Salama

Moi taas, pitkästä aikaa.

Ja vielä myöhäiset onnittelut: hyvää itsenäisyyspäivää Suomi! 94 vuotta itsenäisenä valtiona, kiitos siitä taas, kaikki sotasankarimme. Olemme ylpeitä ja kiitollisia tästä kaikesta!

Vaikka aikaa on mennyt viime blogista, niin mikään ei oo oikeestaan muuttunut -paitsi valmentajat. Tappioita tulee illasta toiseen. Käsittämätöntä, mutta totta.

Kaikki konstit on kokeiltu. Jokin seuraavista mättää illasta toiseen: ylivoima, alivoima, maalivahti, superstarat ja rivipelaajat. Välillä taas mättää ihan kaikki.

No, niin siinä sitten kävi, että valmentajat lähtivät. He maksoivat tällä kertaa kovan hinnan siitä, että homma ei toiminut. Harmittaa tällä hetkellä koko touhu, ja erityisesti harmittaa valmentajien puolesta. He kuitenkin yrittivät kaikkensa -- mutta turhaan. Meinaan siis, kyllä me pelaajat itse tää soppa ollaan keitetty.

Toimitusjohtaja yritti viimeiseen asti olla kärsivällinen, mutta lopulta, jotain oli tehtävä, ja täysin ymmärrettävästi. Olen todella kiitollinen Randy Carlylle. Vuodet hänen kanssaan ovat olleet mun urani hienoimmat. Eikä vaan sen takia, että me voitettiin yhdessä Stanley Cup, vaan myös siksi, että hän antoi mulle uuden mahdollisuuden pelaajana, vaikean ja pitkän polvivamman jälkeen.

Randy uskoi, että mä pystyn vielä pärjäämään tällä tasolla ja pelaamaan hyvin 35-vuotiaanakin -- ison polvileikkauksen jälkeen. En tiedä, kuinka moni valmentaja olisi tehnyt samoin. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että Randy tunsi mut niin hyvin vuosien takaa. Mehän oltiin pelikavereitakin 90-luvun Winnipegissä.

Tästä puheen ollen, Winnipegin vierailu onkin jo ens viikolla. Tämän mä merkkasin mun kalenteriin jo heinäkuussa, vaikken vielä silloin edes tiennyt jatkuuko mun pelit. En oikeen tiedä, mitä siltä reissulta odottaisin. Onhan siitä kuitenkin jo 15 vuotta, kun siellä viimeksi pelasin. Mulla on hienoja muistoja siltä aikakaudelta ja oon onnellinen, että aloitin NHL-urani juuri Winnipegissä.

Winnipegiläiset saivat meidät pelaajat tuntemaan itsemme hyvin spesiaaleiksi. Ei ole sattumaa, että Winnipegissä auton rekisterikilvissä lukee “friendly Manitoba”. Ihmiset ovat aidosti ystävällisiä ja välittävät toinen toisistaan. Tämä on usein pienen kaupungin vahvuus.

Olin todella iloinen, kun kuulin, että Winnipeg sai taas NHL-joukkueen. Kaupunki ja ihmiset todella ansaitsevat sen. Ajatelkaapa, he myivät neljän vuoden kausikortit loppuun 13 minuutissa! Ainoa asia, mitä en kaipaa Winnipegissä -- ja jota en ikinä unohda -- on se, miten kylmä paikka se oli, ja on vieläkin. Välillä kuukauden keskilämpötila oli -25 astetta, ouccch! Muistan monta kertaa, kun aamulla avasin oven kahdelle silloisille rottwailereillemme Teddylle ja Domille, ne ei halunneet mennä ulos. Ne vain kattoivat mua ja varmaan miettivät, että oot sä ihan hullu. Välillä koulut ja ostoskeskukset suljettiin kylmyyden takia, mutta koskaan ei lätkämatsia peruttu. Jokaisen pelin ja harjoituksen jälkeen sadat fanit odottivat näkevänsä sankareistaan edes vilauksen, kelistä viis.

Yksi hauska tarina superfaneista pitää vielä kertoa. Yksien treenien jälkeen me mentiin muutaman pelikaverin kanssa lounaalle paikalliseen ravintolaan. Syömisen jälkeen tarjoilija tuli kertomaan mulle, että nuo kaksi nuorta tyttöä tuolla kulmassa pyysivät kysymään, josko he voivat saada kanankoivista jääneet luut. Katsoin hetken tarjoilijaa hölmistyneenä ja totesin “Okey”! Lähtiessään tytöt tulivat vielä kiittämään luista ja olivat ihan innoissaan. Mahtavatkohan ne vieläkin olla jossain tallessa, hahahaah.

Runkosarjaa on onneksi vielä pelaamatta 55 peliä. Niin katastrofaalinen alkukausi kun meillä on ollutkin, niin silti kaikki on vielä meidän käsissä. Uusi valmentaja, uudet kujeet.

“Believe” on se sana joka nyt on kaikista tärkein. Puheet on puhuttu, videot on katottu ja pirusti on töitä tehtävä. Niken slogania lainaten: “just do it!”

Happy Halloween vaan vielä kaikille, se oli se aika vuodesta.

Täytyy kyllä sanoa, että meidän muutama viime peli on ajoittain näyttänyt siltä kuin joku paikallinen kaljaliigan lätkäjengi olisi pukenut Ducksien kamat päälle Halloweeniksi, ja mennyt pelaamaan änärikiekkoa. Kyllä tämä on välillä vaan niin vaikeata, vaikka ei sen aina helppoa tarvitse ollakaan. Mutta kyllä me täältä vielä noustaan, tämän joukkueen tapahan on ollut mennä sen vaikeimman kautta.

Mutta raskasta se on. Vielä raskaammaksi sen tekee, kun häviää reissussa. Silloin on ihan liian paljon aikaa miettiä negatiivisia asioita. Kotona sentään saa ajatukset pois lätkästä heti kun avaa kotioven. Onneksi reissataan hyvässä porukassa mukavien jätkien kanssa, ja yhdessä yritetään tehdä tämä niin mukavaksi kuin vaan voi.

Varmaan suurin asia mitä uran jälkeen tulee kaipaamaan, on juuri se pukukoppielämä. Huumoria hyvien kavereiden kesken, voittoja, tappioita, itkua, naurua… Ne kaikki kuuluvat tähän elämään. Tällaista on vaikea löytää mistään muualta, niin paljon erilaisia asioita koetaan yhdessä. Joukkueesta muodostuu hyvin läheinen, kuin perhe. Valmentajat ovat tiukkoja isiä, jotka pitävät kovan kurin ja joita välillä vihataan, välillä ihaillaan. Huoltajat ja fysiot taas ovat äitejä, jotka pesevät pyykkejä, huolehtivat tavaroista ja pitävät meidät kunnossa, myös henkisesti! Kaikki tehdään sen eteen, että saataisiin luotua voittava, menestyvä joukkue. Ei nimittäin ole helppoa rakentaa joukkuetta, joka löytää oikean kemian ja joukkuehengen 25 erilaisesta persoonasta.

Kaikkein vaikein työ on varmasti kuitenkin valmentajalla. On lähes mahdoton tehtävä yrittää pitää 25 erilaista pelaajaa tyytyväisenä. Jokainen pelaaja kun on täysin omanlaisensa yksilö, jota täytyy kunnioittaa sellaisena kuin hän on. Se että saa kaikista pelaajista irti parhaan suorituksen kentälle vaatii valmentajilta ja pelaajilta uskomatonta ihmisten “luku- ja käsittelytaitoa.” Kaikkia ei voi käsitellä samalla tavalla. Joillekin pelaajille pitää huutaa ja karjua, eli käsitellä kovin ottein. Toisia taas pitää paijata ja olla hienotunteinen. Se on ainoa keino saada kaikista paras ulos joukkuetta varten.

Samat metodit pätevät varmaan niin perheissä kuin yritysmaailmassakin. Ja monissa muissa asioissa, missä toimitaan “laumassa”. Haasteita siis riittää. Mielestäni meidän koutsi Carlyle on kehittynyt juuri tässä asiassa, eli miten ihmisiä pitää käsitellä omina yksilöinään. Hän on tehnyt sen asian tiimoilta hyvää työtä, vaikka “vanhan koulun” valmentaja onkin.

Mieleeni tulee hauska tarina ex-pelikaveristani Dustin Penneristä, vähän laiskasta kaverista, jota piti käsitellä kovemmin ottein ja sanoin. Carlyle antoi kyllä niin haipakkaa koko vuoden, että oikein hirvitti, miten Dustin sen kestää. Carlyle toisti todella usein lausahduksen fuck’n Penner, fuck’n Penner. Kauden jälkeen Dustin kertoi meille naureskellen, että hän rupesi jo epäilemään, että hänen etunimensä ihan oikeasti on fuck’n. No, siihen nauruun auttoi varmaan myös se, että voitimme sinä vuonna Stanley Cupin.

14 päivän ja seitsemän pelin reissusta on vielä kaksi jäljellä, ei muuta kuin uuteen nousuun. Seuraavassa blogissa voisin vastailla teidän kysymyksiin, jos niitä vaan löytyy. Siihen asti kaikille hyvää syksyä!