Thaimaallista

Opiskelin viimeiset neljä kuukautta Chulalongkornin yliopistossa. Rytmi siellä oli hieman erilainen kuin Suomessa. Ensinnäkin yleisille vapaapäiville osuvia tunteja ei koskaan jätetä pitämättä; ne vain yksinkertaisesti siirretään toiseen ajankohtaan. ”Vapaapäivät” eivät siis oikeastaan ole vapaapäiviä, vaan löytyvät myöhemmin edestä.

Chulalongkornin yliopistolta.

Koulua ei käydä pelkästään virka-aikaan maanantaista perjantaihin, vaan tunteja vensklataan aika mielivaltaisin ottein. Eräskin kurssi oli lukujärjestyksen mukaan määrä pitää aina maanantaiaamuisin. Puolessa välissä lukukautta opettaja ilmoitti, ettei hän tästä eteenpäin enää pääsisi silloin paikalle. Istuimme tämän seurauksena seuraavat kaksi kuukautta luokassa aina iltaisin ja lauantaisin. (Tämä ilahdutti erityisen paljon kaltaistani vaihto-oppilasta, joka oli suunnitellut itselleen kolmipäiväisen, matkustelulle aikaa jättävän lukujärjestyksen.) Syytä estyneisyydelleen saapua tunneille lukujärjestyksessä ilmoitettuna ajankohtana opettaja ei ikinä kertonut.

Luonnollisesti myös tenttiviikkoina monivalintoja ja esseevastauksia pakerrettiin ympäri viikon. Myös sunnuntaisin.

En oikeastaan tiedä, pitävätkö thaimaalaiset oikeasti koskaan lomaa. Aina, AINA, kun kävelen erään pienen (oikeasti, metri kertaa metri) vaatekojun ohi Siam Squaren sokkeloissa, siellä istuu sama kyömyselkäinen, vanha nainen silmät puoliummessa. Ikänsä puolesta hän näyttää kahdeksankymppiseltä ja siltä, että kuuluisi keinutuoliin neulomaan villasukkia, ei tinkaamaan t-paidoista turistien kanssa. Minun käy häntä sääliksi – eläkkeelle pääsy ei taida Thaimaassa olla samanlainen itsestäänselvyys kuin (ainakin vielä) Suomessa.

Yliopiston koripallokenttä.

Rantakaupungeissa henkilökohtaisen tuktuk- tai venekuskin saa palkattua itselleen koko päiväksi helposti 1000 bahtilla. He vievät kohteeseen, odottavat siellä kunnes asiakas on grillannut nahkansa mieleisekseen (tai vaihtoehtoisesti lähtevät mukaan patikoimaan vuorille ja luolastoihin, kuten meille kävi HuaHinissa), ja kuljettavat takaisin lähtöpisteeseen. Ei mitään kahdeksasta neljään-duunia.

Kotihotellini ulkopuolella päivystää joka päivä viiden-kymmenen miehen joukko moottoripyöräkuskeja odottamassa asiakkaita. Kerran jutellessamme kysyin heistä yhdeltä, pitääkö hän ikinä vapaata. Kuulemma ei. Kun sanoin, että mies ansaitsisi kunnon loman, hän nauroi ehdotukselle lähes kyyneleet silmissä.

Työmiehiä töissä.

Opiskelijoilla kyllä olisi periaatteessa mahdollisuus kesälomaan, mutta suurin osa heistä näyttää valitsevan mieluummin kesäyliopiston. Kesätyöt tuntuvat olevan aikamoinen harvinaisuus. Osa-aikatöitäkään thaimaalaiset nuoret eivät koulun ohessa tee – eräs heistä kertoi, että työssäkäyviä nuoria pidetään köyhinä.

Tai ehkä thaimaalaiset nuoret haluavat välttää työelämää niin pitkään kuin mahdollista, koska sen imaistua aikaa ”lomailulle” ei juuri jää.

Jos menette Bangkokin eläintarhaan (Dusit Zoo), muistakaa lähteä sieltä hyvissä ajoin ennen sulkemisaikaa eli kello 18:a.

Älkää ainakaan menkö matelijataloon kello 17.45. Älkää ainakaan viipykö siellä kymmentä minuuttia ja kävelkö sitten pahaa aavistamatta ovelle, josta pitäisi päästä ulos. Älkää ainakaan huomatko, että se ovi on lukossa. Älkää sitten kävelkö juuri astelemaanne reittiä takaisin etuovelle, josta alunperin tulitte sisään. Älkääkä tosissaan huomatko, että myös se ovi on lukossa. Älkää huomatko, että muita ovia ei ole.

Jos näin kuitenkin käy, älkää panikoituko ajatuksesta, että vietätte seuraavan yön krokotiilien, pythoneiden, kobrien sekä erinäisten muiden myrkyllisten matelijoiden keskellä. Unohtakaa mielessä käyvät ajatukset kiivetä muurien yli turvaan -- jos jollain ilveellä pääsisitte ylös asti, horjahtaisitte luultavasti viereiseen aitaukseen, jota ei sitten teidän tuurillanne asusta mikään söpö seepra vaan iso kissaeläin.

Ainoa hyvä ja toimivaksi havaittu keino tässä tilanteessa on huutaa kaltereiden läpi “HEEEELP!”. Ja sitten toivoa, että joku (varsin tyhjältä näyttävässä ympäristössä) kuulee sen.

Kun ohikulkenut eläintarhan työntekijä viimein on vapauttanut teidät häkistänne ja olette naurattaneet tarpeeksi muita ohjelmanumeroa katsomaan kerääntyneitä kollegoita, voitte kipittää kiltisti eläintarhan muurien ulkopuolelle. Ja pitää siitä lähtien mielessä, että 1) Thaimaassa aukioloajat eivät näköjään ole ihan niin minuutilleen (ja nimenomaan niin päin, että putiikki suljetaan mieluummin vähän aikaisemmin kuin myöhemmin), ja 2) tiloja ei juuri ole tapana tarkistaa sinne vahingossa loukkuun jääneiden turistien varalta.

Muistin vähän aikaa sitten, että tämä on matkailublogi. Haluaisitte siis ehkä nähdä kuvia muustakin kuin vaihdekepeistä ja roskakasoista. Saamanne pitää! Olen kiertänyt linssi ojossa pitkin huonosti lämmitettyä saunaa muistuttavaa Bangkokia. (Okei, oikeasti kiitos tästä kuuluu siskolleni, joka sanoi, että ota jotain kuvia sieltä kaduilta.)

Muuten: minua huvitti tänään suuresti, kun huomasin tuntevani oloni jotenkin tosi “autenttiseksi” matkustaessani tuktukilla. Sehän on sinänsä kai se kaikkein epäautenttisin tapa, jolla täällä voi liikkua. Mutta kaupungin rytmiä -- ja ah, sielua -- saa tuktukissa imettyä paljon paremmin sisäänsä kuin ilmastoidussa autossa! Siinä vain on sitä jotain, kun takapuoli liimautuu penkkiin kiinni, taipeet marinoituvat hiestä, naama pakokaasuista, ja itse hyllyy mukana kuin hyytelö muffinssivuoassa. Silmämunistakin saa jälkikäteen kaivella varsin kattavan edustuksen Thaimaan hyönteiskunnasta. Gotta love it.

Suihkulähde - tai vesi-installaatio, mikä lie - Central Worldin edustalla.

Samainen vesi-installaatio. En saa näistä tarpeekseni.

Katukauppaa.

Kotitaloni läheistä idylliä. Nauratti, kun kuulin, että vaihtareilta kerätään vaatteita vietäväksi Khlong Thoein slummeihin - FB:n "paikannin" sijoittaa meidän osoitteemme juurikin tuohon samaiseen naapurustoon

Huu, korkea torni.

Vihreää.

Ei kuvia Bangkokista ilman kuvia liikenteestä?

Julkkis?

Tervetuloa kalastamaan.

Tällaiset oppitunnit olisivat kelvanneet minullekin...

Taksi-paparazzi iski jälleen.

Olen tottunut siihen, että thaimaalaiset taksikuskit tykkäävät koristella autojaan. Onhan se ihan luonnollista sisustaa paikka, jossa viettää suuren osan valveillaoloajastaan, mieleisekseen. (Itse en jostain syystä ulkomailla ollessani kuulu näihin ihmisiin. Siinä, missä muut vaihto-oppilaat ovat kodinomaistaneet huoneitaan tauluilla, lampuilla ja kasveilla, minun matkalaukkuni on edelleen lattialla tasan siinä kohdassa, mihin sen tullessani tyrkkäsin -- auki, valmiina lähtemään.)

Useimmat kuskit laittavat esille buddha-patsaita ja kukkaseppeleitä. Tänään kuitenkin kohtasin tuon yllä olevassa kuvassa näkyvän objektin.

Ei sen olemuksesta tietysti ole epäselvyyttä: virkkuu/neulosluomukseen (koska näiden kahden käsitteen eroavaisuus ei ole tähän ikään mennessä selvinnyt minulle, valveutuneemmat käsityöihmiset voivat halutessaan tarkentaa) kääritty vaihdekeppihän se siinä.

Eikä siinä vielä kaikki! Myös vilkut olivat tietysti ansainneet omat töppösensä.

…. ja hei, mitä olisivat ikkunanpielet ilman somia pikkuverhoja!

Näin.

Tämän kaiken suloisuuden (?) ja vaaleanpunaisuuden jälkeen minun tekee mieli vertauskuvallisesti ravistella itseäni ja laittaa esille jotain rumaa.

Esimerkki thaimaalaisesta jätehuollosta kelpaa hyvin.

Soitin viikonloppuna ensimmäistä kertaa asuintaloni turvamiehelle tilatakseni taksin. Yleensä kävelen kadulle ja pysäytän sellaisen lennosta, mutta nyt halusin päästä auton sisään heti porteilla, jotta välttyisin thaimaalaista uutta vuotta juhlivien vesi- ja jauhopommituksilta.

Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Turvamies (thain kielellä): Sawadekaa.
Minä: Sawadekaa. I would like to order a taxi.
Turvamies: You say?
Minä: Yes, I would like to order a taxi.
Turvamies: Taxi…
Minä: Yes, a taxi.
Turvamies: Where?
Minä: To CentralWorld.
Turvamies: CentralWorld…
Minä: Yes.
Turvamies: Room number?
Minä: 223.
Turvamies: 223. Okey, sawadekaa.

Tässä vaiheessa turvamies laittoi luurin kiinni. Selvä, ajattelin – odotellaan, että tulee soitto lähteä alakertaan.

Kuluu viisi minuuttia. Kymmenen. Viisitoista. Kaksikymmentä. Kaksikymmentäviisi. Kun olen odottanut puoli tuntia, päätän soittaa uudestaan samalle turvamiehelle.

Minä: Hello, I’m from room 223, I ordered a taxi a while ago. Do you know how long it will take?
Turvamies: Umhh….
Minä: I’m from room 223, I ordered a taxi. How long will it take?
Turvamies: You… taxi… room number?
Minä: Yes, my room number is 223.
Turvamies: 223. Aa, Central World?
Minä: Yes, to Central World.
Turvamies: No taxi.
Minä: No taxi?
Turvamies: No taxi.
Minä: Okey, thank you.

Laskin luurin alas ja mietin, mitä hittoa juuri tapahtui. Olen tottunut siihen, että kommunikointi thaimaalaisten kanssa ei aina suju toivotulla tavalla (söinhän viimeksi tunti sitten jälleen aivan muuta ruokaa kuin sitä, jota tilasin osoittamalla suoraan listasta haluttua annosta).

Ehkä minun ei kuulukaan ymmärtää. Vai ymmärtääkö joku muu?

Jos jotakin jään täältä Thaimaasta lähtiessäni ikävöimään, niin jäätelöä! Dairy Queenista saatava Oreo Blizzard (vaniljajäätelöä, johon on sekoitettu Dominon kaltaista Oreo-keksiä) on yksinkertaisesti älyttömän hyvää.

Dairy Queenin lisäksi Thaimaasta löytyy monia muitakin jäätelöbaareja. Mietin, miksei Suomessa ole samanlaista jäätelökulttuuria, kunnes muistin, että elämme puolet vuodesta käytännössä pakastimessa. Sillä saattaa toki olla jotain tekemistä asian kanssa.

Vaikka kuvan perusteella niin voisi päätellä, en ole palannut (syksyiseen?) Suomeen. Täällä ukkosti ja satoi kunnolla viime viikonloppuna. Eikä haitannut ollenkaan, sillä edeltävät päivät oli tullut hikoiltua saunaa muistuttavissa olosuhteissa.

Sään suosiessa sisällä oloa menin elokuviin. Thaimaalaisten lisäksi muutama muukin länsimaalainen oli päätynyt samaan ratkaisuun -- ja heidän puolestaan täytyi todella hävetä. Samalla, kun koko muu sali nousi ylös kunnioittamaan kuninkaalle osoitettua laulua (täällä valkokankaalla esitetään aina ennen näytöksen alkua video kuninkaasta, ja silloin kuuluu nousta seisomaan), nämä pari sankaria kokivat asiakseen jäädä röhnöttämään tuoleille, heittämään läppää ja rapistelemaan kovaäänisesti eväitään.

Kuninkaan kuva Bangkokissa.

Myönnetään, että tapa kummastutti aluksi itseänikin. Myönnetään, että tunnen edelleen sitä noudattaessa oloni kiusaantuneeksi. Myönnetään, että mietin, että Suomessa tällainen ei menisi läpi.

Mutta nyt ei olla Suomessa. Huolimatta siitä, kuinka typerältä tai “väärältä” jokin asia itsestä tuntuu, noita kansallislaulun läpi sipsejä mussuttaneita miehiä on vähän vaikea ymmärtää. Kuningas on Thaimaassa valtavan arvostettu hahmo, ja hänen pilkkaamisestaan voi joutua jopa vankilaan. Jos siis ei hyvien tapojen, niin ainakin oman itsesuojelun vuoksi joskus kannattaisi vain myötäillä mukana.

Ei tarvitse olla samaa mieltä. Mutta ei myöskään ylimielinen.

Ennen kuin tulin Thaimaahan sain lukea ja kuulla useaan otteeseen, että maa (ja varsinkin Bangkok) on oikea shoppailijan paratiisi: kaikkea saa, ja halvalla. Tuota ennakkokäsitystä pitäisi mielestäni hieman kyseenalaistaa.

Kyllä, täältä saa kaikkea. Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla ostoskorin voi perinteisten tuliaisten lisäksi täyttää vaikka koiran- tai kissanpennuilla, oravilla, liskoilla, kyyhkysillä tai kilpikonnilla (papereiden perään tuskin kannattaa kysellä).

Kyllä, kaikkea saa halvalla. Yksinkertaisimmat sandaalit vaihtavat omistajaa parilla eurolla ja paksun huivin saa omakseen vajaalla vitosella (se, ovatko kyseessä aidot Havaianakset tai kashmir jääköön jokaisen itsensä pääteltäväksi).

Bangkok kuitenkin kompastuu ostosten suhteen siihen, mikä varmaan useimpia etukäteen houkuttaa kaikkein eniten: vaatteisiin. Ei sillä, etteikö niitä olisi! Jos pyörii esimerkiksi “keskustassa” Siam Squaren sekä Siam Paragon-, Siam Center- ja MBK-ostoskeskusten ympäristössä, rekkejä tulee vastaan joka puolella. Kauppakeskukset ovat niin suuria ja ostoskujat niin sokkeloisia, että kokeneempikin shoppailija suorastaan lamaantuu. Niitä vähän aikaa kierreltyä alkaa tuntua siltä, että pyörii ympyrää. (Ja niin todennäköisesti pyöritkin.)

Totuus on kuitenkin se, että täsmälleen samoja vaatteita myydään lähes joka puolella, enkä puhu nyt vain mistään I <3 Bangkok -t-paidoista. Jos mieltä jäävät kaihertamaan ihanat kengät, joita ei tullut ostettua, ei hätää -- 20 metrin päässä ne tulevat vastaan uudestaan! Olenkin alkanut epäillä, että keskustan ostostarjontaa pyörittää jonkinlainen mafia. Jossain kaupungin laitamilla on pakko olla tehdas, josta kaikki “yksilölliset thaimaalaisten suunnittelijoiden” tekemät vaatteet lähetetään muutaman korttelin ja parin ostoskeskuksen alueelle rahaa takomaan. Shoppailijalle tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että paljous on silmänlumetta.

Toiseksi, siitä näennäisestä vaatteiden runsaudesta mahtuu tavallisen suomalaisen päälle ehkä yksi kymmenesosa. Kun meidän karjalanpaistilla jalostettuja vartaloitamme änkee linnunluisten aasialaisten hihansuista, saumoista kuuluu kräts. Varaudu siis siihen, että myyjät hymyilevät sinulle maireasti ennen kuin ehdit suutasi avatakaan “yes, have extra large, big size”. (Tässä yhteydessä mainittakoon, että olen itse hädintuskin 160-senttinen enkä leveydessäkään kovin mahtava.) Suomen vaatekokoa voi siis pyöristää Thaimaassa huoletta pari numeroa ylöspäin.

Kolmanneksi, harvassa paikassa täällä vaatteita saa sovittaa päälle. Kun itse palasin ensimmäiseltä ostosreissultani “mahtavien löytöjen” nostattamassa endorfiinihumalassa, masennuin aika nopeasti: vain noin puolet vaatteista oli lopulta hyviä. Osa oli, kuten aiemmin mainittu, liian pieniä, osa taas näytti muuten vaan päällä hieman erilaiselta kuin henkarissa.

Kaiken lisäksi aasialaisilla on vaatteiden suhteen varsin omintakeinen tyylinsä. Heti, kun ehdit innostua jostain rekissä roikkuvasta mekosta, siihen onkin ynnätty metrin kokoinen glitter-rusetti tai outo anime-sarjakuva.

Ei muuta kuin hauskoja ostoshetkiä!

PS. Tästä kaikesta huolimatta epäilen, että omakin matkalaukkuni tulee natisemaan liitoksissaan toukokuun lopussa.

Jäi Mombasaan Phuketiin vain päivä elämää
Ja elämään nyt Phuket vain jää
Kuuman kostean minä tunsin Phuketin
Ja meren taivaan Afrikan Aasian

Näillä hieman muunnelluilla lyriikoilla voisin kuvata hiljattain Phuketissa vietettyä viikkoa. Ehkä hieman kornia, mutta kuvastaa sieltä jääneitä fiiliksiä -- ensimmäistä kertaa tuli tunne, että tänne on ehdottomasti päästävä uudestaan!

Joku jo totesi, että en ole nähnyt oikeaa Thaimaata. Itselleni Phuket tuntui juuri oikealta. Aina on niitä, jotka mittaavat kokemusten arvokkuutta sillä, kuinka syvällä viidakossa/rähjäisissä oloissa/nuhruisissa bambumajoissa sitä onkaan tullut kyyhötettyä ja järsittyä heinäsirkkoja. Itse taas olen enemmän kuin onnellinen kiertäessäni vaikka sitten niitä joidenkin mielestä epäoikeita turistikohteita, etelän rantoja ja saaria. Itse asiassa Suomen ilmastoa ajatellen en voisi käyttää tätä vajaata puolivuotista juuri mieluisammalla tavalla.

Tässä nyt sitten kuvia siitä epäaidosta Thaimaasta

Khai Island.

Phi Phi.

Coral Island.

Viidakkoranta Nui Beach.

Skootteri on Phuketissa ehdoton kulkuväline, sillä saarta pääsee näkemään helposti ja edullisesti.