Sisäpiiri

Pari kertaa piti hieraista silmiä, kun näki uuden Kauppalehti Option. Lehden lukijat olivat panneet paremmuusjärjestykseen suomalaiset yritysjohtajat ja kärjessä oli tuttuja nimiä: Koneen Matti Alahuhta ja Finnairin jättävä Jukka Hienonen.
Siinä sattuu olemaan juuri ne kaksi johtajaa, joita MTV3:n talouden ja politiikan toimitus on eniten kurittanut.
Alahuhta oli ajoituksen mestari loppuvuonna, kun hän vaati Ylen Aamu-tv:ssä palkkojen alentamista. Meni tunti ja kansa sai eteensä jokavuotiset verotiedot. Neljän miljoonan euron miehellä on Suomen neljänneksi kovimmat palkkatulot. On se lausuntokone!
Finnair puolestaan on Hienosen jäljiltä kuin taistelutanner -- pari sataa miljoonaa euroa tappiota, pari lakkoa ja puolentoista kuukauden matkalaukkukaaos.
Kovat otteet ja puheet näyttävät purevan tähän lukijaraatiin. Ja sitten onkin hyvä kipaista viinikaupan kautta Audilla Westendiin.

Suomalaisen pankkikortin vaihtaminen uuteen eurooppalaiseen pankkikorttiin aiheuttaa riesan toisensa perään. Jo nimi, debit-maksukortti on suomalaiseen suuhun hirvitys. Mutta siitä kyllä toivutaan, kun nimi muuttuu vaikka tepitiksi. Mutta veikkaanpa, että monella menevät porot nokkaan, kun kaupat alkavat periä maksuja kortin käytöstä. Se sotii nykykäytäntöä vastaan.

Tähän asti kauppias on kuitannut kulut ja moni asiakas on elänyt siinä luulossa, että kortilla maksaminen on ilmaista. Halpaa se on ollutkin. Nollasta -- viiteen senttiä ostostapahtumalta, riippumatta siitä maksaako kortilla pätkän makkaraa vai 600 euron taulutelkkarin. Aina sama summa 0-5 senttiä.

Jatkossa maksaminen on sitä kalliimpaa, mitä isommasta ostoksesta on kyse. Eli makkarapaketin maksaminen kortilla maksaa vajaat puoli senttiä, talulutelkkarin tai auton huollon pari euroa. Niinpä erikoiskaupoissa ja esimerkiksi autokorjaamoissa tukka on noussut pystyyn, kun niissä on ynnäilty kulujen kasvua.

Kaupan Liitto on laskenut, että esimerkiksi autohuoltamojen korttimaksukulut viisinkertaistuvat reiluun kahteen miljoonaan euroon. Nyt summa on 39 000 euroa. Syynä on se, että maksu on 0,31 prosenttia huollon hinnasta. Mitä kalliimpi huolto sitä enemmän sen maksamisesta pitää tilittää korttiyhtiölle ja pankille, vaikka tietotekniikan bittivirrassa on yhdentekevää siirtyykö tililtä toiselle euro vai tonni.

Kaupat ja korjaamot eivät kulujen nousua purematta niele. Kättä pidempää kauppiaat saavat lakimuutoksesta, joka sallii kulujen maksattamisen asiakkailta. Paine on kova ja moni siihen varmasti myös tarttuu. Silläkin uhalla, että asiakkaat polttavat päreensä. Ja siinä toivossa, että he hetken mietittyään nielevät kiukkunsa ja marssivat ostoksille käteisautomaatin kautta. Se olisi tappio pankeille, jotka pyrkivät kaikin keinoin eroon käteisrahan käsittelystä.

Käytännössä kyse on siis pankkien ja maksukorttiyhtiöiden sekä kauppojen välisestä hinnoittelun tinkauksesta, jonka lopputulokseen vaikuttaa myös asiakkaiden käytös. Jos käteisen käyttö lisääntyy, se vahvistaa kaupan asemaa hintaneuvotteluissa. Kauppaa tässä tinkimisessä motivoi pelko omien rivien hajoamisesta. Siitä, että asiakkaat virtaavat liikkeisiin, joissa maksua ei peritä. Tosin pelko voi olla turhakin.

Yhtä hyvin voi käydä niin, että väki murjottaa aikansa, mutta ei löydä tietä käteisautomaatille. Ja eksyksissä alkaakin jo tuntua siltä, että on ihan nastaa maksaa pari euroa siitä, että voi näppärästi näpytellen maksaa muovilla makkarat, telkkarit ja autohuollot. Pikkurahahan se on -- pari euroa.

                                   Kotikontujeni forssalainen toriparlamentti tiivistää taloustilanteen aina yhtä ytimekkäästi: “Paska vuosi, mutta todennäköisesti parempi kuin ensi vuosi”.
Tällä kertaa ennuste voi osua jopa oikeaan.
Viime vuosikymmenten pieniä ja isompia taantumia yhdistää yksi asia. Niiden päättymistä on povattu toiveikkaasti aina liian aikaisin.
Nyt on tuuletettu sitä, että syksyllä kansantuote nousi 0,3 prosenttia kesän luvuista. Viime syksyyn verrattuna pudotusta on kuitenkin 9 prosenttia. Jos kaivoon pudonnut äijä heiluttaa kättään elonmerkiksi, ei se vielä ihan pian takaa tanssin jatkumista entiseen tahtiin.
Kansantuote putoaa tänä vuonna rajummin kuin kertaakaan 90-luvun lamavuosina. Taloudessa käännetään kelloa neljä vuotta taaksepäin. Moni kysyy, mitä sitten, silloinhan elettiin varsin herroiksi.
Ongelma on, että meillä on vuoden 2005 tulot, mutta vuoden 2009 menot. Tämän eron voi kuroa umpeen kahdella tavalla. Kaikki laskevat palkkojaan neljän vuoden takaiselle tasolle tai sitten suurin osa meistä elää kuten ennenkin ja viidesosa kiristää vyötään oikein kunnolla.
Kapitalismi on rakennettu niin, että se huutaa jatkuvasti uutta talouskasvua. Elintason laskeminen ei tapahdu juustohöylällä tasaisesti kaikkialta, vaan se nirhaisee väkivalloin kirveellä ja yleensä heikoimmilta.
Tätä ilmiötä voi lieventää palkkaneuvotteluissa, ja yllättävän hyvin sekä työntekijät ja että työnantajat ovat tähän asti ymmärtäneet tilanteen vakavuuden. Ay-liike on pysynyt palkkamaltissa ja yritykset ovat pitäneet kiinni työvoimastaan. Työttömyys on noussut toistaiseksi pelättyä vähemmän.
Vuonna 2010 punnitaan suomalaisten yhteishenki. Talouden talvisota on takana ja jatkosota edessä.

                                                                                                            Matkalaukkuaan etsinyt tuttava risti Finnairin uuden kumppanin, henkilöstövuokraaja Baronan uudelleen -- Burana.
Päätä särkee myös Finnairin suurimmalla omistajalla, veronmaksajalla. Kuinka on mahdollista, että kansallisen lentoyhtiömme maine on ryvettynyt näin perusteellisesti näin nopeasti?
Onneton tapahtumien ketju alkoi elokuussa, kun toimitusjohtaja Jukka Hienonen ilmoitti dramaattisesti erostaan ja haukkui ay-väen pystyyn. Vieressä nyökytteli hallituksen puheenjohtaja Christoffer Taxell, jonka olisi viimeistään silloin pitänyt tajuta, että Hienonen ei tunnekuohussaan voi jatkaa yhtiön perämisessä.
Se, että Finnair keikkuu puoli vuotta epämääräisen johtamisen tilassa, on vain ja ainostaan Taxellin johtaman hallituksen vastuulla. Sitä ei sentään voi ulkoistaa.
Taxellin virheeseen on kaksi vaihtoehtoista syytä. 1) Taxellin hyppysissä viivästyvät muutkin asiat kuin perustuslakiuudistus tai 2) Taxell antoi Hienoselle tehtävän puhdistaa pöytä seuraajalleen Mika Vehviläiselle, joka aloittaa toimitusjohtajana helmikuussa. Mutta mitä virkaa on puhtaalla pöydällä, jos jalat on sahattu poikki.
Valtio-omistaja ja ministeri Jyri Häkämies (kok.) ovat pysyneet julkisuudessa korostetun hiljaisina. Vaikka yksittäinen omistaja voi käyttääkin valtaansa lähinnä yhtiökokouksessa, jonkinlainen tilannearvio suomalaisille tärkeän Finnairin tulevaisuudesta olisi jo paikallaan. Minkälainen Finnair meillä on ensi vuosikymmenellä ja sen jälkeenkin?
Ensi kevään yhtiökokouksessa valtio punnitsee jälleen, onko Taxellin johtama hallitus onnistunut Finnairin luotsaamisessa. Toivoa sopii, että hallitukseen löytyisi lisää lentobisneksen vahvoja osaajia, kun koko ala käy läpi historiansa pahimpia aikoja. Reservissä on esimerkiksi valtion oma luottomies, Solidiumin hallituksen puheenjohtaja Keijo Suila.

Ylenpalttisesta yksityisautoilusta parjattu Nurmijärvi on herännyt tänä syksynä impivaaralaisesta horroksesta -- parahiksi juuri ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta. Kunta on päivittänyt strategiansa ja visio vuodelle 2020 on yksinkertainen mutta dramaattinen: “Nurmijärvi -- elinvoimaa ja elämisen tilaan Helsingin seudulla”.

Ji-bii! Tuskin maltan odottaa, että strategia muuttuu sujuvaksi palveluksi vaikkapa liikenteessä; Kehärata valmistuu ja Nurmijärven taajamista kurvataan vartin välein liityntäbusseilla Kivistön asemalle ja junalla Helsinkiin. Tai vielä huikeampaa, junaan pääsee oman pitäjän puolelta, pellolta, johon asemalle on varattu kaavassa paikka jo 1970-luvulla.

Ihan läpihuutojuttuna Helsingin seutua ei kunnan strategiaan kirjattu. Valtuusto äänesti ja sanat hyväksyttiin äänin 29-22.

Huolena on identiteetti ja pelko siitä, että Helsinki tekee sipoot myös pohjoisessa.

Paikallinen sanomalehti Nurmijärven Uutiset siteerasi valtuustossa käytyä keskustelua:

-Eikö tavoitteiden tulisi liittyä ennemminkin Kuuma-yhteistyöhön. (Järvenpää, Mäntsälä, Kerava, Tuusula, Nurmijärvi ja Pornainen). Mitä lisäarvoa kunta saa Helsingin suunnan yhteistyön korostamisesta? Ei yhtään mitään. Olemme Helsingistä 35 kilometrin päässä; se on kiveenhakattu fakta, meidän sijaintimme Helsinkiin tai muihin kuntiin nähden ei visioimalla muutu. -- Helsinkiläisiä emme ole, sipoolaisia meistä ei tule, olkaamme siis ylpeästi nurmijärveläisiä.

Jep -- vähänpä lämmittää nurmijärveläinen ylpeys Mannerheimintiellä, kun kotipitäjään kiitävästä linja-autosta näkyy vain takavalot ja seuraavaa pitää odottaa tunti jo alkuillasta. Piina olisi tietysti vain opiksi ja ojennukseksi, jos kyseessä olisi kevytmielinen humputtelureissu -- mitäs läksit. Mutta jokapäiväiset arpajaiset siitä, mihin bussiin töistä ehtii kysyy jo asennetta.

Aika etäiseltä kuulostaa myös, että KUNNAN pitäisi saada jotain lisäarvoa Helsingin suunnan yhteistyön korostamisesta. Haloo! Lisäarvoa kaipaa sohjossa seisova KUNTALAINEN. Suomeksi palvelua. Siis vaikkapa sujuvaa julkista liikennettä.

Ja vielä se 35 kilometrin kiveenhakattu fakta. Se on matka Nurmijärven valtuustosalista noin Helsingin keskustaan. Kurkistus ulos valtuustosalin ovelta: liki 70 prosenttia nurmijärveläisistä ylittää työmatkallaan kunnan rajan. Ihan silmämääräisesti ruuhkaksi asti väkeä vääntyy joka arkipäivä kohti Helsinkiä.

Eli monille nurmijärveläisille Helsingin suunta on myös arkinen fakta, minkä yli puolet valtuutetuista näyttää oivaltaneen. Autojen loputtomissa jonoissa piilee myös neuvotteluvoimaa. Jos yhteistyö ei Helsingille kelpaa, niin ostetaan lisää autoja, täytetään kehät, kadut ja parkkihallit myös vuonna 2021.

PS Asun Nurmijärvellä, 30 kilometrin päässä Helsingin keskustassa.

Leea Ollikainen

                                                                                                                      Tuulivoima on mitä mainioin energianlähde. Jo piirrustuslaudalla se lämmittää, moni käy itse asiassa ihan kuumana. Satametristä myllyä ei hevillä haluta rantamökin lähelle äänen, maisemahaittojen eikä pitkien lapojen heittämien varjojen takia. Ja linnuistakin voi tulla paistia vihreän energian giljotiinissa.
Nämä kriittiset äänet pitäisi nyt vaientaa nopeasti, sillä ensi vuosikymmenellä Suomeen on pystytettävä noin 700 isoa tuulivoimalaa. Se on tärkeä osa hallituksen uusiutuvan energian pakettia, jolle EU on määrännyt raamit.
Kunnianhimo ja kiire on iskenyt erityisesti elinkeinoministeri Mauri Pekkariseen (kesk.), joka kannustaa tuulivoimayhtiöitä käynnistämään vauhdilla investointinsa. Energia-ala on valmis ottamaan haasteen vastaan -- enää ei puutu kuin pari pikkujuttua: rahat ja luvat.
Tuulivoima tarvitsee isoja tukiaisia, mutta nyt tämä rahoitusjärjestelmä on pakko suunnitella uusiksi. Valtiovarainministeriön mukaan perustuslakia olisi rikottu, jos kantaverkkoyhtiö Fingrid olisi kerännyt sähkönkuluttajilta erillistä tuulivoimamaksua. Veronkanto-oikeus on vain valtiolla.
Tuulivoiman vaatimat rahat pitää kerätä sähköveron korotuksella ja kierrättää valtion budjetin kautta. Tuulivoimayhtiöt kysyvät, voiko valtioon luottaa, että luvatut tukisummat eivät muutu budjettiväännöissä poliittisten suhdanteiden tahdissa. Windfall-veron jälkeen kaikki eivät tunne rajatonta luottamusta valtiota kohtaan.
Tuulivoimaloiden rakentaminen on poikkeuksellisen hankalaa. Kaavoituksen, ympäristöselvitysten ja lupakäsittelyn ketju on luvattoman pitkä. Tähän poliitikot ja alan yritykset haluavat nyt selkeää muutosta, mutta astumatta kansalaisten tai luontoarvojen päälle.
Tuulivoimalle pitää saada laajempi hyväksyntä myös paikallistasolla ja selkeät sopimukset siitä, että mahdolliset haitat korvataan. Ei riitä, että tuulivoimaloita kannattavat vain huolestuneet kaupunkilaiset, jotka ovat nähneet uljaita myllyjä postikorteissa tai lentokoneen ikkunasta.
Epävarmuuden tuoma aikalisä on hyvä asia myllyjen vastustajille. Heidän mukaansa jokainen päivä on lähempänä hetkeä, jolloin EU:n on nostettava kädet pystyyn ja tunnustettava, että uusiutuvan energian lisäysvelvoitteet ovat liian suuria. Talouskriisissä löytyy paljon muitakin rahareikiä kuin energiatukiaiset.
Jussi Kärki

Kylpyhuoneessa kauniit kaakelit ja halogeenivalot, keittiössä mikro ja kaksi astianpesukonetta. Näin on listannut vuokralaisten tarpeita Suomen Vuokranantajien hallituksen puheenjohtaja Antti Arjanne. Turhien neliöiden siivoaminen ei kuulemma kiinnosta -- mutta pieneen tilaan pakattu luksus vetää vuokralaisia kuin hunaja karhua. Eli sauna ja ihoon inhasti liimaantuvat suihkuverhot ovat ihan out -- vaan asennapa tilalle poreamme niin pääset valitsemaan kuka siinä kylpee.

Trendi on siis kääntynyt. Ennen ratkaisevaa olivat neliöt tai sijainti -- ja peseytymiseen riitti bideesuihku ja pytty. Nyt sisustusohjelmia on katsottu myös vuokra-asuntojen kaapelitelkkareista ja moni on tajunnut, että 790 euron kuukausivuokralla pitää saada muutakin kuin kuivat 16 neliötä Helsingin Meilahdessa.

Mutta viesti trendin kääntymisestä ei ole vielä tavoittanut vuokranantajia. Tarjolla on yhä kivaa sijaintia, puulattiaa, ikkunoita sisäpihalle, avaraa ja vehreää näkymää, autopaikkaa sisäpihalla, kivasti kaappitilaa, loistavia kulkuyhteyksiä, peili ja suihku keskellä kaupungin vilinää!

- Ai, miksi kaksi astianpesukonetta -- toinen puhtaille ja toinen käytetyille kipoille!

Pikku-uutinen pysäytti: tuulivoimaloita valmistava Winwind siirtää tehtaan Iistä Intiaan. Ei perhana, lähtevätkö täältä seuraavaksi vihreän teknologian työpaikat? Siitähän piti syntyä Suomeen uusi kasvuala, joka korvaisi vanhan teollisuuden sulkemia tehtaita.

Juuri näihin tuulimyllyihin poliitikot ovat vedonneet vakuuttaessaan, että ilmastonsuojelu ja teollisuuden työpaikat eivät sodi toisiaan vastaan -- työttömät sellunkeittäjät kehittävät kohta modernia bio-sitäsuntätä.

Mitä jos käykin toisin, jos meikäläisenkin vaipanvaihdot maksetaan vielä teräksen ja paperin vientituloilla.

Siinä tapauksessa suomalaisten on ynnäiltävä, kuinka paljon ilmastotalkoot vievät täältä työpaikkoja ja laskevat elintasoamme. Jokainen kilometri, megawatti ja päästötonni käyvät aina vain kalliimmiksi, ja se heikentää raskaan teollisuuden kannattavuutta kylmässä, kaukaisessa Pohjolassa. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi, että teollisuudelle kertyy tulevaisuudessa yli miljardin euron lisälasku vuosittain ilmastonmuutoksen torjumisesta.

Nyt ei ole järin muodikasta puolustaa teollisia työpaikkoja; tämä porukka mahtuu pieneen karaoketaksiin Ari Vatasen ja metallin Matti Putkosen sekaan. Koulutetun, fiksun ihmisen pitää sen sijaan kantaa huolta ilmastosta, vaikka sen tekisi sitten Thaimaan rantabulevardilta naudanlihaa hampaiden välissä.

Ilmastopolitiikka ei ole ehkä seuraavien vaalien ratkaisevin asia, mutta se paljastaa hyvin puolueiden erot. Kokoomus on profiloitunut järkivihreydellään työpaikkojen ja kohtuuhintaisen sähkön puolustajaksi, Vihreät pelastavat tunnetusti ilmastoa. Äänestäjä ainakin tietää, mitä nämä kaksi pitävät tärkeänä.

Siinä välissä tanhuavat kepulaiset ja demarit, joiden ajatuksista ei oikein ota selvää -- kosiskelevat luontoihmisiä ja yrittävät olla pyllistämättä toisaalle.

Aivan viime aikoina SDP:n Jutta Urpilainen on kallistanut korvaansa puolueen ay-siiven vaatimuksille. Rautakourat haluavat enemmän konkretiaa työn puolesta, vähemmän punavihreitä unelmia.

Keskustajohtaja Matti Vanhasta ei ilmastopolitiikassa voi moittia heikoksi, päinvastoin. Hän osoittaa samanlaista gallupeista piittamatonta johtajuutta kuin Esko Aho 90-luvulla ajaessaan maanvilljelijät EU-jäsenyyteen.

Vanhanen johdattaa kansakuntaa hankaliin ratkaisuihin, jotka kirpaisevat todennäköisesti eniten syrjäseuduilla asuvaa keskustan kannattajakuntaa. Ilmaston kannaltahan olisi parasta asua tiiviissä taajamassa kerrostalossa lähellä metroa, mutta Posiolla se on vaikeampaa.

Energiapolitiikassa Vanhanen puki harvinaisen selkeästi aatteensa sanoiksi: Ilmasto on tärkeämpi asia kuin sähkön hinta ja työpaikat.

Hurmioituneessa bioajassa pitää pikkuhiljaa keskustella myös siitä, onko Suomi sijaintinsa, ilmastonsa ja elinkeinorakenteensa takia näiden ilmastotalkoiden suurimpia häviäjiä -- toisille ne voivat maksaa työpaikan, toisille jopa hallituspaikan.

Syyskuun alussa liikennelentäjien puheenjohtajaksi valittu Kristian Rintala nimitti itseään sovittelevaksi sillanrakentajaksi. Hän uskoi, että miltei vuoden jatkunut sopimukseton tila lentäjien ja Finnairin välillä saadaan ratkaistuksi muutamassa kuukaudessa. Myös edellisen, vuonna 2006 hyväksytyn työehtosopimuksen neuvotteluun osallistunut Rintala oli oikeassa. Sopu syntyi kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Siihen tarvittiin sillanrakennusta, sovittelua, pieni näpäytyslakko ja lopulta molempien vastaantulo.

Lakon hinta oli miltei kymmenen miljoonaa euroa, 70 lentäjän vuosipalkan verran.

Ei Finnairin lentäjiä voi syyttää siitä, että heillä on kova palkka. Eikä Suomen Liikennelentäjäliittoa siitä, että se pitää lentäjien eduista kiinni. Se on ainoa ay-liikkeen tehtävä. Neuvottelujen aikana lentäjät suostuivat alentamaan palkkojaan ja nostamaan eläkeikää, mikä on jo aika paljon. Lakkoraja meni siinä, että ulkopuolisia lentäjiä ei päästetä Finnairin koneiden ohjaamoon. Tämä taas oli Finnairin alkuperäinen tavoite, sillä sopimukseen on yhtiön harmiksi jäänyt kummittelemaan ikiaikainen pykälä, jolla lentäjät voivat estää ulkopuolisen työvoiman.

Lopulta sovittiin kompromissi. Finnair voi ulkoistaa osan koneistaan ulkopuolisille yhtiöille ja silloin niitä lentävät muut kuin Finnairin lentäjät. Mutta silloin lentoja ei saa myydä Finnairin lentoina. Eli Rintalan joukot voivat jatkossakin sanoa, että Finnairin lennoilla on aina Finnairin lentäjä -- vaikka niitä sitten olisi nykyistä vähemmän.

Lentäjät saatiin suopeaksi lupaamalla heille irtisanomissuoja ensi vuoden loppuun. Työehtosopimus kestää kuitenkin pidempään -- aina lokakuun loppuun 2011. Tässä on sopimuksen kummajainen: mitä tapahtuu jos lentäjiä aletaan potkia ulos irtisanomissuojan päätyttyä, mutta työehtosopimus on edelleen voimassa? Välimenokausi kestää kymmenen kuukautta. Lentäjät eivät periaatteessa voi niskuroida niin kauan, kuin työehtosopimus on voimassa. Laittomia lakkoja on toki nähty ennenkin…

Toinen eriskummallisuus on siinä, että ensi vuoden helmikuun alussa aloittavan toimitusjohtajan Mika Vehviläisen säästöpaineet ovat kovat, mutta lentäjien suuntaan kädet ovat sidotut koko vuoden. Vehviläinen voi karsia lentojen määrää, muttei lentäjiä. Istuttaako Vehviläinen lentokoneen ohjaamoon kapteenin lisäksi kaksi perämiestä, että kaikille riittää tekemistä?

Ay-liikeen tehtävä on siis turvata työntekijöiden edut ja asema. Ammattiyhdistyksen toimintaan pitäisi myös kuulua viisaus katsoa asioita eteenpäin. Perustellusti voi kysyä, olisiko lentäjien kannattanut suostua myönnytyksiin aiemmin?

Finnairin pitkään jatkunut työtaistelu muistuttaa pelottavasti metsäteollisuudessa käytyä kinaa vuosituhannen puolivälissä. Silloinkin riideltiin ulkopuolisen työvoiman käytöstä. Paperimiehet uhittelivat pistelakoilla, mutta metsäyhtiöt tekivätkin isomman tempun itse: panivat koneet kiinni ja lopettivat palkanmaksun. Paussia kesti kuusi viikkoa. Sopimus saatiin aikaiseksi ja koneet käynnistettiin, mutta maailma ei sen jälkeen enää ollut entisensä. Paperi- ja sellutehtaita on suljettu yksi toisensa jälkeen. Ehkäpä työtaistelun jälkeen patruunan mieli on ollut hivenen kevyempi, kun hän tehdasta sulkiessaan on valitellut Suomen kestämättömän korkeita palkkoja.

Finnairin talous on nyt paljon pahemmissa vaikeuksissa kuin metsäteollisuus vuonna 2005. Tiistaina lakon vielä ollessa päällä Finnairin johdosta huudeltiin ukaaseja, jotka olivat tuttuja myös metsäteollisuuden kiistojen aikana: “pankaa tämä päivämäärä mieleen, siitä alkoi pysyvä muutos”.

Voi olla, että osa Finnairin 800 lentäjästä joutuu runsaan vuoden kuluttua huudahtamaan: “Hei, me lennetään”. Ovesta ulos.

Veroa maksavana Finnairin “omistajana” toivon kahta asiaa. Toivon, että Finnairin talous saadaa kuntoon, jotta se voi säilyttää itsenäisyytensä. Jos rakennemuutos kuitenkin vie Finnairin isomman yhtiön kylkeen, toivon asiat hoidettavan niin, ettei joka ikisellä Euroopan lennolla tarvitse koukata Tukholman tai Kööpenhaminan kautta. Jos henkilökunta vielä silloin puhuu suomea, se on plussaa.

Luin muuten lehdestä, että pääneuvottelija Rintala aikoi istuutua lentokoneen ohjaamoon torstaina. Tulikohan lakkokenraalille lepoaikaa riittävästi?