berlusconin hallinnon vanhakantaisille näkemyksille, jotka jättävät homot, lesbot, transseksuaaliset ja muut seksuaaliset vähintään lapsipuolen asemaan – tai eivät tunnusta niitä ollenkaan.

Jos vain Colosseumin seinät osaisivat puhua.

EuroPride-tapahtuman rantautuminen juuri Roomaan oli historiallinen hetki koko kaupungille. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta protestoiminen hillittömän juhlaenergian kera katolisen kirkon päämiehen paavin kotipesällä ei ole jokapäiväistä kauraa, sillä katolilaiset opit kulkevat tiukasti mukana italialaisessa kulttuurissa ja arkielämässäkin.

Siinä se pointti on, mustana valkoisella

Jonkinmoisen turistin näkökulmasta kyseinen kontrasti kiteytyi juuri Colosseumin edustalle: maaliskuussa uusia kokemuksia hamuava matkalainen oli kuunnellut samassa paikassa paavin puheita pääsiäisen tapahtumista, kun nyt amfiteatterin juurella vilisi kaikkiin sateenkaaren väreihin sonnustautunutta juhlakansaa (myös paljas pinta oli tällä kertaa erittäin chic). Tästä syystä mieleen ei voinut olla pulpahtamatta, ajatus siitä, mitä kaikkea juuri Colosseum oli historiansa saatossa juurellaan nähnyt tapahtuvan.

Tässä(kin) rekassa oli bileet.

Huikeinta päivässä oli kaupungin vallannut riemuisa tunnelma. Se hypähti omaan sydämeen juuri sillä samaiselle sekunnilla, kun nousin Colosseumin metroaseman uumenista kadun varteen seuraamaan ohitse lipuvaa riemuisaa kulkuetta, jossa kukaan ei pyydellyt anteeksi sitä, mitä oli.

Koko kaupungin kokoinen ulkoilmaklubi jytisi.

Rekkojen lavoilla ysärimusan tahdissa bilettävät protestoijat loihtivat Roomasta hetkeksi satojen tuhansien ihmisten ulkoilmaklubin, johon joka ikinen maapallon tallaaja tuntui olevan tervetullut.

Gruuvi oli siinä määrin voimakas, että totta kai allekirjoittanutkin raivasi tiensä kulkueeseen ja jatkoi matkaansa tanssahdellen muiden mukana kohti Circo Massimoa, jossa paraati huipentui seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana tunnetun, supersuositun Lady Gagan tunteikkaaseenkin performanssiin.

Lady Gagalla oli tärkeää asiaa.

Kuten ystäväni loistavasti kiteytti, sykähdyttävintä koko tapahtumassa oli se, kuinka ihmisoikeuksien ytimestä sykkivää kipeää asiaa ei lähdetty purkamaan negaation kautta. Pääosassa oli ilo – jonkinlainen avoimen rakkauden julistus, jossa kukaan ei ollut ketään vastaan, vaan kaikki itsensä puolesta. Eikä ketään suljeta pois. Ja se, jos mikä, vaatii rohkeutta.

Kaikki meistä ovat samanarvoisia, mutta totta puhuen toiset meistä tuntuvat osaavan pitää enemmän hauskaa. Ja siinä, jos missä on tavoiteltavaa taas ihan kaikille, tasapuolisesti.

Roomassa elely ei ole hiljentänyt yhtä perustavanlaatuista luonteenpiirrettäni – paikallaanolon mukanaan tuomaa yleistä levottomuutta. Mitä se sitten tarkoittaa käytännössä? Yksinkertaisin selitys lienee tämä: välillä on pakko vaihtaa maisemaa, oli kotiosoite sitten Roomassa, Helsingissä tai vaikka Timbuktussa.

Viimeisin pitempi reissu Rooman rajojen ulkopuolelle vei minut ja hyvän ystäväni Toscanan rannikolla sijaitsevalle pikkuruiselle Elban saarelle. Hyväksi havaittuun eli huolellisen huolimattomaan matkustustapaamme kuuluen matkakohde oli jälleen arvottu melkoisella summamutikalla. Perusteet olivat lähinnä seuraavat: tavoitteena oli rentoutuminen ja kropan käristys merimaisemissa (suosimme saarta) sekä extrahalpaa reissuhintaa.

Ystäväni Maria ja edessä suuret Elba-seikkailut.

Koska alkuperäisen ykkösvaihtoehdon Sisilian lentoliput olivat yön aikana pompsahtaneet liian kalliiksi, hyppäsimme junaan suunnaten kohti Piombinon pikkukaupunkia ja sen satamaa, josta pääsisi seilaamaan Elballe. Päästyämme meren ääreen kirmasimme juuri lähdössä olevaan lauttaan, jonka ovella muistimme häthätää kysyä, onko kyseinen paatti edes menossa haluttuun kohteeseen. Kuulemma oli, ja hyvä niin, sillä vaihtoehtona olisi ollut päätyminen yllättäen myös Sardiniaan tai Korsikalle. Hyviä paikkoja toki nekin, mutta rutkasti hintavampia.

Emme tienneet Elbasta oikeastaan mitään, mutta netistä bongatut kuvat olivat kertoneet tarpeellisen – luvassa olisi ainakin upeita rantoja.

Ja merestä nousi Elba.

Paikka voittikin meidät puolelleen saman tien: Elba on erittäin vehreä ja kaunis saari, joka itse asiassa näyttää suoraan legendaarisen Jurassic Park -elokuvan lavasteelta. Vain Tyrannosaurus Rex ja verenhimoiset raptorit puuttuivat, joka Spielbergin traumatisoiman allekirjoittaneen mielestä oli vain ja ainoastaan positiivinen asia.

Pöllähdettyämme tunnin merimatkan jälkeen saaren isoimpaan ”kaupunkiin” Portoferraioon, reissusuunnitelma alkoi vaikuttaa yhä paremmalta. Vastassa oli pikkuruinen, mutta erittäin viehättävä ja sympaattinen paikka, ja kun löysimme suhteellisen edullisen hostelli-hotellin ensimmäiseksi yöksi suoraan meren ääreltä, alkoi lomafiilis olla tapissa. Rooman suurkaupunkielämän jälkeen oli kiva vaihteeksi kuunnella aaltojen kuohuntaa unilääkkeenä ambulanssin pillien ulinan sijasta.

Ensimmäisen yöpaikan terassimaisema. Kelpaa.

Elba onkin huima matkakohde, jos tavoitteena on rentoutuminen ilman sen suurempia suunnitelmia. Saarella on kyllä tekemistä etenkin fyysisistä aktiviteeteista kiinnostuneille, sillä paikka on tunnettu hyvänä patikointi-, maastopyöräily- sekä melontakohteena.

Portoferraio.

Mutta otetaan nyt tosiasiat tosiasioina: saari on auringonpalvojan paratiisi toinen toistaan ihanimpien rantojensa myötä. Rantojen etsiskelyssä voi käyttää apunaan saaren turistikioskeissa myytäviä rantaoppaita, joiden avulla suunnistaminen upeimpien paikkojen ääreen on erittäin helppoa (testattu).

Myös liikkuminen saarella on näppärää. Ehdottomasti kätevintä se on autolla tai skootterilla, mutta saarella liikkuu myös bussi, jolla pääsee kylistä toisiin. Hämmästyttävää kyllä kyseinen ajopeli myös kulkee ilahduttavan usein. Matkanvarrella bussista voi hypätä pois kauempana kylistä sijaitseville rannoille suunnatakseen, mutta tätä ennen kannattaa ottaa vähän selvää siitä, mihin on matkalla – rannasta tienposkessa vinkannut huomaamaton kyltti voi jäädä nimittäin helposti näkemättä.

Elämä on ihanaa - eli onnelliset lomalaiset.

Koska kyseessä on jyrkkiä korkeuseroja sisällään pitävä saari, ajomatkan maisemat ovat järjettömän hulppeat tien kaarrellessa pitkin rannikkoa. Maisemat ovat jopa siinä määrin hämmästyttävät, että pienoisesta korkeanpaikan kammosta kärsivät saattavat joutua istumaan osan matkasta silmät kiinni ja tien puoleisella puolella bussia, etenkin jos kuski vaihtelee viiden minuutin välein autostereon cd:tä keskittymättä tien katsomiseen (testattu).

Portoferraion jälkeen tarkoituksenamme oli majoittua saaren toiseen isompaan keskittymään, Marina di Campoon, mutta viikonlopun myötä kaikki halvemmat majoitukset olivat jo täynnä. Päädyimmekin majailemaan uneliaaseen Marciana Marinan kylään, josta onnistuimme reissaajantuurilla jälleen buukkaamaan itsellemme varsin edullisen huoneen hotellista aamiaisineen kaikkineen.

Marciana Marina oli unelias, mutta ihana.

Olimmekin liikkeellä hyvään aikaan: lähinnä saksalais- ja italialaisturistien värittämä matkailukausi ei ollut vielä kunnolla alkanut, joten hinnat vaikuttivat olevan jossain määrin neuvoteltavissa.

Rooman jatkuvan sykkeen vastapainona Elban reissu oli uskomattoman ihana – ylikierroksilla käyvän pulssin rauhoittamista parhaimmillaan. Turistikaudella meininki saaren pikkuisissa kylissä saattaa olla kovinkin vilkasta, mutta nyt pääsimme nauttimaan täysin rinnoin luonnosta, merestä ja hiljaisuudesta.

Ylikierroksilla ollut pulssi laski aaltojen leppoisan kuohun myötä.

Mieleen jäivät kylien kauniisti ränsistyneet kadut, meren tuoksu, aaltojen kaiku sekä auringon lämpö ja hiekka iholla. Ei kai kukaan voi olla hymyilemättä, kun paljaat varpaat koskevat varovasti Välimeren suolaista vettä auringon tuoksuessa iholla.

Jos tässä maisemassa ei sielu lepää, niin missä sitten.

Loppukaneettina on kuitenkin pakko sanoa, että pulssi saatiin näppärästi ylös heti paluuiltanamme katsoessamme MM-jääkiekon legendaarista finaalia netin kautta virolaisella selostuksella ja pätkivällä kuvalla. Antero Mertarantaa ja tasaisesti liikkuvaa kuvavirtaa oli ikävä, mutta tärkeintä oli lopputulos! Ihanaa Leijonat, ihanaa!

Olen löytänyt Roomassa uudestaan yhden lempiharrastuksistani: täydellisen kahvilan metsästyksen.

Ei liene ihme, että puuha innostaa. Ensinnäkin, Helsingin suhteellisen synkkään kahvilatarjontaan tottuneelle Rooman kaltainen kahviloita pursuava keidas on kuin heittäisi lapsen koko Silja Line -laivan kokoiseen pallomereen. Toiseksi, olen kuppiloiden metsästyksessä varsin hyvä. Ja kolmanneksi, motiivini ovat ainakin kohdallaan: rakastan kahvia. Siis rakastan. Vaatimattomasti sanottuna kahvi on jumalien likööriä, joka keksittiin niitä varten, jotka haluaisivat osata lentää (ja niille, jotka eivät ole aamuihmisiä).

Myös Barnum Cafè kuuluu kahvilametsästyksen saaliisiin.

Täydellisen kahvilan määritelmä on helppo: kahvi on hyvää, ja paikka on tunnelmaltaan ja miljööltään mieleenpainuvan mukava. Vaikka tarjontaa Roomassa oivien kuppiloiden suhteen löytyy, ei kahvilan metsästyksen taso ykkösenkään suoritus ole ongelmaton. On osattava tunnistaa jyvät akanoista, sillä määrä ei täälläkään korvaa laatua. Juuri turistien suosimista paikoista löytää paljon ylihinnoiteltua kuraa. Tästä syystä metsästykseen kannattaa uhrata hieman aikaa.

Helpon taso ykkösen läpäistäväkseen Roomassa kannattaa lähteä liikkeelle kuitenkin Centro Storicon, ja Trasteveren kaltaisista paikoista, joista löytyy labyrinttimaisia pikkukujia. Niiltä nimittäin löytyvät yleensä myös pikkuruisten kahviloiden todelliset helmet. Ensi alkuun kannattaa kokeilla esimerkiksi Piazza Navonan ja Campo dell’ Fiorin tienoita – kääntyilet vain muutaman tovin, ja pian kulman takaa eteen tupsahtaa melko varmasti veikeä kuppila.

Esimerkiksi eilen oli varsin onnistunut päivä. Ensin bongasin Piazza Navonan läheisyydestä L’Emporio alla Pace -kahvilan, jonka kirjahyllyjen katveessa oli kansainvälinen, mutta kuitenkin tarpeeksi paikallinen tunnelma. Musa oli hyvää ja etenkin punaiset upottavat nojatuolit veivät huomion. Tosin pieni varoituksen sana kahvilan vessasta, jonka lukkosysteemi vaatii millintarkkaa avaimen asettelua. Toinen vaihtoehto on ”aiuto” –huudot, kun vessasta ei vain yksinkertaisesti pääse ulos.

Kiva kahvila, haastava vessa.

Toinen eiliseen chilliin fiilikseen sopiva nappiosuma oli Via della Vetrinalla sijaitseva Circus. Koko päivän kannettavaa tietokonetta mukanaan raahanneen kahvirakastajan sydäntä lämmitti myös ilmainen Wi-Fi, joiden olemassa olosta muuten ilmoitetaan täällä yleensä kahvilan ikkunassa.

On pakko tunnustaa, että kahvi ei itse asiassa tällä kertaa ollut parhaasta päästä, mutta plussapisteitä ropisi tarjolla olleista aisti-iloista: musiikki oli erittäin hyvää, kahvilan sisustus oli modernin vekkuli eikä tietokoneongelmissa allekirjoittanutta avittanut miestarjoilija näyttänyt varsinaisesti kamalan pahalta. Tilanne parani entisestään, kun kahvilassa näytti vartin kuluttua olevan käynnissä varsinainen komeiden italialaisten kokoontumisajo. Harkitsin vakavasti siirtäväni sivukonttorini Via della Vetrinalle – olihan nettikin ilmainen.

Jos kahvi ei maita, nautiskele kahvilassa vaikkapa raikas tuoremehu.

Kahvilametsästyksen tärkein muistisääntö on se, että intuitiota kannattaa seurata. Siksi esimerkiksi nyt mainitsemani kahvilat eivät välttämättä miellytä kaikkia, eivätkä välttämättä minuakaan enää seuraavana päivänä. Kaikki riippuu sen hetkisestä fiiliksestä. Siksi paras keino on edetä yrityksen, erehdyksen ja löytämisen onnen kautta. Jos erehdyksiä tuntuu tulevan liikaa, kannattaa rohkeasti napata käteen Rooma-opaskirja, ja alkaa käydä sen avulla läpi kaupungin sumppiloita.

Mutta kuinka peli jatkuu? No kehittymällä tietysti. Kahvilametsästyksen vaikein ”advanced” -tasokin tulee lopulta vastaan, ainakin pääkaupunkiseudulla asuville: loppuvastustaja on nimittäin suurin haaste, ankeiden ketjukahviloiden kansoittama Helsinki.