Aloitetaan romanttisimmasta.

Jose Antonio Reyes. Lähti poikana, palasi miehenä. Yksi Sevillan seurahistorian taitavimmista pelaajista palasi kotiin viime viikolla kahdeksan vuoden vaelluksensa jälkeen. Vuodet vierähtivät Arsenalissa, Real Madridissa, Benficassa ja Atletico Madridissa. Suuria seuroja, mutta vähemmän suuria tekoja.

Toki oli voittamassa mestaruutta niin Arsenalissa kuin Realissakin ja Atleticossa tuli vielä Eurooppa-liigan voitto, mutta kaikista titteleistä huolimatta Reyes ei lähtemätöntä vaikutusta tehnyt yhdessäkään näistä seuroista. Niistä koti-ikävän hetkistä Lontoossa aina Gregorio Manzanon koirankoppiin asti Atleticossa, Reyes muistetaan välillä jumalaisista taidoistaan, mutta myöskin ailahtelevaisuudestaan. Tasoero yksinkertaisesti heitteli liikaa…vai muistatteko montakin pelaajaa, jolle omat kannattajat ovat alkukaudesta huutaneet “kuole, kuole!!”, mutta loppukaudesta samat naamat antaneet standingovationeita??!!

Reyesin tapauksessa harmittaa ehkä eniten se, että silloin kun hän oli puhkeamassa kukkaan, puhkesi myös silloinen Sevilla FC. Toinen paistatteli loistossaan vuosia, toinen vain satunnaisia hetkiä. Onneksi Reyesillä on vielä aikaa.

Jatketaan illuusiolla.

Atletico ja Diego Pablo Simeone. Rakkautta kolmannen kerran…vai kannattajien luomaa illuusiota paremmasta?

Monille vain Englannin haaveet tuhonnut muisto, toisille legendaarisen tuplan voittaneen joukkueen sydän. (Hauska linkki sikäli, että siinä näkyy mies, jonka tilalle Simeone tuli, eli Gregorio Manzano, mutta silloin elettiin kautta 2003/2004, jolloin Manzano yritti ensimmäisen kerran Atleti-koutsina…)

Ansioita pelaajana Atleticossa ei voi kiistää, mihin Simeone valmentajana seurassa pystyy…ei ikävä kyllä pelkästään ole hänestä kiinni. Paperilla kaikki näyttää hyvältä, mutta Atletico-nimisen seuran hierarkiaa/toimintatapoja ei paperilla selitetäkään. Ei ainakaan kovin pienellä.

Niin kauan kuin seuraa johdetaan kuten sitä tähän asti on johdettu, on vaikea nähdä kenenkään erityisemmin onnistuvan valmentajana, ainakaan pitkäjänteisessä projektissa. Gil Marin(maineikkaan Jesus Gilin poika) toimitusjohtajan paikalla ja Enrique Cerezo Torres seurapressana ovat jo vuosia hehkuttaneet seuran arvoja, mutta todellisuudessa jokainen teko on tähdännyt siihen, että he pystyisivät kampeamaan toisensa pois seurasta. Puheväleissä he eivät ole olleet pitkään aikaan. Kun Atletico vastikään esitteli uuden stadioninsa suunnitelmat, Gil Marin ei päässyt paikalle, koska oli kaatunut rappusissa. Sattuuhan niitä, mutta…

Toivottavasti Simeone onnistuisi tehtävissään. La Liga ja ennen kaikkea Atletico tarvitsisi sitä. Toivottavasti hän ei kuitenkaan täysin puhunut totta pressitilaisuudessaan, kun sanoi “ajattelevansa Atleticoa 24 tuntia päivässä”…jo pelkkä tunti päivässä Atleticoa on vienyt vahvempiakin miehiä pehmeään huoneeseen. Pysyvästi.

Tähän väliin ripaus Atletico-huumoria: Seurapresidentti Cerezo Torres esitteli viime viikolla uuden kirjansa, mikä kertoo taloudellisesta ja pelillisestä menestyksestä jalkapallomaailmassa.

Takaisin asiaan. Kotiinpaluu suomalais-saksalaisittain.

Teemu Pukin viitoittamalla tiellä yrittää nyt myös Alex Ring. Käsittämättömän kova vuosi toi lopulta myös toivotun palkinnon miehelle itselleen. Borussia Monchengladbach halusi Ringin seurattuaan uutisten mukaan miestä jo pidempään ja myös Ring itse halusi Borussia-Parkille. Kotiinpaluuseen tämä menee sikäli, että kuten mies itse sanoi, hän tuntee itsensä enemmän saksalaiseksi kuin suomalaiseksi. Se on varmasti ymmärrettävää, jos on viettänyt elämästään valtaosan Saksassa. Toivottavasti viihtyy myös jatkossa Saksassa(kaupunkinahan Monchengladbachissa ei ole käytännössä mitään nähtävää ja Saksan mittapuulla todella pieni kyläpahanen…mutta onhan siinä lähellä sentään Dusseldorf ja Pukkikin on vain 50-60 kilomertrin päässä) ja ennen kaikkea kehittyy pelaajana yhtä paljon. Se on maajoukkueemme etu.

Lopuksi hämmentävin kotiinpaluu.

Paul Scholes. Jos ManU:n kopissa oltiin monttu auki, niin aika moni hieraisi varmasti silmiään viikonloppuna myös kotisohvalla.

Jos tämä menee kategoriaan ´joukkueen herättely´, sen voi ymmärtää. ManU on monessa suhteessa niin sekaisin aina alkaen keskikentän vajauksesta(ja tasottomuudesta) puolustuksen vajaukseen(ja tasottomuuteen), että Scholesin paluu voi olla henkisellä puolella kevään koitoksia ajatellen tärkeäkin juttu. Mutta jos tarkoitus oli pelillinen, niin silloin se on vain surullista. Niin ManU:lle kuin Scholesillekin.