Huumoribändi tämä Rolling Stones. Aloittivat Lennon/McCartney -biisillä, vaikka Jagger ja Richards kuuluvat yhtä lailla kaikkien aikojen suurimpien biisintekijöiden joukkoon. Eilisen avausbiisi I Wanna Be Your Man oli 49 vuotta sitten Rollareiden ensimmäinen hitti. Uransa alussa Stones apinoikin Beatlesia, mutta löysi pian oman linjansa.
Se missä Rolling Stones on lyönyt Beatlesin ja kaikki muutkin yhtyeet on kestävyys. Tätä uskomatonta 50 vuoden suoritusta juhlittiin eilen Lontoossa.
Ei ole sattumaa, että bändin nimenä on ”salaisilla” harjoituskeikoilla ollut The Cockroaches (torakat). Torakoiden tavoin, Stones ei suostu kuolemaan. Aina on tullut uusia levyjä, kiertueita, vaimoja, yliannostuksia, oikeusjuttuja, kuolemantapauksia, tyttöystäviä, skandaaleja, kitaristeja, soololevyjä, riitoja… mutta loppua ei ole tullut bändistä. Päinvastoin, se on esiintynyt ja tehnyt uutta hyvää rockmusiikkia kuudella eri vuosikymmenellä. Maailman paras rockbändi todellakin!
O2-konsertin aluksi screenillä nähtiin video, jossa tavisfanien lisäksi mm. Iggy Pop, Johnny Depp, Elton John, Cate Blanchett, Angus Young, Patrick Carney (Black Keys) ja Pete Townshend kertovat siitä miksi Stones on bändeistä suurin.
Tämän jälkeen areena täyttyi apinoiksi puetuista lapsisambarumpaleista, joiden viidakkorytmistä pamahtivat soimaan kirkas kitaravalli ja Charlie Wattsin rummut.
Ainoa bändi joka kuulostaa tältä! Ja onpa hyvät soundit, O2 siis hyvä paikka soundiensa suhteen. I Wanna Be Your Manin tekijöitä tärkeämpää on, että siitä kuullaan nyt paras versio ikinä. Rouhevaa rockia kirkkain soundein ja sopivan voimakkaalla volyymillä. Kuvitelkaan uuden Doom & Gloom -biisin soundipolitiikka tähän 60-luvun sinkkuun.
Jaggerin olemus ja ääni on bändin 50-vuotiaan kestävyyden uskomattomin ilmentymä. Iätön ihmemies, joka laulaa täysin yhtä hyvin kuin 70-luvulla bändin huippuaikoina.
Keith Richards on eri mies kuin 2007 Suomessa lavalla kaatuillessaan. Hän on selvä ja aluksi jännittynyt ja varautunut. Räimii riffejä, mutta Ronnie Wood hoitaa soolot. Paint It Blackin avatessaan Keef on jo rentoutunut vanha mestari. Uuden One More Shotin lähes AC/DC-mäiset riffit hän veivaa voimalla jolla biisi toimii paremmin kuin levyllä. Richardsin laulamat ”labalabalaa” -stemmat ovat hauskat. Kappale saa ensimmäisen live-esityksensä ja toimii paremmin kuin seuraava uusi, Doom and Gloom. Se kulkee hivenen liian hitaasti, mutta on silti mainio biisi.
Jagger vitsailee ennen uusia biisejä: ”Nyt seuraa erikoisosuutena Satanic Majesties -albumi kokonaisuudessaan” 
Onneksi ei.
Bill Wymanin soittaessa kaksi biisiä, koko bändin soundi muuttuu. Nyt huomaa kuinka paljon bändistä hänen lähdettyään puuttuu. Wyman on vanhan koulun basisti, jonka soitossa on bluesin ja rockabillyn pyöreä svengi. Darryl Jones on teknisesti taitavampi basisti, mutta Wyman tuo rockiin rollia.
Wymanin kanssa Stones on parhaista paras rockbändi.
Ruutiinivälispiikkien ja yleisön laulattamisen sijaan Jagger puhui kappaleiden välissä normaalia aidommin. Hän kiitteli yleisöä vuosikymmenistä yhdessä ja kuulosti liikuttuneelta.
- Tämä on ollut hieno matka. Meiltä kesti 50 vuotta päästä Dartfordista Greenwichiin, Jagger vitsaili.
All Down The Linen aikana lavan jättiscreenille heijastettiin mm. Howlin´ Wolfin, John Lee Hookerin, Etta Jamesin, Mississippi Fred McDowellin, Bob Dylanin ja Bo Diddleyn kuvat. Hyvä kunnianosoitus edeltäjille ja innoittajille.
Keikan yleisössä olivat ainakin Liam Gallagher ja Kate Moss. Suomalaisista julkkiksista näin Erja Häkkisen. Kuuluisuuksista huolimatta keskellä permantoa jengi oli ainakin minun ympärilläni ns. tavallisia Rollari-faneja. Duunareita, jotka olivat säästäneet tai ottaneet velkaa keikalle päästäkseen. Edessäni oli espanjalaisia, vasemmalla korealainen, oikealla norjalainen ja takanani lontoolaisia. Toisin kuin normikeikoilla, kaikki kättelivät toisiaan ja esittäytyivät jo ennen keikkaa. Jälkikäteen halailtiin ja onniteltiin toisiamme uskomattoman hienosta elämyksestä.
Edessäni penkillä tanssi 12-vuotias espanjalaispoika, laulaen biisejä mukana ja isälleen menoa kommentoiden. Välillä pikkukaveri peitti näkyvyyteni kokonaan, mutta annoin pojan nauttia ensimmäisestä Stones-keikastaan ja tanssin laulaen mukana.
Nuoria oli yleisössä paljon ja haastattelin tv-kameran kanssa mm. kahta 21-vuotiasta englantilaista naista, jotka olivat kovin innoissaan konsertista. Vanhemmiltaan olivat Rolling Stonesin lapsena oppineet. Nyt jo itse faneja, joita ei haittaa että äitikin arvostaa suosikkibändiään Lipuistaan olivat maksaneet 106 puntaa. Olivat päättäneet, että keikalle on mentävä jos lipun saa alle 200 punnalla. Viisaita nuoria naisia!
Kuuntelin selvin päin ja kriittisin mielin, mutta oli kyllä hienoimpia kokemiani konsertteja.
Lentokentällä paluumatkalla tapasin suomalaisia ja norjalaisia pitkän linjan Stones-faneja, jotka olivat nähneet bändin vuodesta 1970 alkaen 80-90 kertaa. Heille tämä juhlakeikka oli niin hyvä, että suunnitelmistaan poiketen he eivät mene enää Yhdysvaltoihin joulukuun konsertteihin, koska ”nyt nähtyä ultimaattista Stones-keikkaa parempaa ei enää voi tulla”. Norjalainen Alex totesi, että voi harkita keikalle menoa, jos bändi tulee ensi kesänä Norjaan, mutta tavallaan haluaisi jättää tämän juhlan viimeiseksi Stones-kokemukseksi.
Lainataan tähän vielä The Timesin kriitikko Will Hodgkinsonia. Hän antoi arviossaan konsertille täydet viisi tähteä viidestä.
- Tämä on luonnon ja järjen vastaista, mutta näimme bändin joka oli täysissä voimissaan ja huippukunnossa. 50 vuotta nuori ja yhä parempi kuin muut, Hodgkinson hehkuttaa.
Omat henkilökohtaiset huippuhetket:
- Bill Wymanin soitto, joka muutti koko bändisoundin. Wymanin virnuilu ja kemia entisten taistelutoverien keskellä.
- Mick Taylorin ja Mick Jaggerin kitara/huuliharppu -vuoropuhelu Midnight Ramblerissa ja koko bändin onnelliset ilmeet sen aikana.
- Mary J. Bligen kanssa esitetty Gimme Shelter. Huima Mickin ja Maryn duetto.
- Wild Horses. Kaunista. Kaikkien aikojen balladi.
- Jeff Beckin, Ronnie Woodin ja Keith Richardsin perättäiset kitarasoolot I´m Goin Down -jammailussa.
- Kamarikuorot mukana You Can´t Always Get What You Wantissa.
- I Wanna Be Your Man
- Get Off My Cloud
- It’s All Over Now
- Paint It Black
- Gimme Shelter (vieraana Mary J. Blige)
- Wild Horses
- All Down The Line
- Going Down (vieraana Jeff Beck)
- Out Of Control
- One Last Shot
- Doom and Gloom
- It’s Only Rock and Roll (bassossa Bill Wyman)
- Honky Tonk Woman (bassossa Bill Wyman)
- Before They Make Me Run
- Happy
- Midnight Rambler (kitarassa Mick Taylor)
- Miss You
- Start Me Up
- Tumbling Dice
- Brown Sugar
- Sympathy For The Devil
Encore 1
- You Can’t Always Get What You Want (mukana kaksi kamarikuoroa)
Encore 2
Lipuistaan suuria summia maksaneiden fanien tunnelmia Katsomossa
