Katsoin jouluna televisiosta ensimmäistä kertaa Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Näytelmänomainen elokuva toimi hyvien roolisuoritusten eli Kari Heiskasen, Pertti Sveholmin ja Timo Torikan ansiosta. Vaikka olihan mukaan otettu perisuomalaiseen tapaan liikaakin kurjuutta; itsemurha, perheensä polttanut mielisairas ja muuta suomalaiseen joulutunnelmaan sopivaa…
Kuten elokuvista monesti, tästäkin pätkästä nousi esiin hyvä biisi. Pertti Sveholmin esittämä mies veti omalla karaokevuorollaan Kasevan klassikon Tyhjää.
On se vaan helmi joka puhuttelee aina. Ja sopi tähän elokuvaan.
Hyvää alkanutta rokkivuotta 2012! Yleisön pyynnöstä listaan jälleen viime vuoden parhaat levyt ja keikat. Subjektiivisesti, ilman paremmuusjärjestystä.
Vuoden 2011 parhaat levyt:
Foo Fighters: Wasting Light Mastodon: The Hunter The Answer: Revival The Black Keys: El Camino Vintage Trouble: The Bomb Shelter Sessions The Union: Siren´s Song Chisu: Kun valaistun Tom Waits: Bad As Me Yes: Fly From Here Black Stone Cherry: Between The Devil And The Deep Blue Sea Lenny Kravitz: Black and White America Head Cat: Walk The Walk…Talk The Talk New York Dolls: Dancing Backward in High Heels Anthrax: Worship Music Lou Reed & Metallica: Lulu Megadeth: Th1rt3een Night Ranger: Somewhere In California Chickenfoot:III Black Country Communion:2 Michael Monroe: Sensory Overdrive Opeth: Heritage Machine Head: Unto The Locust The Urban Voodoo Machine: In Black `N` Red Dream Theater: A Dramatic Turn Of Events Rolling Stones: Some Girls (Deluxe Edition) Thin Lizzy: Live At The BBC (6 cd & 1 DVD boxset)
Vintage Trouble -- Nancy Lee:
Keikat:
The Black Crowes. Paradiso, Amsterdam Eric Clapton & Steve Winwood. Royal Albert Hall, Lontoo Mastodon. Sonisphere, Helsinki Black Dub. Pori Jazz Janelle Monáe. Flow, Helsinki The Answer. The Garage, Lontoo Foo Fighters. Kalasatama, Helsinki Exodus. Nosturi, Helsinki Lenny Kravitz. Hammersmith Apollo, Lontoo Rush. Areena, Helsinki The Mission. Brixton Academy, Lontoo Paul Rodgers. Royal Albert Hall, Lontoo Monster Magnet. Tavastia, Helsinki Deftones. The Circus, Helsinki The Cult. Hammersmith Apollo, Lontoo Peter Frampton. Tempodrom, Berliini Clutch. Sweden Rock Down. Sweden Rock Sade. Areena, Helsinki Jason & The Scorchers. Sweden Rock
Halloween Night Of Fear: New York Dolls, Alice Cooper & Arthur Brown. Alexandra Palace, Lontoo Bob Dylan & Mark Knopfler. Globen, Tukholma
Paul McCartney. Areena, Helsinki
Thin Lizzy. Hammersmith Apollo, Lontoo The Buggles. British Music Experience, Lontoo Allen Toussaint. Huvila-teltta, Helsinki Pelle Miljoona Oy. The Circus, Helsinki Sielun Veljet. Tavastia, Helsinki
Olen tavannut Motörheadin Lemmyn viisi kertaa aiemminkin, mutta taas hän tekee vaikutuksen. Odotamme kuvaaja Timo Hämäläisen kanssa takahuoneessa, kun Lemmy saapastelee paikalle.
- Sulkekaa kamera, en ole vielä valmis, mies murahtaa meille kiukkuisesti. Lemmyn paita on auki napaan saakka ja karvaista rintaa koristaa tuttu rautaristi. Valkomustat leuhkat bootsit on puettu tiukkojen mustien farkkujen päälle. Herra on silminnähden humalassa.
Hän valmistautuu haastatteluun kaatamalla Jack Danielsia kolaansa, jo valmiiksi kahdella kolmanneksella vajentuneesta pullosta.
Kello on varttia vaille seitsemän. Motörhead soittaa vasta puoli kymmeneltä. Keikalla Lemmyn humalaa tuskin huomaa.
Huoneen oudoin esine on kovaan ääneen itsekseen pimputtava hedelmäpelikone. Suljettuaan laitteen, Lemmy nostaan sen päältä päähänsä mustan lierihatun. Rocklegendan uskottavuutta vievät vielä vanhan herran silmälasit, jotka hän muistaa riisua vasta managerinsa siitä hänelle huomautettua. Kun puemme Lemmyn rintaan nappimikkiä, huomaan että miehen käsien vapina on hurjaa.
Pari rauhoittavaa ryyppyä viskikolaa ja haastattelu voi alkaa.
Kireästä alkutunnelmasta huolimatta Lemmy lämpenee pian leppoisaan jutusteluun ja menneiden muisteluun. Mies pitää Suomesta, Albert Järvisestä ja Michael Monroesta. Hän jopa tunnistaa “born to lose -- live to win” -pataässätatuointini, josta Foo Fightersin Dave Grohl lähetti Lemmylle kännykkäkuvan. Kirjoitin tapauksesta kesällä näin.
Lemmy tekee nykyään harvoin haastatteluja. Silloin kun hän niihin lähtee, hän ei ole mikään perinteinen haastateltava. Lemmy on vanha muusikkomestari ja musadiggari, joka muistelee mielellään menneitä aikoja ja omia sankareitaan. Hän heittelee osuvia näkemyksiään maailmasta, muttei välttämättä puhu siitä mistä toimittaja kyselee.
- Rakastan luovia sekopäitä. Sellaisia me kaikki olemme tällä alalla, Lemmy toteaa.
Motörheadin tämänkertaiset keikat Tampereella ja Helsingissä olivat perushyviä, mutta Lemmyn ja bändinsä touhuja seuratessa tajuaa, että pitkään tämä ei enää jatku.
Lemmy täyttää jouluaattona 66.
Kun hän jonakin päivänä lopettaa, toista vastaavaa ei ole eikä tule.
Nyt se sitten varmistui. Tom Petty & The Heartbreakers soittaa kesäkuussa mm. Ruotsissa ja Saksassa, ei Suomessa. 10.6. on keikka Hampurissa ja 14.6. Tukholmassa. Jompaan kumpaan noista siis!
Sir Paul McCartney on kova kaveri. Hän heitti eilen kolmituntisen konsertin, joka oli lähes yhtä hyvä kuin edellinen häneltä näkemäni, Kööpenhaminassa 2003. Mies on 69!
Täyden kympin keikasta jäätiin, koska Helsingin Areenassa vaivasivat (ainakin katsomosta 110 kuunneltuna) ylimääräiset häiriöäänet, basson jylistessä ja kimpoillessa pitkin penkkirivejä. Tätä tapahtui onneksi vain välillä, ei joka biisissä.
McCartneyn bändi on erinomainen, sama kuin jo 2003. Homman nimi ei ole “stara ja taustabändi” vaan Paul soittaa osana bändiä. Porukka nauttii yhdessä soittamisesta ja musiikista.
Vuoden 2003 -keikasta kirjoitin aikoinaan näin. Biisilista on kehityksen kehittyessä ja nettisivujen muuttuessa kadonnut johonkin.
Viime vuodet ovat olleet antoisat klassisen rockin ystävälle. Vanhan liiton bändit kiertävät taas maailmaa ja Suomeen saakka, erilaisten lehtien ja biografioiden määrä kasvaa. Progressiiviselle rockille ja vanhalle ”jytämusiikille” löytyy kuulijoita pop-markkinoiden rajapinnoilta. Levyistä julkaistaan uusia painoksia, lisäraitoja, keikkatallenteita..
Tästä samasta analogisesta lähteestä ammentaa suomalainen Von Hertzen Brothers, joka esiintyi marraskuun lopulla Tampereen Pakkahuoneella.
Toistaiseksi veljessarja VHB on saattanut maailmaan neljän albumillisen verran monipolvista, tarttuvaa, 70-luvun perinteisiin nojaavaa, vaativaa mutta palkitsevaa progressiivista rockmusiikkia. Suosio on ollut nousujohteista, ja pakka muutenkin järjestyksessä: Karismaa löytyy niin, että heikompia hirvittää. Samoin katseenkestävät, mutta oppirahansa maksaneet soittajat. Mediahuomiota ropisee maailmalta. Ja tietenkin bändillä on myös se x-tekijä, se jokin mikä erottaa muista: sukulaisuus -- ja kiehtova ajatus soittajien välisestä korkeammasta, ehkä jopa solutasolle ulottuvasta yhteydestä.
Yhtälöstä puuttuu enää viimeinen litmustesti: miten ryhmä soi livetilanteessa? Proge livenä kun mielletään monesti muusikkomusiikiksi. Sellaiseksi, joka kiinnostaa vain anorakkimiehiä ja soittajia itseään. Muniin puhalteluksi kunnon keikkameiningin kustannuksella. Proge ei rokkaa - vai rokkaako?
VHB soi viime keväänä Tampereen YO-talolla upeasti -- yhdestä murtuneesta jalasta huolimatta. Paikka oli kuitenkin piskuinen ja intiimi kuin olohuone, tuskin neljäsosaa Pakkahuoneesta. Viime kesänä näkemäni Helsingin ulkoilmakeikka oli taas lähinnä showcase-viritys, muutaman biisin mainospala TV-kameroille ja radiolle. Sen perusteella ”suuren näyttämön hallintaa”, näin teatterikieltä käyttääkseni, ei voinut vielä arvioida.
En joutunut pettymään. Monipolviset biisit ja keikan kulku ovat selvästikin VHB:llä niin hallussa, niin selkäytimessä, että osaamisen varassa voi levätä, soittaa ja ennen kaikkea: pitää hauskaa. Orkesterista välittyi vilpitön iloittelun meininki -- jopa siinä määrin, että bändi rokkasi enemmän kuin yleisö.
Aatelinen kolmikko Mikko, Kie ja Jonne von Hertzen hallitsi Tampereen lauantai-iltaa ilolla ja vaivatta. Mikko v. H. on paitsi kitaristi, myös päävokalisti ja siksikin keskeinen hahmo, silmänilo ja vilpittömästi virnistelevä, tavallaan kanava yleisön ja muun bändin välillä. Oman osansa valokeilasta otti kuitenkin yhtä lailla Kie v. H. kitaranvarressa ja laulajana (ja lippalakissaan jollain oudolla tavalla vaarallisena). Jonne v. H. riehui etuvasemmalla hiukan veljiään pidättyvämpänä, mutta komeasti paikkansa täyttävänä kolmoisroolissaan basisti-kosketinsoittaja-laulajana.
Velisarja ei toki ollut lavalla yksin. Tämän porukan suhteen voi tosiaan puhua bändistä. ”Tukijoukot” on vähättelyä; pikemmin pitäisi puhua perustuksista.
Rumpali Mikko Kaakkurinniemi piti illan kasassa tarkalla mutta svengaavalla soitollaan; miestä olisikin kutsuttava pikemmin perkussionistiksi kuin ”vain rumpaliksi”, niin tanakkaa ja musiikillista työtä hän patteristonsa takana teki, ja näyttipä välillä karjahtelevan mikrofoniinkin. Koskettimissa häärivä Juha Kuoppala hoiti myös pestinsä takaoikealla hienosti, hiukan näkymättömänä mutta täyttäen alati äänitilaa, tarjoten sävyjä ja tunnelmaa veljesten sahauksen, halonhakkuun ja vihdonnan tueksi.
Välillä huomasin haukkovani henkeä, kun veljeskatras pyöri kehää ympäri lavaa, kukin näennäisesti sokeana omassa maailmassaan mutta silti aukottomasti biisien varassa, yhteen soittaen, yhteisessä pulssissa. Ja se laulu! Taannoin kehuin Uriah Heepin stemmalaulua samassa keikkapaikassa: Hertzenin veljekset eivät jääneet senioreista jälkeen nuottiakaan.
Entäs biisit sitten? Kaikki hitit kuultiin. Oma suosikkini VHB:lta on Love remains the same -- albumin häkellyttävän kaunis I came for you, joka kuultiinkin jo keikan alkupuolella. (Ko. biisi laittaa totisesti ihmettelemään, miten kukaan ei aiemmin ole kyseistä yksinkertaisen kaunista melodiaa löytänyt.) Radiohitit Kiss a wish ja In the end Approach -levyltä tempaisivat yleisön mukaansa, kuten uusimman Stars aligned -- lätyn Miracle ja Gloria. Viimeisimmällä albumilla minusta täytebiiseiltä kuulostaneet Repeat mode ja Always been right toimivat nekin livetilanteessa levyä paremmin. Uusin levy oli muutenkin hyvin edustettuna, ja illan kohokohta allekirjoittaneelle olikin hypnoottinen Voices in our heads.
Yhtye tarjosi täydehkölle salille täyteläisen lauantai-illan. Porukan ikähaitari näytti ulottuvan parikymppisistä viisikymppisiin, jota voi nykymaailmassa pitää todellisena saavutuksena. Tanssia ja hurmosta rajoitti vain halu kuunnella tarkasti. Musiikki oli nääs sitä luokkaa, ettei siitä halunnut menettää mitään.
Toisinaan tuntuu, että jokin on liian hyvää ollakseen totta, ja yleensä silloin onkin näin. Toistaiseksi VHB on kuitenkin osoittanut olevansa kaiken suosionsa arvoinen. Mukanani ollut 17-vuotias nuorimies lausuikin keikan jälkeen ytimekkäästi nyökytellen: ”Tosi siistii.”
Uuden levyn nimeä mukaillen: tähdet ovat kohdallaan.
Lauantaiaamu 8.45 Espoon kauppakeskus Sellossa. Odotan kahvilan aukeamista. Kauppalan “keskusradiossa” soivat imelät modernit joululaulut. Christina Aguilera ja Justin Bieber. Ei helpota kahvinhimoa. Ei nyt jaksais tämmöstä.
En ole varma miksi olen täällä. Miksi tulossa sieltä mistä tulen? Minne menossa? Eikö pahempaa paikkaa löytynyt vapaapäivän aamunviettoon?
Yllättäen joululaulujen keskellä kajahtaa tuttu urku- ja kitarariffi. Bob Dylanin rujo ääni viiltää palasiksi ostosjoulutunnelman. Like a Rolling Stone. Mitä tämä on? Klassikoita ovat sekä tämä että joululaulut, mutta kovin outoja yhdessä. Kukahan tämän on tänne ohjelmoinut? Arjen anarkiaa? Vai liekö tämä vahinko? Hyvä vahinko.
Juuri nyt ja tässä maailman paras biisi. Voimakas kokemus. Taidetta joka kestää aikaa ja kolahtaa uudestaan.
Biisi puhuu suoraan minulle. Tunne on sama kuin teininä ensimmäistä kertaa Jean-Paul SartrenInhoa lukiessa.
Kahvilaa availevat myyjät puhuvat epätoivoisesta asiakkaasta, luullen etten kuule heitä.
Sitä taidan olla. Vähän epätoivoinen ja hukassa. Väärien valintojen ja oikeiden, mutta vaikeiden valintojen keskellä. Dylanin myötä tuntuu, että niin se vaan tässä elämässä usein on. Ja kuuluukin olla.
Rollaattorin tukemana ohitse kulkeva vanha mies huutaa perässään kävelevälle vanhalle naiselle: “Nyt jätän sinut lopullisesti!” En kuule muorin vastausta.
Jokainen on joskus hukassa ja aina joku eksyy. Meistä ja meille laulaa Dylan.
Marraskuun alussa näin Dylanin konsertin Tukholman Globenissa. Lämppärinä oli Mark Knopfler. Osan illasta hän soitti myös Dylanin kitaristina.
Dylanille buuattiin 60-luvulla, hänen vaihdettuaan akustisesta folkista sähköiseen rockiin. Tukholmassa sai huomata, että sama meininki jatkuu yhä. Nättejä melodioita, kaunista laulua ja ns. normaalia ehyttä tulkintaa odottaneet poistuivat kesken kaiken pettyneinä.
Dylan on yhä ristiriitainen outolintu, joka sekä suututtaa että lumoaa. Iskelmän tai popin estetiikalla arvioituna musiikki on kamalaa korinaa ja eläimellistä ulvahtelua.
Bluesin ja punkin näkökulmasta on toisin. Örinä on hyvää. Dylan on Charlie Pattonin, Howlin´ Wolfin, J.B. Lenoirin ja Tom Waitsin sukulainen. Loputonta maailmakiertuetta jatkava trubaduuri ja myyttinen runoilija. Yksi viimeisistä bluesmiehistä, joka yhä koskettaa monia meistä.
Toisinaan epätäydellinen ja ruma on parempaa kuin puhdas. Rosoissa ja virheissä on osa elämän kauneutta.
Tom Petty & the Heartbreakers ilmoitti eilen soittavansa kesäkuussa Englannissa. Isle Of Wight -festarin keikka 22.6. on Tom Pettyn ja Heartbreakersin ensimmäinen esiintyminen Euroopassa yli 20 vuoteen.
Isle Of Wight on legendaarinen festari, joka alun perin järjestettiin 1968-70. Vuoden 1969 tapahtuma on kuuluisa Bob Dylanin ja The Bandin esiintymisestä, joka oli Dylanin virallinen paluu lavoille, moottoripyöräonnettomuutensa jälkeen.
Vuoden 1970 festari oli brittiversio Woodstockille ja yleisömäärältään siihen mennessä suurin koskaan järjestetty rockkonsertti. Paikalla oli yli 600 000 henkeä. Esiintyjinä olivat mm. Jimi Hendrix, The Who, The Doors, Free, Miles Davis, Leonard Cohen, Ten Years After, Jethro Tull ja Sly and The Family Stone.
Festari elvytettiin uudelleen 2002, jonka jälkeen siellä ovat esiintyneet mm. TheRolling Stones, The Who, Muse, Paul McCartney, The Police, Ray Davies, Robert Plant ja David Bowie.
2012 Tom Petty and The Heartbreakers soittaa Isle Of Wightin perjantain pääesiintyjänä. Sunnuntain pääesiintyjäksi on julkistettu Bruce Springsteen & The E Street Band ja lauantain päänimi on vielä julkistamatta.
Tom Petty ei ole toistaiseksi julkistanut muita Euroopan keikkoja. Jos niitä ei tule, meikäläisellä ja toisella Petty-diggarilla, MTV3 Uutisten kulttuuritoimittaja Kari Pyrhösellä on edessä reissu Isle Of Wightiin. Näin on varmasti muutamalla muullakin suomalaisella.
Suomessa Tom Petty on esiintynyt vain kerran, 1987 Bob Dylanin lämppärinä ja taustabändinä.
Kirjoittaja Sami Ruokangas on musiikkifriikki; uutispäällikkö ja toimittaja. Blogi musiikista, musiikista ja musiikista. Sarjakuvista, kitaroista, elokuvista, lumilaudoista, televisiosta, netistä, levyistä, drinkeistä, blogeista. Populaarikulttuuria ja miehen elämää.
