Tohtori Ei

Euroopan velkakriisin slangiin on saatu uusi sana: Grexit -- Kreikan lähtö eurosta.

Grexitiä voi hokea ääneen, sillä Kreikan eron ei uskota enää automaattisesti laukaisevan eurooppalaista pankkikriisiä. Tartuntavaaraa muihin velkamaihin tosin lisää se, että epävarmuus jäytää rahamarkkinoita ainakin kuukauden ajan Kreikan uusintavaaleihin asti.

Mikä on muuttunut kahdessa vuodessa, jotta lähes väistämätöntä Grexit-totuutta ei tarvitse enää kierrellä ja kaarrella?

1 Euroopan kriisirahastoja on kasvatettu.- monen talousasiantuntijan mielestä liian vähän tosin.

2 Espanja, Italia ja Irlanti ovat edistyneet säästöissään -- liian vähän tosin.

3 Euroopan keskuspankki on lisännyt rahaelvytystään -- katso edellinen.

Kolme kohtaa voi puristaa yhteenkin lauseeseen: Pankkien riskit on kaadettu veronmaksajien niskaan, tavalla ja toisella.

Jos toteutuu Grexit, Suomessakin alkaa poliittinen mutapaini laskun suuruudesta. Pohjaveikkaus on Valtiovarainministeriön 400 miljoonaa euroa eli VM:n laskuopilla yksi Grexit on kolme Guggenheimia. Populistisimmat veikkaavat jo 3-4 miljardin tappioita eli siinä kyydissä yksi Grexit on vähän päälle armeijamme vuosibudjetti.

Finnairilla on yksi valtti ylitse muiden, kun astuu sinivalkoiseen lentokoneeseen. Mukavat lentoemännät, sekin kyllä, mutta ennen kaikkea turvallisuuden tunne.
Turvallisuuden kulmakivenä ovat yli tuhat Finnairin tekniikan työntekijää. Siksi on outoa, että tälle joukolle on jäämässä mustapekka käteen Finnairin jatkuvassa pudotuspelissä.

Tekniikan henkilöstö on 2000-luvulla lähes puolittunut ja lisää on valitettavasti luvassa. Seuraavaksi liipasimella ovat moottori- ja laitekorjaamon 350 työntekijää; päätöksiä on luvassa jo lähiaikoina. Myös linjahuollon väki pelkää töiden ulosliputusta ulkomaille.
Koneita huolletaan tietysti suurella ammattitaidolla ulkomaillakin, muttamutta… Miksi Finnair ei ole kyennyt kehittämään tekniikasta ja turvallisuudesta brändiä, joka houkuttelisi muitakin lentoyhtiöitä suomalaisten mekaanikkojen huollettavaksi?

                                                                                Jos Finnair luotaisiin nyt tyhjästä, keitä yhtiöön pitäisi ensimmäiseksi palkata: lentäjiä, lentoemäntiä, mekaanikkoja, matkalaukkujen lastaajia. Jätinkö mainitsematta hallinnon, esimerkiksi ne 18 korvaamatonta johtajaa, jotka saivat sitouttamisbonuksia? Jätin. Unohdinko tärkeimpien asioiden listalta uuden pääkonttorin rakentamisen? Unohdin.

Näyttää jo selvältä, että vuosi 2012 on Euroopan hullu vuosi. Toivottavasti tällä kertaa se ei pääty vallankumouksiin ja väkivaltaisiin kapinoihin kuten 1848. Vielä hetki sitten täysin älyttömältä kuulostanutta uhkakuvaa ei voida sulkea pois, kun epätoivoinen kansa on kaduilla Kreikassa ja muuallakin Etelä-Euroopassa.
Se historiasta. Italia yrittää saada ensi vuonna markkinoilta yli 300 miljardia euroa lainarahaa, jolla uusitaan vanhoja velkoja ja pyöritetään yhteiskuntaa. Hulppeat miljardi euroa päivässä -- lainaisitko sinä heille?

Suomalaisia vientiyrityksiä Euroopan kriisi on ravistellut syksystä lähtien; yllättävän vahvana pysynyt työllisyys kääntyy laskuun juuri näinä päivinä.

Kataisen hallituksessa ilmeet kiristyvät, kun uusia säästöjä on pakko löytää maaliskuun budjettikehysriihessä. Viimeistään silloin Jyrki Kataisella (kok.) ja Jutta Urpilaisella (sd.) on paikka nousta päättäjien raskaaseen sarjaan -- vaalilupaukset ja kynnyskysymykset voi vetää surutta vessasta alas. Äänestäjille pitää vastata, että silloin oli silloin, nyt on nyt. Ja useimmat ymmärtävät.

Tämä tarkoittaa myös verojen korotuksia. Eniten saadaan kasaan yleisen arvonlisäveron nostamisella, joka nakertaa lähes kaikkien asiantuntijoiden mielestä vähiten talouskasvua.

Kiitellyssä raamisopimuksessa elinkeinoelämän johtajat, etunenässä EK:n puheenjohtaja Ole Johansson, muuttivat radikaalisti ajatteluaan. Teollisuuspomojen pyhä ideologia paikallisesta sopimisesta sai väistyä, jotta Suomeen saavutettiin yli kahden vuoden työrauha keskellä Euroopan myllerrystä.

Siitä on hyvä ottaa mallia, kun ajat käyvät ankeammiksi.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd.) taistelemista vakuuksista kiertää nettikeskusteluissa mitä villimpiä tarinoita.

Hurjin salaliittoteoria lähtee siitä, että hallitus on joutunut ostamaan vakuudet itselleen, koska Suomen lainaosuus Kreikan tukipaketissa on kasvanut samanmoisella summalla. Ministeriön virkamies tyrmää tämän -- summat kasvavat, kun väki vähenee pidoissa. Kansainvälisen valuuttarahaston ja yksityisten sijoittajien osuus tulee pienenemään näissä talkoissa.

Itsekin olen kehittänyt vakuuksista kaksi ongelmaa, jotka palan halusta esitellä teille.

 1) Vakuuspottimme 880 miljoonan alkupääoma kerätään kolmen vuoden aikana, kun ulkopuolinen investointipankki myy pikkuhiljaa Kreikan valtion lainapapereita. Kysymys kuuluu, kuka oikein ostaa näitä Kreikan velkapapereita. Kreikka ei ole pääsemässä todennäköisesti pitkään aikaan normaaleille velkamarkkinoille, joten sen paperit päätyvät Euroopan Keskuspankille tai euroalueen yhteiselle kriisirahastolle. Jos ja kun tämä tilanne ei muutu, Suomen vakuuksien alkupääoman saavat pulittaa velkapaperiostojensa kautta EKP ja euromaat kriisirahaston kautta.

Suomelle on toki yksi lysti, mistä vakuusrahat tulevat. Mutta muiden silmissä Suomea voisi helposti syyttää vapaamatkustajaksi ja siipeilijäksi.

Ministeriön virkamies pitää päätelmääni teoreettisena.

2) Vakuusvaatimukseen on sisäänkirjoitettu, että Suomi on ainoa euromaa, joka virallisesti ei usko Kreikan selviytyvän. Sama toisin päin: kun muut euromaat yrittävät taistella yhteisen valuutan puolesta, Suomi lyö kapuloita rattaisiin. Tilanne on monien mielestä Euroopan historian pahin sitten sotien, mutta suomalaisilla on tässä matsissa vain toinen jalka nyrkkeilykehässä.

Suomen EU-politiikassa on tapahtunut täyskäännös. En ota kantaa, onko oikein vai väärin vai siltä väliltä, että Kataisen-Urpilaisen hallitus huolehtii enemmän suomalaisten veronmaksajien asemasta kuin euron tulevaisuudesta.

Mutta vaikeassa valintatilanteessa hallituksen on korkea aika päättää, onko Suomen paikka EU:ssa keskellä vai katsomossa.

Pikapuolin hallitus nimittäin pääsee ottamaan kantaa, ryhdytäänkö kriisimaihin sijoittaneita ulkomaisia pankkeja pelastamaan yhteisvastuulla, myös suomalaisten veronmaksajien rahoilla.

Nyt on viimeinen tilaisuus siirtyä katsomoon huutelemaan, jos kantti ei kestä.

Kävin kesälomilla Kreikassa, vaikka äitee kauhisteli tv-kuvien mellakoita ja jatkuvaa lakkoilua. Näin vain pari äänekästä rettelöitsijää Ateenan lentokentällä ja nekin puhuivat hyvää suomea. Ainoa reissua häirinnyt työtaistelu osui paluumatkalle, kun koneen lähtö viivästyi suomalaisten lennonjohtajien ylityökiellon takia.

Kreikan saarilla oli itse asiassa yllättävän virkeää, ravintolat täynnä ja vain muutamat kaupat sulkeneet ovensa. Vasaran kalketta ei tosin kuulunut ja tuhannet albanialaiset ovat palanneet kotimaahansa, jossa rakennetaan paljon vilkkaammin kuin Kreikassa.
Mutta syksyllä arki palaa, kun turistit lähtevät ja Kreikan hallitus nostaa arvonlisäveroja vasta lomasesongin jälkeen.
Kaikilla kreikkalaisilla ei mene huonosti. Monille on kertynyt paljon varallisuutta, mikä ei toisaalta ole ihme. Omaisuutta tarttuu hihaan, jos ei elinikänään tarvitse maksaa liikoja veroja.
Kreikan ala-arvoinen veronkantojärjestelmä on talouskriisissä vain huonontunut, kun arjen anarkiassa jokainen yrittää pelastaa oman nahkansa veroja kiertämällä. Kreikan valtion aliijämä on kesällä edelleen kasvanut, sillä valtion menot ovat lisääntyneet ja tulot pienentyneet.

Onko Kreikka siis menetetty? On.
Pitääkö se erottaa eurosta? Seuraava kysymys.

Euroaluetta voi verrata rivitaloon. Eteläpäädyssä palaa, vastikkeet maksamatta, lainat rästissä, naapurihuoneiston nurkka jo tulessa. Me täällä pohjoispäädyssä odotetaan, mitä isoimman kämpän omistaja lopulta sanoo.
Euroopan päättäjillä on jäljellä vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: hajota kokonaan tai yhdistyä kunnolla. Jälkimmäinen on sittenkin realistisempi vaihtoehto, sillä isot instituutiot Euroopan keskuspankki ja EU:n komissio sekä markkinavoimat ajavat euroaluetta tiiviimpään talousyhteistyöhön.

Tästä eteenpäin Suomikaan ei voi olla enää puoliksi raskaana. Hallituksen pitää lähiviikkoina päättää, tukeeko se Kreikkaa vai ei.

Vain lyhyen matematiikan lukeneena putosin pari kertaa kärryiltä, kun valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) selvitti Kreikan kanssa sovittuja vakuusjärjestelyjä.
Miksi rahaa tarvitseva valtio, siis Kreikka, tallettaa lainaajan, siis Suomen, tilille rahaa?

Lasketaan, summat ovat vielä hatusta. Erään soittajan mukaan metriä alempaakin.
Jos Suomen takausvastuut Kreikan toisessa tukipaketissa ovat noin 1,5 miljardia euroa, niin Kreikka tallettaisi vakuudeksi Suomeen noin 0,5 miljardia euroa. Tämä on melko yleinen arvio Kreikan vakuussummasta. Summan pitäisi sitten kasvaa korkoa turvallisessa sijoituskohteessa niin kauan, että 1,5 miljardia olisi jälleen kasassa.

Pari ongelmaa:
1) Tällä inflaatiovauhdilla ja sijoitustuotoilla 1,5 miljardin euron kokoamiseen menee ihmiselämä.
2) Jos Kreikka kaatuu jo ensi vuonna, talletettu vakuus ehtii kasvamaan korkoa vain muutaman karkkirahan verran. Tällöin Suomen tilille jäisi reilu kolmasosa lainatusta summasta. Esimerkiksi Argentiina on pystynyt maksamaan velkojilleen juuri kolmasosan lainoistaan 2000-luvun velkajärjestelyissä.
Silti onnittelut valtiovarainministeriön virkamiehille luovuudesta.

Tästä sopasta voi vielä paljastua yksi viisaus. Onko kyseessä Urpilaisen hienovarainen, tyylikäs vinkki muille euromaille, että kriisimaiden tukipakettien aika on ohi.
Mikäli muutkin Kreikan takaajat alkavat rakennella samanlaisia himmeleitä, koko rahoitusvakausjärjestelmä huojuu.
Todellinen yhteisvastuun testi on vasta edessä. Ennemmin tai myöhemmin eduskunta saa eteensä eurobondit, Euroopan yhteiset velkapaperit. Markkinavoimat ajavat Eurooppaa yhteisvastuuseen, jossa rikas pohjoinen joutuu pelastamaan köyhän etelän.
Urpilaisen veri punnitaan vasta silloin, kun vastassa on Bond, Eurobond.

Keskustan terrieri Mauri Pekkarinen lupasi lehtihaastattelussa juoda itsensä humalaan, jos SDP on saanut tiukennuksia EU:n kriisimaiden tukipaketteihin.

Demarileirissä uumoillaan, että Mauri joutuu nappaamaan ensihätään ainakin fingerporillisen. Nimittäin Suomen ehdoton vaatimus vakuuksista on herättänyt hämmennystä muissa euromaissa. Suomen vakuuskanta konkretisoituu ehkä jo kuukauden kuluessa, kun Kreikka pyytää lisärahoitusta ja velkakriisin hoidossa alkaa toinen kierros.
Arvosteluryöppy Suomea kohtaan voimistuu lähiviikkoina ja siihen pääsee todennäköisesti vastaamaan tuleva valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.).

Suomi ei siis lainaa enää euroakaan maailmalle, jos vakuudeksi ei heru kriisimaan omaisuutta jossain muodossa.
Tämä tuo jatkossa mielenkiintoisen tilanteen koko velkakriisin hoitamiseen. Vaativatko Suomen jälkeen muutkin maat vakuuksia laina- ja takausosuuksilleen? Hyväksyykö Saksa tälläisen suunnanmuutoksen kriisin tässä vaiheessa? Onko Kreikalla tarjota vakuuksia kymmenien miljardien eurojen lisälainalle? Murentaako vakuusvaatimus väliaikaisen kriisirahaston painoarvoa? Onko tämä lopun alkua yhteisvastuulle EU-kriisin hoidossa?
Kaiken takana on kansalaisten ärtymys meillä ja muissakin vauraissa euromaissa, jotka etelän juhlien laskua ovat maksaneet. Lopputulos on, että Suomen linja on vaalituloksen jälkeen jytkympi.

Taitavana sanankäyttäjänä Pekkarinen voi puhua itsensä tästäkin kuiville.
Keskusta on paasannut Portugalin tukipaketista ja SDP uusista ratkaisuista Portugalin jälkeen.
Portugalin lainaehtoihin ei tullut merkittäviä tiukennuksia, vaikka Suomi saikin sinne kirjattua pari lausetta valtion omaisuuden yksityistämisestä ja yksityisten sijoittajien pysymisestä Portugalissa. Tämä tosin oli itsestäänselvyys, sillä asiat oli pitkälle sovittu jo ennen eduskuntavaaleja.
Luulenpa, että yhteisiä maljoja ei kohotella ainakaan humaltumiseen saakka, vaan aikanaan eduskunnan suuressa salissa Pekkarinen puhuu aidasta ja Eero Heinäluoma aidanseipäästä. Ja äänestäjä unohtaa tämän sotkun heti, kun uusi hallitus tarttuu kovalla kädellä kotimaan ongelmiin. Niitä piisaa.

SDP ja keskusta vääntävät kättä siitä, onko Suomen linja EU:n kriisimaiden tukemisessa tiukentunut vai ei. Puolueeton vastaus saadaan jo alkuviikosta, kun EU:n valtiovarainministerit kokoontuvat Brysseliin.
Kotoinen mutapaini huipentuu vakuuksiin. SDP ja kokoomus ovat sopineet, että Suomi ei myönnä jatkossa lainatakauksia väliaikaisen kriisirahaston uusille asiakkaille ilman vakuuksia.

Yle kertoi perjantaina, että suuret jäsenmaat ovat sopineet jo viikko sitten vakuuksista, joita vaaditaan Kreikan lisärahoituksessa. Jos tämä pitää kutinsa, Suomen ehdoton vaatimus vakuuksista ei herätä Brysselissä suurempaa porua. Tällöin Jyrki Katainen pystyy esittelemään Suomen kannan lähes ilmoitusluonteisesti Saksan ja Ranskan siipien suojassa.
Jos taas vakuuksista ei ole poliittista yhteisymmärrystä, Brysselissä on edessä harvinaisen kiivas keskustelu ja pitkän pitkä yö. Siinä tapauksessa Suomen ja Kataisen ehdottomuus on muille maille kova paikka ja vedenjakaja harjoitetusssa tukipolitiikassa.

On totta, että vakuuksista ja entistä tiukemmista lainaehdoista keskustellaan nyt monissa Euroopan maissa.
Ja on 99-prosenttisen varmaa, että kriisimaiden vakuudet eivät ole SDP:n eivätkä edes valtiovarainministeriön virkamiesten keksintö.
On kuitenkin liikaa väittää Suomen vakuusvaatimusta bluffiksi.

VM:n virkamiehet eivät halua koskea poliittisesti tulenarkaan asiaan viiden metrin kepilläkään, mutta ensireaktiot Euroopasta kertovat, että Suomen linjaa pidetään kovana.
Koventunut linja niin meillä kuin monissa muissakin EU-maissa kumpuaa kansalaisten tyytymättömyydestä. Suomi on ensimmäisiä maita, joissa tämä tyytymättömyys pääsi kanavoitumaan vaalien kautta. Siksi Suomella on hetken kokoaan painavampi ääni.
Euroopan johtajat ovat ottamassa uutta asentoa kriisin ratkaisemissa ja tässä muutoksessa Suomen vaalituloksen merkitystä ei kannata ainakaan itse vähätellä. Jytkyn viesti on mennyt perille EU:n herroille saakka.

Mikäli ehdottomat vakuusvaatimukset menevät läpi, se voisi vähentää väliaikaisen kriisirahaston roolia jatkossa. Seuraavat ongelmat hoidettaisiin todennäköisesti kahden välisillä lainoilla -- ja toivottavasti pienemmällä yhteisvastuulla. Silloin Suomikin voisi helpommin lähteä Slovakian tielle.
Syksyllä EU:n velkakriisi ja sen hoitaminen saattavat olla täysin eri asennossa kuin nyt. Asennossa, joka voisi miellyttää vähän enemmän myös perussuomalaisia. Mutta se olisi silloin laiha lohtu Soinin porukoille oppositiossa.

                                                                          On makuasia, kumpi on enemmän sekaisin: Euroopan talous vai Suomessa käytävä väittely vakaustakausvakuuksista.
On paikallaan suomentaa tärkeimmät termit.

Takaus. 90-luvun laman opetus on monella karvaasti takaraivossa. Kun takaat naapurin lainaa, siinä voi lähteä oma torppa alta.
Vakaus. EU:n johtavien poliitikkojen toiveajattelua, että joskus tämä rauhoittuu.
Vakuus. Kun persaukinen lainaa, tällä pitäisi olla tarjota jotain omaisuutta, jos ei pysty maksamaan lainoja takaisin. Esimerkiksi Kreikalla Rhodos, Irlannilla laukkaradat ja Portugalilla… keksikää itse parempi kuin pari tahtia fadoa.
Takaumus. Kun esimerkiksi perussuomalainen kansanedustaja Pietari Jääskeläinen yrittää kiihkossaan puhua takauksista ja vakauksista, siitä syntyy helposti takaumus. Ei tarkoita mitään, mutta pääasia että uudelleenvalinta varmistuu. Voi pyhä Pietari, 796 äänellä EU:ta horjuttamassa!
ERVV. Tuhlaajamaiden väliaikainen vippikassa, jonka kasvattamista Suomen hallitus vastustaa ärhäkkäästi -- ainakin vaaleihin asti.
EVM. Pysyvä vippikassa, johon etelän poijjaat voivat astella käsi ojossa kesästä 2013 alkaen.
Vastuu. Väliaikaisen ja pysyvän vippikassan ero on, että väliaikaisessa pankeilla ei ole vastuuta, mutta pysyvässä on. Ei tarvitse olla talouden nobelisti päätelläkseen, että pankit ja muut sijoittajat katoavat valtioiden lainamarkkinoilta kuin pieru Saharaan seuraavan parin vuoden aikana.
Pääoma. Riihikuivaa rahaa, jota Suomenkin pitää jatkossa lapioida pysyvään vippikassaan sellaiset puolitoista miljardia euroa. Tunnetaan myös tuhtina opuksena -- pikapuolin taas bestseller.
Soini Ykkönen. Kauhuskenaario koko Euroopalle. Kerrankin meistä puhutaan!

                                                                      Moni ihmetteli viime vuonna, mikä ihmeen kiire kaikilla kolmella energiayhtiöllä oli saada yhtä aikaa ydinvoimalupa. Vastaus tuli viime perjantaina Japanin Fukushimasta: ydinvoiman myötätuuli kääntyy nopeasti.
Jos unohtaisin sähkölaskuni paisumisen ja vanhat optiokohut, voisin hetken jopa sääliä Fortumia. Jo toisen kerran Fortumin toiveet Loviisan ydinvoimaluvasta ovat jäämässä vakavan turman jalkoihin.

1980-luvun puolivälissä silloinen Imatran Voima halusi rakentaa Suomen viidennen ydinvoimalayksikön Loviisaan, kunnes Tshernobylissä poksahti. Onnettomuuden jälkeen ydinvoimalupaan ei riittänyt enää valtioneuvoston siunaus, vaan ydinvoimasta piti äänestää eduskunnan suuressa salissa.
Kesti kuusitoista vuotta ennen kuin eduskunta toipui Tshernobylistä ja hyväksyi viidennen ydinvoimalan rakentamisen. Nyt se valmistuu toiselle puolelle Suomea Olkiluotoon -- ennemmin tai myöhemmin tai vielä myöhemmin.
Tällä kertaa Fortum ei pysty odottamaan kuuttatoista vuotta. Loviisan yksiköiden käyttöluvat päättyvät 2020-luvun lopulla, joten yhtiö haluaa luvan korvausinvestointiin mahdollisimman nopeasti.

Poliitikot keräävät nyt helposti irtopisteitä ydinvoiman vastustamisella, mutta asia ei ole kuitenkaan aivan näin simppeli.
Jos Fortum ei saa lähivuosina lupaa, se merkitsee Loviisan loppua ydnvoimapaikkakuntana. Erityisesti kokoomuksen ja SDP:n johtohahmojen olisi erittäin hankala ilmoittaa valtioenemmistöiselle Fortumille, että ruvetkaahan poijjaat ja Anne sulkemaan ovia Loviisassa. Myös keskustassa tämä vastuu ymmärretään.
Valistunut veikkaukseni on, että Fortumin lupaa ei mainita erikseen seuraavassa hallitusohjelmassa. Mutta jos kokoomus johtaa hallitusta, ydinvoimaan voidaan palata pienen hajuraon jälkeen hallituskauden lopulla.
Lähipäivät ja Fukushiman kriisin laajeneminen sanelevat Fortumin kohtalon tässä asiassa. Uskoisin, että eduskunta saa kaikesta huolimatta ydinvoimaluvan eteensä joskus keväällä 2014 ja äänestyksestä tulee äärimmäisen tiukka.