Kirja on lapsi, lapset saavat alkuunsa kovin monin tavoin. Moni kirjailija kärsii kirjallisesta lapsettomuudesta vuosikymmenen, hioo tekstiään ja rakastuu siihen niin että jokainen lapsen koulutiellä ottama askel saa sydämen käymään kitalaen alla. Toisille lupaus kirjan kirjoittamisesta syntyy hetkessä, ilman tarkempaa tietoa tulevasta. Ei aivan epätyypillinen alku myöskään lasten tarinoissa.
Lapsen ja kirjan kohdalla alun touhuilu on aina kiinnostavaa ja kiihottavaa. Ennen pitkää lapsi muuttuu haastavammaksi, alkaa muistuttaa vanhempiaan. Vanhemmat eivät voi kasvattaa lastaan yksin, tarvitaan myös suku, tarvitaan ne läheiset ihmiset, jotka tarjovat lapselle oman osansa maailman elämyksistä. Luotettujen läheisten lisäksi kirjan kasvutaipaleella heidän roolinsa kantaa kustannustoimittaja.
Hyvä ystävä asettaa ongelmien tullen ihmisen kasvokkain oman itsensä kanssa. Tämä sama ominaisuus kuuluu parhaille kustannustoimittajille. Itselläni on suuri ilo ja kunnia työstää nyt työn alla olevaa kirjaa yhdessä kustannustoimittaja Jyri Hännisen kanssa.
Keskustellessamme ”Sydänten presidentti” -kirjasta Helsinki-kirjojen kustantaja Jan Erolan kanssa esitin toiveen siitä, että Jyri tulisi kirjan kustannustoimittajaksi. Tarvitsin kirjoittajana ihmisen, jonka mielipiteeseen voi nojata. Kirja on tyyliltään ainutlaatuinen, Suomessa ei näin laajaa yhtä vaalikampanjaa luotaavaa kirjaa ole aiemmin julkaistu. Kahden kirjoittajan -- Riikka Kämpin ja allepostanneen -- lisäksi kirjaan on kirjoittanut oman pienen tuokiokuvansa tai näkemyksensä varsin laaja joukko erilaisia suomalaisia näkijöitä ja kokijoita.
Jyrillä on kuoronjohtajan homma. Jokaisen kirjoittajan tulisi laulaa omalla äänellään, mutta vireessä.
Istun huomisen torstain Jyrin ja tekstin kanssa. Päivä sattuu olemaan kiirastorstai. Hyvä kustannustoimittaja osaa pitää yllä kiirastulen liekkiä ja kannustaa kulkemaan sen yli. Teksti on murrosiässä, sillä on oma vahva tahto ja kirjoittajan tulee ymmärtää sen vapauksia tiettyyn rajaan saakka. Noista rajoista on hyvä Jyrin kanssa keskustella. Jyrin antaman palaute on selkokielistä, sitä ei tarvitse arvuutella.
Pääsiäisaika meneekin sitten murrosikäisen tekstin kasvaessa omaa aikuisuuttaan kohti.
Kustannutstoimittajat tekevät tärkeää ja usein liian näkymätöntä työtä. Kun keskenkasvuinen kirja pääsee markkinoille huomaamme heidän poissaolonsa. Kun kirja on hyvä, antavat kriitikot ja lukijat kiitoksensa kirjailijalle.
Oletteko kuulleet kustannustoimittamiseen liittyvästä kirjallisuuspalkinnosta? En minäkään. Olisiko aika? Olisi?
Kustannustoimittaja on hylky! Siihen hylkyyn kusee ja sylkee moni taho, joka kuitenkin on kiitollisuudessa hylyn tuomaan liikevoittoon, eli rahaan.
Kustannusyhtiön omistajat haluaa yhtiössä mahdollisimman vähän näitä hylkyjä. Ne tekee kiinteisiin kustannuksiin korotuksia. Niitä pitää vähentää, tai ottaa freeksi niitä nuoria naismaistereita, jotka ahertaa 200 euron käsislukupalkalla kotonaan.
Kustantamon johto pitää kustannustoimittajaa hylkynä ja jätteenä. Nämä johtaja-päällikkö- nimikkeillä hyörivät kummallisuudet harvoin ovat kirjallisuudesta perillä pakko-opintojaan enempää.
Heille kustannustoimittaja on tiedollinen ja taidollinen ylivertaisuus. Se aina on tietoisempi, kuin se kustannusjohtaja, tuotantojohtaja, kaunokirjallisen osastojohtaja, tai mitä helvettijohtajia niitä onkaan!
Kirjailija tai sellaisena itseään pitävä käsittää kustannustoimittajan hylkynä, jätteenä ja kuukautissiteenään.
Se on se pyöveli, joka tuhoaa monisanaisen vuosien työn. Se on monesti kirjoittajan ensimmäinen vihollinen. Siihen hylkyyn on helppo valuttaa sen hylkäämisen vanha ja haiseva kuukautisveri.
On tarinoita, jossa kustannustoimittajaa on ahdistellut ja uhkaillut hylkypäätöksen saanut kirjoittaja.
Kustannustoimittajien yhdistyksen Kustun jäsenistä on noin 90% naisia. Suurimmalla osalla näyttää olevan maisteritutkinto, mutta ei juuri muuta työelämäkokemusta. Monilla työura on alkanut suoraan yliopiston ovelta kustantamon ovelle ja siinä välissä on jäänyt elämättä rikas ja monipuolinen elämä.
Voisin väittää, että se köyhdyttää, yksipuolistaa ja tekee jotenkin ”naismaiseksi” jopa miesten hyväksytyt käsikirjoitukset ja tietenkin siitä ne kirjatkin. Silloin, kun kustantajat vielä maksoivat miesmäisiä palkkoja ja Bulevardilla ja Uudenmaankadulla istui munallisia, niin kaunokirjallisuudessamme oli enemmän kukoistusta.
Uskon, että Arto Paasilinnan ja Kalle Päätalon ensimmäinen ja toinen ja kolmaskin käsikirjoitus olisi olleet hylkyjä nykymaisterityttösten lukemina.