Rock Around The Blog

Sweden Rock -festari julkisti viikko sitten, että Aerosmith soittaa kesäkuussa sen pääesiintyjänä. Siitä saakka on supistu ja hämmästelty. Kuka bändissä laulaa? Hurjimpien huhujen mukaan Paul Rodgers. Aerosmith oli hajonnut tai ainakin sekavassa tilassa. Laulaja Steven Tyler oli katkolla ja huonolla hapella.

Kitaristi Joe Perry kiertää vielä huhtikuussa soolobändillään Englannissa, Bad Companyn lämppärinä. Olen menossa katsomaan heitä Wembleylle 11.4.

Lehdistön kysellessä Lenny Kravitz kieltäytyi kunniasta liittyä bändiin ja sanoi, ettei Aerosmthiä voi olla ilman Tyleria.

Oikeassa olet Lenny! Ketään ei kiinnosta Aerosmith ilman Tyleria.

Meidän Aerosmithin ystävien iloksi huhumyllyn pysäytti bändin eilen julkaisema video. YouTube-pätkässä Tyler naureskelee saaneensa koelaulun kautta töitä bändistä.

Aerosmith kiertää kesällä Euroopassa ainoassa oikeassa kokoonpanossaan. Suomi jää tällä kertaa valitettavasti väliin sillä Sweden Rock on varannut bändin Skandinavian yksinoikeudella. 

Katso video jolla Aerosmith julkistaa Euroopan-kiertueensa

Tässä vielä paikat ja päivämäärät:

* Sweden – Rock Festival – June 10th
* UK – Download Festival – June 13th
* UK – London 02 Arena – June 15th
* Romania – Bucharest – June 18th
* Greece – Athens Olympic Stadium – June 20th
* Holland – Nijmegen Goeffert Park – June 23rd
* Belgium – Graspop Festival – June 25th
* Spain – Barcelona St Jordi Arena – June 27th
* France – Paris Bercy Arena – June 29th
* Czech Republic – Prague 02 Arena – July 1st
* Italy – Venice Festival – July 3rd

No niinhän se vahvistui Gunnareiden Suomeen tulo, Sweden Rockin vahvistuksen kannoilla. Kovin varmaa ei silti bändin esiintyminen taida olla ennen kuin Axl Rose nähdään lavalla. Se mies osaa lykätä ja peruuttaa.

Kovasti jo netissä jutustellaan ja jupistaan siitä onko tämä oikea bändi vaiko eikö. Itseäni alkoi aihe kiinnostaa kun Chinese Democracy osoittautui kiehtovaksi levyksi. Ennen sitä olen ollut bändin hajottua enemmän Slashin, Duffin ja Velvet Revolverin kannattaja. Saapa nähdä minkälainen sillisalaatti on tuleva Slashin soololevy tähtivieraineen.

Vanha kunnon Lynyrd Skynyrd soitti eilen Tampereella. Sinnehän piti suunnata kuvaajanani “suomalainen astronautti” Heilala.

Pakkasta oli 26 astetta ja eiköhän hajonnut ennen Tamperetta autosta ilmastointi. Ikkunat sisältä paksuun jäähän ja liikennettä kurkittiin pienistä aukoista.

Karu matka, varsinkin öinen paluu. Mutta keikka oli vaivan arvoinen. Lynyrd Skynyrd ei pettänyt vaan antoi vaivalle vastinetta, voimaa ja musiikillista terapiaa. Uusia biisejäkin tuli kolme. Niistä parhaiten jytisi Still Unbroken, joka sopii epäonnisen retkueemme tunnariksi. Elämä koettelee välillä ja pitkä tukka harmaantuu menossa, mutta periksi ei anneta.

Moni tuttu jäi Rammsteinin vuoksi Helsinkiin, mutta paikalla olivat toki vannoutuneimmat southern rock -diggarit. Lavan edestä löytyi myös Yön kitaristi Daffy Terävä seuranaan saman ryhmän basisti Jukka Lewis. Daffyn kanssa oli kiva vaihtaa kuulumiset ennen kuin lavalla pärähti.

Lue Lynnäri-juttu kulttuurisivuilta

Katso viimevuotisen haastattelun pitkä versio. Johnny Van Zant ja Rickey Medlocke kertovat mm. uudesta levystään ja suosikeistaan. 

Skotlantilainen hard rock -laulaja Doogie White kiertää parhaillaan Suomea. Suomalaisen taustabändin kanssa esiintyvä White on aiemmin nähty Suomessa Rainbown ja Yngwie Malmsteenin laulajana. Noiden nimien lisäksi hän on toiminut mm. Cornerstonen, Empiren ja Tankin laulajana.

Tällä kiertueella Doogie Whiten taustabändissä soittavat Lacu Lahtinen (rummut), Risto Lassila (koskettimet), Mika Lamminsivu (kitara) ja Klaus Wirzenius (basso).

Eilen tekemässäni haastattelussa White paljasti olevansa nöyrä hevityöläinen. Toisin kuin monella muulla Deep Purple -sukupuun muusikolla, hänellä ei tunnu olevan pahaa sanottavaa kenestäkään entisestä soittokaveristaan.

- Nautin keikkailusta, matkustamisesta ja olen kiitollinen siitä että saan tehdä työtä josta nautin. Teen parhaillaan sooloalbumia. Sillä soittavat mm. Dion kanssa työskennellyt kitaristi Graig Goldy sekä Rainbowssa työskennelleet basisti Greg Smith ja kosketinsoittaja Tony Carey.

- Ritchie Blackmoren Rainbowssa opin, että yleisölle kannattaa antaa mitä se haluaa. Eli jos yleisö toivoo kuulevansa esim. Deep Purplen -biisejä, laulan niitä. Keikalle lipun ostaneet ihmiset maksavat palkkani, joten miksipä en pitäisi heitä tyytyväisinä.

Eilen Helsingin On The Rockissa kuultiinkin Rainbown ja Cornerstonen materiaalin lisäksi myös Deep Purplen ja Whitesnaken kappaleita. Illan kohokohdaksi muodostui syöpää sairastavalle Ronnie James Diolle omistettu Temple Of The King. Kaunis pala Rainbown varhaistuotantoa, jota livenä on kuultu harvoin aiemmin. Enpä ole aiemmin kuullut livenä myöskään Purplen Burn-albumin helmeä Might Just Take Your Life, joka toimi upeasti Doogien laulamana.

Aina voi tietty ukista ja udella, että mitä tekemistä Doogiella on esim. Whitesnaken Ready an´ Willingin kanssa. Yhteys on kaukaa haettu, mutta hyvin toimi sekin biisi. Samoin Perfect Strangers, jota Doogie veti aikoinaan Rainbowssa sen mystisen mustiin pukeutuvan kitaristin seurassa.

Popedassa päätyönään soittava rumpali Lacu Lahtinen on ihan kunkku. Suomen parhaita rumpaleita, jonka touhua seuraa ilolla.

Viime vuonna Suomessa soitti toinen entisten Rainbow-miesten kokoonpano, Over The Rainbow.

On The Rocksin lavan edustalla käytiin eilen Kill The Kingin jälkeen seuraava loistava keskustelu:

Keski-ikäinen suomalaismies numero 1:

- Over The Rainbowssa Jürgen Blackmore ei osannut soittaa tuota sooloa.

Keski-ikäinen suomalaismies numero 2:

- On se outoa kun Saksassa ei osata ja meillä Suomessa sen osaa tuo Popedan roudarikin.

Niinpä niin. Tänään Doogie White esiintyy Porissa, huomenna Järvenpäässä ja sunnuntaina Tampereella.

Katso kokonaan Doogie Whiten puolituntinen haastattelu. Kuvaaja Aki Blomberg.

Alkuvuosi on mennyt synkeissä tunnelmissa. Jos viime vuoden suosikkilevyni oli Alice In Chainsin Black Gives Way To Blue, tämä vuosi on ollut enemmänkin Back In Black, surua ja murhetta monella rintamalla. Välillä tulee elämältä rupiin kunnolla, mutta elossa ollaan ja entistä vahvempana.

Rokkirintamalla sutisee sen verran hyvin, että on korkea aika taas sutista täällä blogissakin.

Kesäkuun alkuun on Green Dayn keikan lisäksi huhuttu Guns N´ Rosesin tulosta Suomeen. Tänään juoru sai vahvistusta kun Sweden Rock tiedotti Axl Rosen kumppaneineen tulevan Ruotsiin.

Vuosikymmeniä väsätty kohulevy Chinese Democracy jakoi ilmestyttyään mielipiteet. Minä kuulun niihin, jotka Axl Rosen suuruudenhullusta mahtipontisesta teoksesta pitävät. Perinteisen Guns N´ Rosesin kanssa levyllä on hyvin vähän tekemistä ja pinnassa ovat Axl Rosen vaikutteet Elton Johnista Queeniin.

Noita biisejä on kiinnostava päästä kuulemaan livenäkin. Ja onhan Guns N´ Roses toimittaja-kirjailija Mick Wallin sanoin “viimeinen suuri rockbändi, joka eli ja teki rock & rollia vilpittömän rehellisesti ilman ironiaa tai häpeilyä”.  

Kesän kiertueella Gunnareissa soittavat kosketinsoittajat Dizzy Reed ja Chris Pitman, basisti Tommy Stinson, rumpali Frank Ferrer sekä kitaristit Richard Fortus, Ron “Bumblefoot” Thal ja DJ Ashba.

Parhaita levyjä 2009:

The Wildhearts: Chutzpah!

Mastodon: Crack The Skye

Alice In Chains: Black Gives Way To Blue

Lynyrd Skynyrd: God & Guns

Ian Hunter: Man Overboard

Praying Mantis: Sanctuary

Point Blank: Fight On

Europe: Last Look At Eden

Megadeth: Endgame

The Answer: Everyday Demons

U2: No Line On The Horizon

Muse: The Resistance

Duff McKagan´s Loaded: Sick

Booker T: Potato Hole

Heaven & Hell: The Devil You Know

Steel Panther: Feel The Steel

New York Dolls: Cause I Sez So

Ace Frehley: Anomaly

Dream Theater: Black Clouds & Silver Linings

The Best Of Burlesque - 50 Original Club Classics

AC/DC: Backtracks (3 cd, 2 DVD, 1 lp box set)

Freddie King: Taking Care Of Business 1956 - 1973 (7 cd box set) 

The Beatles: Stereo Box Set (16 cd & DVD)

Parhaita keikkoja 2009:

Mott The Hoople (Hammersmith Apollo, Lontoo)

The Wildhearts (Nosturi, Helsinki)

Cliff & The Shadows (Areena, Helsinki)

Hanoi Rocks (Tavastia, Helsinki) 

Faith No More (Kaisanimemen kenttä, Helsinki)

The Sonics (Nosturi, Helsinki)

U2 (Wembley Stadium, Lontoo)

Muse (Areena, Helsinki)

New York Dolls (Virgin Oil, Helsinki)

Metallica (Areena, Helsinki)

Praying Mantis (The Peel, Lontoo)

Stampede (The Peel, Lontoo)

Porcupine Tree (Jäähalli, Helsinki)

The Outlaws (Sweden Rock, Sölvesborg)

Gov´t Mule (Puistoblues, Järvenpää)

Alice Cooper (Areena, Espoo)

Duff McKagan´s Loaded (Virgin Oil, Helsinki)

Booker T. (Pori Jazz) 

Ace Frehley (Nosturi, Helsinki)

Marillion (Sweden Rock, Sölvesborg)

Blackfoot (Sweden Rock, Sölvesborg)

Heaven & Hell (Jäähalli, Helsinki)

Mr. Big (Nosturi, Helsinki)

Primal Scream (Tavastia, Helsinki)

AC/DC (Stadion, Helsinki)

Hyvää uutta vuotta! Don´t forget to boogie!!! 

Joulun alla nähtiin Helsingissä Alice Cooperin ja Michael Schenker Groupin jälkeen vielä vanha tuttu Motörhead sekä tuoreempaa metalligenreä edustavat In Flames ja Killswitch Engage.

Lemmy jaksaa yhä painaa. Perushyvän keikan ainoa yllätys oli Twisted Sister -cover Shoot `Em Down. Akustinen Whorehouse Blues oli illan kohokohtia. Lemmy ja bluesharppu ovat liikuttavan kova yhdistelmä.  

Jäähallin baarissa osa jengistä ihmetteli Twistari-coveria, mutta bändien ystävyyshän on pitkä. Lemmy oli ensimmäisiä Twisted Sisterin puolestapuhujia Englannissa. Kesällä hän nousi Sweden Rockissa Twisted Sisterin kanssa lavalle soittamaan Rollareita.

Motörhead on levyttänytkin Shoot `Em Downin Twistari-tribuuttilevylle.

Haastattelua ei Lemmy tällä kertaa antanut. Mutta ensi vuonna kuulemma antaa, kun hänestä kertova dokumenttileffa ilmestyy.

Eipä olisi 80-luvulla uskonut, että Helsingissä voisi muutaman päivän sisällä nähdä Alice Cooperin, MSG:n ja Motörheadin. Kuten olen aiemminkin tainnut todeta; elämme hyviä aikoja klassiselle rockille.

Eikä meno hellitä ensi vuonnakaan, vaan päinvastoin. Sonisphere näyttää kasvavan huimimmaksi festariksi Suomessa tähän mennessä.  Vahvistettuja esiintyjiä ovat tähän mennessä: Iron Maiden, HIM, Heaven & Hell, Mötley Crüe, The Cult, Alice Cooper, Iggy & The Stooges, Slayer ja Anthrax.

Itselleni noista mieluisimmat ovat The Cult, Iggy, Heaven & Hell sekä Alice Cooper. Saa nähdä kuinka Dion syövän kanssa käy. Toivotaan parasta mestarille.

Vielä syyskuussa näytti siltä, ettei Sonisphere toistu Porissa. Hyvä että kävi toisin. Tässä kulttuurisivujemme juttu aiheesta.  

Tätä kirjoitellessani kuulokkeissani soi manio joululevy, We Wish You A Metal Xmas (And A Headbanging New Year). Viime jouluksi ilmestyneellä levyllä tuttuja joululauluja tulkitsevat omalla raskaalla tavallaan mm. edellä mainittu Ronnie James Dio yhdessä Tony Iommin kanssa, Doro Pesch, Girlschool, Geoff Tate, Michael Schenker, Alice Cooper ja Joe Lynn Turner. Kiekon helmi on Chuck Berryn jouluklassikko Run Rudolph Run. Sen esittää supertrio: Lemmy, Foo Fightersin Dave Grohl ja ZZ Topin Billy Gibbons. 

Lynyrd Skynyrdin, Canned Heatin, Jethro Tullin, Johnny Adamsin ja Charles Brownin joululevyjen ohella joulumusan ehdotonta huippua on Alligator Recordsin bluesjengin levy Genuine Houserockin´ Christmas (2003). Ei tuttuja lauluja vaan uusia joulublueseja.

Hyvää joulua Rock Around The Blogista. Canned Heat -rumpali Fito de la Parran sanoin: Don´t Forget To Boogie!

Alice Cooperin Theatre Of Death -kiertue kävi Suomessa. Minä näin sen Espoossa.

Tämä keikkahan piti olla alun perin Tampereella, mutta sinne ei Cooperia päästetty. Mansen uskovaispiireille piruillaan Cooperin virallisissa keikkapaidoissa, eli myynnissä on paita, jonka selässä lukee “Alice Cooper - kielletty Tampereella”.

Huvittavintahan tässä on se, että Vincent Furnier (alias A. Cooper) on nykyään itsekin uskovainen golfia harrastavan herrasmies.

Theatre Of Death -shown oli esityksenä Cooperin parhaita pitkään aikaan. Sutjakkaan tahtiin etenevässä draamassa Alice mestataan giljotiinissa ja hirtetään, mutta aina pahalainen palaa rikospaikalle yleisön iloksi. Hyvät biisit seuraavat toisiaan.

Vuosien saatossa mm. Megadethin, Y & T:n ja Montrosen jäsenenä soittanut rumpali Jimmy DeGrasso hoiti hommansa erinomaisesti ja erottui edukseen tasokkaasta, mutta persoonattomasta bändistä.

Lämppärinä soittanut Sebastian Bach jäi tusinaheviksi. Aerosmith-cover Back In The Saddle avasi keikan valitettavan kehnosti. Kunnolla toimi vain Youth Gone Wild -hitti Bachin ajoilta Skid Rowssa.

Espoon Barona Areena on mainio paikka, paljon parempi kuin Helsingin vanha jäähalli. Takabaarissa päivysti useampikin tuttu, välipäivää ennen Joensuuun keikkaa viettäneet The Wildheartsin Ginger ja Scott sekä maamme mukavin rocktähti, Michael Monroe.

Alice veti hienon illan, josta todistusaineistoa voi ladata livetallenteen muodossa Cooperin saitilta.

Michael Monroe oli jälleen ansaitusti mukana laulamassa School´s Out -finaalissa.

Hyväkuntoinen Alice Cooper toiminee erinomaisesti myös ensi kesänä Porin Sonisphere-festarilla, josta näyttää bändien puolesta tulevan huimin koskaan Suomessa koettu hevifestari.

Joulukuun ensimmäinen viikko oli rokkimielessä hieno ja historiallinen. Helsingin Nosturissa nähtiin sunnuntaina The Sonics ja keskiviikkona Ace Frehley. 

Garagerockin legedojen, The Sonicsin vierailua Suomessa on odotettu lähes 50 vuotta. Sonicsin 60-luvun keikkojen ja sen kolmen vuosina 1965-67 julkaiseman levyn vaikutus myöhempään rockmusiikkiin on ollut valtaisa.

Bändin faneja ovat olleet mm. Beatles, Rolling Stones, Hendrix, Springsteen ja Nirvana.  

Alkuperäisjäsenistä on nykyään mukana kolme. Nosturissa homma toimi yllättävänkin mainiosti.

Urkujen, fonin ja raskaiden kitarariffien soundivyörylle ei voi olla hymyilemättä. Se on viehättävän kotikutoinen ja nuhjuinen versio Little Richardin ja muiden alkuperäisten 50-luvun mestareiden seksikkäästä ja tyylikkäästä rock & rollista.

Tämänkin keikan arvioissa ovat jotkut onnettomat toimittajat erehtyneet puhumaan “Sonicsin svengistä”. 

Paskat. Musta svengi oli esikuva, mutta kepeän liidon sijasta Sonics nylkyttää ja paukuttaa rampana parkettien linkkuveitsenä. Ja juuri siksi se on hyvä. Yhä näköjään jopa erinomainen.

Lämppärinä Flaming Sideburns oli tuttuun tapaansa ok, ilman yllätyksiä hyvässä tai pahassa.

Nosturissa oli sunnuntaina juhlatunnelma, mutta vieläkin kovempi sutina kävi keskiviikkona kun satamaan laskeutui avaruusmies.

Space Ace Frehley veti nuoren ja energisen bändinsä kanssa upean setin soolomatskuaan ja Kissiä. Huippubiisejä, joita ei Kissin keikoilla kuule.     

Miehen kitarasoundi on yhä muhkea ja soolot täyttä asiaa ilman turhia tilukikkailuja.

Näitä juttuja Tommy Thayer kopioi tarkkaan nyky-Kissin keikoilla, mutta vain Ace on Space, jäljittelemätön originaali.

Neljän miehen stemmalaulut toimivat hyvin ja Acen ohella illan tähti oli laulava rumpali Scott Coogan. Hänet on nähty Suomessa aiemmin Brides Of Destructionin riveissä.

Ace on ollut pari vuotta kuivilla viinasta ja huumeista. Sen huomaa. Soitto oli tiukkaa. Ilman huojumista ja hapuilua jota nähtiin ja kuultiin kun Ace vielä otti kuppia. 

Hieno keikka. Fiilistä lisäsi itselleni se, että olin paikalla ala-asteaikaisten kavereideni kanssa. Nivalan Jykän kanssa yli 25 vuotta sitten vaihdeltiin Kissiä kaseteilla. 

Frehley oli perunut kiertueen aiemmat haastattelut, mutta minulle hän puhui lyhyesti ennen keikkaa. Haastattelua hankaloitti se, että Acen kuulo on vuosikymmenten rokkaamisen tuloksena erittäin huono. Hauska tapaaminen siitä huolimatta.

Kuvaajani Aarroskarin Jokke, raavas suomalainen perusmies ja ammatinsa kokenut mestari, tuhahteli paheksuntaa kun takahuoneeseen saapuessamme herra Frehley lakkaili parhaillaan kynsiään sinisiksi…

Ace Frehleyn haastattelu Katsomossa (Ace Frehley interview):  

Eilen Jäähallissa soittivat Hard Rockin´ X-Mas -nimikkeellä Deep Purple, D-A-D ja Bullet.

Ruotsalaisen Bulletin vahvasti AC/DC -pohjainen mättö jättää meikäläisen kylmäksi. AC/DC:lle on velkaa myös tanskalainen D-A-D, mutta sillä on oma lyömätön “countrypunk meets hard rock” -soundi.

D-A-D olikin illan paras akti. Raivokas show sai yleisön mukaansa; näytti ja kuulosti siltä, että moni oli tullut katsomaan juuri tanskalaisia. Eikä se ihme olekaan, Deep Purplehan oli jo kesällä Suomessa useammalla keikalla.

D-A-D on ahkera Suomessa kävijä. Vuosien varrella bändi on soittanut mm. ohikulkijoiden ilmaiseksi iloksi Helsingin Asematunnelin Kompassiaukiolla.

Haastattelin bändin laulaja-kitaristi Jesper Binzeriä. Hän kertoi, että Asematunnelissa soittaminen kymmenisen vuotta sitten oli osa kampanjaa, jossa bändi halusi esiintyä oudoissa paikoissa. Siitä puhutaan yhä D-A-D:n nettisivuilla.

Maanantaina ilmestyi D-A-D:n The Overmuch Box, johon on kerätty 25 vuoden ajalta bändin kaikki 10 studioalbumia, singlejä ja harvinaisuuksia. Kaikki äänitteet on remasteroitu. Jesperin mukaan bändi on boxista kovin ylpeä, ja mikä ettei, mahtuuhan siihen monta hyvää levyä. 

D-A-D:n intohimoiseen Suomi-suhteeseen liittyy, että suomalaisbändi Smack on yksi tärkeimmistä esikuvista.

- Ennen albumiamme No Fuel Left For The Pilgrims, kuuntelimme pelkkää Smackia. Se bändi oli valkoista bluesia, Jasper kehui.

Hyvä Suomi! 

Katso Jesper Binzerin haastattelu kokonaan.

Olen nähnyt Deep Purplen vuoden 1987 jälkeen noin 30 kertaa, joten minulle mieluisimmat olivat kaksi aiemmin livenä kuulematta jäänyttä biisiä: Not Responsible ja Wasted Sunset. Molemmat Perfect Strangers -sessioista.

Not Responsible ilmestyi aikoinaan Perfect Strangers -albumin c-kasettiversion lisäbiisinä. Eli uuden studioalbumin puutteessa Purple on kaivellut ohjelmistoon harvinaisuuksia.

Wasted Sunsets on hieno balladi. Aina lämmittää kuulla yksi kaikkien aikojen biiseistä, Sometimes I Feel Like Screaming. Sen Purple voisi puolestani soittaa joka ilta. Noilla näkemilläni 30 keikalla olen sen kuitenkin kuullut vain kolmesti.

Ai että miksikö olen käynyt 30 Purple-keikalla? Siksi, että se on huippubändi, jonka vahvuus on improvisaatio. Tuttujakaan biisejä ei soiteta koskaan täysin samalla tavalla kuin edellisellä keikalla. Minulla on ollut kunnia kiertää Purplen ja lämppäreidensä mukana maailmalla useamman kerran. Välillä olen ollut kiinnostuneempi hyvistä lämppäreistä kuten Thin Lizzy, Uriah Heep ja Styx. 

Huonoa keikkaa en ole nähnyt silti Purpleltakaan. Olipa Steve Morsen kitaroinnista mitä mieltä tahansa, bändi sai 90-luvulla uutta potkua touhuun Morsen myötä.

Ian Gillan vaikutti eilen hieman humalaiselta ja taisi käydä keikan mittaan rumpujen takaisen sermin suojassa ryypyllä. Kännistä huolimatta Gillan pelaa äänellään herrasmiesmäisen tyylikkäästi, edes yrittämättä nuoruuden ylä-ääniin. Ulkoiselta habitukseltaan hän on kuitenkin jo sen verran kovia kokenut mestari (muistuttaen Sormusten Herran Bilbo Reppulia), ettei kovin  monta vuotta enää kannata jatkaa. Tai ainakaan minä en jatka Purplen keikoilla käymistä enää pitkään.

Nyt olisi aika koota viimeiselle kiertueelle kaikki elossa olevat Purple-miehet esittämään omia biisejään ja lopettaa homma isosti ja ansaitulla huomiolla.

Viime viikolla kuuntelin autossa suosikkieni Ian Hunterin ja Mick Ronsonin livelevyä Welcome To The Club (1980). Levy ja miesten tuon ajan keikat käynnistyivät Mick Ronsonin kitaratulkinnalla The Shadowsin kappaleesta FBI.  

Hunterin ja Mott The Hooplen lokakuinen paluukonsertti on mm. brittiläisen Mojo-lehden joulukuun numerossa ylistetty kaikkien aikojen parhaaksi “reunion”-keikaksi ja yhdeksi parhaista konserteista ikinä.

Hieno se olikin, mutta huono ei ollut myöskään Ronsonin esikuvien The Shadowsin ja Cliff Richardin 50-vuotisjuhlakonsertti eilen Helsingissä.

Bändin ensilevytyksestä on yli puoli vuosisataa, mutta tyyliä, karismaa ja energiaa löytyy enemmän kuin monesta parikymppisestä.

Loistava keikka esitteli brittiläisen musiikin instituutiot ja rakastetuimmat selviytyjät. Sir Cliff Richard on Mick Jaggerin kaltainen ikinuori hahmo ja helppo kohde pilkalle. Miehen ammattitaito ja ääni kuitenkin vaientavat pilkan alkuunsa. Lavalla oli yksi brittipopin ja -rockin lahjakkaimmista laulajista ja esiintyjistä.

Hank Marvin on yksi rockhistorian suurista soundeista ja vaikuttajista. Ikä ei kuulunut soitossa vielä tippaakaan. Hyviä olivat myös tarkka komppikitaristi Bruce Welch ja irtonaisesti paiskova rumpali Brian Bennett.

Välispiikissään Richard muistutti, että vaikka hänet muistetaan Summer Holidayn kaltaisista popkappaleista, tämä oli ja on rock & roll -bändi.

1950- ja -60-lukujen taitteessa, ennen Beatlesia ja Rollareita, Cliff ja Shadows olivat todellakin yksi Englannin ensimmäisistä oikeista rock & roll -bändeistä. Musiikkilehdissä heitä jopa paheksuttiin “saastana, jolta nuorisoa on suojeltava”.

Stonesin ja muiden pitkätukkien myötä kauhistelu toki kohdistui Cliffiä ja kumppaneita vaarallisempaan “saastaan”. Vuonna 1964 Cliff Richard myös tuli uskoon ja siitä saakka sekä hänen että Shadowsin imago on ollut sangen puhtoinen ja sliipattu.   

Onneksi varhaisvuodet olivat hyvin esillä keikalla. Rajut rockit olivat illan parasta antia. Ne muistuttivat Cliffin ja Shadowsin kulta-ajasta jolloin bändi oli hurja uranuurtaja.  

Hank Marvinin arvoa kitaran edelläkävijänä ovat todistaneet mm. Eric Clapton ja Pete Townshend. Jälkimmäinen on kirjoittanut hyvät kansitekstit Hank Marvin & The Shadows -tribuuttilevyyn Twang! - The Best Guitar Instrumentals Ever Played By The Best Guitarists Ever (Pangaea 1996). Levyllä omia tulkintojaan Shadowsin biiseistä soittavat Ritchie Blackmore, Brian May, Tony Iommi, Steve Stevens, Peter Green, Neil Young & Randy Bachman, Mark Knopfler, Peter Frampton, Keith Urban & Stewart Copeland, Andy Summers ja Bela Fleck.

Levyn hauskin raita on Tony Iommin näkemys Wonderful Landistä, jossa Shadows-melodia kohtaa raskaat Black Sabbath -riffit. Ja huippumatskua on myös Brian Mayn FBI-tulkinta, jossa komppikitaroista soittavat Status Quon Rick Parfitt ja Francis Rossi.

Cliff & The Shadows: ensimmäinen hitti, vuoden 1958 Move It (YouTubessa)