Kaunis ilta Gijonissa

Julkaistu 23.3.2013

Oli pakko nukkua yön yli. Eilen jos olisi tihrustanut jotain, olisi se ollut pelkkää tajunnanvirtaa.

Huikea ilta. Uskomaton peli uskomattomalta joukkueelta.

Mixun luopuminen joulukuusesta oli odotettua, tai ainakin toivottua. Espanjaa vastaan ei mikään maa hallitse palloa. Realismi koitti ja osittain voitti, tasurillakin. Sinällään valinta oli oikeastaan jopa helppo, koska nyt se muutos pelityyliin oli tehtävä, ei ollut muuta saumaa. Mixun ideologia kauniista pelistä on upea, mutta sillä olisi tullut eilisiltana turpaan 8-0. Jatkoa ajatellen onkin nyt hieno asia, että on muitakin pelityylejä eikä tarvitse pakon sanelemana turvautua vain yhteen. Barcelonan ja Espanjan kärsiessä tappioita/tasapelejä, alkaa aina ”Suunnitelma B”:n huutaminen ja vaatiminen. Kummatkaan eivät siihen ole turvautuneet, eikä ole tarvinnutkaan. Mutta siinä onkin likipitäen kaksi ainoata joukkuetta maailmassa, jotka voivat pelata vain yhdellä tyylillä. Muutkin huippumaat/joukkueet joutuvat varioimaan.

Taktiikka oli laadittu siis täysin nappiin, mutta se toinen iso asia eli sen toteuttaminen onnistui myös. Oikeastaan se oli täydellinen toteutus, se on kuitenkin aina se vaikeampi osuus. Siitä suuri hatunnosto jokaiselle pelaajalle. Etäisyydet pysyivät pieninä koko ajan, jokainen hoiti paikkansa eikä hötkyillyt. Ei pelattu itseämme pihalle, vaan paketti pysyi kasassa koko ajan.

Vuodet ovat näyttäneet että Espanjan ja Barcelonan tiki-takan voi murtaa vain äärimmäisen onnistuneella organisoidulla puolustamisella ja myös sillä, että Barcalla tai Espanjalla ei ole paras päivänsä. Ei ollut Espanjallakaan eilen. Mutta se ei ota Suomen esityksestä mitään pois. Se oli liki täydellinen suoritus.

Ennen kaikkea tappioasemasta nouseminen tekee tästä erityisen. Ja he nousivat joukkueena. Espanjalaislehdissäkin on hehkutettu Suomen joukkueen yhtenäisyyttä. Toki siellä on myös kirjoitettu, että ”Pukki oli ainoa joka yritti”. Käsittämättömän typerä kommentti. Siihen tiivistyy yksi asia mikä on vaivannut paljon viimeisten vuosien aikana.

Barcelonan noustua sille tasolle, millä joukkue on viimeiset vuodet pelannut, on tähänkin maahan iskostunut joihinkin ihmisiin käsitys, että jalkapalloa voi pelata vain yhdellä tavalla. Espanjalaiset ovat varmasti sokaistuneet tämän kauniin pelin myötä, mutta se että kukaan ei yritä, jos he ”vain” puolustavat, on ihan naurettavaa. Keskustelupalstoilla ja twitterissä on jossain piireissä paheksuttu tapaa, millä Suomi haki pisteen. Naurettavaa sekin. En tiedä, onko kyseessä uusi sukupolvi, joka on nähnyt vain Barcan tavan pelata jalkapalloa, vai onko kyseessä katkerat laji-ihmiset, jotka eivät voi antaa suomipojan iloita edes pienistä onnen hetkistä jalkapallon parissa(toinen asia mitä en oikein ymmärrä: miksi ei voi vain iloita toisen pärjäämisestä lajissa kuin lajissa, miksi aina pitää vääntää vastakkainasettelut lajien välillä pöytään, oli kyseessä onnistumiset tai epäonnistumiset), mutta osittain sen vuoksi tämä peli kiehtoo miljoonia ihmisiä: on monia tapoja pelata. Monia tapoja hävitä, monia tapoja voittaa. Pelityylien rikkaus on yksi pallopelien hienoimmista elementeistä, ihan niin kuin on rikkaus nähdä erilaisia ihmisiä.

Ei Suomi pelillisesti varmasti ollut yhtä laadukas kuin Espanja eilen, mutta eipä ollut Chelseakaan viime keväänä, mutta silti ne voittivat Barcelonan ja Bayernin. Eikä Mou´n Inter hallinnut palloa Camp Noulla 2010, mutta he hallitsivat peliä.

Mutta sehän on yksi urheilun kauneimmista elementeistä; yllätykset. Silloin kun niitä tapahtuu, ne yleensä sykähdyttävät, ne muistaa. Siitähän urheilussa on kyse. Intohimosta. Iloista ja suruista. 

Tämä oli kuitenkin yksi Suomen jalkapallohistorian suurimmista hetkistä. Yksi Suomen palloiluhistorian suurimmista hetkistä joukkuelajihistoriassamme. Ei kai oo liian naaivia vaan pyytää iloitsemaan siitä? Että pieni niisti maailman kautta aikain parhaimmaksi maajoukkueeksi tituleeratulta pisteen. Tosipelissä. Vieraissa. Nousten tappiosemasta tasoihin. Maailman isoimmassa lajissa. Iloitaan edes hetki, masennutaaan taas sitten maanantaina.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, MM-kisat, Romantikko | 20 kommenttia

Oodi Keltamustille

Julkaistu 9.3.2013

Olin juuri täyttänyt 18 vuotta. Sen lisäksi oli vielä juhlailta tulossa muutoinkin, olihan odotettu Mestarien liigan finaali alkamassa. Olin ottanut oikeudet omiin käsiini ja kutsunut pojat kylään…mummuni kämpälle keskustaan(toim.huom. Mummu ei paikalla juhlissa). Avaimet olin saanut sillä lupauksella etten vie kämpälle ketään. Tämä oli yksi niistä illoista kun on tullut luvattua, muttei lunastettua.

 

Kiinni jäätiin ja komeasti. Äitini veli tuli hätistään pois kesken illan, koska naapurit oli hälyyttänyt liian kovasta melusta.

 

Lähdettiin Kaijakkaan hukuttamaan murheet.

 

Avaimien menetyksen lisäksi murheita oli aiheuttanut itse peli. Siihen aikaan seurasin Juventuksen edesottamuksia erityisen tarkasti. Sinä iltana piti Juven ottaa toinen putkeen. Eivät ottaneet. Tuli joku goddamn Lars Ricken(kenenkä ei pitänyt alunperin edes olla pelissä mukana, koska ei meinannut saada armeijasta aluksi lupaa) ja upotti ihan käsittämättömän kauniin maaliin ekalla kosketuksellaan pelissä ohi ja yli Angelo Peruzzin. Se oli niitti siihen otteluun.

 

Borussia Dortmund oli voittanut Mestarien liigan. Ehkei kaikkien yllätykseksi, mutta ennakkoon joukkuetta ei luettu suuriempien suosikkien joukkoon ja finaalinkin alla, Juventus oli useimpien papereissa suosikki.

 

Maaliskuu 2013. Vajaa 16 vuotta on kulunut niistä päivistä ja jokseenkin hämmentävällä tavalla seurojen polut ovat kulkeneet niin, että aallonpohjalta on noustu takaisin parrasvaloihin. Euroopan huipulle, sinne minne nämä kaksi upeaa seuraa kuuluvatkin. Toisen kohtalona meinasi olla Calciopoli, toisen menestyksen synnyttämä vauhtisokeus.

 

”Die Schwarzgelbenin” taru voisi olla aikalailla toinen, jos silloin vuoden 2005 alkupuolella piensijoittajat olisivat halunneet rahansa takaisin heti, eivätkä olisivat suostuneet odottamaan rahoillensa vastinetta hieman ennakoitua pitempään. Ilman heitä Dortmund olisi mennyt konkurssiin ja Saksan systeemin mukaan se olisi merkinnyt automaattista pudotusta amatöörisarjoihin.

 

Mestarien liigan voiton jälkeen seurassa tehtiin paljon isoja riskiratkaisuja, jotka myöhemmin ajoivat seuran suuriin vaikeuksiin. Seurajohtamisen lisäksi kentälläkin alkoi kulkea surkeasti. Mestarien liigan voitosta meni vain 3 vuotta eteenpäin ja Dortmund säilytti sarjapaikkansa 5 pisteen turvin. Pudotus oli hurja.

 

Paniikkiratkaisuna seura listautui ensimmäisenä(ja toistaiseksi myös ainoana) saksalaisseurana pörssiin. Niillä rahoilla ”ostettiin” paluu huipulle. Rosicky 14,5m, Koller 10m ja Marcio Amoroso 25m toivat mestaruuden 2002. Vaikka siitä suurin kiitos kaikkien aikojen hyytymiselle Bay Arenan suuntaan.

 

Lopulta se joukkue kuihtui ongelmiin kentällä ja kentän ulkopuolella, koska huippupelaajilla on myös huippupalkat, ja Dortmundille alkoivat tulla rajat vastaan. Jo myöhemmin vuonna 2002 Dortmund joutui myymään stadioninsa(ostivat myöhemmin takaisin).

 

Seura onnistui pääsemään oravanpyörästään pois tekemällä vihdoin ja viimein fiksuja ratkaisuja. Yksi niistä oli Hans-Joachim Watzken palkkaaminen. Useita vuosia kului ”harmaassa massassa”, sarjataulukon keskivaiheilla tai europaikkojen tuntumassa, mutta ei siellä missä suurseuran olisi kuulunut olla. Watzke alkoi ohjata seuraa stabiilimpaan suuntaan. Puolessatoista vuodessa budjetti pienennettiin 57 miljoonasta 24:ään.

 

Teemana oli kestävä kehitys. Dortmund oli kenties pakotettu siihen, mutta seura tarttui tähän kaksin käsin. Panostettiin nuoriin, kehitettiin scouttausta(mm. Kevin Grosskreutz löytyi 2.bundesliigasta). Jos pelaajia ostettiin, heidät ostettiin halvalla ja myytiin voitolla. Joskus sellaisillakin jättipoteilla kuten Shinji Kagawa, kuka tuli 350 000 eurolla ja lähti Manchester Unitediin noin 20 miljoonalla eurolla. Nykyjoukkueesta ainoastaan yksi pelaaja on maksanut yli 4 miljoonaa(Reus, 17m.)

 

Vuonna 2008 tehtiin myös yksi lähihistorian suurimmista päätöksistä. Mainzissa mahtityötä tehnyt Jurgen Klopp tuli valmentajaksi. Hän soveltui hyvin Dortmundin nykyiseen malliin, missä nuoruus oli avainasemassa. Watzke on myöhemmin todennut, että ensimmäisen päivän jälkeen hän tiesi tehneensä oikean valinnan. ”Kloppo” ei luvannut ensimmäisessä pressissään titteleitä, vaan ”täyden kaasun jalkapalloa”.

 

Neljän ja puolen vuoden jälkeen vauhti ei ole pysähtynyt, päinvastoin. Kloppon tullessa hän sai haltuunsa joukkueen, joka oli ollut 13:s sarjassa. Nyt Dortmund on voittanut kahdesti mestaruuden, ottanut seurahistoriansa ekan tuplan ja päässyt Mestarien liigassa kahdeksan parhaan joukkoon.

 

Ja millä tyylillä. Kutsutaan sitä sitten ”täyden kaasun jalkapalloksi” tai miksi tahansa, viimeiset pari vuotta Dortmund on pelannut sellaista jalkapalloa, mikä ei jätä ketään kylmäksi. Maagista futista. Aikaisemmin syksyllä Dortmund pelasi mm. Manchester Cityn kotona uskomattoman hienoa futista, mikä sai Joe Hartinkin toteamaan, että ”Dortmund pelasi aivan eri tasolla kuin me”. Silti peli päättyi tasan, mutta kauniilla pelillä on myös siis tullut tulosta.

 

Kaiken keskiössä on ollut…niinkin yksinkertainen asia kuin juokseminen. Kloppon toisella kaudella joukkueella oli heikko vaihe meneillään; kuusi voitotonta ottelua putkeen. Siinä vaiheessa Klopp lupasi joukkueelle kolme ylimääräistä vapaapäivää, jos he juoksisivat seuraavassa 10 ottelussa joukkueena yhteensä 118 kilometriä. Määrä ei täyttynyt ihan jokaisessa pelissä, mutta joukkue sai silti vapaansa. Vauhti on pysynyt siitä asti. Juoksuvoimaisuuden lisäksi Dortmundin pelille ominaista on ollut barcelonamainen prässi. Jos menetät pallon vastustajan kenttäpuoliskolla, et ryhmittäydy takaisin puolustusasemiin, vaan liikut samantien ylöspäin ja pyrit pallonriistoon välittömästi. Puolustus alkaa jo vastustajan kenttäpuoliskolla, parhaimmillaan hyökkäyskolmanneksella.

 

Hyvin on siis mennyt viime aikoina niin kentällä kuin kabineteissakin. Näiden heikkojen vuosien aikanakin oli silti osa-alue, mikä ei pettänyt ikinä.

 

Fanit. Katsojia viimeiset vuodet yli 80 000, heikoimmillaankin katsojakeskiarvo oli päälle 70 000. Seura ei unohtanut perusperiaatteitaan vaikeimpinakaan aikoina: kalja on virrannut aina Westfalenilla, (Signal Iduna ei sponsoroi tätä kirjoitusta, joten taistelen tätä nykyaikaistumista stadionien nimien suhteen vastaan), lippujen hinnat ovat aina olleet halpoja(halvin kausikortti 190 euroa…vaikkakin jonot niihin ovat useita vuosia) ja tunnelma sitä myöten uskomaton. ”Keltamusta seinä” on yksi pelottavimpia ja kauneimpia näkyjä, mitä eurooppalaisessa seurafutiksessa on.

 

Tänä vuonna jälleen yllättäjän asemassa. Voiko sittenkään rahkeet riittää ihan loppuun asti? Ja jos riittää, onko virheistä opittu eikä tehdä samanlaisia ratkaisuja kuin edellisellä kerralla voiton tuoman huuman jälkeen? Voisiko jopa vuoden 97´finaali uusiutua? Jos näin, pitäisikö pitää deja vu-bailut mummulla? Ei kai sentään Kaijakkaan? 

 

*Lähteet: FourFourTwo(maaliskuu 2013), whitehouseaddress.blogspot.fi

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, UEFA Champions League | 4 kommenttia

Zemanlandia

Julkaistu 11.1.2013

”Syntynyt 22.7. 1927, ylpeänä ´La Magliaa` kantaen. Olemme jakaneet ilon kuin myös kivun kyyneleet yhdessä. Pruzzon, Contin ja Gianninin punakeltaisesta suuruudesta nauttien, olemme todella tunteneet ´La Magican´ kuin myös sen aiheuttaman pettymyksen, mutta me jatkamme nousuamme ja liittomme tulee vain vahvistumaan. Nousemme kivun ja gloorian yläpuolelle. Nousemme kuin voittoisat mestarijoukkueemme aikojen saatossa ja muistelemme vuosia, jolloin olisimme voineet voittaa. Pidämme De Falchin sydämissämme. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, varaukseton rakkaus säilyy aina tälle asialle, jota me Romaksi kutsumme”.

Rooma. Optimismia ja pessimismiä, kukoistusta ja turmiota, surua, kipua, rakkautta, intohimoa. Ikuinen kaupunki on aina ollut kaikkea tätä ja paljon muuta aikojen saatossa. Rooma on myyttinen kaupunki, ja jotain mystistä ja kiehtovaa on aina ollut myös kaupungin jalkapalloseuroissa.

Lazio vietti vastikään(9.1.2013) 113-vuotissynttäreitään ja on kahdesta suurseurasta vanhempi. Sen historia ja perinteet eivät kalpene kellekään, onhan seuran värit esimerkiksi kunnianosoitus antiikin Kreikalle. Tällä hetkellä lisäksi seura on sarjataulukossa upeasti toisena, vain Juventus edellään.

Tämä kirjoitus ei silti käsittele Laziota, vaan kaupungin punakeltaista ylpeyden aihettta; AS Romaa. Miksi, voisi joku kysyä? Sarjasijoituksen perusteella Lazio olisi kenties ajankohtaisempi aihe. Ehkäpä, mutta AS Roman ympärillä on kauden edetessä vain vahvistunut yksi myytti, mikä ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa.

Pelkästään jo siitä syystä, että täällä meillä edelleen ajatellaan liikaa Serie A:n olevan pelkästään tylsää, puolustusvoittoista jalkapalloa täynnä oleva sarja. Se ken tuntee tuon lauseen myötä pistoksen sydämessään, kehotan seuraamaan Roman pelejä edes loppukauden ajan. Sitähän ei nimittäin koskaan tiedä, kuinka kauan saamme nyky-Romasta nauttia. Tätä herkkua on tarjolla tasan niin kauan kun Zemanlandia on voimissaan.

Zemanlandia-nimisen illuusion on luonut herra nimeltä Zdenek Zeman. Prahassa syntyneellä valmentajavelholla on vuosikausien ajan ollut ihmeellinen, Romamainen mystiikka ympärillään. Viime kesänä Zeman palasi 13 vuoden tauon jälkeen ”minun kaupunkiini”, kuten hän itse asian ilmaisi. 90-luvun lopussa hän valmensi Romaa parin vuoden ajan ja jo paljon ennen sitä pestiä oli Italiassa syntynyt käsite: Zemanlandia. Harva valmentaja saa samanlaista sädekehää ympärilleen mitä tsekkikoutsi on saanut. Nykykoutseista tulee mieleen Mourinho ja Guardiola. Se merkittävin ero Zemanilla näihin kahteen on vain se, mistä lopulta urheilussa on ainoastaan kyse. Voittamisesta.

Ja Zdenek Zeman ei ole käytännössä voittanut mitään.

Kahdesti hän on luotsannut joukkueensa Serie B:n voittoon. Siinä se. Kaikki kunnia niillekin saavutuksille, mutta hypetykseen nähden ei voisi ikinä kuvitella meriittilistan olevan niin ohut. Zeman on toki kulttimaineensa luonut myös muilla tavoin; keljupolttavana vähäpuheisena miehenä, kuka nousi ”systeemiä” vastaan syyttämällä Juventusta 90-luvulla systemaattisesta dopingin käytöstä.

Mutta itse ”Zemanlandia” on käsitteenä hyökkäysvoittoisen jalkapallon ylistys. Jopa naiivia hyökkäyspeliä, missä puolustaminen hoidetaan tekemällä aina enemmän maaleja mitä vastustaja. Käsite on pitänyt paikkansa myös tällä kaudella, jolloin Zeman sai pitkästä aikaa mahdollisuuden valmentaa pääsarjatasolla Italiassa. Roma on tehnyt eniten maaleja Serie A:ssa ja vain Cagliari ja Pescara ovat päästäneet enemmän. Romanistojen iloksi viime kauden pelityyli, jota moni piti aivan liian puuduttavana ja ei-romamaisena, vaihtui hurlumhei-jalkapalloon. Kontrasti Luis Enriquen pallonhallintajalkapallosta, eli barcelonamaisesta pelityylistä tämän kauden suoraviivaiseen tyyliin on ollut huikea.

Kuten tämän kauden keskikentän vahvistus, Michael Bradley taannoin kuvaili Zemanin pelityyliä: ”Hän haluaa joukkueen pelaavan koko ajan ylöspäin, ilman turhia poikkikentän syöttöjä tai pelaamista taaksepäin. Kun voitamme pallon, meidän pitää lähteä samantien ylöspäin.”

Yksi kiehtovimmista asioista kuningaspelissä on nimenomaan pelityylit. On loputon tie väitelllä, mikä on oikea pelityyli. Onko todellakin ”turhaa” syötellä sivuttaissuunnassa palloa? Tällä hetkellä Roma on kuitenkin sillä tiellä ja se tuntuu sopivan romalaiseen folkloreen paljon, paljon paremmin kuin viimekautinen pelityyli.

Miksi, voisi taas kysyä? Onhan toki niin, että tämä kyseinen pelityyli kerää sympatioita ja faneja ympäri maailman lisää AS Romalle, mutta tuleeko Roma voittamaan tällä tyylillä Scudettoa tällä tai seuraavalla kaudella? Tuskin.

Koska on nykypäivän modernissa pelissä voitettu vastaavanlaisella hurlumhei-futiksella mestaruus?

Mitä Fabio Capello teki tultuaan Roman peräsimeen? Sen mitä mestarikoutsit yleensä aikojen saatossa ovat tehneet: tiivisti puolustuksen. Roma päästi Capellon kausina noin 15-20 maalia vähemmän mitä edellisen valmentajan aikana. Edellinen valmentaja: Zeman.

Toki Capellon mestarijoukkueeseen tehtiin myös muutama huikea täsmähankinta. Walter ”El Muro” Samuel dominoi puolustusta ja toinen suuri argentiinalainen hyökkäystä: Gabriel Omar Batistuta. Sitten Batigolin ei Romalla ole ollut samantasoista viimeistelijää. Paitsi ehkä Luciano Spallettin aikakaudella, jolloin pelityyleistä puhuttaessa Roma oli jälleen valokeilassa. Silloin Roma pelasi poikkeuksellisella 4-6-0 ryhmityksellä,(joskaan ei ainutlaatuisella; myöhemmin tuttu mm. Barcelonalla ja Espanjalla), missä Totti oli ylimpänä kentällä. Pudottautuen hakemaan palloa ja monesti jakaen yhdellä kosketuksella ylöspäin, jolloin keskikentältä lähtivät harppuunamaisesti milloin Taddei, Mancini, Perrotta tai Vucinic. Uuteen pelipaikkaan upeasti sopeutunut Totti iski parhaimpana kautenaan mahtavat 26 maalia Serie A:ssa.

Spallettin Roma oli kolmena peräkkäisenä kautena kakkonen Serie A:ssa. Päästen siis lähelle mestaruutta ja saaden ajoittaista glooriaa esityksillään. Merkillepantavaa tässäkin pelityylissä oli se, että puolustus piti hyvin. Spallettin ”heikoimmalla” kaudella puolustuksellisesti Roma päästi 42 maalia, tällä kaudella maaleja on mennyt omiin jo 33.

Kysymys siis kuuluu, voiko Zemanlandialla edes voittaa mestaruutta? Ehkä vieläkin syvällisempi kysymys pitää asetella muotoon; kuinka paljon romanistat edes haluavat voittaa mestaruutta?

Zeman on kulttihahmo AS Romassa, mutta ei niinkään SS Laziossa, missä hän on myös valmentanut. Miksi näin? Vaikuttiko siirtyminen Laziosta Romaan niin paljon lazialajen keskuudessa vai onko sittenkin kysymys siitä, että Roma on enemmän romantikkojen seura?

Kuten tämän nk. blogin prologi paljastaa(suomennettu eräältä AS Roman fanisivustolta), romalaiseen mentaliteettiin kuuluu jossittelu menetetyistä mestaruuksista. Niiden romantisointi. Kivusta ja pettymyksistä puhuminen ehkä enemmän kuin iloista ja menestyksestä. Onhan Roma kuitenkin voittanut, ei kyse ole voittojen puuttumisesta. Nekin mainitaan, niitäkin hekumoidaan, mutta samalla muistetaan mainita vuosien saatossa syntyneet arvet. Ne jotka ovat syntyneet vääryydellä muiden seurojen vuoksi tai oman seuran kykenemättömyydestä voittamaan.

Suurimpia ylpeyden aiheita ovat aina olleet todelliset romanistat, kaupungin omat pojat; Bruno Conti, Giuseppe Giannini, Francesco Totti, Daniele De Rossi. Vaikka mestaruuksia ei ole tullut, on muistettu nostaa esiin, että meillä on ainakin vielä omia kasvatteja joukkueessa. Kuten Totti aikanaan suurimpien siirtohuhujen keskellä sanoi: ”Mieluummin yksi mestaruus Romassa kuin 10 jossain muussa seurassa”.

Se yksi mestaruus tuli kaudella 2000/2001. Siitä on jo aikaa ja tällä pelityylillä taitaa vierähtää vielä tovi ennenkuin seuraava tulee. Vai onko kysymys taas siitä, kuka tulee Zemanin tilalle muokkaamaan hänen aikaansaannoksistaan seuraavan mestarijoukkueen? Ja jos näin käy, kumpaa aikakautta romanistat muistelevat kaihoisammin?

Kai sentään pitkäaikaisilla Roma-kannattajilla on paremmin muistissa Capellon mestarijoukkue kuin Zemanlandian ensipainos 90-luvun lopusta?

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Romantikko, Serie A | 1 kommentti

Pelastusoperaatio

Julkaistu 19.11.2012

Tämä on ajalta, jolloin yksi Espanjan perinteikkäimmistä seuroista tippui sarjaporrasta alemmas. Suru oli suuri sinä iltana ja uni ei varmasti tullut kovin helpolla pelaajille, ei valmentajille, ei faneille.

Silloin oli kuitenkin kyse ”vain” tippumisesta alaspäin. Sieltä voi aina nousta. Siihen voi aina itse vaikuttaa, ei tarvitse kuin pelata riittävän hyvin. Sen sijaan viime viikkoisiin ongelmiin pelaajat eivät ole voineet kuin rukoilla.

Tai ostaa seuran osakkeita.

Marraskuun alussa Real Oviedo turvautui osakeantiin pelastaakseen itsensä. Seuralla oli parisen viikkoa aikaa löytää 1,9 miljoonaa euroa. Espanjan taloustilanteen tietäen, summa kuulosti aika hurjalta, ainakin tavalliselle manololle, vaikkakin osakemyynti alkoi yhdestätoista eurosta.

3:ntena päivänä myyntiin tulleet osakkeet menivät jollain tasolla kaupaksi ensimmäisten päivien aikana, mutta sitten sosiaalinen media näytti mahtinsa. Twitterissä ja Facebookissa viestit ”SOS Real Oviedo” alkoivat levitä kulovalkean tavoin. Ympäri Eurooppaa alkoi peleissä olla banderolleja, missä kuulutettiin Real Oviedon tuskasta. Niitä näkyi mm. Celtic Parkilla pelatussa Mestarien liiga-ottelussa Celticin ja Barcelonan välillä ja ympäri Espanjaa. Homma räjähti käsiin viikon loppupuolella, jolloin Oviedon osakkeita oli ostettu jo lähes miljoonalla. Vielä kun tuli tietoon, että seuran suuret pojat, omat kasvatit Juan Manuel Mata, Santi Cazorla, Michu ja Adrian (kuin myös ”El Siete” Raul, Meksikon maajoukkuevahti Guillermo Ochoa etc.) olivat ostaneet yhteensä noin 700 000 eurolla osakkeita, tuli yhtäkkiä likipitäen jokaiselle tarve pelastaa seura.

Seura, mikä vuonna 2001 tippui La Ligasta ja vain kaksi vuotta myöhemmin seura pelasi jo neljänneksi ylimmällä sarjatasolla. Oviedon yksi suurimmista ongelmista oli vuosien ajan isot palkkasekit, mitä seura joutui maksamaan pelaajille, jotka se oli hankkinut La Liga-aikoina ja jotka vielä alasarjoissakin nauttivat perus La Liga-pelaajan palkkaa. Seura kääntyi kaupungin puoleen, mutta Oviedon kaupunginjohdolta ei apua herunut. Siinä vaiheessa se ei enää pystynyt maksamaan pelaajilleen.

Mutta fanit pysyivät lojaaleina ja täyttivät Estadio Carlos Tartieren 30 000 penkkiä niin hyvin kuin pystyivät. Niihin aikoihin myös Real Oviedon fanien tituleeraaminen Espanjan uskollisimpiin kannattajaryhmiin sai lisäpontta.

Ne ajat olivat kaukana niistä ajoista, kun seuran riveissä pelasi sellasia maailmantähtiä kuin Robert Prosinecki, Abel Xavier, Paulo Bento, Victor Onopko ja Stan Collymore. Kyllä, luit oikein, Stan the Man.

86-vuotisen seurahistoriansa vaikeinta aikaa Real Oviedo on kuitenkin elänyt viimeiset viikot.

Kunnes eilisiltana tuli pelastus. Maailman rikkaimmaksi mieheksi mainittu Carlos Slim rantautui halujensa mukaisesti espanjalaiseen jalkapalloon ostaessaan osakkeita 2 miljoonalla eurolla. Slimin kohdalla oli jo hetken aikaa spekuloitu huomattavasti isommilla seurannimillä kuin Oviedo, mutta oviedolaisia se tuskin kiinnosti, seura oli pelastettu. 38 kautta aikanaan pääsarjaakin pelannut perinteikäs ja historiallinen seura saa jatkaa taivaltaan.

Mitä tästä siis opimme?

Ainakin sen, että somen voima on nykypäivän jalkapallossakin uskomattoman kova. Myös sen, että namusetiä maailmalla riittää, jotka ovat valmiita hankkimaan itselleen jalkapalloseuran. Malagan ja Racing Santanderin tapauksista olemme kuitenkin oppineet, että kaikki ei suju aina niin ruusuisesti rikkaiden ulkomaalaisomistajien kanssa.

Näyttääkö Real Oviedon tapaus suuntaa myös laajemmalti tulevaisuudessa talousvaikeuksista kärsivien seurojen kanssa? Uusi tapaus on nimittäin jo syntynyt. Nyt Twitterissä ja Facebookissa pauhataan Albaceten pelastamisen puolesta. Seuran kuuluisin oma kasvatti, Andres Iniesta, on jo pistänyt oman osansa seuran kassaan, jotta seura selviäisi. Tuleeko tämäntyyppisistä pelastusoperaatioista isompikin ilmiö?

Ja ennen kaikkea, onko väärin tukea esim. täältä pohjolasta käsin Oviedon tapaisia seuroja vai pitäisikö meidän pistää pienet pennosemme vain kotimaisten seurojen hyväksi?

En osaa sanoa, mutta itse ostin 50 eurolla Oviedon osakkeita. Ihan vain siksi, että on hienoa omistaa jalkapalloseura.  Puhumattakaan siitä, että pääsee seuraavassa johtokunnan kokouksessa puuttumaan pelaajavalintoihin(Aion ehdottaa Matti Hiukkaa ensi kauden ykköskärjeksi.) Lisäksi hommaan Muurisen Antille töitä. Enkä tuskin ehdi paljon selostella enää, koska me seurapamput kokoonnumme kuulemma aika usein Abran jahdille.

Vähän vakavammin puhuen, ihan vain siksi, että joku kaunis päivä on vielä mahdollisuus nähdä Asturiasin derby Sporting Gijonin ja Real Oviedon välillä.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Romantikko | 6 kommenttia

Beckhamin laki ja Katalonian ero

Julkaistu 1.10.2012

Otsikon mukaisesti tämä nk. blogi on nyt ja jatkossa pelkkää politiikkaa. No, ehkä myös ripaus jalkapalloa…mutta katsotaan nyt, miten tälle uudelle politiikan toimittajalle käy.

Vahvasti jakautuneen Espanjan ongelmat ovat varmasti kaikkien tiedossa. Eurokriisi on ollut päällä jo hetken aikaa, työttömyysprosentti (noin 24,5%) huitelee ennätyslukemissa, asuntokupla on pistänyt monen kärsimään yhä pahemmin.

Näiden asioiden ei pitäisi jalkapalloon vaikuttaa, mutta jos puhutaan kahden instituution välisestä ikuisesta taistelusta, El Clasicosta, ne nousevat aina esiin. Viimeisten vuosien aikana kylläkin puhe on ollut onneksi itse jalkapallossa, mutta eurokriisin myötä, myös ikuinen aihe Katalonian itsenäistymisestä on jälleen pinnalla vahvemmin kuin moneen vuoteen. Asetelma, mikä on siis jäytänyt kahden suuren seuran välejä ja ollut luomassa Klassikosta sitä supermegaluokan ottelua, pinnistää jälleen pinnalle muutamien hiljaisempien vuosien jälkeen.

Näitä bannereita voidaan hyvinkin nähdä tulevana sunnuntaina, kun Kataloniassa rymistellään ensimmäistä kertaa tällä kaudella. Katalonialaisten mielestä keskushallinto imee liikaa maakunnan voimavaroja. Katalonia on Espanjan vaurainta aluetta ja siellä olevan käsityksen mukaan ahkerat katalonialaiset pystyisivät elättämään itse itsensä. Nyt suuri osa verotuloista kulkee Madridin keskushallinnon kautta etelään, missä vain siemaillaan punkkua ja vietetään siestaa. Uskovat he. Niin uskoo myös Sandro Rosell, Barcelonan seurapressa, joka epäsuorasti ilmoitti viikko sitten FC Barcelonan tukevan Espanjasta irtautumishanketta. Camp Nou on kautta historian ollut muutakin kuin yksi maailman kauneimmista stadioneista, se on ollut paikallisten henkireikä; ainoa paikka missä on voinut puhua katalaania, kansallistunteen kehto. Niinpä, vaikkei politiikkaa saisi urheiluun koskaan sotkeakaan, tulevana sunnuntaina nähtäneen muitakin kannanottoja katsomosta kuin ´kumpi on parempi: Messi vai Ronaldo?´

Siitä puheenollen. Siis veroista. Ja Ronaldosta. Ja surullisuudesta. Sekä toki myös Beckhamista.

Toinen asia, mikä on varjostanut varsinkin Valkoista leiriä tähän peliin valmistautuessa on ollut Ronaldon surullisuus. Enkä puhu nyt peliesityksistä, vaan miehen ilmoituksesta Granada-pelin jälkeen, miten hän on ammatillisessa mielessä surullinen tiettyihin asioihin ja henkilöihin seurassa. Tämän infon jälkeen espanjalaismedia sekosi. Maassa, missä jalkapallon saralla rakastetaan skandaaleita ja luodaan niitä kuin tyhjästä, koska kaikilla olisi muutoin niin tylsää. Yhtäkkiä heillä oli käsissään ja kynissään jotain niin uskomatonta, että he hädin tuskin osasivat aiheesta kirjoittaa tai puhua. Yksi maailman parhaista pelaajista on surullinen??! Miksi, he kysyivät? Porque, he huusivat bocadillot suussaan Bernabeun ovien edessä.

Ja vieläkään ei tiedetä varmaa syytä. On vain arvailuja, spekulaatioita. Valtaosa näistä kaikista spekulaatioista on johtanut kuitenkin yhteen asiaan: rahaan.

Viimeisten huhujen mukaan syy surullisuuteen olisi juurikin ollut parempi palkkatoive, ja ESPN:n mukaan puoli miljonaa viikossa. On totta, että Ronaldo on alipalkattu. Sairaaltahan se kuulostaa toki ansioilla mitattuna(noin muutoinhan palkkojen pitäisi laskea radikaalisti, jos UEFA:n uusiin taloussääntöihin seurat meinaavat vuosien saatossa kyetä) mutta jos puhutaan Ronaldosta vuonna 2009(sopimuksen solmimisvuosi) ja nyt, on lusitaani paljon parempi pelaaja kuin silloin. Lisäksi tämän Marcan listan mukaan, Ronaldon paikka olisi varmasti ylempänä. Btw. Who the f*** is Conca?

Yllä oleva lista on nettotuloista. Samuel Etoo´n palkka selittyy osittain vain ulkomaalaisille suunnatulla 13 prosentin verolla, Zlatanin osittain sillä, että palkka sisältää kaikenmaailman bonuksia sun muuta, sillä muutoin kiristyneen verotuksen vuoksi Ranskassa olisi PSG joutunut maksamaan veroineen yli 40 miljoonaa Zlatanille vuodessa.

Sen sijaan Real Madrid on maksanut vain reilua 13:a miljoonaa per vuosi Ronaldosta. Tämä ihmeellisyys selittyy, kelläpä muullakaan, kuin David Beckhamilla.

Espanjaan tuli vuonna 2005 uusi laki. Sen lain tarkoituksena oli houkutella maahan uusia  tiedemiehiä, asiantuntijoita ja osaajia vaikka miltä alalta luomaan uusia työpaikkoja, uusia innovaatioita maahan. Heille annettiin bonus: veroprosentti vain 24. Kävi niin, että heitä ei juurikaan tullut, sen sijaan alkoi saapui miljoonia tienaavia jalkapalloilijoita. Joista yksi kuuluisimmista oli Becks.

Näin ollen seuroilla on ollut siis iso etu puolellaan muihin maihin verrattuna palkata maailman suurimpia tähtiä. Asiasta ovat toki nauttineet myös itse pelaajat, jotka ovat voineet saada isoa pätäkkää, koska seura on joutunut maksamaan vain pienen siivun veroihin.

Nyt tuota lakia ei enää ole ja veroprosentti on miljoonia tienaaville ulkomaalaisille 52. Nyt jos ajatellaan Ronaldon haluavan vaikkapa ”maltillisen” 30 prossan lisän omaan nettopalkkaansa, jolla hän nousisi Etoo´n ja Zlatanin imuun palkkataulukossa, tarkoittaisi se sitä, että Florentino Perez joutuisi kaivamaan lompakostaan lähes 30 miljoonan euron vuosipalkan, josta jäisi vajaa puolet käteen Ronaldolle, kun nyt Florentinolle Ronaldo on tullut maksamaan vuositasolla noin 13 miljoonaa.

Lisäksi kun huhuillaan, että Ronaldo kokee jääneensä ilman seuransa tukea Kultaisen Pallon metsästyksessä ja nyt jos seura kehtaa kieltäytyä uudesta sopimuksesta…

Jos näistä kahdesta erosta pitäisi valita, enemmin uskon eron tapahtuvan Valkoisessa Talossa.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga | 16 kommenttia

Fiilistelyä

Julkaistu 15.8.2012

Riittävästi kun on uskoa ja optimistisuutta, niin asioilla on tapana järjestyä. Joskus jopa parhainkin päin. Tänään oli yksi niistä päivistä.

Toukokuun lopusta asti velloneille huhuille ja kyselyille saatiin laittaa tänään piste. Enää ei tarvitse Tuomas-pojankaan vastailla lukuisten kaverien(ok, ei nitä oo kuin muutama..kavereita siis, kyselijöitä sitäkin enemmän) kysymyksiin Serie A:n ja La Ligan jatkumisesta. Niin Espanjan kuin Italiankin liigat jatkuvat siis kanavallamme.

Ilman yhtään mielistelyä(mulla oli jo soppari allekirjoitettuna, joten ei oo ihan pakkokaan nuoleskella;) suuri hatunnosto Maikkarin johtajille. Nykypäivänä isojen urheiluoikeuksien saaminen on äärimmäisen vaikeaa eikä yksikään laji näy ilman suuria panostuksia. En tiedä miten neuvottelut ovat edenneet kesän aikana, eikä oikeastaan kiinnostakaan, koska lopputulos on paras mahdollinen. Kiitos koko jalkapalloväen osalta siitä.

Valioliiga ja Mestarien liiga ovat Suomen mittakaavassa(ja varmaan globaalistikin) suosituimmat sarjat jalkapalloilullisesti, mutta Serie A ja La Liga tulevat varmasti heti perässä. Italiassa saamme nauttia ehkä enemmän ”isoista peleistä”, mutta Espanjan kaksi jättiläistä ovat tämän hetken jalkapallokartalla kenties ne kaksi valovoimaisinta joukkuetta koko maailmassa. Se asia onkin La Ligan kaksiteräinen miekka. Se kun ei lopulta koko liigaa palvele missään tapauksessa.

Mutta ei mennä siihen epäkohtaan nyt, tämä kirjoitus on vain ja ainoastaan tarkoitettu fiilistelemään tämän päivän uutisia. Olkaamme siis iloisia siitä, että kaikki jalkapallosarjat jatkuvat entisellään. Paljon kauniita ja upeita asioita mitä odottaa; Italiassa saadaan pitkästä aikaa kokea derby della Mole(Torinon derby) ja muutaman vuoden tauon jälkeen myös yksi kiihkeimmistä paikallisotteluista Italiassa; Derby della Lanterna: Genoa-Sampdoria.

Espanjasta omaan kalenteriini oon merkinnyt jo päivämäärän 27.10. Ei, se ei ole Clasicon päivä, vaan päivä jolloin Espanjan vihrein ja ehkä kaunein osa koko maasta pysähtyy: Derbi Gallego. Depor-Celta. Ensimmäistä kertaa pääsarjassa sitten vuoden 2007.

On taas paljon mitä odottaa.  

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 14 kommenttia

Tulevaisuuden tähdet

Julkaistu 9.6.2012

Em-kisat pyörähtivät upeasti käyntiin dramaattisilla ja värikkäillä otteluilla. Puoli maailmaa on listannut suurimmat ennakkosuosikit ja mahdolliset maalikuninkaat turnauksesta. Mutta entä ne tulevaisuuden starat, jotka säväyttävät tässä turnauksessa ja tulevat kenties dominoimaan tulevaisuudessa suurilla kentillä? Tämän turnauksen ”Toto” Schillacit, Karel Poborskyt ja niin edespäin….

Ennustajan hommiin tarvii yleensä vahvaa näkemystä tai pelkkää tsäkää…itse luotan jälkimmäiseen tyyliin, mutta katsotaan kisojen jälkeen oliko yksikään edes lähellä kansainvälistä läpimurtoa?

Christian Eriksen, Tanska. Isolle yleisölle vielä tuntematon, mutta moni povaa 20-vuotiaalle läpimurtoa näissä kisoissa. Muutaman Ajaxin pelin viime kaudella nähneenä, täytyy ihailla nuorukaisen aloitteellisuutta peleissä. Koko ajan tekee itsensä pelattavaksi upealla liikkeelllä ja sitä edesauttaa toki vielä hyvä tekniikka, pallonhallinta. Rytmittää hienosti peliä ja koko ajan pallossa.

Jordi Alba, Espanja. Vahvin ehdokas Espanjan vasemmaksi pakiksi, nyt kun ei enää Joan Capdevilakaan sillä paikalla dominoi. Toki Del Bosquella löytyisi muitakin vaihtoehtoja, mutta Espanjan pelisysteemiin luonnollisin valinta. Eikä edes Barcan eikä Realin miehiä(vielä, menossa Barcaan), vaan loistokausi Valenciassa, missä vaihteli koko ajan paikkaa vasemmalla laidalla Jeremy Mathieun kanssa. Nopea, taitava. Ainoa miinus tulee ajoittain todella teatraalimaisesta meiningistä ja käsien levittelyistä ennen pienintäkään kontaktia.

Kevin Strootman, Hollanti. Bert van Marwijk on kuvaillut PSV-pelaajaa Nigel de Jongin ja Rafael van der Vaartin sekoitukseksi, ja loistavalla pelisilmällä varustetuksi keskikentän dynamoksi. Muistamme 22-vuotiaan tulevaisuuden tähden hyvin, iskihän mies ensimmäisen maalinsa juuri Suomea vastaan komealla volleylla.

Yann M´Vila, Ranska. Missannee Englanti-pelin loukkaantumisensa vuoksi, mutta palannee seuraaviin peleihin kontrolloimaan Ranskan keskikenttää. Kovaotteinen, rajusti töitä tekevä keskikentän pohjalla viihtyvä ”uusi Makelele” oli jo 21-vuotiaana Rennesin kapteeni tällä kaudella.

Alex Oxlade-Chamberlain, Englanti. Saa nähdä minkälaisen roolin pystyy ottamaan Roy Hodgsonin miehistössä, mutta tarpeen tullen, varsinkin vaihdosta väsyneitä jamppoja vastaan, ”Hodarilla” käytössä loistava ase. Toki raakile vielä, mutta kausi Arsenalissa näytti että potentiaalia riittää. Ikää vasta 18-vuotta, mutta ehti tehdä jo lähtemättömän vaikutuksen Gunners-faneihin.

Saksalla sen sijaan supernuorukaisia riittää; Dortmundin Mario Götze ja varsinkin loppukaudesta hyvin peliaikaa saanut Ilkay Gundogan, Leverkusenin Andre Schurrle, ja mahtavan kauden Mönchengladbachissa pelannut Marco Reus. Dortmundiin siirtyvää Reusia vielä nuorempi pelaaja on Toni Kroos(22-v), mutta Bayern-pelaajakin on pyörinyt näillä tantereilla jo niin kauan, että vaikea lukea ”nuoriin tähtiin”. Vähän sama kuin Mario Balotellin kohdalla….

Tässä ehkä niitä tunnetuimpia läpimurtoa odottavia pelaajia….ketä muita tulee mieleen?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 40 kommenttia

Kyynelten sunnuntai

Julkaistu 14.5.2012

Sunnuntai oli yksi emotionaalisimmista päivistä, jalkapallon saralta, mitä muistan kokeneeni pitkään aikaan. Eastlandsilla pelattu ottelu menee historiaan yhtenä dramaattisimmista kauden päätöksistä ikinä. Ainoastaan Gelsenkirchenin tapahtumat vuodelta 2001 vetävät vertoja Ettihadin tunteiden vuoristoradalle. ”Pysy aina pikkuveljenä….” -laulua pyörittelin epäuskoisena mielessäni pitkän aikaa, kunnes…teki mieli todeta vain ”Kiitos kuningaspeli, vain Sinä voit tarjota jotain tällaista”.

Kaukana Välimeren tuntumassa ilta oli puolestaan pelkkää itkua. Siinä missä Sininen kuu nousi, Keltainen sukellusvene upposi. Korkealta ja kovaa. Vielä joulukuussa Villarreal pelasi Mestarien liigaa, nyt se on Segundassa. Teki pahaa katsoa seurapresidentti Fernando Roigia, seuran suuruuden luojaa, kuka painoi päänsä kasvoihin kun Falcao puski Atleticon johtoon. Se maali ei vielä tiputtanut Villarrealia. Rayo Vallecanon pitäisi vielä onnistua. Ei mennyt kuin pieni hetki, kun seuraavaksi kuvissa näkyi, kun Roig saa tiedon Rayon osumasta…tuntui vielä pahemmalta, oikeastaan jopa pelotti, koska Roig lähti epäuskoisena ja täysin muissa maailmoissa olevan oloisena vaappumaan portaita alaspäin.

Eihän sen pitänyt olla mahdollista, mutta loppukierroksilla Villarrealin osalta kaikki meni puihin. Se menetti 8 pistettä viimeisessä 6 pelissään viime hetkien takaiskumaaleilla. Raadollisen julmaa. Seura maksaa kovia oppirahoja siitä, että Rossi ja Nilmar olivat loukkaantuneina. Vaikeassa tilanteessa ovat; seuran markkina-alue on ennestään jo olemattoman pieni, alueen työllisyystilanne surkea, eikä paitasponsoria ollut tällekään kaudelle helppo saada, saati sitten nyt…Hyvääkin löytyy, Roig on saanut tässä tilanteessa seuran talouden suhthyvään jamaan, ja onneksi mies aikoinaan panosti rahaa akatemiaan niin paljon että sellaisen ylipäätänsä loi. Se visio oli tulevaisuutta ja se kantaa hedelmää jatkossa. Noin nimekäs nippu, millä ei ikimaailmassa olisi pitänyt tippua, haihtuu kuitenkin muihin seuroihin kesällä, joten junioritoiminnan pitääkin olla kunnossa.

Silti, mestaruuksia tulee ja menee. Niinkuin tippumisiakin sarjaporrasta alaspäin, mutta sieltä voi kuitenkin aina nousta. Ei se ole lopullista. Sen sijaan pelaajien uran lopettamiset ovat. Ja jos kyseessä on erityisen ansioitunut seuraikoni, legenda, on odotettavissa jotain sellaista mikä jää mieliin loppuiäksi.

Jäähyväiset lapsuutesi sankareille. Niille joita opit pikkupoikana seuraamaan ja ihailemaan. Niille, joiden myötä kasvoit lapsesta aikuiseksi. Koska lapsuutesi sankarit ovat niitä, jotka vielä aikuisiälläkin saavat sinut kyyneliin. Se on sama arvokisojen suhteen; muistat lopunikääsi ne kisat mitä seurasit lapsena, mutta huonommin aikuisena seuraamasi, koska elämässäsi on yksinkertaisesti paljon enemmän kaikkea. Näin sen ainakin itse koen. Siispä, koin koko päivän kaikkein tunteellisimmat hetket Serie A:n parissa.

Bannerissa lukee: ”Suuresta intohimosta, omistautumisesta, uhrauksista ja hikipisaroista; suurten voittojemme päähenkilöille: Kiitos.” 

Nesta. Laziale, josta kasvoi Rossonerin puolustuksen suuri johtaja. Aina niin tyylikäs. Elegantti. Ja parhaimpina vuosinaan kenties maailman puolustaja.

Seedorf. Tuntuu kuin Clarence olisi ollut kolme vuosikymmentä huipulla. Vaikka ajoittain tuntui ettei se edes liikkunut, hitaus vain hämäsi ymmärtämätöntä. Perse eteen, tukit tukevasti nurmeen ja siitä ei edes pikajuna olis läpi tullu, saati joku olis pallon ottanut.

Pippo. Ei voi kuin kunnioittaa…vaikka nuorempana teki mieli inhota. Mutta iän karttuessa tajusi, ettei tollasia maalintekijöitä synny kuin aniharvoin. Edelleen, silloin nuorempana teki ajoittain mieli raivota kun se tuuletti, mutta kun se tuuletti San Sirolla viimeistä kertaa…No, kuva kertoo enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. 

Gattuso. Rino. Braveheart. Taistelija. Temperamentti. Sydän. Intohimo. Katse. Kun sunnuntaina tämän miehen katse oli kyyneltä täynnä, niin raavaammatkin miehet itkivät.  Haikeus.

Rakkain viimeisimpänä. Alex. C’e solo un Capitano. Pinturicchio.

Selostin juuri jälkilähetyksenä Del Pieron viimeisen pelin ja nyt junassa paluumatkalla mietin, mistä muistan hänet parhaiten. Mieleen tulvii useitakin hetkiä, olihan Hän mulle nuorempana Se pelaaja Juvessa.

Muistan ne viimesen päälle huolitellut pulisongit uran alkuaikoina. Muistan ne ekat maalit, kun aattelin että kukas tää poika on. Muistan kun Alex syrjäytti itsensä Roby Baggion, sillon se tuntu jopa pahalta, mutta jälkeenpäin tajusin, että sukupolvenvaihdos oli vain tehtävä. Muistan sen uskomattoman maalin Fiorentinaa vastaan suoraan ilmasta. Muistan sen polvivamman, minkä ennustettiin jopa tuhoavan koko uran. Muistan Jukka Pakkasen selostamassa Del Pieron paluuottelua kentille sen jälkeen kun Alexin isä oli kuollut…muistan Pakkasen äänen värisseen, kun lähikuva näytti kuvaa miehestä, joka otti isänsä poismenon raskaasti. Muistan kuinka puoli Italiaa oli valmis hirttämään koko jätkän, kun se ei onnistunut kahdesta hyvästä paikasta tappamaan EM-finaalia 2000, kun Italia johti 1-0…muistan kun 6 vuotta myöhemmin menneisyyden haamut tapettiin Dortmundissa, kun täsmälleen samassa tilanteessa Del Piero tappoi 2-0 maalillaaan Saksan haaveet finaalipaikasta. Muistan kuinka sen maalin jälkeen Caressa ja Giuseppe Bergomi huutavat ´Andiamo a Berlino´(Menemme Berliiniin). Muistan kuinka Bernabeulla noustiin seisaaltaan taputtamaan. Muistan kuinka Old Traffordilla annettiin standing ovationit. Muistan kuinka maailmanmestarina hän aloitti kautensa seuraavana syksynä Serie B:ssä. Muistan mitä Del Piero voitti urallaan, mutta ennen kaikkea muistan miten hän voitti. Ainaisella tyylikkyydellä niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ei koskaan skandaaleissa, vaan pikemminkin hyväntekijänä erilaisissa tapahtumissa. Muistan viimesen päälle sydämellisen miehen, vaatimattoman ihmisen. Yhden hienoimmista miehistä pelikentillä viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta. Muistan yhden lapsuuteni sankareista. 

Edit. Oli pakko lisätä vielä yksi video. Tässä pätkässä tiivistyy kaikki se, mitä sunnuntai merkitsi niille ihmisille, joiden lapsuuden sankarit jättivät kentät. Kukaan maailmassa ei sitä kauniimmin voisi kertoa kuin Tiziano Crudeli.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko, Serie A, Valioliiga | 13 kommenttia

Hullun hyvä joukkue

Julkaistu 19.4.2012

La Masian ensimmäinen, todellinen tähti oli nappulansa naulaan ripustanut. Vuodet Barcelonan keskikenttää dominoiden olivat opettaneet hänelle paljon itse pelistä ja toki myös opit muilta valmentajilta olivat valmistaneet häntä tulevaan. Hän halusi valmentajaksi, mutta kävi toki prosessia mielessään läpi yhä uudestaan ja uudestaan, olisiko hänestä sittenkään siihen…

Hän kaipasi neuvoja. Yhä enemmän, yhä erilaisemmilta ihmisiltä. Niinpä lokakuussa 2006 hän matkusti Argentiinaan, Rosarioon. Sinä iltana satoi, kun Rosarion lähiöstä löytyi lopulta oikea osoite. Nuori herra saapui kuistille, siisti hiuksiaan sateen tiimoilta(silloin niitä vielä päässä oli) ja koputti. Vanhempi herrasmies saapui avaamaan, vältellen katsekontaktia, silmälasit roikkuen nenänvarrellaan.

Tuosta tapaamisesta maailma tietää hyvin vähän. Ainoastaan sen, että herrat kuuleman mukaan puhuivat 11 tuntia jalkapallosta ja elokuvista(vanhempi herrasmies kun katselee kaksi elokuvaa päivässä), nauttivat laadukasta punaviiniä ja söivät maailman parhaaksi mainostettua lihaa.

Ainoa keskustelusta tiedetty fakta on kysymys, minkä vanhempi herrrasmies esitti:

-Pidätkö todellakin verestä niin paljon?
-Pidän, vastasi Pep Guardiola, hetkeäkään epäröimättä.

Kyse ei ollut pihvin kypsyysasteesta, vaan jalkapallovalmentajan elämän raadollisuudesta. Siitä, mikä nyttemmin on vienyt mm. hiukset Guardiolan päästä. Niistä uhrauksista mitä siinä ammatissa joutuu tekemään ja niistä unettomista öistä, mitkä siinä ammatissa joutuu kokemaan.

Marcelo Bielsa hymyili. Liki ivallisesti päässään hän tiesi kuinka paljon nuoren oppipojan elämä tulisi muuttumaan. Niin oli hänenkin elämänsä aikoinaan muuttunut. Ja niin muuttui myös Athletic Bilbaon maailma kesällä 2011.

Ilman tiukkaa vaalitaistelua näin ei olisi kuitenkaan käynyt. Ex-seurapresidentti Fernando Garcia Macua hävisi vaalit Jose Urrutialle, miehelle joka oli luvannut Bielsan tulevan päävalmentajaksi, jos hän voittaisi vaalit. Näin tapahtui, prosentein 55-45. Samalla sai mennä myös Joaquin Caparros. Sevillassa syntynyt Caparros oli tehnyt loistavaa työtä neljän vuoden ajan Bilbaossa, nostanut perinteikkään seuran pohjamudista aina europeleihin saakka ja vienyt Athleticin myös Espanjan cupin finaaliin asti.

Caparrosin suosio Bilbaossa perustui pitkälti hyvän menestyksen lisäksi bilbaolaisten arvojen säilyttämiseen. Nimenomaan jalkapalloarvojen eli identiteetin, mikä Bilbaossa on ollut enemmän englantilainen kuin missään muualla Espanjassa. Tarkoittaen lyhykäisyydessään sitä, että pelityyli on ollut jo vuosisadan ajan ”pitkää palloa ja halukkaat perään”. Pienillä variaatioilla toki, mutta perusidea pelaamiseen myös Caparrosin aikana oli saada pallo mahdollisimman suoraviivaisesti Fernando Llorentelle kärkeen. Ilmassa, harvoin maassa pelaten. Keskityksiä sateli koko ajan, oikeastaan heti kun oli mahdollisuus keskittää, pallo pelattiin maalille. Caparrosin aikana Athletic ei palloa paljon hieronut, vaan keskittyi suoraviivaisuuteen.

Siksipä Bielsan tulo Bilbaoon ei ollut merkittävä pelkästään nykyjoukkueen pelityylin muutoksen vuoksi, vaan ennen kaikkea peilaten Athleticin yli 100-vuotiseen historiaan ja tyyliin pelata jalkapalloa; muutos oli massiivinen, historiallinen.

Paradoksaalisesti kuitenkin, siinä missä bilbaolaiset ovat aina kunnioittaneet perinteitään, peräti kolmasosa oli sitä mieltä viime kesänä ”Deia” -lehden gallupissa, että Athleticin pitäisi pelata hyökkäysvoittoisemmin, viihdyttävämmin.

Eikä kukaan voi tämän kauden esitysten perusteella sanoa, etteikö kolmasosan toiveet olisi toteutuneet. Bielsa muutti liki kaiken kesällä. Ensimmäisten viikkojen jälkeen maailmanmestari Javi Martinez kertoi espanjalaislehdistölle ettei hän voinut kuvitellakaan, että pelkkää rajaheittoa voi harjoitella tuntikaupalla. Kesän aikana oli tasan yhdet harjoitukset, missä pelattiin 11 vs. 11. Muutoin tuntikaupalla detaljeja kaikesta mahdollisesta. Pelaajia vietiin kädestä pitäen omalla pelipaikallaan liikkumista opetellen, ilman vastustajaa. Kenttään merkattiin spraymaalilla alueet, missä kunkin pelaajan piti missäkin tilanteessa olla. Viiden tunnin videosessioita. Joillekin pelaajille piirrettiin tussilla merkki kenkään, jotta he tietäisivät millä kohdalla palloon osua. Ja Bielsa tiesi mistä puhui ja ennen kaikkea kenelle puhui, olihan hän katsonut jokaikisen Athleticin viime kauden ottelun, kahdesti.

Kuten hyvilllä tarinoilla on tapana, draamankaarta pitää löytyä. Nousuja ja laskuja. Syksy oli Athleticin laskua, melkeinpä vapaapudotusta. Seurahistorian surkein kauden aloitus 32 vuoteen. Baskilehdistössä ruoskittiin kovilla: ”naurettavuuden rajamailla”, ”hajoamisen prosessi” ja mm. ”järjettömyyden antologia.” Oli selvää, että muutosprosessista olisi tuleva vaikea toteuttaa, mutta että näin vaikea, sai Bielsan itsensäkin miettimään. Baskilehdistö kyseenalaisti edelleen Bielsan metodit siitä syystä, että monen mielestä hän opetti pelaajia jouksemaan ennen kuin he osasivat edes kävellä. Bielsan tapa pelata oli ja on, äärimmäisen vaativa. Se vaatii huikean hyvät pallonkäsittelytaidot, tekniikan, fyysisen kunnon ja peliälyn. Se vaati uskallusta pitää palloa hallussaan, eikä pelätä sitä, kuten hän pelaajille oli heti ensimmäisissä harjoituksissa sanonut. Oliko se kuitenkin liikaa vaadittu pelaajilta, jotka olivat pelanneet aika simppeliä jalkapalloa edelliset vuodet?

Bielsa mietti tappioputkessa varmasti jalkapallon klassisia kysymyksiä: peluuttaako joukkuetta realismin mukaan vai ihanteidensa? Mutta Bielsa ei olisi Bielsa, jos hänen joukkueensa eivät pelaisi ylhäältä kollektiivisesti prässäten, palloa maata myöten pyörittäen usein yhdellä kosketuksella ja palloa hallussa pitäen, ja ylipäätänsä, todella kovalla intensiteetillä. Hirvittävällä tempolla. Hurjalla liikkeellä, koko ajan.

Vasta lokakuussa tuli pelastus. Baskiderbyssä kaatui Real Sociedad. Opit olivat alkaneet mennä perille.

Marraskuun alussa koitti kuitenkin ilta, joka oli määrittelevä, mikä joukkueen taso todella oli. Maailman kaikkien aikojen joukkueeksikin tituleerattu FC Barcelona vastassa. Yhdellä Espanjan infernaalisimmalla stadionilla, areenalla jota kutsutaan paljon puhuvasti ”Katedraaliksi”, San Mamesilla. Orastavassa baskihurmoksessa kohtaisivat ensimmäistä kertaa urallaan sekä oppi-isä että oppipoika. Riittäisikö uskoa vielä tämän illan jälkeen?

”Un canto al futbol” -oodi jalkapallolle, sanoi Guardiola pelin jälkeen. Marca tituleerasi peliä monumentiksi jalkapallolle. El Pais sinfoniaksi.

Athletic Bilbaon fanit rakkaudeksi. Uudelleen rakastumiseksi. Nyt heidän rakkaansa ei ollut pelkästään rakas, se oli myös kaunis.

-Pelaajasi ovat petoja, Guardiola sanoi Bielsalle pelin päätyttyä heidän kätellessään. Ainoastaan rankka vesisade oli pilannut toisen puoliajan pelistä, mutta ensimmäinenkin oli riittänyt vakuuttamaan ihmiset Athleticin todellisesta tasosta, vaikkakaan peli ei edes Athleticin voittoon päättynyt, vaan tasan.

Kun joukkue kohtasi yhden suurimmista, Manchester Unitedin, Eurooppa-liigassa aikaisemmin keväällä, oli Athletic suuressa valokeilassa. Manun ympärillä pyörivän yleisen mielenkiinnon vuoksi, vaikkakin pelattiin vain Eurooppa-liigaa. Kun peli Old Traffordilla oli pelattu, oli vain yksi joukkue mistä eurooppalaiset jalkapalloihmiset puhuivat ja se ei ollut ManU. Tai osaltaan ehkä olikin, koska harvemmin on ManU:a viety niinkuin sinä iltana ja myöhemmin San Mamesilla.

-Uskomaton työmoraali. Mikään joukkue ei ole juossut viimeisen 10 vuoden aikana Old Traffordilla niin paljon kuin he…heidän energiansa on uskomaton, totesi kaiken nähnyt Sir Alex.

Sillä energian käytöllä on ollut myös kääntöpuolensa. Useissa La Ligan peleissä on bensa loppunut koneesta. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, Athleticilla on kuitenkin erittäin rajallinen materiaali, osittain oman ideologiansa vuoksi. Vaikkakaan tuolla ideologialla ei ole enää niin tiukat rajat kuin joskus aikaisemmin, pääsee Athletic Bilbaoon edelleen vain pelaajat, jotka ovat joko syntyperältään baskeja, jompikumpi vanhemmista on baski tai jos pelaaja on kasvanut/käynyt läpi Athleticin juniorikoulun.

Siksipä tämä joukkue ei voi esimerkiksi hankkia riveihinsä maailman parhaita pelaajia, vaikka seuralla rahaa olisikin. Mitä sillä ei ole.

Sen sijaan Athleticilla on yksi maailman parhaista valmentajista. Mies, joka ei koskaan anna henkilöhaastatteluja(kuten ei Guardiolakaan, joka otti mm. tämän ohjeen Bielsalta), mies joka katselee pressitilaisuuksissaan aina lattiaa ennemminkin kuin toimittajiin, mies joka puhuu joskus pelaajat täysin pyörryksiin harjoituskentällä ja seuraavana päivänä ei puhu heille ollenkaan. Mies, joka ylistää surkeita esityksiä ja manaa alimpaan helvettiin loistopelit. Mies, joka teininä ei katupeleissä suostunut väistämään kun poliisi sanoi ettei kulmapotkua voi toisen pihamaalta antaa. Kun tilanteessa ei kumpikaan väistynyt, päätyi nuori Bielsa poliisiasemalle putkaan. Sieltä hän ei suostunut lähtemään pois, ennen kuin poliisisetä oli antanut hänelle hänen pallonsa takaisin.

Myyttinen argentiinalainen, josta on tuhat ja yksi tarinaa. Kuten kunnon myyteillä on tapana, osa niistä on varmasti urbaanilegendoja. Mutta outo ja kummallinen hän on…ja hullu, ”El Loco” on hänen lempinimistään kuuluisin.

Tämän kauden Athletic ei ole kuitenkaan legendaa, vaan täyttä totta. Eikä tämä tarina värikynää kaipaakaan, se on jo sinällään tämän kauden kaunein tarina Espanjassa.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 13 kommenttia

Nuijat reissaavat jälleen

Julkaistu 3.3.2012

”Vasta matkustaessa opit toisen tuntemaan” -kuuluu eräs erittäin paikkansapitävä sanonta. Siitäkin huolimatta aion ottaa jälleen riskin ja lähteä tutustumaan eurooppalaiseen jalkapallokulttuuriin yllättävän hyvän ystäväni, Tero karhun kanssa.

Katsotaan mitä tänä vuonna saamme aikaan, kun dissaava ja tylsään realismiin pohjautuva(minä) maailmankuva kohtaa taas tämän ideoita pursuavan Valintatalon ja maailman positiivisimman maailmankatsomuksen(Tebu).

Viime vuotiseen tapaan haluamme kutsua Teidät mukaan mitä suuremmissa määrin ja toisin kuin edellisellä kerralla, nyt meillä on antaa myös huomattavasti valmiimpi matkasuunnitelma, joten vihjeiden/ideoiden antaminen meille on helpompaa. Viime vuonna saimme paljon upeita idiksiä, mutta pystyimme toteuttamaan niitä harmillisen vähän. Tällä kertaa yritämme enemmän vastata huutoonne, vaikka omiakin riittää(tietänette kenen suunnasta niitä tippuu koko ajan).

Kysymysmerkkejä on toki paljon edelleen, koska moni asia riippuu monesta, mutta pääpiirteittäin matkamme sisältää seuraavat kaupungit:

Lontoo -- Liverpool -- Lontoo -- Manchester -- Leeds -- Verona -- Sevilla -- Valencia -Pamplona -- Vila-Real -- Dusseldorf.

Näissä kaupungeissa tarkoituksemme on päästä peleihin: Arsenal-Newcastle, Liverpool-Everton, Chelsea-Napoli, City-Sporting Lissabon, Sevilla-Barcelona, Osasuna-Getafe ja Villarreal-Real Madrid. Kaikkiin näihin pääseminen ei ole vielä varmaa.

Kaupunkien ja pelien lisäksi matkamme tärkeimpiä ellei tärkein osuus on käydä tervehtimässä maajoukkueemme kantavia voimia. Jos kaikki onnistuu, tapaamme Mika Väyrysen + Miklu Forssellin, Perparim Hetemaj´n, Jukka Raitalan, Timo Furuholmin, Alexander Ringin ja Teemu Pukin. Kaikki pelaajat eivät ole vielä vastanneet myöntävästi vierailuumme, mutta valtaosa kylläkin.

Oletan ja toivon, koska maajoukkue on tärkein joukkue, että Teillä on paljon kysymyksiä edellämainituille pelaajille.

Luonnollisestikin kaikki muutkin kysymykset ja ideat ovat tervetulleita. Videopäiväkirjamme löytyy parhaiten Canal+:n Faecebook-sivuilta, Katsomosta sekä Maikkarin netistä. Siellä pyrimme vastaamaan ihan kaikkiin kyssäreihin, mitä mieleenne juolahtaa.

Kiitos ja anteeksi jo etukäteen!

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, FUTIS+, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Media, Romantikko, UEFA Champions League, Valioliiga | 25 kommenttia