Eilen oli taas Helsingissä elävää musiikkia tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Virgin Oilissa olisi soittanut Robert Gordon, mutta väliin jäi kun On The Rocksissa soitti tennisheviään Brother Firetribe.
Haastattelin bändiä aiemmin illalla. Kerron heti kun juttu on katsottavissanne.
Firetriben heput kertoivat saaneensa jo äidinmaidossa melodisen musiikillisen AOR-linjansa. Herrojen suosikeiksi ja esikuviksi paljastuivat Journey, Night Ranger, Van Halen ja Def Leppard.
Nimet eivät yllätä, sillä tuota lajiahan Brother Firetriben levy False Metal on.
Jännää sen sijaan on, että suomalainen raavas mies voi nykyään ihan pokkana ja ylpeänä kertoa diggailevansa Journeyn tai Night Rangerin melodista stadionrockia. Ennen moisia kuunneltiin salaa, makutuomareiden ja rockuskottavuuden menettämisen pelossa.
Suomalaisessakin mediassa noita bändejä on pidetty levy-yhtiöiden tuotteina, kaupallisina ja epäaitoina. Tavallaan ne ovat olleet aikansa Idols-voittajia.
Tarkempi perehtyminen aiheeseen, stadionrockiin ja kyseisiin bändeihin paljastaa kuitenkin, että käsitys on väärä ja esim. Journey aivan yhtä “aitoa” rockia kuin vaikkapa herrat Neil Young tai Bruce Springsteen.
Maikkarin kulttuuritoimittaja, Kari Pyrhönen pohti äskettäin netissä samaa aitouden ongelmaa ja rockpoliisi-ilmiötä.
Olen Karin kanssa samaa mieltä siitä, että rokkia voi soittaa monista lähtökohdista, eikä esim. Hanna Pakarinen edusta niistä kiinnostavinta.
Mikko Alatalo on puhunut rockin “lestadiolaisista”, rockpoliiseista jotka ottavat asian hieman liian vakavasti. Näihin rokkilestadiolaisiin, tai tarkemmin sanottuna hevin puristeihin ja lestadiolaisiin viittaa Brother Firetriben levyn nimi False Metal. Kyse on Manowarin kaltaisista bändeistä ja niiden faneista, jotka leikillään ja valitettavan usein myös tosissaan haluavat määritellä sen mitä on “oikea” ja “aito” hevi. Journey ja kumppanit eivät todellakaan siihen siunattujen kerhoon pääse.
Myös meillä toimittajilla on tässä kohtaa syytä itsekritiikkiin. Rockin virallisen kaanonin lestadiolaismainen noudattaminen on monesti mennyt varsin koomisiin mittoihin. Esim. Neil Young ja Springsteen ovat toki helkutin hyviä ja aitoja musiikin tekijöitä, mutta rajansa kaikella. Onko singer-songwriter -genre sittenkään niin pirun paljon aidompaa kuin esim. tuo stadionrock ja AOR?
Toimittajien ja makutuomareiden valtaa on onneksi jo pitkään murtanut internet. Täällä voi vapaasti kuunnella ja tutustua niihinkin artisteihin joita Yleisradion, Soundin tai MTV3:n viisaat sedät ja tädit eivät ikinä mainitse. Netistä löydän välittömästi tietoa ja näytteitä esim. 70-luvun soul-lauluyhtye Dramaticsista, blueskitaristi Earl Hookerista, Grand Funk Railroadista, Journeystä tai Styxistä.
Kaikki yllä mainitut ovat itselleni ja monelle muulle mieluisia bändejä ja artisteja, mutta ne eivät kuulu rockin viralliseen kaanoniin, eikä niitä näe tai kuule mediassa. Paitsi netissä.
