Studio55

Tullessani lentokentälle tapasin ujosti hymyilevän Markku Veijalaisen matkalla Lontooseen. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän saman päivän aikana yritti päästä matkaan. Ensimmäinen yritys tyssäsi virkailijaan, joka totesi Mapen passin vanhentuneeksi. Elettiin lokakuuta ja passi oli vanhentunut jo elokuussa. Ympärillä olevat Studio55-matkalaiset hymyilivät hellästi. Olisiko Veijalaisen matka nyt tässä? Herra Beatles oli matkan moottori ja sielu.

Raportin mukaan tieto passittomasta “televisioherrasta” levisi laajasti lentokentällä. Kateuteen ja vahingoniloon taipuvaiset suomalaiset haistoivat jo haaskan. Siitä vaan soittelemaan lööppilehdille ja ehkä kännykkäkamerastakin olisi hyötyä.

Studio55-ohjelman juontaja, toimittaja ja kuvaaja selvisi kuin selvisikin pinteestä. Poliisi auttaa aina. Pikapassi olisi saatavilla korvausta vastaan. Fiksuna miehenä Veijalainen kuljettaa mukanaan passikuviaan. Taas tuli pieni mutka matkaan. Poliisin mielestä ne olivat liian vanhoja. Veijalainen ei näyttänyt Veijalaiselta. Taas poliisi ojentaa auttavan kätensä. Korvausta vastaan he myös kuvaavat passittomat ja muistamattomat matkalaiset.

Mape ei olisi Mape, ellei hän silmät loistaen olisi kertonut miten hienot laitteet poliisilla oli. Ajatella, kamera toimi automaattisella komennuksella, taustat olivat digitaaliset ja valot asennettiin siitä vaan. Tosi hienoa!
Kuinka yli kuusikymppinen voi olla niin lapsellisen innostunut tapahtumista jotka liittyvät vanhentuneeseen passiin?

Me muut Lontoon matkalaiset olimme tosi kiitollisia siitä, että Mape oli ajoissa kentällä jotta hän ehti tarkistaa poliisin tekniset laitteet ennen viimeistä kuulutusta ihanalle matkalle. Kiitos kaikille Studio55-matkalaisille ja suuri kiitos kaikille jotka myötävaikuttivat siihen, että Mape oli kanssamme Lontoossa.

Olin Helsingin uimastadionilla vesijuoksemassa kesän viimeisenä aukiolopäivänä. Kuntoa pitää nostaa, totta kai.

Viereisellä radalla ui vastaan Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Timo Peltovuori. Tiesin, että keskusliitto on ollut rahoittamassa Prinsessa-elokuvaa, joten minulla oli uutisia hänelle. Vauhdissa keskustelutuokio oli lyhyt.

-Pirkka-Pekka Petelius tulee 12. lokakuuta Studio55:een kertomaan roolistaan elokuvassa.
-Hyvä tietää, pistän sanaa kiertämään meilläkin, sanoi Peltovuori.

Timo kauhoi eteenpäin ja minäkin juoksin minkä kerkesin. Pian kohtasimme uudelleen.

-Tiedätkö muuten, onko PP:n roolihahmon Kuronen ollut oikeasti olemassa?
- Kyllä on, hän on yhdistelmä kahdesta eri henkilöstä.

Matka jatkui, kunnes tuli taas hetki muutamalle sanalle.

-Laitan tarkemmat tiedot Kurosesta sähköpostina, sanoi Timo.

Seuraavan päivänä sain postia Prinsessa-elokuvan ohjaajalta Arto Haloselta ja Timo Peltovuorelta Pirkka-Pekan roolihahmosta. Ne viestit ovat niin mielenkiintoisia, että haluan pitkittää jännitystä ja jättää kertomiset lähetyspäivään.

Pian tämän jälkeen soitti ystäväni Lissu ja sanoi, että hän oli Yrjönkadun uimahallissa vahingossa kuullut, kun pari rouvaa oli keskustellut Studio55:stä perusteellisesti.

Sitten soitti ystäväni Helena, joka oli kuullut Espoonlahden uimahallissa pariskunnan juttelevan Studio55:stä. Molemmat ystäväni halusivat meidän toimituksessa tietävän, että ohjelmasta puhutaan hyvää.

Uima-altaassa voi siis tiedottaa, onkia taustamateriaalia, kuulla palautetta ja tavata vanhoja tuttuja.

Uima-allas toimii myös urheilupaikkana.

Studio55-ohjelman kalastusasiantuntija Martti Lohi johdatteli meitä kalastuksen saloihin. Rauhallinen kerronta vei mennessään ja kuvat luonnosta imaisivat katsojan irti tuolista muistojen pariin.

Ensimmäiset kalamuistot liittyvät ravustukseen. Kummitätini johdatteli meitä lapsia suuren salamyhkäisyyden vallitessa Kongon rapujoelle Keimolassa. Syyspimeydessä hengitimme jännityksestä sisäänpäin. Pienet taskulamput ja lyhdyt valaisivat joenpintaa. Varmasti se joki nyt on kutistunut ojaksi. Ravut nostettiin joesta suuren ihmetyksen vallitessa. “Nehän ovat eri näköisiä, kuraisen harmaita”!

Vastaavanlainen pettymys sattui aikuisena kun Kongon joki oli vaihtunut Saaristomeren kala-apajaan. Verkossa oli ruma ja rupinen kampela. Oliko saastuminen jo pilannut kauniit kampelat? Naapurin Martti hätisteltiin apuun. Mies oli koko ikänsä asunut saarella ja tiesi tästäkin asiasta kaiken. Olimme saaneet elämämme ensimmäisen piikki-kampelan. Se oli ja on yhtä hyvä kala kuin sen kauniimpi sisar-kampela. Kampelat ovat nykyisin hyvin harvinaista herkkua.

Verkkokalastuksemme on vuosien mittaan laantunut. Lahden poukamassa naapuri on rauhoittanut kalavetensä. Sekin on kannanotto luonnon puolesta. Ensisijainen syy kalaretkien harvenemiseen lienee karumpi. Minulle tuli sellainen olo, että kun soutelimme verkoille, naapurit kerääntyivät katsomaan näytelmää. Mitä se mies nyt huutaa sille naiselle ja koska se nainen lyö sitä miestä airolla päähän. Tämä oli kriisin paikka. Mies ajattelee eri tavalla kun nainen. Komento: “Souda tuuleen” ei aina ole helppo toteuttaa, ainakaan heti. Toinen komento myrskyisellä merellä joka aiheuttaa värinää on ” Pidä vene paikoillaan”.

Sielu voi nyt paljon paremmin kun yhdessä käymme kalastajan kojulla ostoksilla. Tämä nykyinen tilanne on tietenkin vähentänyt ohjelmatarjontaa laitureilla.

Kertokaa kalastuskokemuksistanne. Ehkä harrastus elpyy?

Oikein mainiota kesän jälkeistä elämää kaikille viisvitoslaisille! Studio55 on käynnistynyt taas väkevästi tv:ssä. Kesällähän puheenaiheita puurrettiin näille nettisivuille keskeytyksettä. Paljon mielenkiintoista on luvassa myös koko syksyn sekä ruudussa että netissä. Kannattaa katsoa, lukea ja ennen muuta ottaa kantaa. Suosittelen vilpittömästi kaikille kokemuksen syville rintaäänille rekisteröitymistä ja liittymistä ahkerasti keskustelevien ja kantaa ottavien viisvitoslaisten räväkkään ryhmään.

Maanantaina 30. elokuuta Pirjo paneutuu tv-lähetyksessä yhdessä elinluovutustoimintoja koordinoivan sairaanhoitaja Carola Schaumanin kanssa elinsiirtotilanteeseen Suomessa. Nettisivuilla on tarjolla tuhti paketti kiinnostavia ja koskettavia juttuja elinsiirroista ja niiden merkityksestä.

Elokuun alusta lähtien omaisilla ei Suomessa enää ole mahdollisuutta estää lääkäreitä hyödyntämästä kuolleen henkilön elimiä. Uudistus on hyvä. Se helpottaa osaltaan pulaa siirtoelimistä ja voi näin monissa tapauksissa pelastaa ihmishenkiä.

Lääkärit suosittelevat joka tapauksessa kaikkia kynnelle kykeneviä tekemään elinsiirtotestamentin. Siinä jokainen voi yksiselitteisesti kertoa, mitä elimiä haluaa luovuttaa ja mihin tarkoitukseen.

Täällä Saksassa elinsiirrot nousivat tapetille reilu viikko sitten, kun entinen ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier ilmoitti luovuttavansa toisen munuaisensa vakavasti sairaalle vaimolleen. Ulkoministerin päätöstä kehuttiin ja kiiteltiin vuolaasti. Saksassa pula siirtoelimistä on vielä huutavampi kuin Suomessa ja myös lainsäädäntö laahaa jäljessä verrattuna moniin muihin Euroopan maihin.

Perehdyin 2000-luvun alussa tämän elinsiirto-ongelman synkkiin, suorastaan rikollisiin puoliin. Lehdet olivat tuolloin tehneet paljastuksia, joiden mukaan monille vauraille saksalaisille tehtiin elinsiirtoja Turkissa, loistohotelleihin rakennetuissa laittomissa ”sairaaloissa”. Siirtoelimiä hankittiin Itä-Euroopasta, erityisesti Romaniasta – tietysti laittomasti.

Lähdin näiden juttujen perässä Romanian itäosiin, missä poliisit vahvistivat, että siirtoelinkauppa oli järjestäytyneen rikollisuuden käsissä. Elimiä saatiin pilkkahinnalla erityisesti maan surkeissa oloissa elävältä mustalaisväestöltä.

Tapasin nuoren mustalaismiehen, joka esitteli pitkää arpea kyljessään. Hän oli myynyt toisen munuaisensa saadakseen rahaa omaan asuntoon. Mies pääsi pois maakuopasta, jossa hänen vanhempansa asuivat, mutta kyseenalaisissa olosuhteissa tehdyn leikkauksen jälkeen terveys ei ollut koskaan palannut entiselleen. Todennäköisesti myös tämän miehen munuainen oli myyty monisatakertaisella voitolla laittomille salaisille elinsiirtoklinikoille.

Laiton siirtoelinkauppa ei kukoista enää samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Silti jokaisen, joka harkitsee elinsiirtotestamentin tekemistä tai tekemättä jättämistä, kannattaa muistaa myös niitä, joilta elimiä on suorastaan ryöstetty siirrettäviksi.

Tapio Nurminen / Studio55-München / 27.8.2010

P.S. Niille, joita aihe kiinnostaa ja jotka eivät ole ruutujen ääressä, kun Pirjo keskustelee sairaanhoitaja Carola Schaumanin kanssa maanantaina 30. elokuuta: lähetyksen voi varsinaisen lähetyspäivän jälkeen katsoa koska tahansa halutessaan mtv3.fi:n Katsomo-palvelusta. Siihen voi klikkautua näiltä sivuilta.

Pirjo keskustelee tulevana tiistaina Studio55 – ohjelmassa sairaanhoidon nykytilasta HUSin eli Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin johtajan Aki Lindénin kanssa. Teema kuuluu näihin ikuisuusaiheisiin, joista on käyty kiivaita väittelyitä niin kauan kuin jaksan muistaa.

Meidän terveytemme maksaa yhteiskunnalle miljardeja ja ainakin kahvipöytäkeskusteluja kuuntelemalla saa sen käsityksen, että rahalle ei aina saada täyttä vastinetta. Mutta kenelläkään ei tunnu olevan vastausta siihen, miksi näin on.

Aihe on ymmärrettävästi sen verran monimutkainen kokonaisuus, että amatöörin on vaikea ymmärtää ongelman kaikkia hienouksia.

Keskustelin kerran aiheesta erään pohjoisen lääkärin kanssa, joka totesi viettävänsä suurimman osan ajastaan autossa matkalla yhdestä terveyskeskuksesta toiseen. Ongelmana oli se, että haja-asutusalueilla jokainen pieni paikkakunta halusi pitää oman terveyskeskuksen, mutta omaa lääkäriä niihin ei sitten enää löytynytkään.

Päättäjien kaunis ajatus oli tietysti se, että kuntalaisten ei tarvitsisi matkustaa pitkiä matkoja lääkäriin. Lopputuloksena oli tehoton järjestelmä, jossa – kuten lääkäriystäväni kertoi – potilailla oli lyhyt matka lääkäriin, mutta lääkäreillä ei ollut juurikaan aikaa potilaille, koska he istuivat autossa matkalla potilaiden luo.

Yhteiskunnan kannalta olisi ollut tehokkaampaa, jos lääkärit olisivat istuneet yhdessä paikassa ja potilaita olisi tuotu heidän luokseen -- vaikka pitkienkin matkojen takaa.

Ilmeisesti tällaisia ajatuksia on liikkunut esimerkiksi Hämeenlinnan päättäjien keskuudessa, kun eräs tuttavani määrättiin tutkimuksiin naapurikaupunkiin Riihimäelle. Operaatiossa tarvittava laite löytyi toki Hämeenlinnastakin, mutta siihen oli sillä hetkellä pitkä jono. Samaan aikaan Riihimäellä kyseinen kallis laite oli vapaana, joten oli järkevämpää lähettää potilas Riihimäelle ja korvata hänelle matkakulut vaikka taksilla.

Tehokkuutta sairaanhoitoon haetaan edelleen muun muassa Helsingissä oma hoitaja – lääkäri työparin avulla. Tavoitteena on siirtää osa lääkärin työrutiineista sairaanhoitajille, jotta lääkäreille jäisi enemmän aikaa itse potilaille. Potilas ottaa ensin yhteyttä hoitajaan, joka sitten arvioi ammattilaisena hoitotarpeen.

Kuulostaa järkevältä. Toivottavasti se toimii näin myös käytännössä.

Itselläni on tästä järjestelmästä kokemuksia jo muutaman vuoden takaa. Tapahtumapaikkana oli Turun yliopistollinen keskussairaala TYKS.

Sain silmääni jonkinlaisen tulehduksen, niin että se oli aamulla aivan punainen. Kiirehdin TYKSiin ja ulkopaikkakuntalaisena en tietenkään tiennyt, missä suuren sairaalan silmäklinikka sijaitsi.

Kysyin vahtimestarilta neuvoa. Hän katsoi punaista silmääni ja totesi, että ei tähän mitään silmäklinikkaa tarvita. Naapurissa hänen mukaansa apteekki, jossa osattaisiin neuvoa minulle sopivat silmätipat. Hänen vaimollaan oli kuulema ollut samanlainen vaiva ja se meni ohi päivässä hyvien silmätippojen ansiosta.

Kiitin neuvosta ja menin apteekkiin. Vahtimestari oli ammattimies. Tulehdus parani päivässä. Lääkärin kallis työaika säästyi muille potilaille.

Turussa ollaan siis edelläkävijöitä tässäkin asiassa.

Mape

Studio55:n tekemiseen liittyy hienoja kohtaamisia, mutta yksi on lajissaan ylittämätön.

Puhun MTV:n vahtimestarista. Hänellä on aina mukava sana sanottavana tai hauska juttu kerrottavana, kun tulen töihin. Hän on hienotunteinen ja kohtelias. Yrityspsykologit voisivat laskea, mitä ystävällinen vastaanotto ovella vaikuttaa työpaikan ilmapiiriin. Paljon, sanon minä.

Vahtimestari on ovella vastassa, kun Huomenta Suomen, Uutisten ja Studio55:n vieraat saapuvat studiotaloon. Hän saa aamuisin listan tulijoista. Vahtimestarimme ei vain silmäile listaa, vaan tutustuu heihin hakien tietoa esimerkiksi netistä. Usein hän tuntee saapujat niin hyvin, että toimittajat voisivat kysyä häneltä, mistä keskustelevat studiossa vieraiden kanssa.

Kerran vahtimestari tuli ovella vastaan villapampula kädessään. Se oli pudonnut villatakistani pihalla. Hän oli nähnyt tapahtuman ikkunasta ja lähtenyt hakemaan talteen, kun ei ehtinyt tavoittaa minua. Hän on sittemmin vartioinut koruja, patsaita, kirjapinoja, tauluja, yrttejä, mitä ikinä on ohjelmissa tarvittu.

Eräs Studio55:n vieras kertoi, että vahtimestari oli auttanut häntä erityisellä tavalla. Mies oli mennyt vierastamme parkkipaikalle asti vastaan ja etsinyt hänelle sopivan ruudun. Autossa oli tavaraa, joten vahtimestari tarttui oitis kantamuksiin ja toi perille. Hän myös kantoi tavarat takaisin autoon. Vahtimestarillamme ei ole tapana sanoa ”kävele lämpiöön tuota punaista viivaa pitkin”, vaan hän saattaa vieraat perille.

Eräänä aamuna vahtimestari näki, että työtoveri tulee MTV:n pihaan taluttaen polkupyörää. Pyörän omistaja jätti ajokkinsa seinustalle ja meni sisään viereiseen rakennukseen. Vahtimestari arveli, että pyörässä on vikaa, kun sillä ei ajeta ja meni katsomaan. Niin olikin, ketjut olivat pudonneet paikoiltaan. Vahtimestari kääri hihat, laittoi ketjut paikoilleen ja palasi työpaikalleen. Pyörän omistaja oli tietenkin kiitollinen avusta ja kertoi, että oli töihin tullessaan joutunut työntämään pyörää pari kilometriä.

Tätä kirjoittaessani vietetään kansallista naapuripäivää. Jos ottaisimme vahtimestariltamme oppia edes vähän, naapuripäivä onnistuisi yli odotusten ja miksei myös työpäivä ja vaikkapa koko elämä. Suomessa palkitaan vuosittain skoude, journalisti, esikoiskirjailija, mainoksentekijä ja moni muu. Kun vahtimestareita aletaan palkita, minulla on ehdotus.

Hyvää kesää, ystävät! Seurustelkaamme kesän ajan osoitteessa www.studio55.fi. Siellä ovat näkyvissä myös Studio55 lähetykset. Näkemisiin ja kuulumisiin!

Pirjo

Olen kohtuullisen kovaan ääneen ollut aina kannattamassa sitä, että hyvästä pitää voida pyytää ja siitä pitää myös maksaa kunnollinen korvaus. Tämä koskee niin tavaroita, palveluita kuin työvoimaakin.

Täällä Saksassa erityisesti vähittäiskaupassa on tässä suhteessa menty jo pitkän aikaa huonoon suuntaan. Päivittäistavaroilla, ennen muuta elintarvikkeilla, ei tavallisen kuluttajan silmissä ole enää mitään järkevää arvoa. Hinnan ja tuotantokustannusten suhde vääristyy, kun määrät ovat massiivisia ja markkinaosuuksista kilpaillaan säälimättä.

Onneksi luomuinnostus on tuonut mukanaan uudenlaista ajattelua. Ekologisesta lähiruuasta ollaan valmiita maksamaan sellaisia reiluja hintoja, joilla luomun tuottaminen kannattaa.

Kansainvälisissä suurpankeissa on viime vuosina tapahtunut toisenlaisia ylilyöntejä. Vaikka arvopaperi- ja valuuttamarkkinoilla spekuloineet niin sanotut vipurahastot olivat vuonna 2008 ajamassa koko kansainvälistä taloutta ennennäkemättömään kriisiin, parinkymmenen suurimman rahaston johtajat nostivat jo viime vuonna yhteensä yli 26 miljardin euron bonukset. Kyllä – 26 miljardin! Kyseessä ei ole väärinkäsitys eikä pilkkuvirhe.

Tällaiselle summalle ei voi olla mitään järjellisiä perusteita missään olosuhteissa.

Olin jokin aika sitten tilaisuudessa, jossa maailman suurimman autoteollisuusalihankkijan Boschin pääjohtaja Franz Ferenbach arvosteli kitkerästi tällaisia suunnattomia bonuksia. Ferenbach muistutti, että näiden palkkioiden pohjana olevat voitot on tehty puhtaalla spekuloinnilla, joka ei lopulta tuota mitään, sillä ei ole minkäänlaista reaalitaloudellista merkitystä.

Ferenbach on taatusti oikeassa. Jos tuota 26 miljardia olisi jakamassa 1000 johtajaa, tasajaolla jokainen saisi 26 miljoonan palkanlisän. Maalaisjärjellä ajateltuna 10 prosentin lisäpalkkiokin olisi jo vähintäänkin riittävä. Se tarkoittaisi 2,6 miljoonan henkilökohtaista bonusta vuodessa. Tiettävästi tuon huikean 26 miljardin jakajia oli vielä selvästi näitä tässä tehtyjä oletuksia vähemmän.

Parhaat miehet ja naiset ansaitsevat parhaan korvauksen, oli ala mikä tahansa. Siitä me Studio55:n tekijät ja käyttäjät olemme varmasti yhtä mieltä. Jossain kulkee kuitenkin se raja, jolloin paras korvaus on riittävä.

Tapio Nurminen / Studio55-München

P.S. Suomalaisen harmonikkamusiikin teräsvaari Veikko Ahvenainen vieraili Studio55:n lähetyksessä 23. huhtikuuta. Olipa mainio esimerkki siitä vanhasta viisaudesta, jonka mukaan vierivä kivi ei sammaloidu. Katsokaa ihmiset lähetys tästä linkistä ja lukekaa saman päivän nettisivulta mainioita juttuja harmonikasta ja sen soittajista. Allekirjoittanut on itse välttävä autotallihaitaristi. Siitä tämä innostus.

Viimeksi toivotin hyvää pääsiäistä. Nyt on aika toivottaa railakasta vappua!

Suomen tämän hetken kuuluisimpien isoäitien, egyptiläisen Eveline Fadayelin ja venäläisen Irina Antonovan kohtalo on tuonut uuden vaihteen keskusteluun ulkomaalaispolitiikasta.

Fadayelin ja Antonovan käännyttämistä Suomessa asuvien perheidensä luota on helppo vastustaa inhimillisin perustein. Samoin perustein päätöksen puolustajia on vaikea ymmärtää. Vanhuksille ja heidän perheilleen raastavinta on epävarmuus, joka jatkuu edelleen, koska poliisi on päättänyt lykätä käännytyspäätöksen täytäntöönpanoa.

Toisaalta harva meistä haluaa, että oleskelulupapäätöksillä avataan ovia niille ulkomaalaisille, jotka haluavat ennen muuta päästä nauttimaan Suomen asumisperusteisesta sosiaaliturvasta.

Ulkomaalaisten mummojen asema on käynnistänyt myös toisen tärkeän keskustelun. Sulavien lumikasojen keskellä puhutaan nyt yhä enemmän myös siitä, olisiko meidän pidettävä paremmin huolta omista isovanhemmistamme? Moni on pysähtynyt pohtimaan, pitäisikö ydinperheen käsitettä Suomessa laajentaa? Miksi mummot ja vaarit eivät juridisesti eivätkä myöskään käytännössä ole enää ydinperheen jäseniä?

Unohdetaan hetkeksi juridiikka ja mietitään nimenomaan käytäntöä.

Mitä etelämmäksi Euroopassa mennään sitä kiinteämmin mummot ja vaarit kuuluvat tavallisten perheiden arkeen. Vaikka eri sukupolvet eivät enää asuisi saman katon alla, päivällistä syödään yhdessä ja huolta pidetään puolin ja toisin. Heikkokuntoisia isovanhempia ei sysätä laitoksiin ja toisaalta vetreimmät osallistuvat aktiivisesti lasten hoitamiseen ja muihin arkiaskareisiin.

Voimme kai reilusti myöntää, että Suomessa tämä hyvä perinne on hiipunut lähes tyystin.

Suomessa ollaan tyytyväisiä, kun isovanhemmat elävät ”omaa elämäänsä” eivätkä ”puutu perheen asioihin”. Kun välimatka isovanhempiin on ”riittävän pitkä”, yhdessä ollaan vain juhlapyhinä, jos silloinkaan. Kun verovaroilla ylläpidetty vanhustenhuolto pettää, sitä sätitään kiivaasti, mutta harvoin tartutaan itse toimeen ja otetaan vastuu vaarin hoitamisesta omille harteille. Liian usein isovanhemmat jäävät vaikealla hetkellä oman onnensa nojaan.

Vaikka ydinperheen määritelmän laajentaminen isovanhempiin on ongelma lainsäätäjälle ja lakia tulkitseville virkamiehille, me tavalliset pulliaiset voimme pitää aktiivisemmin huolta omistamme. Ennen muuta on hyvä muistaa, että meillä on aina opittavaa vanhemmalta sukupolvelta – myös silloin, kun ne tuhanteen kertaan kuullut tarinat alkavat ymmärrettävästi kyllästyttää.

Tapio Nurminen / Studio55-München

P.S. Kaikkien valokuvauksesta kiinnostuneiden “viisvitoslaisten” kannattaa palata katsomaan 25.3. lähetystä ja lukemaan sen päivän nettijuttuja tästä linkistä http://www.studio55.fi/2010/03/25 . Vahvasti vihertävä kokoomuspoliitikko Pertti Salolainen antoi mainioita vinkkejä nimenomaan luontokuvaamisesta.

Tämä tällä kertaa. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Luin täällä Münchenissä paikallisesta iltapäivälehdestä pysäyttävän uutisen: yli 65-vuotiaan on Saksassa yhä vaikeampi saada pankista lainaa. Sekään ei kuulemma auta, että vakuudet ovat kunnossa. Kuluttajasuojaviranomaisille valitetaan tällaisista tapauksista toistuvasti.

Paikalliset kollegat kirjoittavat esimerkkipariskunnasta, 70-vuotiaasta miehestä ja hänen 64-vuotiaasta puolisostaan, joka haluaisi vaihtaa rivitaloasunnosta pienempään uuteen kerrostaloasuntoon. Vanhasta velaton pesä myytiin 170000 eurolla. Uutta varten olisi tarvittu lainaa 50000. Pankinjohtaja viittasi kintaalla ja lupasi lainaa korkeintaan 20000 euroa. Se ei auttanut, että mies oli ollut 40 vuotta pankin asiakas.

Esimerkki kuulostaa pöyristyttävältä. Pankki olisi saanut vakuudeksi asunnon, jonka hinta olisi kaupantekohetkellä ollut jotakuinkin 220000 euroa. Jos vakuusarvo on esimerkiksi 70 prosenttia, on vaikea ymmärtää, miksi 50000 euron lainaa ei myönnetty.

Julkisuuteen tarkoitettua ohjesääntöä siitä, miten senioreita kohdellaan laina-asiakkaina, ei saksalaisista pankeista tietenkään löydy. Kulissien takana kuulemma on kuitenkin sovittu selkeistä taulukoista, joiden mukaan senioriasiakkaiden riskit mitoitetaan. Ratkaisevaa ei kaiketi ole niinkään luottotappioiden välttäminen, vaan menetetty korkotulo, jos asiakas kuolee ennen aikojaan.

Täällä Saksassa pankit mainostavat kyllästymiseen asti senioreille suunnattuja sijoituspalveluitaan. Sijoitusasiakkaina ikäihmiset ovat siis enemmän kuin tervetulleita, mutta ilmeisesti lainan hakeminen on parempi unohtaa, jos mittarin viisari kallistuu 65:n tuolle puolelle.

Itse en ole kuullut vastaavasta Suomessa. Te Studio55:n katsojat ja käyttäjät tiedätte taatusti, jos tällainen ikäsyrjintä on arkipäivää myös siellä roudan keskellä. Kertokaa esimerkkejä viipymättä. Meidän pitää yhdessä ärähtää, jos suomalaiset pankit tekevät samanlaisia ratkaisuja kuin mistä täkäläinen lehti kertoi.

Toki pankkien pitää varautua riskeihin. 20 vuoden asuntolaina pienituloiselle 70-vuotiaalle ei kuulosta hyvältä, mutta ikä on huono peruste evätä pankkilaina erityisesti silloin, kun asiakkaalla on tarjota vakuudeksi kosolti realisoimiskelpoista omaisuutta. Vai onko joku toista mieltä?

Tapio Nurminen / Studio55-München

P.S. Kirjoitin viimeksi katolista kirkkoa ravistelevasta pedofiiliskandaalista. Se leviää. Nyt näyttää siltä, etteivät jauhot ole puhtaita edes saksalaisen paavi Benedictus XVI:n pussissa. On surullista seurata, miten vaikeaa terve ja perusteltu itsekritiikki on mahtavalle katoliselle kirkolle ja sen päämiehelle.

Kirjoitan tätä maanantaina 15. maaliskuuta. Tänään Studio55 tarjosi järeän paketin sydänsairauksista. Erityiskiitos menee tv-lähetyksen vieraallemme professori, ylilääkäri Raimo Kettuselle, joka puhui Pirjon kanssa kiihkottomasti ja kansantajuisesti kaikista sydämeen liittyvistä ongelmista. Käykää katsomassa ja lukemassa tästä linkistä.

Perjantaina 19. maaliskuuta Studio55 tekee (taas) kulttuuriteon. Mape saa vieraakseen Kari Kuuvan, hienon suomalaisen iskelmäsäveltäjän ja –sanoittajan. Miestä on mahdollista kuulla ja nähdä myös Ajan Sävelet –teemaristeilyillä.

Saksaa on muutaman viikon ajan ravistellut keskustelu katolisen kirkon lukuisista pedofiiliskandaaleista, joissa sisäoppilaitosten opettajina toimivat kirkonmiehet ovat käyttäneet alaikäisiä oppilaita törkeästi hyväkseen. Ensin nyt jo aikuiset 60- ja 70-luvuilla uhreiksi joutuneet uskalsivat tulla julkisuuteen karmeiden kokemustensa kanssa. Nyt paljastusten vyöry koskee jo myös aivan viime vuosia.

Erityisesti Etelä-Saksassa ihmiset ovat hartaita katolisia. Paavi on sankareista suurin, erityisesti nyt, kun hän on vielä syntyjään baijerilainen. Ne vanhemmat, joilla on varaa, lähettävät lapsiaan mieluusti katolisiin kouluihin ja sisäoppilaitoksiin.

Nyt koko tämä arvomaailma näyttää ainakin minun silmissäni romahtavan. Monien nuorempien saksalaisten mielestä katolinen kirkko on pelkkä tekopyhyyden ja kaksinaismoraalin pesä. He saavat nyt lisää vettä myllyynsä. Myönnän itse kuuluvani tähän joukkoon.

Lehtien ja internetin keskustelupalstoilla hartaimmat katoliset jaksavat vielä puolustaa omiaan, mutta paljon on myös neuvottomia, jotka eivät enää tiedä mitä pitäisi uskoa.

Toistaiseksi katolisen kirkon vastaukset ja toimenpiteet ovat olleet kaikkea muuta kuin vakuuttavia; jälkiä yritetään peitellä ja järkyttävistä kokemuksistaan kertovia eristetään seurakuntatyöstä.

Vastaavia skandaaleja löytyy myös muualta. Italian ja USA:n katolisten kirkkojen piirissä käydään jo vastaavaa keskustelua. Jopa Vatikaanissa muhii oma seksiskandaali. Meillä Suomessa on jo useamman kuukauden ajan puitu lestadiolaisten piirissä paljastunutta pedofiliatapausta.

Katsoin eilen itävaltalaisen Michael Haneken ohjaaman elokuvan Das Weisse Band, joka on jo ehtinyt kerätä tukun kansainvälisiä tunnustuksia. Elokuva kertoo evankelisen Pohjois-Saksan pikkukylien ahdistuneesta ilmapiiristä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vaikuttava ja samalla raskas tarina paljastaa, että evankelisluterilaisella kirkolla, johon valtaosa meistä suomalaista kuuluu, on silläkin ollut synkkä puolensa; kaikesta pahasta, myös lasten hyväksikäytöstä, on taannoin vaiettu. Vaietaanko edelleen?

Olisi mielenkiintoista kuulla teiltä hyvät Studio55:n katsojat ja käyttäjät, mitä mieltä te olette, horjuttavatko nämä skandaalit kristillisten suurten kirkkokuntien ja erilaisten uskonlahkojen uskottavuutta?

Tapio Nurminen / Studio55-München

P.S. Lennän 8. maaliskuuta Roomaan ja jatkan siitä Napolin pohjoispuolelle tekemään taas kerran juttua Euroopan kärjistyvästä ulkomaalaisongelmasta. Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus käyttää Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pakolaisia häikäilemättä hyväkseen. Afrikkalaiset tekevät puoli-ilmaiseksi töitä Italian vihannes- ja hedelmätarhoilla. Espanjassa ja myös Kreikassa tilanne on täsmälleen sama.

Mape Veijalainen irrotteli perjantaina 5. maaliskuuta hienosti Erkki Liikasen ja Joke Linnamaan kanssa. Lähetys oli mannaa kaikille nostalgiamusiikkifriikeille. Kannattaa katsoa tästä linkistä. Saman päivän nettisivuilla Joke kertoilee ajastaan legendaarisen Hurriganesin kiertuemanagerina. Allekirjoittaneen lyhyen, mutta menestyksettömän muusikon uran huippuhetki oli Hurriganesin lämmittelykeikka Turengin Kuumolassa joskus 70-luvun lopussa. Taisin olla silloin 14-kesäinen.

Tiistaina 9. maaliskuuta Studio55:ssä puhutaan siitä, miten harmaita panttereita – käytännössä siis teitä hyvät Studio55:laiset – pitäisi käyttää enemmän työmarkkinoilla. Katsokaa, lukekaa ja kommentoikaa.