Post scriptum

Julkaistu 31.3.2012 kirjoittajalta Elli

Kaikki hyvä loppu aikanaan, sanotaan. Se on paskapuhetta, vastaan minä. Tämä blogi loppuu siksi/siitä huolimatta nyt, mutta häiriintynyt ajatusvirtani siittää äpärälapsiaan kyllä vastaisuudessakin, painetussa muodossa ja käsikirjoituksissa. Ja niin kuin ihmismalleissa, tunnistatte ne kyllä kieroutuneesta huumorintajustaan ja kolmannesta silmästään.

Mietin pitkään, miten nivoisin epäkristilliset opetukseni teille tähän viimeiseen blogiin, ja päädyin jälleen oman elämäni todellisiin esimerkkeihin. Moni on naureskellut, että hyvin se Mäkilän muija värittää elämäänsä, toimittaja kun on. No, totuus on kyllä päinvastainen – siivoan aivan helvetin paljon todellisuudesta pois, sillä te terveet ja siksi minua ylempiarvoiset näsäviisastelijat tuskin totuutta kestäisitte. Minun elämässäni tapahtuu jopa asioita, joista tulen vaikenemaan iäksi. Hautaan vien mukanani. Salaisuuteni on aarteeni.

Mutta ehkä se perintö, minkä Sopivassa suhteessa –blogin viimeisellä päivityksellä haluan jättää, on usko siihen, että sitä saa mitä tilaa – joten miksemme käyttäisi tätä voimaa hyväksemme. Minä ainakin tiedän, mitä haluan, ja olen ne myös tilannut. Mutta ei niistä sen enempää, sillä en koskaan puhu keskeneräisistä töistä.

Perustelen teoriani: Muistatteko, kun syksyllä kirjoitin light-tuotteita syövistä perushoitajista, joilla on hiuksissa luonnolliset raidat? Seuraavalla viikolla appiukkoni ilmoitti tulevansa syömään ja tuovansa samalla jonkun ”piisamin” näytille. Piisami osoittautui urheilulliseksi perushoitajaksi, jolla oli hiuksissaan luonnolliset raidat. Eikä tässä kaikki – se tuli jäädäkseen, sillä he ilmoittivat myös muuttavansa avoliittoon. Touché.

Alkuvuonna tuskailin minussa aggressioita herättäviä häähulluja morsiamia, jotka kuvittelevat, että koko saatanan pallo pyörii heidän ympärillään, vaatien muilta herkeämätöntä tekoiloa avioliiton solmimisen ja lapsentekoprojektien keskiössä. Kaksi viikkoa tämän jälkeen saimme kutsun mieheni serkkutytön luokse, joka oli mennyt viime vuonna naimisiin. Kaksi kertaa, itse asiassa. Englannissa ja Suomessa. Brittiversio kesti kolme päivää ja kotimainen yhden. Osallistuimme molempiin – minä myös morsiamen polttareihin. Juuri, kun ajattelin, että saan levätä yhden vuoden ja olla oma, epäsosiaalinen itseni, nämä ketkut kutsuvat meidät, pahaa-aavistamattomat asuntovelalliset, luokseen istumaan iltaa. TA-DAA! Meitä pyydetään tulevan lapsen kummeiksi! Ensimmäinen ajatukseni on, että lapsiraukka. Mutta asiaa hieman ajateltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun opeillani lapsella on huomattavasti suuremmat selviytymismahdollisuudet, kuin muulla sukupolvellaan. Tulenkin siirtämään kummilapselleni kaiken viisauteni.

Toisin sanoen, minun kummilapselle ei ainakaan vittuilla.

Ja näin minusta tulee toisen kerran kummitäti. Ensimmäinen, pian 11-vuotias, kummityttöni asuu Lapissa, jonne lennän pian häntä tapaamaan. Suhtaudun kummin velvollisuuksiini hyvin vakavasti, joten opettelin vittuilemaan meäksi jo lapsen ollessa vielä kohdussa.

Opetukseni siis on, että mieti, millaisiin ajatuksiin keskität energiasi, sillä jokainen ajatus vahvistaa tilausta. Älä koskaan luovu haaveistasi, vaan anna niille vielä enemmän aikaa. Unelmat toteutuvat kyllä, kunhan vaan rehellisesti niihin uskot. Muista myös, että asiat voisivat olla aina paljon huonomminkin.

Minä voisin olla kummitätisi.

Rakkaudella,

Elli-täti.

KIRSIKKA-SUKLAAKAKKU (6 annosta)

Pohja

4 kananmunaa

2 dl sokeria

200 g voita

170 g taloussuklaata

2,5 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Täyte

3 dl kirsikkahilloa

5 dl vaniliinisokerilla maustettua kermavaahtoa

Kostutukseen 3 rkl rommia

Kuorrutus

5 dl vaniliinisokerilla maustettua kermavaahtoa

2 rkl mantelilastuja

suklaalastuja

Suklaalastut

50 g taloussuklaata

Vaahdota huoneenlämpöiset kananmunat ja sokeri hyväksi vaahdoksi. Sulata voi ja suklaa samassa kattilassa. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää vuorotellen voi-suklaaseoksen kanssa muna-sokerivaahtoon. Kaada taikina korppujauhotettuun pyöreään kakkuvuokaan ja paista 175-asteisen uunin keskitasolla n. 1 h. Leikkaa jäähtynyt kakkupohja kolmeen osaan, täytä ja kostuta kerros kerrokselta. Laita kakun päälle tuorekelmua ja anna levätä jääkaapissa painon (esim. puisen leikkuulaudan) alla vähintään 2 h. Valmista tällä välin suklaakoristeet sulattamalla vesihauteessa 50 g suklaata. Sipaise sulaa suklaata leivinpaperille, nuolijaa apuna käyttäen. Nosta tasaiselle alustalle viileään jähmettymään. Kuorruta lopuksi kakku kermavaahdolla ja koristele manteli- sekä suklaalastuilla.

Tein teille kakun, jonka syön itse.

 

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka | 1 kommentti

Kevättä kansallispuvun taskuissa

Julkaistu 21.3.2012 kirjoittajalta Elli

Viikko sitten se tapahtui. Postilaatikostamme löytyi jokakeväinen pihakukkien postimyyntiluettelo. Ihania, värikkäitä ja häpeilemättömästi manipulaatiolla tuotettuja ihanuuksia! Elli Mäkilä joutuu tällöin aina ympäristölle vaaralliseen tilaan, joka ottaa laantuakseen vasta ensimmäisten epäonnistuneiden kokeilujen kuoltua.

Ei aika pian katalogin saavuttua.

Jos ihminen on asunut kaupungissa elämänsä ensimmäiset 26 vuotta ja sana ”kukkaistutus” on hänelle yhtä kuin talonmiehen rautapataan istuttamat yhdeksän orvokkia, ei tältä yksilöltä saisi mielestäni olettaa täydellisiä puutarhataitoja. Tai ei, kyllä siellä tuulisella Katajanokan pihalla oli myös yksi toinen, ilmeisesti rikkaruohoksi luokiteltava kasvi, joka puski betonipihan kulmaan kyhätystä vanhasta hiekkalaatikosta. Sinne ei saanut kuitenkaan mennä, sillä naapurin pälvikalju kissa käytti hiekkalaatikkoa huussinaan.

No, kun kahdeksan vuotta sitten muutin Lohjalle maatilalla kasvaneen miehen vaimoksi, sain kuulla, etteivät mökillä harjoittelemani maalaistaidot olleet ihan sitä luokkaa, kuin mitä itse olin luullut. Minulle kerrottiin, että en osaa edes haravoida oikein. Ensin miestä nauratti, mutta sitten se alkoi neuvoessaan jo korottaa ääntään ja lopulta minä heitin haravalla keihästä. Tämä esitys toistui naapurien riemuksi monena keväänä ja syksynä peräkkäin, kunnes viime vuonna sain yllättäen rakkaudentunnustukseksi luokittelemani tekstiviestin, että ”Olet kehittynyt paljon, mitä haravointiin tulee”.

Olin hyvin onnellinen. Edellisiltana olimme nimittäin riidelleet ja olin nyyhkyttänyt, että palautetta saa kyllä antaa, mutta ei aina pelkkää negatiivista. ”Minä en ole sinun työntekijäsi, vaan vaimosi!” ja sitä rataa. Itkupotkuraivarini ansiosta sainkin siis yllättävän hellittelyviestin. Ajattelin, että ehkä minusta vielä maalaiskelpoinen saadaan, jos olen jo oppinut haravoimaankin. Olin innostunut, mutta tiesin, ettei se vielä riittäisi.

Nimittäin intoa minulla on monessa asiassa huomattavan paljon enemmän, kuin taitoa. Etenkin, jos maalaistaidoista on kyse. Kolme vuotta sitten mieheni oli ajamassa jälleen jurttia jossain Hämeenlinnan tietämillä, joka tarkoitti minulle kahta kuukautta ”omaa aikaa”. Voi vittu. Kyllä siinä alkaa alahuuli väpättää, kun istuu pimeän metsän saartamassa talossa yksin viidettä viikkoa, eikä isännän kotiinpaluusta ole vielä tietoakaan. Ei muuten, mutta kun minä pelkään pimeää aivan tosissani. Ensimmäisen jurttikauden nukuinkin kaksi kuukautta kaikki talon valot päällä siltä varalta, ettei pihan kymmenen valoa riittäneet valaisemaan koko Lohjaa. Mutta jos joku väittää, että pelkäsin niin paljon, että pidin yöpöytäni laatikossa leipäveistä, niin se puhuu paskaa.

Ehkä.

Mutta ai niin, niihin pihahommiin! Yritin tuon parin kuukauden aikana hoitaa kaikki ne talon työt, mitä mieheni yleensä tekee. Muistelin, mitä olin nähnyt hänen tekevän ja tapoja, joilla hän ne teki. Halusin yllättää väsyneen puolisoni tekemällä kaikki työt juuri niin, kuin ne oikeasti pitää tehdä -- hänen tavallaan. Tomerasti kaivoin varastosta ensin pienemmät oksa- tai sivuleikkurit vai mitkä nyt ovatkaan ja aloin ähertää yhtä 3-metristä jättipensasta matalaksi. Muistelin, että vain pieni töpö pitää jättää kevättä varten jäljelle. Kahden tunnin päästä sekä leikkurit että lihakseni olivat mutkalla. Ha-haaa! Meillähän on vielä isommat Fiskarsit varastossa! Hain järeämmät aseet ja jatkoin urakkaa. Neljän tunnin huutamisen jälkeen pensas oli nurin. Raahasin suuret oksat kompostin taakse ja lähetin miehelleni kuvaviestin 10-senttisestä lopputuloksesta. Olin ylpeä. Hän varmasti tietäisi, kuinka raskas urakka niin paksuoksaisen jättipensaan leikkaaminen on. Ja hän vastasikin minulle pian.

”Ei sitä saisi leikata.”

Hups. Vissiin muistin jotain sitten vähän väärin.

Jättipensaamme ei kuitenkaan kuollut, vaan kasvaa takaisin pituutta nyt kolmatta vuottaan. Vielä sellaiset 5-10 vuotta lisää, niin se yltää jo yhtä korkealle kuin ne kaksi muuta samanlaista, joiden kanssa se istutettiin näkösuojaksi metsäpolun ja tonttimme väliin.

What can I say. Meillä kaikilla on taustaamme vastaavat selviytymistaidot. En ehkä erota kasveja toisistaan tai haravoi oikealla tekniikalla, mutta minä tiedän, millä sporalla pääset Viiskulmaan ja millä dösällä Kruununhakaan. Navigoin vaivattomasti myös Asematunnelissa, jossa minulle ei vittuilla.

Ja sitä paitsi, maalaiset – jos lehdet kerran pitää haravoida suorassa linjassa tuulesta poispäin, niin mitäs sitten, kun tuulen suunta yh’täkkiä muuttuu?

TÄYTETYT PAPRIKAT (4 annosta)

4 isoa paprikaa

2 dl kasvis- tai lihaliemessä keitettyä riisiä

400 g naudan jauhelihaa

400 g valkoisia papuja tomaattikastikkeessa

200 g purkkiherkkusieniä (viipaleina)

1 iso keltasipuli

½ punainen chili

jauhettua valkopippuria

suolaa

6 dl juustoraastetta

oliiviöljyä

Sillä välin kun keität riisiä, pese paprikat, halkaise ne kahtia ja poista siemenet. Kuori ja hienonna keltasipuli. Pese chili, poista siitä siemenet ja hienonna. Ruskista jauheliha ja sipuli paistinpannulla, mausta chilillä, valkopippurilla ja suolalla. Lisää valutetut herkkusieniviipaleet ja pavut, sekoita hyvin. Lisää myös riisi mukaan, anna hautua n. 5 min ja tarkista maku. Täytä paprikan puolikkaat riisi-lihaseoksella, asettele öljyttyyn uunivuokaan ja ripottele pinnalle juustoraaste. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla n. 15 min, tai kunnes juusto on saanut hieman väriä.

Nämä paprikat eivät liity millään lailla itse blogiin. Ja se on ihan okei.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka | 1 kommentti

Ei ne sanat…

Julkaistu 14.3.2012 kirjoittajalta Elli

… vaan ne teot. Asiahan yksinkertaisesti on vaan niin, ettei hellittelynimellä kruunattu pikkutuhma tekstiviesti lämmitä kylmänä talviyönä yhtä hyvin, kuin untuvapeitto. Oikeasta sylistä puhumattakaan.

Hämmästelen haaveilevien ihmisten (lasken itsenikin tähän joukkoon ja vielä kovapäisyydellä siunattuna) naivia taipumusta uskoa sanoihin enemmän, kuin mitä ne tosiasiallisesti ovat. Nimittäin jos toiminta eli todellisuus on sanojen kanssa ristiriidassa, on siinä yhtä pitävä pohja kuin vanhassa Opelissa. Rakastuneet naiset ajautuvat uskomattomiin tilanteisiin pelkän mahdollisuuden toivossa. Ajavat haaveen perässä -- uusissa ja liian kalliissa alusvaatteissa -- satoja lumisia kilometrejä, vaikka se mies, jolle naisen auton tuulilasin skrabaaminen olisi etuoikeus, asuisi ihan viereisessä talossa. Se mies, jolle nainen olisi se ihanin ihan vaan sellaisenaan. Mutta naista ei paljoa naapurin skrabamies kiinnosta, sillä joku perkeleen runoilija on ”sanonut juuri ne oikeat sanat sillä tietää, mitä nainen tarvitsee”. Nainen kuvittelee runoilijan ymmärtävän hänen sieluaan.

Ja vitut se mitään ymmärtää. Se on mies, sillä on kikkeli, ja naisella on toosa. Ja arvaas mitä, nainen? Niin on helvetin monella muullakin. Sun toosas on kuule yksi aski muiden joukossa.

No, kuvitellaan, että nainen valitsikin runoilijan sijaan naapurin skrabamiehen ja seuraavana kesänä he kirmaavat onnesta soikeina tuttavapariskunnan häihin kuvitellen, että oikeasti merkitsevät heille jotain. He unohtavat, että morsian on perunut lounastreffit jo kuusi kertaa peräkkäin ja todennäköisesti ainoa syy, miksi kutsu kilahti on, että sulhanen haluaa hyötyä skrabamiehestä jossain duuniasiassa. Mutta sitähän ei kutsussa sanota, vaan valehdellaan, että ”haluamme kutsua rakkaat ystävämme juhlimaan elämämme tärkeintä päivää”. Jep jep. Oikein kauniisti muotoiltu, mutta käytäntö on kyllä puhunut kaiken muun kuin ystävyyden puolesta.

Teot ja arki merkitsevät. Vaikka miehesi ei julistaisikaan jurrissa rakkauttaan kusemalla sydämiä pihanne kinoksiin, vaikka se ei kirjoittaisi sinusta runoja, vaikka se ei lähettelisi rivoja tekstiviestejä pitkin työpäivää tai krapulassa vannoisi ikäväänsä, saattaa se silti olla juuri se mies, joka sinut ansaitsee. Se on kuitenkin se ihminen, joka putsaa autosi aamulla lumesta, ajaa kaksisataa kilometriä vain, jotta voitte viettää yhden ylimääräisen yön yhdessä ja takavarikoi työkalusi siinä toivossa, että saisi olla pulmatilanteessa pelastava ritarisi.

Mielestäni jokaisen meistä olisi hyvä toisinaan punnita rakkaus- ja ystävyyssuhteitamme ja varmistaa, että kupit ovat tasan. Että se toinen osapuoli olisi valmis tekemään sinun eteesi sen, minkä sinäkin teet hänen. Etenkin meillä naisilla on omaa arvoamme alentava taipumus yrittää miellyttää miestä, vaikka jollain tasolla tietäisimmekin, ettei hän näkisi eteemme samaa vaivaa.

Mutta sama pätee myös – ja ensisijaisesti – omaan itseemme. Haaveilemme ja lupailemme itsellemme asioita, joita emme kuitenkaan käytännössä toteuta. Itse pyristelen tästä paheesta eroon ja tänä keväänä otan siinä jälleen yhden askeleen: aion antaa fiktiiviselle kirjoitustyölleni joka viikonlopusta sen ajan, mitä olen koko työhistoriani antanut sivuduuneille. En ole koskaan elämässäni tehnyt 37,5 tunnin työviikkoa, vaan päivä- ja sivutöiden tuntiarvio on lähempänä 50:ttä. Sivuduunit ovat toki olleet kivoja ja aion niitä tehdä jatkossakin, mutten jatkuvasti.

Minä haluan kirjoittaa niitä omia projektejani, joille ei ole mitään julkaisutakeita. Niitä projekteja, joista olen aina haaveillut. Ehkä niistä joku joskus julkaistaan, ehkä ei. Mutta en saa sitä koskaan tietää, ellen pikku hiljaa ala lunastaa itselleni tekemiäni lupauksia. Sanoista tekoihin, Elli Mäkilä.

Näin ollen tämä maaliskuu tulee olemaan viimeinen kuukausi, kun teen Sopivassa suhteessa –blogia. Tilaajalle olen asiasta ilmoittanut jo toki paljon aiemmin, mutta kerron tästä vasta nyt teille. Pyrin puristamaan viimeisiin kahteen blogiiin vielä kertaalleen kaikki kierrättämäni näsäviisaudet ja solvaukset, joita voitte sitten vapaasti lainata sosiaalisesti ahdist… haastavissa tilanteissa, kuten häissä, lasten syntymäpäiväjuhlissa, firman bileissä ja kehityskeskusteluissa.

Ja tässä muuten tällaisen gratinoidun pastavuoan resepti. Helppoa ja ihanaa. Niin kuin elämä Lohjalla yleensäkin. Tein ihan vain itselleni. Viisi kappaletta. No ei… kolme jätin miehelle siltä varalta, että se ehtii töiltään kotona kääntymään.

MOZZARELLAGRATINOITU PASTAVUOKA (5 pientä tai 1 iso)

250 g simpukkapastaa

150 g aurinkokuivattuja tomaatteja

200 g herkkusieniä

1 valkosipulin kynsi

2 rkl oliiviöljyä

250 g mozzarellaa

tuoretta basilikaa

rouhittua mustapippuria

Leikkaa sienet neljään osaan, viipaloi valkosipulin kynsi ja hienonna aurinkokuivatut tomaatit. Keitä pastat reippaasti suolatussa vedessä hieman al denteä raaemmaksi ja paista sillä välin sieniä ja valkosipulia kuumalla pannulla, oliiviöljyssä. Kun olet valuttanut pastan, sekoita se paistettujen sienien, valkosipulin ja hienonnettujen tomaattien kanssa yhteen. Mausta tuoreella basilikalla ja mustapippurilla ja kaada voideltuihin annosvuokiin. Revi kunkin annoksen päälle 50 g mozzarellaa ja paista 225-asteisen uunin ylätasolla, grillivastuksella, n. 10 min tai kunnes juusto on sulanut ja saanut kauniin värin.

Tämä vuoka on erittäin hyvä pms-lääke, mutta sillä argumentilla ei kannata ehkä miehelle ehdottaa. Harhauttakaa vaikka riettaalla katseella ja sipaiskaa oman annoksenne pintaan vähän ylimääräistä mozzarellaa, niin hyvä tulee.

 

Tallennettu kategorioihin Elämää, Ruoka, Yleistä | 2 kommenttia

Hävettää.

Julkaistu 6.3.2012 kirjoittajalta Elli

Hävettää kuunnella ulkomailla, kuinka muut kulttuurit kehuvat suomalaista koulutusta. Hävettää vielä enemmän, kun maanmiehet kehuvat sitä vielä ihan itse. Suomalaisen peruskoulutuksen taso ja oppilaiden käytös eivät ole vuosiin olleet enää yhdenkään kehun arvoisia. Ja vanhemmat hei, tämä ei ole ainoastaan opettajien vika, vaan ensisijaisesti teidän, joilla lapsenne kasvatuksen (johon myös koulun kunnioittaminen kuuluu) päävastuu on. Pisa-tutkimuksen mukaan suomalaiset koululaiset ovat maailman 3. huonoiten käyttäytyviä.

Ja tätä en epäile lainkaan.

Olen yrittänyt sietää myös sitä tosiasiaa, ettei puolet tet-harjoitteluun tulevista 9-luokkalaisista tiedä omaa osoitettaan saatikka henkilöllisyysturvatunnustaan. Olen tottunut lukemaan parikymppisten työnhakijoiden hakemuksia, joissa ei ole yhtään kieliopillisesti kelvollista lausetta. En minä mitään huippuhienoa kieltä vaadi, mutta jos yhdyssanat olisi hallussa, niin sillä pääsisi jo pitkälle. Olenkin tehnyt huomion, että usein kaksi vuotta suomen kieltä opiskelleet maahanmuuttajat kirjoittavat ihan yhtä sujuvaa suomea, kuin 9-vuotisen peruskoulumme suorittaneet natiivit.

Eikö teitä yhtään hävetä, että ette osaa kirjoittaa edes omaa äidinkieltänne?

Olen yrittänyt hyväksyä sen, että suurin osa lehtityötäni koskevista palautteista ja toiveista tulee niin täydellisen päin persettä kirjoitetussa muodossa, että tekisi mieli soittaa perään huutaakseni, että ”opettele ensin kirjoittamaan, ennen kuin minua lähestyt”. Mutta sekin olisi täysi mahdottomuus, sillä nykynuoret eivät osaa liittää kirjeen tai viestin mukaan yhteystietojaan. Ja minähän en vastaile sokkona välimerkittömälle tulevaisuuden toivolle ”MissGaga97”, vaikka hän haluaisi kuinka kovasti tietää, miksi meidän ”lehdes on vittu nii pelkkää paska shaissee ja iha liikaa Suomalaisii bändei ja meikkei et tilaus alko loppuun nyt ja peruutan sen JULISTE MY CHEMICAL ROMANCESTA JA VITTU HETI FUCK YOU!”.

Hei sinä yleissivistyksen ohittama päähänpotkittu, täsmentäisitkö, haluatko julisteen ennen vai jälkeen tilauksesi loppumisen? Ja mihinköhän mahdollisesti ajattelit tilauksesi peruuttaa – parkkiruutuunko?

Lähes joka kuukausi saan kuvauspalkkioiden toivossa yksinäisiä verokortteja, joiden liitteenä ei lue sen enempää osoitetta kuin pankkitiliäkään. Kun laitan sähköpostia kysyäkseni tarkempia tietoja, hihkutaan laajakaistan toisessa päässä että ”ihquu, onx se palkkio siis jo huomen tilil? kun mul ei oo yhtään rahaa ;) ”.

Mutta tämä uusavuttomuus kulkee jo 2. polvessa. Viime vuonna erään 17-vuotiaan mallin äiti kysyi, että maksetaanko lehtikuvauksen palkkio heti kuvauksissa mallille, suoraan käteen. No totta helvetissä maksetaan. Konsernin kirjanpidolle pidän ruutuvihkoa johon merkkaan kaikki suoraan käteen maksetut palkkiot. HEI IHAN OIKEASTI NYT, JUMALAUTA! OPETELKAA EDES PERUSASIAT ENNEN KUIN LÄHDETTE LAAVUISTANNE YHTÄÄN MIHINKÄÄN!

Elli-täti on nyt hyvin, hyvin vihainen.

 

Tässä erittäin helppo ja nopea arkiruoka, jonka pitäisi luonnistua myös kirjoitustaidottomilta.

KANAA VALKOSIPULIKERMAVIILIN KERA (3 annosta)

3 kanan rintafilettä

1 rkl soijaa

2 rkl seesamiöljyä

0,5 punainen, hienonnettu chili

1 tl raastettua inkivääriä

paistamiseen 1 rkl rypsiöljyä

valkosipulikermaviili

250 g kermaviiliä

1 iso valkosipulinkynsi puristettuna

0,5 tl sitruunapippuria

Lisukkeeksi 6 dl kanaliemessä keitettyä, curryllä maustettua basmatiriisiä ja nopeasti pannulla käytettyjä vihannessuikaleita (esim. porkkanaa ja paprikaa).

 

Sekoita valkosipuli ja sitruunapippuri kermaviiliin ja nosta jääkaappiin tekeytymään. Ota samalla kanat huoneenlämpöön, laita kulhoon ja riko niiden pintaa muutamilla veitsenpistoilla. Lisää mukaan mausteet ja hiero niitä kunnolla kanojen pintaan. Jätä maustumaan pöydälle puoleksi tunniksi. Pese/kuori tällä välin vihannekset ja leikkaa ne suikaleiksi. Kiehauta myös riisivesi (6 dl vettä, 1 kanaliemikuutio + 3 dl keittämätöntä riisiä). Sillä välin kun riisi kiehuu hiljalleen kannen alla, paista kanat kuumalla, öljytyllä parila- tai paistinpannulla n. 4 min / puoli. Nosta ne sitten vuoassa 175-asteiseen uuniin, kymmeneksi minuutiksi. Tällä välin käytä suikaloidut vihannekset samalla kuumalla pannulla, kanan mausteisessa paistoöljyssä. Kokoa kanasta, riisistä ja kasviksista annokset ja tarjoa viileän kermaviilikastikkeen kera.

Tallennettu kategorioihin Elämää, Ruoka, Yleistä | 7 kommenttia

Sosiaaliset mätäpaiseet

Julkaistu 26.2.2012 kirjoittajalta Elli

Jos ihminen tiedostaa olevansa enemmistön mielestä vaikea, vähän pelottava ja epäsosiaalinen, niin miksei tämä yksilö saa olla rauhassa? Jos yksilö, esimerkiksi vaikka joku Elli Mäkilä, kaikkien osapuolten parasta ajatellen ilmoittaa, että pyrkii välttämään ylisosiaalisia tilanteita ja liian puheliaita ihmisiä, niin miksei tätä voida hyväksyä? Kyllähän minäkin hyväksyn nuo ihmiselon saatanalliset verkostomarkkinoijat, jotka haluavat kyläillä jossain joka perkeleen viikonloppu. Kyläilköön vaan. Mutta ei meillä.

Mikään ei ole pelottavampaa kuin kaason kiilto silmissä, kun se ilmoittaa hääjuhlan peliosuuden alkavan. Tuon nöyryyttävän ja tekohauskan seuraleikkisession, jossa ukkomiehet pääsevät noukkimaan pikkutuhmasti viinirypäleitä puolituntemattomien muijien reisien välistä – ja vain saadakseen pöytään palatessaan mustasukkaiselta vaimoltaan mulkaisun, joka repii pallean kahtia. Yö sohvalla on taattu.

Omia häitään järjestäessään tuo ent. kaaso, nyk. bridezilla, saa neronleimauksen plaseerata kaikki 253 ”lähimmäistään” sekaisin, jotta tuntemattomat voisivat tutustua. Vittu. KUKAAN ei halua istua vaivaantuneena tuntemattomien munapäiden kanssa samassa pöydässä. KUKAAN ei pysty juomaan paskaa, häiden teemaan elintarvikevärillä tuunattua boolia niin paljoa, että vitutus hellittäisi. Ja sitten ihmetellään myöhemmin hääalbumia, kun kaikilla vierailla on laventelinsiniset jokerihymyt. Tosin sitä yhtä laventelinsiniseen koteloon sullottua, kahdeksan kuukautta bridezillan itsekeskeisyyttä sietänyttä sotanors… kaunista kaasoa ei naurata, sillä se on saanut boolista allergisen reaktion ja silmät ovat muurautuneet umpeen. Mutta onneksi bridezilla kustansi kaasollekin elegantit tekoripset ennen juhlapäivää, niin taikinasta erottaa sentään nappien paikat.

Häiden jälkeen bridezilla vaatii kaikkia pariskuntia vierailemaan luonaan ainakin joka 3. kuukausi, ”kun ei olla nähty niin pitkään aikaan”. Ekalla kerralla katsotaan polttari- ja hääkansioita. Ne katsotaan varmuuden vuoksi kahteen kertaan, jotta vieraat varmasti katsovat kaikkea tarpeeksi tarkkaan. Sitten katsotaan editoimaton kuuden tunnin videomaraton samaisista kekkereistä. Kyllä, vieraat saavat kärsiä ne vielä kerran uudelleen. Toisella vierailukerralla bridezilla tirskuu että ”olisi jotain kerrottavaa” ja sitten taputetaan käsiä yhteen, että tuore aviomies on onnistunut ejakuloimaan ja yksi lietteen neropateista on löytänyt kohdussa väijyvän pahuuden ytimen.

Kolmannella kerralla taputetaan käsiä, kun bridezillalla on niin hurrrrjan iso masu ja tulevan vesipään lastenhuoneeseen on tilattu tapetit oikein Italiasta saakka. To-be-isoäiti on puolestaan kustantanut lapselle pinnasängyn, sitterin, turvakaukalon ja kullatut mobilet – mistä lähtien ihmiset ovat maksattaneet muilla omien lastensa menot? miettii vierasrouva samalla, kun miehet katoavat saunaan kiskomaan kaljaa. Tässä vaiheessa vierasrouva tajuaa olevansa kahden tiineenä olevan bridezillan kanssa, jonka seurassa a) ei kehtaa dokata mutta b) ei kestäisi millään selvin päin.

Lapsena kokeiltu itsemurhayritys olla hengittämättä niin kauan, kunnes vain tippuu kuolleena lattialle, muistuu mieleen.

Onhan se säälittävä oljenkorsi, mutta jotain on pakko yrittää.

 

Tässä herkullista lohtukakkua kaikille epäsosiaalisille väärinajattelijoille – paranee joka palalta, jonka saa nauttia ihan yksin.

ERAKON OMENAKKU (6 annosta)

4,5 dl vehnäjauhoja

2 tl ruokasoodaa

0,5 tl kardemummaa

1 tl kanelia

5 kuorittua ja raastettua omenaa

2 dl fariinisokeria

150 sulaa voita

3 kananmunaa

2 dl rusinoita

50 g rouhittuja saksanpähkinöitä

kuorrutus:

3 dl turkkilaista jogurttia

1-2 dl kinuskikastiketta

koristeeksi muutama saksanpähkinä

Sekoita vehnäjauhot, ruokasooda, kardemumma ja kaneli. Sekoita omenaraaste ja fariinisokeri voisulaan. Sekoita sitten kuivat aineet ja omenaseos keskenään, lisää myös rusinat ja rouhitut pähkinät. Kaada taikina (korppujauhotettuun) irtopohjaiseen vuokaan ja paista 180-asteisen uunin keskitasolla 50 min. Kun pohja on jäähtynyt, irrota se vuoasta ja kuorruta jogurtilla. Tee kinuskikastikkeesta pinnalle spiraali ja vedä veitsen kärjellä siihen kauniita kuvioita. Koristele muutamalla saksanpähkinällä.

Tämä kakku ei ole kamalaa sellaisenaan tai myöskään portviinin kanssa nautittuna.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka, Yleistä | 7 kommenttia

Winter Story

Julkaistu 21.2.2012 kirjoittajalta Elli

Tämä talvisatu on omistettu kaikille laskettelukeskuksien työntekijöille ja kotona odottavien myyntipäälliköiden vaimoille. Tämä satu kertoo hiihtolomasta.

 

Teijo, 48 v, on yrityksensä myyntitykki, joka hoitaa koko Lapin aluetta – se on se kaikkein vaativin, joten yrityksen kokenein mies on ainoa, jonka sinne uskaltaa lähettää.

Teijo, 48 v, on se mies, joka firman taukotilassa heittää rasvaisia vitsejä tyttärensä ikäiselle ostoassistentille. Hänet pyritään pitämään mahdollisimman kaukana, poissa jaloista. Lapissa.

 

Koulujen hiihtolomaviikolla Teijon on pakko lähteä neljäksi päiväksi Lappiin, sillä vaikeassa taloustilanteessa pyristelevän yrityksen myynnin voi pelastaa vain hän.

Teijo kuvittelee itsestään liikoja ja hoitaa itselleen alibin, jotta pääsisi Leville iskemään juopuneita pikkutyttöjä. Hän on varannut mökin jo toukokuussa.

 

Matkan varrella Teijo soittelee jo kotiin, kertoo kaipaavansa ja harmittelee, kuinka yhteinen hiihtoloma meni nyt mönkään. Mutta kyllähän vaimo ymmärtää, että Teijo on firmansa ykkösmies.

Teijo lähtee Vantaan Tikkurilasta ja malttaa ajaa Järvenpäähän saakka kunnes pysähtyy huoltoasemalle ostamaan kaksi pakettia kondomeja ”for her pleasure”, kaksi mäyräkoiraa, pornolehden ja Kenon.

 

Leville päästyään Teijo purkaa hiljattain tehtaalta saapuneesta Volvo XC90:stä kamat ja moikkailee naapuritalon parikymppiselle friidulle. Pimu vilkuttaa takaisin ja flirttailee.

Teijo purkaa tavarat kuusi vuotta vanhasta Volvo S40:stä, josta on toinen polttimo tummunut. Samalla hän kyttää naapurin 16-vuotiaan persettä. Teijo tuntee housuissaan elonmerkkejä, mutta jää tuijotuksesta kiinni tytön näyttäessä namusedälle keskisormea.

 

Illalla Teijo vetää ryhtiä imartelevan puvun päälle ja tanssittaa hiihtokeskuksen naisia. Naisia naurattaa ja Teijo ostaa lisää drinkkejä, sillä tänään mikään ei maksa mitään.

Teijo saa pakit jokaiselta tanssiin hakemaltaan naiselta, mutta on toisaalta tyytyväinen, ettei joudu tarjoamaan juomia. Puolen yön aikaan Teijo nostaa kravatin otsalleen ja eläytyy Erinin Vanha nainen hunningolla –biisiin.

 

Hyvissä ajoin ennen valomerkkiä Teijo saapastelee takaisin narikkaan tyytyväisenä, ettei hihaan tarttunut ketään – kriteerit täyttävää naista kun ei löytynyt, vaikka tarjontaa oli.  Narikassa hän kohtaa kuitenkin ihanan, kypsän kaunottaren.

Puoli tuntia valomerkin jälkeen Teijoa yritetään poistaa narikasta samaan aikaan, kun rikkinäisissä sukkahousuissaan narikkalappua etsivälle rähinäriitalle annetaan kaksi vaihtoehto – ulos tai putkaan.

 

Tuula on hiljattain eronnut sinkku, samaa ikäluokkaa, vapaa ja valmis kiihkeään yhden yön suhteeseen. Hänellä on hekumalliset muodot ja vuosien onnettoman liiton kahlitsemat seksuaaliset himot, jotka Teijo saa yöllä vapauttaa.

Tuula on paikallinen lumppu, jolla on niin ikään mies kotona. Lapsia ei tosin ole, sillä ne ovat muuttaneet jo pois. Tuulalla on myös viisi lapsenlasta. Hän on 57-vuotias ammattikoulun keittäjä. Tällä hetkellä ryynit ovat tosin osin Tuulan paidalla, mutta Teijo ei haista mitään voimakkaasti eltaantuneen parfyymin seasta.

 

Aamulla Tuula hiippailee ja keräilee leopardikuosiset alusvaatteensa Teijon mökin lattialta. Hän ei halua herättää tuota rakkauden urotekoja tehnyttä jumalaista miestä, joka sai Tuulan tuntemaan itsensä jälleen naiseksi.

Aamulla Teijo herää likaisista lakanoista ja haistaa eltaantuneen parfyymin sekä sappinesteen. Yöpöydällä lojuu kaksi käyttämätöntä kondomipakettia ja Teijon miehisyyttä kirvelee. Hänen lompakostaan on kadonnut rahat ja vessassa odottaa vetämätön pyrstöyskä.

 

Teijo kävelee pihalle laittamaan Volvoa piuhaan. Matkalla vastaan tulee kuitenkin naapuritalon 16-vuotiaan isä, karmean kokoinen kaappi joka kysyy Teijolta, että ”sinäkös se saatanan pedofiili kyttäilet täällä meidän Annaa?”.

 

Sitten tummuu myös Teijon polttimo.

 

PORONKÄRISTYS (8 annosta)

1 kg poron käristelihaa

4 keltasipulia

200 g silavaa tai voita

2 laakerinlehteä

6 maustepippuria

(maun mukaan suolaa)

 

perunamuusi

20 jauhoista perunaa

5 dl kuohukermaa

50 g voita

1 erittäin pieneksi hienonnettu keltasipuli

suolaa

 

pinnalle puolukoita

 

Kuori ja leikkaa käristyksen sipulit ronskeiksi paloiksi. Ruskista voi suuressa valurautapadassa ja lisää sinne pilkottu sipuli ja käristeliha. Ruskista lihat, lisää mausteet ja jätä kannen alle muhimaan, miedolle lämmölle. Valmista tällä välin perunamuusi: kuori ja kuutioi perunat, keitä suolavedessä (jota juuri sen verran, että perunat peittyvät) aivan pehmeiksi. Kaada keitinvedestä ¾ pois ja lisää mukaan voi sekä hienonhieno sipulisilppu. Muussaa perunoita (käytä mieluummin perinteistä muusinuijaa kuin sähköistä versiota, joka tekee muusista helposti liisteriä) hieman ja ala lisätä kermaa vähän kerrallaan. Kun muusissa on mieluinen rakenne, tarkista vielä suola. Tarjoa käristys ja muusi puolukoiden kera.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka, Yleistä | 2 kommenttia

Painajainen pöydässä

Julkaistu 14.2.2012 kirjoittajalta Elli

Moni tykkää taputella itseään olalle, minäkin. Yleensä teen sitä vain isäpuoleni kanssa, joka niin ikään ymmärtää, ettei leuhka ja kirjojalukemattomia ihmisiä alaspäin katsova asenteemme ole kahvipöytäkelpoista. Tästä syystä juomme kerran vuodessa kahden kesken huivit pimeiksi ja kehumme toistemme saavutuksia. Edesmennyt äitini ei kestänyt tätä vaan painui mielenosoituksellisesti toisen viinipullon korkkautuessa nukkumaan. Aviomieheni ymmärtää kyllä, sillä osaa arvostaa gloriassa paistattelua – leijona kun on  – mutta ei kestä, sillä ei pärjää. Mutta se on taitolaji, jolta ulkopuoliset pitääkin suojata.

Mutta eri laulu on sitten niiden huomionkipeiden hirviöiden kohdalla, jotka yhteisissä juhlissa ovat koko illan äänessä. Lausetta suoltaa toisensa perään ilman välimerkkejä niin että hyvä kun henkeä saa ja joka 5. sana on ”minä”. Vähintään joka 2. lauseeseen namedropataan jonkun pikkujulkkiksen nimi ikään, kuin julkkis tunnettaisiin oikein läheisestikin. Tosiasiassa julkkis, jonka namedroppaaja antaa ymmärtää tunteneensa jo 12 vuotta, on istunut samassa pöydässä tasan kerran ja senkin ajan odotti poispääsyä tuon kuolemanhajua hengittävän miehen lähettyviltä.

Huomionkipeä hirviö namedroppaa jopa toimittajan tai muun julkkisten kanssa jokapäiväisen leipänsä ansaitsevan läsnä ollessa, eikä omassa satumaassaan huomaa toimittajan huvittunutta ilmettä. Jossain vaiheessa toimittajaa alkaa kuitenkin vituttaa ja hän miettii, pitäisikö namedroppaajaa vähän kouluttaa julkisesti siinä pöydässä, jotta illan emäntä saisi puheenvuoron – hän on yrittänyt päästä keskusteluun mukaan jo viimeiset kolme tuntia. Toimittajaa myös huvittaisi tietää illan emännästä jotain, sillä ei ole vielä kehdannut fileoida namedroppaajaa jotta saisi mahdollisuuden kysyä emännältä nimen lisäksi jotain muutakin. Viiden tunnin jälkeen toimittaja ei edelleenkään tiedä, mitä emäntä esimerkiksi tekee työkseen. Emäntä on vain koko illan kantanut hiki hatussa ruokaa ja viiniä pöytää ja kuunnellut nöyränä, kuinka namedroppaaja selittää olevansa oman alansa huipulla. ”Siis mä olen niin korkealla kuin tällä alalla vaan voi, en mä mitään lisää enää kaipaa, mähän olen Suomen huippu ihan koko maailmanlaajuisesti”. Toimittaja jää miettimään äskeistä lausuntoa ja harkitsee jälleen namedroppaajan palauttamista.

Käy sääliksi illan emäntää ja koko muuta seuruetta. Pienikin yritys johdattaa keskustelua namedroppaajan omasta satumaasta johonkin muita kiinnostavaan aiheeseen on sille niin hirveä uhka, että tarvittaessa se jopa nousee seisomaan, jotta saa haudattua puheensa alle kaikki muut ihmiset. Minä, minä, minä, MINÄ, MINÄ, MINÄ!!!!!!! Ilman minua mikään ei olisi tällä alalla mitään! Minä olen niin tärkeä ihminen että minua kutsutaan joka maailman kolkkaan edustamaan eikä mistään tarvitse maksaa mistään mitään!

A. Sääli, ettei kansainvälinen edustustaso näy kotimaankäytöksessä. B. Siksi varmaan vielä painotat, että joku muu kustansi menosi.

Kotona toimittaja valmistaa hiljaisesti aivan hiljaisen pastan, jonka syö kaikessa hiljaisuudessa edellisillan emännän menetetyn huomion muistoksi. Sillä hänelle se olisi kiitoksen kanssa kuulunut.

P.S. Sattumoisin toimittaja tapaa yhden namedroppaajan nimeämän ”julkkisystävän” seuraavalla viikolla, ja kertoo juhlineensa hirviön kanssa samassa seurueessa. Julkkis raapii muistilokeroitaan mutta ei millään muista edes tavanneensa koskaan namedroppaajaa. Well, good for him.

KESÄKURPITSAPASTA (4 annosta)

350 g simpukkapastaa

1 dl oliiviöljyä

350 g kesäkurpitsaa

1 valkosipulin kynsi

1 tl kuivattua timjamia

1 tl merisuolaa

2 tl rouhittua mustapippuria

0,5 dl rouhittua saksanpähkinää

4 rkl mascarponea

4 rkl raastettua parmesania

Laita hyvin suolattu pastavesi kiehumaan (keitä pasta ohjeen mukaan al denteksi). Valmista pastan kypsyessä kastike: pese kesäkurpitsat hyvin ja kuutioi ne. Soseuta niistä oliiviöljyn, suolan, valkosipulin ja timjamin kanssa tasainen sose. Kaada sose odottamaan paistinpannulle ja lisää mukaan notkistettu mascarpone, parmensan ja pähkinärouhe. Kuumenna kastike juuri ennen, kuin lisäät sinne al denteksi keittämäsi pastat – lisää lopuksi rouhittu mustapippuri.

Tallennettu kategorioihin Elämää, Ruoka, Yleistä | 1 kommentti

Kuorman mätä omena

Julkaistu 7.2.2012 kirjoittajalta Elli

Tiedättekö te sellaisen ihmistyypin, joka tulee aina myöhässä paikalle – jos tulee – valehtelee sitten myöhästymisen syistä – ei tietenkään pyydä anteeksi – tilaa vauhdissa pöytään pari pulloa lisää viiniä – koko seurueelle, totta kai – ja katoaa ketään hyvästelemättä jossain vaiheessa iltaa – maksamatta euroakaan siitä reilun satasen lisähinnasta, jonka itseään kehuessaan lipitti kurkustaan alas? Että tuli vaan mieleen, kuinka Suomesta puhutaan yrittäjävastaisena maana. Minua sen sijaan ihmetyttää se, kuinka täällä saa yrittää yrittämisen jälkeen, vaikka on todistetusti täysin läpimätä yksilö.

Palaamme myöhästelevään mieheen, joka on jo 30 ikävuoteensa mennessä ehtinyt perustaa kymmenisen eri firmaa. Ei siksi, että firmat olisivat menestyneet, vaan siksi, että jokainen on kaatunut maksamattomien verovelkojen ja laskujen vuoksi. Sotkuja haudataan, ei hoideta. Mutta mies haluaa olla Toimitusjohtaja, vaikka työtodistus riittäisi porttikieltoon jopa työttömyyskassaan.  Sillä välin, kun Toimitusjohtaja kierrättää firmojensa vastuuhenkilöissä niitä muutamaa perheenjäsentä, jotka eivät vielä ole liiketoimintakiellossa, perii 14 entistä – ja erittäin lyhytaikaista -- työntekijää maksamattomia palkka-, ylityö- ja lomakorvauksia. Vakuutusyhtiö työllistää jo yhden inspektorin ihan täysipäiväisesti, kun nuo 14 entistä työntekijää väittävät kivenkovaa olleensa yrityksissä töissä ja heidän palkoistaan pidätetyn Toimitusjohtajan maksamattomien lounasvelkojen lisäksi lainmukaiset eläkevakuutusmaksut. Todella. Toimitusjohtajallahan ei ole koskaan rahaa ja lounastaa usein työntekijän piikkiin – kunnes työntekijä tajuaa työsuhteensa 2. viikolla, ettei saa koskaan lainaamiaan rahoja takaisin. Toimitusjohtajalla ei ole koskaan myöskään muutamaa ropoa parkkiautomaattiin, vaan lähettää säännöllisesti sakkojaan ulosottomiehelle, joita hän niin ikään työllistää ainakin yhden kokopäiväisesti. Kunnes poliisi vie autosta kilvet maksamattomien verojen vuoksi.

Mutta seuraava auto onkin paljon hienompi – jonkun perheenjäsenen osamaksukosla, jota Toimitusjohtaja esittelee omanaan. Sillä sen hän tosiaan taitaa – kunnian ottamisen asioista, jotka eivät hänen ansiotaan ole. Vastuuta mies tosin pakenee aina. Henkiset munat ovat miniatyyriset ja kassit lienevät jääneet laskeutumatta.

Toimitusjohtaja vihaa entisiä työntekijöitään, joiden työsuhteet ovat olleet lyhyitä siksi, että he ovat KAIKKI olleet huonoa, epäammattimaisia, luovuttajia – ja ennen kaikkea, eivät ole olleet valmiita tekemään ilmaista työtä, jopa laittomin keinoin, jotta Toimitusjohtaja voisi hyötyä taloudellisesti, täysin sitä itse ansaitsematta, muiden kustannuksella. Epäeettisestä ja laittomasta toimintatavasta kieltäytyneet työntekijät ovat kaikki olleet epälojaaleja ja kaikin puolin niin paskoja tapauksia, että heitä solvataan seuraajilleen tarpeen tullen vaikka valheellisesti, kun aineisto on loppunut kesken. Hengästyneenä Toimitusjohtaja vielä muistuttaa, että työnantajalla on oikeus lukea työntekijän sähköposteja, jos niin haluaa.

Vapaa-ajallaan Toimitusjohtaja katselee itseään mielellään peilistä. Karhukirjeet tuhotaan jos niitä ei pystytä kuittaamaan jälleen uudella pikavipillä tai kulutuslainalla. Toimitusjohtajan mielestä hänen taloussotkunsa on muiden syytä. Ihmiset haluavat sabotoida hänen menestyksensä ja tästä johtuu, ettei hänellä ole yhtään todellisia ystäviä. Syy ei suinkaan ole siinä, että Toimitusjohtaja on patologinen kusettaja, narsistiksi kuitenkin vähän liian tyhmä ja tästä syystä omiin kengännauhoihinsa kompastunut.

Mutta tulee vielä se päivä, kun Toimitusjohtaja räkii väärän miehen lahkeelle. Uskokaa pois. Pitäkää se päivä mielessä, hyvät Toimitusjohtajan uhrit. Hyviäkin työpaikkoja on olemassa, ihan oikeasti.

Paistoin kuhaa, siinä vasta jalo ja herkullinen kala. Maistuu myös Toimitusjohtajille, jos joku muu maksaa.

PAISTETTU KUHA JA PURJO-JUUSTOKASTIKE (4 annosta)

4 kuhafilettä

2 dl grahamvehnäjauhoja

2 tl merisuolaa

1 tl jauhettua valkopippuria

paistamiseen ½ oliiviöljyä, ½ voita

pinnalle tilliä ja sitruunaa

kastike

1 iso purjo

3 dl kuohukermaa

2 dl mascarponejuustoa

1 tl suolaa

1 tl rouhittua mustapippuria

kuullottamiseen 1 rkl oliiviöljyä

Keitä ensin kastike: pese ja hienonna purjo ohuiksi renkaiksi tai suikaleiksi. Valitse paksupohjainen tai teflonpintainen kattila ja kuullota siinä purjoa, oliiviöljyssä. Mausta sitten suolalla ja pippurilla sekä lisää kerma ja mascarpone. Keitä miedolla lämmöllä paksuksi kastikkeeksi.

Kun kastike on valmis, paista kalat – ne pitää saada suoraan pannulta lautaselle! Tee jauhoista, suolasta ja valkopippurista seos ja pyörittele siinä kalafileet. Paista sitten kuumalla pannulla, voi-oliiviöljyseoksessa n. 2 min molemmin puolin niin, että kala saa kauniin värin ja rapean pinnan. Tarjoa keitinperunoiden, tillin, sitruunan ja kastikkeen kera.

Meidät voi kyllä kuoria, mutta se outo akka ajatteli, että olemme kivemman näköiset kuvassa, kun meillä on vielä vaatteet päällä. T. Keitinperunat.

Tallennettu kategorioihin Elämää, Ruoka, Yleistä | 2 kommenttia

Raastepöydän rakennekynnet

Julkaistu 30.1.2012 kirjoittajalta Elli

En näe persaukisuudessa, pieni- tai keskituloisuudessa mitään pahaa. Eiköhän meistä suurin osa kuulu johonkin edellä mainittuihin ryhmiin. Mutta rikkaan esittäminen, kun sitä ei ole, ärsyttää minua suunnattomasti. Muutama fakta – rikkaita ei tässä maassa ole ihan oikeasti montaa, itse omat miljoonansa tienanneita vielä vähemmän. Varakasta elämäntyyliä jäljitteleviä, täysi-ikäisiä pissiksiä sen sijaan riittää raastepöydän molemmin puolin. Kohta ei enää kaksi linjastoa riitäkään, sillä bling bling –sukupolvi on jo alkanut lisääntyä.

Ihmisten tapoja kantaa itsensä ja elämäntyylinsä on monenlaisia. Osa elää kukkarolleen sopivasti ja diggaa ihan vilpittömästi saavutuksistaan – tähän minulla on varaa ja se riittää. En yritä olla mitään muuta. Heidän kaltaisiaan löytyy kaikista tuloluokista, luojan kiitos. Mutta sitten tulevat maamme musta tulevaisuus, nuhruiseksi kulutetun Guess-laukun kanssa lähijunassa vielä aikuisiässä heiluvat Yanica-Yasmine Rytköset, jotka – sen sijaan että yrittäisivät tehdä jotain diktaattorimaisesti profiilia hallitsevalle siiderimahalleen – käyvät punttisalilla lähinnä solariumissa. Sitten suihkua karttaen vähän itseruskettavaa iholle ja manikyyriin vinguttamaan Visa Electronia. Miksi? Koska vain köyhä läski on valkoista, biaaaatch (*sohii rakennekynsillä ilmaa*).

Sitten rakennekynsikuningattaren noutaa sen poikaystävä, geelitukkainen Jersey Shore –sekunda Jucca, jolla on v*ittu maailman v*ttu kallein Ferrari. Jucalla on tiukka, hihaton Ed Hardy –paita, joka paljastaa lapaluussa uutta big bangia enteilevän mätäpaiseen. Jucca on töissä Anttilan noutopisteessä ja on juuri ostanut Yanica-Yasminelle netistä hänen haaveilemansa Manolo Blahnikin korkokengät, jotta kuningatar voi tanssia Tigerissa pilkkuun asti. Jucalta meni kenkiin koko kuukauden palkka. Tai se, mitä siitä jäi, kun 18 päivää sitten nostettu förskotti vähennettiin. Silloin piti viedä Yanica-Yasmine hienosti ulos syömään, kun tämä täytti 21. Vastarakastunut pari vietti elegantin kahden ruokalajin illallisen ketjuravintolassa – ensin erillinen raastepöytä ja pääruoaksi wienerleikkeet, om nom nom. Mutta kuningattarellehan kelpaa vain paras, mitä Jucan rahoilla saa. Baarissa Yanica-Yasmine juo ainoastaan aitoa shampanjaa. Mutta älkää kysykö heiltä kummaltakaan, mistä aidon erottaa. Väite siitä, että jossain olisi muka samanniminen maakunta, loukkaisi heidän älykkyyttään ja sitten Jucca, Yari ja Micco vetäisivät sua turpaan. Heti, kun saisivat ensin kaivettua Yanica-Yasminen rakennekynnen silmästäsi talteen – niissä on v*ittu tuhannenneljänkymmenen karpaasin kultaa.

Jucan isän firman liisaama Ferrari painaa läpi Roihuvuoren, subbarit peräsuolta hyväillen, Herttoniemen kylmäasemalle tankille. Jucan Visa Electronilla bensaa saadaan 20 euron edestä. Se riittää onneksi kotiin, Espoon Olariin, jos ei kamalasti päästellä. Mutta Yanica-Yasmine haluaisi vähän irrotella, ainakin ajetaan steissin kautta ja näytetään vähän niille v*itun köyhille, kenellä on Ferraria, Guessia ja Manoloa. Yanica-Yasmine haluaa vielä diivailla uudella rikkaalla poikaystävällään ja tämän Ferrarilla, ja päättää soittaa äitinsä joululahjaksi ostamasta, bling bling -kuorisesta iPhonesta tyttökavereilleen Lil’ Eevalle ja Yohannalle, jotka ovat lähteneet Baarikärpäseen, päivällä Itäkeskuksessa tapaamiensa Muhammedin ja Ivanin kanssa. Muhammed on kuulemma ylhäistä ja ihan v*tun rikasta sukua ja Ivan tuottaa musiikkia – sen lupasi demottaa Lil’ Eevan kanssa myöhemmin illalla, sen vaatimattomassa, väliaikaisessa studiossa Puotilassa. Jos siis ei haittaa, että Mohammed ja yksi Tero bunkkaavat samassa kämpässä. Mutta jos se toimii, niin Lil’Eeva voi päästä New Yorkiin – Ivan tuntee P. Puff Diddy Daddyn.

Mutta, kappas, Yanica-Yasminen kännykkä on unohtunut manikyristin luokse, joten hän pyytää lainaksi Jucan puhelinta. Siitä on kuitenkin mennyt saldoraja umpeen eikä mies raukka löydä taskustaan enää yhtään pre-paid-läpyskää.

-       Siis, ootsä joku v*itun köyhä, vai?! Yanica-Yasmine kiljuu Baarikärpäsen edessä.

-       Siis mähän en v*ittu minkään köyhien kanssa hengaa, niin noloa! Siis mun miehet on aina olleet menestyviä ja tosi rikkaita ja ostaneet mulle kaikkea, ne on olleet ihan rakastuneita muhun! Lähe menee! SIIS LÄHE V*TTU NIIN MENEEEE!!!

Tässä vaiheessa Lil’ Eeva ja Yohanna ovat rientäneet ystävänsä avuksi, ja ehtivät juuri ja juuri napata Manolo Blahnik –kassin pelkääjän jalkatilasta, ennen kuin suivaantunut Jucca nostaa kytkintä.

-       Me v*ttu pidetään nämä, senkin v*ttu köyhä paska!

Karu tarina, mutta ei hätää. Yanica-Yasmine selvisi nöyryytyksestä ja on viime kuulemani mukaan oikein onnellinen. Uudella poikaystävällä oli nimittäin vielä luottotiedot kunnossa ja Yanica-Yasmine sai virolaiset tissit poikaystävänsä nostamalla remonttilainalla. Nyt Yanica-Yasmine pyrkii tasokkaaseen tanssiryhmään ja menee ensi viikolla myös tapaamaan Tigerissa kohtaamaansa mallipomoa, joka sanoi, että Yanica-Yasminella on kaikki edellytykset menestyksekkäälle uralle. Ja sitä miestä kannattaa uskoa, sillä se ei ollut enää mikään kokematon poikanen, vaan jo 49-vuotias mies, jolla on fyrkkaa laittaa oma lehti-ilmoituskin. Se lupasi ottaa Yanica-Yasminesta vähän kuvia.

Lisää urbaaneja iltasatuja, raastepöydän tuolta puolen, seuraavalla kerralla.

Ehkä.

Viikonloppuna valmistin Osso Bucco –padan serkkua, Ossootsie buccoa? –pataa. Vanhemmasta serkustaan kysymysmerkiksi pata muuttui siinä vaiheessa, kun pakkasesta löytyi osso bucco –lihojen sijaan vain naudan paistia, hirven jauhelihaa ja poron käristesuikaleita. Toinen ylläripylläri lymyili jääkaapin puolella, jossa normaalisti asuva pekoni oli kadonnut. Kuulin, että se oli viimeksi nähty pari paistetun munan matkassa, jolloin ihmetykseni vaihtui ihailuun – wau, oikein kaksin kappalein! Lähdin siis pekonistani ylpeänä valmistamaan Osso Buccon serkkua, Ossootsie buccoa? –pataa, joka valmistetaan, kuten hyvin tiedätte, naudan paistista ja ilman pekonia.

OSSOOTSIE BUCCOA? (6 annosta)

1,2 kg naudan paistia

50 g voita + 1 rkl oliiviöljyä

2 tl rouhittua mustapippuria

2 tl hienoa merisuolaa

3 keltasipulia

6 valkosipulinkynttä

2 porkkanaa

pieni pala palsternakkaa

800 g tomaattimurskaa

1 lihaliemikuutio

1 kanelitanko

2 laakerinlehteä

2 tl timjamia

2 tl oreganoa

200 g tuoreita herkkusieniä

Putsaa huoneenlämpöinen liha kalvoista ja leikkaa ronskeiksi paloiksi. Kuori ja paloittele myös sipulit sekä porkkana ja palsternakka. Ruskista lihat valurautapadassa, voin ja öljyn seoksessa. Mausta ne suolalla ja pippurilla. Lisää sitten mukaa sipulit, juurekset, tomaattimurska sekä loput mausteet. Anna kypsyä miedolla lämmöllä kannen alla 2-3 h. Tarjoa perunan, pastan, riisin, tai pariloitujen kesäkurpitsasiivujen ja tuoreen leivän kera.

TOMAATTI-OLIIVILEIPÄ (2 kpl)

5 dl vettä

1 pss kuivahiivaa (tai 50 g tuoretta)

2 dl grahamjauhoja

9 dl hiivaleipäjauhoja

2 tl suolaa

1 rkl siirappia

1,5 dl oliiveja

8 aurinkokuivattua tomaattia

1 rkl oliiviöljyä

pinnalle juustoraastetta

Lämmitä vesi sen mukaan, mitä hiivaa käytät – sekoita sitten mukaan suola, siirappi ja grahamjauhot. Sekoita reippaasti. Lisää sitten viipaloidut oliivit sekä hienonnetut aurinkokuivatut tomaatit. Jatka reipasta sekoittamista lisäten samalla hiivaleipäjauhoja, desi kerrallaan. Lisää lopussa öljy ja jätä taikina kohoamaan liinan alle, kaksinkertaiseksi. Leivo taikinasta kaksi limppua ja anna kohota vielä pellillä, liinan alla, n. 30-40 min. Ripottele leipien pinnoille hieman juustoraastetta ja paista leivät 200-asteisen uunin keskitasolla, 25 min.

Tämä pata ei ole Osso Bucco ja se tietää sen.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka, Yleistä | 6 kommenttia

Saunailtaoikeudet

Julkaistu 23.1.2012 kirjoittajalta Elli

Sä olet kateellinen, koska meillä on poikien saunailloissa kivaa, totesi aviomieheni eilen. Touché. Niin olenkin. Minäkin haluaisin mennä saunailtaan, jossa saa vetää niin paljon viinaa että rypyt oikenee ilman, että minun pitää joko a) puhua omasta miehestäni tai b) kuunnella, kun toiset akat jauhavat omistaan.

Kohtaa a pyrin välttämään kaikin laillisin keinoin. Nimittäin mikäli tuttavuutemme rajoittuu satunnaisiin yhteisiin kissanristiäisiin, emme todellakaan ole saavuttaneet ystävyydessä sitä tasoa, että sinulla olisi oikeus kysellä henkilökohtaisesta elämästäni. Itse asiassa, emme ole ystäviä, emmekä edes kavereita. Me olemme tuttavia ja se tarkoittaa sitä, että sillä sekunnilla, kun hikinen reitesi osuu saunan lauteilla omaani, jompikumpi lähtee ja lujaa.

Olenkin yleensä vastannut kysymyksiin kahdella vakiovedolla, joista ensimmäinen on ”hyvää” ja toinen ”ihan päin helvettiä”. Se, kumman vastauksen valitsen, riippuu siitä, kuinka suopealla tuulella olen. Jatkokysymyksiä on turha kuitenkaan esittää, eikä niitä koskaan edes tule. Minulle on kehittynyt lähes uhkaava torppaamisen taito.

Kun minä en haluaisi istua tässä teidän välissä, reisi reittä vasten, kuuntelemassa kun te puhutte lapsistanne. Minua ei kiinnosta, mitä väriä vesipäänne käyttää kun se maalaa iltapäiväkerhossa. Tunnistan häiriintyneen lapsen traumaperäiset liikkeet ihan ilman vesivärianalyysiäkin. Olin itsekin sellainen ja pyrin olemaan jatkossakin. Ai miehesi? Ai näinkö kun olin samassa konsertissa? Joo, näin. Ai mitä se siellä teki ja kenen kanssa? Haluatko ihan oikeasti tietää? Älä pakota minua vastaamaan.

Tahdon pois.

Tahdon poikien saunailtaan. Siellä ei ole pakko puhua, jos ei halua. Siellä alasti painiminen ei ole yhtään homoa ja voittaja saa pisimmän pätkän metrilenkkiä.

Minä en halua täysjyväpastasalaatteja ja porkkanatikkuja. Minä en halua mitään, minkä kyljessä lukee ”light” tai ”vähähiilihydraattinen”.  Minä haluan samat saunailtaoikeudet kuin miehet. Minä haluan, että minulla on lupa ladata puhuvaa päätä tauluun, jos se on liian tyhmä tai esittää tungettelevia kysymyksiä.

Minä haluan, että jokainen hoitaa itse omat aviopuolisonsa ja jos niin käy, että siinä sivussa jonkun toisenkin, niin se pidetään ihan omana tietona. Se tieto ei kuulu minulle. Eikä minun tietoni sinulle.

 

Tein vaalituloksia napottaessa iltapalaksi nopean ja helpon munakasrullan, joka on kätevä tehdä etukäteen vaikka viemisiksi. Esimerkiksi tyttöjen saunailtaan. 

MUNAKASRULLA (4 annosta)

taikina

6 kananmunaa

2 dl vehnäjauhoja

3 dl maitoa

1 tl suolaa

0,5 tl rouhittua mustapippuria

0,5 tl paprikajauhetta

rypsiöljyä

täytteeksi esim.

300 g maustettua kypsää lihaa, kalaa tai kanaa

(jauheliha maistuu lapsille)

1 purjo

paistamiseen rypsiöljyä

musta- tai valkopippuria

suolaa

2 dl hienoa juustoraastetta

Ruskista ja mausta lihat maun mukaan – lisää lopussa pannulle hienonnettu purjoa ja anna kypsyä hiljaisella lämmöllä. Valmista sillä välin munakas: Sekoita taikinan aineet keskenään ja kaada syvälle uunipellille, joka on vuorattu öljytyllä leivinpaperilla. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla 10-15 min, kunnes munakas on hyytynyt. Vedä munakas (leivinpaperin reunaa apuna käyttäen) astiapyyhkeen päälle. Levitä sitten kuuma täyte munakkaan päälle ja ripottele pinnalle hienoksi raastettu juusto. Rullaa kuumasta munakkaasta tiukka paketti (tässä astiapyyhkeestä on apua, etteivät sormet pala). Tarjoa lämpimänä tai kylmänä.

Sienet sopivat loistavasti rulliin joko lihan kaveriksi tai sitä korvaamaan.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa, Elämää, Ruoka, Yleistä | 1 kommentti