Flipperifirma Stern mainostaa uutta AC/DC -pelikonetta. Hienolta näyttää ja varmasti toimii kelpo iltapuhteena, jos huusholliin mahtuu ja pörssi kestää 5699-8499 dollarin hinnat.
Minun kämppääni ei taida flipperi mahtua. On kitaraa, kirjaa, levyä ja kuntopyörää sen verran kertynyt. Kaltaisilleni lohdutukseksi löytyy Sonyn ja ApplenAC/DC -flipperi iPhoneen tai iPadiin. Maksaa reilut 2 euroa. Latasin iPadiin ja käyhän tuo flipperistä. Aito pelifiilis tulee. Bonuksena AC/DC:n musiikki taustalla ja Brian Johnsonin ääni pelin komennoissa.
Kävin lauantaina katsomassa Helsinki Rock Oopperan ja Peacock-teatterin produktion Rockville.
Viihdyttävä musikaali. Juoni vähän kuin Warren Beattyn leffasta Taivas saa odottaa. Kolmituntinen yhdistelmä Disney-piirrettyä, Popedan keikkaan ja televisiosarjaa Glee.
Ennenkaikkea vakuutuin tekijätiimin taidoista. Suomesta löytyy nuoria, aikuisia ja lapsia, jotka laulavat ja tanssivat hyvin. Katsomossa ei tarvinnut tuntea myötähäpeää, kuten takavuosina usein kävi. Nyt voi olla ylpeä osaamisesta ja nauttia teatteritaiteesta.
Maanantaina Dream Theater esitteli Suomelle uuden rumpalinsa, Mike Manginin. Huippukeikka ja rumpali vielä huipumpi. Mangini esitteli moitteettoman soiton lomassa huimia taitojaan yltymättä mauttomuuksiin. Rumpusoolo oli harvinaisen kiinnostava. Perushevikeikoilta rumpusoolot pitäisi kieltää, mutta jos soittaa kuin Mangini, soittakoon vaikka monta sooloa.
Kun Mike Portnoy 2010 erosi bändistä, ensimmäinen ajatus oli, ettei DT toivu iskusta koskaan. Toisin kävi. Dramatic Turn of Events on kelpo levy, jolla korostuvat bändin parhaat puolet. Metalli, proge ja melodiat. Siltä kuultiin Helsingin jäähallissa peräti kuusi kappaletta yhdeksästä.
Progemetalli pääsee oikeuksiinsa kun soundit ovat hyvät. Kentällä lähellä lavaa soundit olivat voimakkaasta volyymistä huolimatta erinomaiset, lähes täydelliset. Jäähallille tyypillistä basson resonointia kuultiin harvinaisen vähän.
Erinomaiset soittajat, hyvät soundit ja biisit. Muuta ei tarvita.
Toisin kuin Portnoyn lähdettyä olisi luullut, Dream Theater elää taiteellista huippuaan ilman häntä.
Bridges in the Sky 6:00 Build Me Up, Break Me Down Surrounded The Root of All Evil Drum Solo A Fortune in Lies (Acoustic:) The Silent Man Beneath the Surface
Outcry On the Backs of Angels War Inside My Head The Test that Stumped Them All The Spirit Carries On Breaking All Illusions
Kaikkien vaalibiisien kuningas ja äippä on tietysti Alice CooperinElected, vuodelta 1972. Billion Dollar Babies -klassikkolabumilta löytyvä kappale oli mm. John Lennonin suosikki Cooperin tuotannosta.
Lokakuussa Cooper soitti tämänkin Lontoon Alexandra Palacessa, Halloween-bileissään. Kirjoitin kemuista blogiin näin.
Keikasta on tulossa Cooperin virallinen live-levy, ja se esitettiin Englannissa tv:ssä. Reilun tunnin ja 40 minuutin taltionti löytyy nyt YouTubesta. Antoisaa katselu/kuunteluelämystä. Lopussa (1:28:40 paikkeilla) tulee se Elected, ennen Arthur Brownin huimaa vierailua. Ja hyvää vaali-iltaa!
Amerikanrokin asiantuntija, Chickenfoot, pyörähti lauantaina Lontoossa. Kisapaikkana oli Brixton Academy, isommista paikoista suosikkini heti Hammersmith Odeonin (nyk. Apollo) jälkeen.
Kuten odottaa osasi, bändi oli kova. Neljästä miehestä jokainen on lajinsa mestari. Yli kuusikymppistä Sammy Hagaria ei ikä pahemmin paina. Joe Satriani tiluttaa, mutta maltillisemmin ja paremmalla tyylitajulla kuin moni muu, esim. Stevet Morse ja Vai.
Rumpali Chad Smithin tuuraaja Kenny Aronoff hoiti pestinsä paremmin kuin odotin. Miesten vertailu menee samanlaiseksi makuasiaksi kuin esim. vilkkaana jatkuva keskustelu Dream Theaterin rumpaleista Mike Portnoy ja Mike Mangini.
Sekä Smith että Aronoff ovat huippuammattilaisia. Aronoff kunnioitti lavalla Smithin tyyliä, muttei kopioinut tätä, vaan antoi oman persoonansa kuulua. Aronoff on Smithiä tarkempi rumpali, mutta osaa myös irrotella, pitää hauskaa ja improvisoida. Niinkuin tässä bändissä pitää.
Hetkeäkään ei ollut Smithiä ikävä.
Sammy Hagar soitti kitaraa vain yhdessä biisissä, mutta hänen bluesahtava soolonsa oli illan parhaita.
Michael Anthony on The Whon John Entwistlen tyyppinen tanakka basisti. Soittaa paljon, mutta yhteen rumpujen ja kitaran kanssa.
Anthonyn korkea stemmalaulu oli oleellinen osa Van Halenia. Lavalla Hagarin ja Anthonyn entinen bändi tulikin mieleen basistin uljaan taustalaulun myötä.
Nykyinen Van Halen voi olla kiinnostava bändi, mutta neljäsosa sen alkuperäisestä soundista soi nyt Chickenfootin stemmoissa ja bassossa.
Chickenfoot teki tällä kertaa euroopassa vain kuusi keikkaa. “Road Test” -kiertueen tarkoituksena on ajaa bändiä sisään myöhemmin käynnistyvälle laajemmalle maailmankiertueelle. Moni toivoo sen ulottuvan Suomeenkin ja sietää toivoakin. Tällä kokemuksella ja yhteistyön ilolla ei soita mikään muu hardrockbändi.
Torstain Mastodon-keikka Helsingissä täytti odotukset. Bändi on huipulla ja nauttii ansaitusti asemastaan siellä.
Stadin keikkapaikka The Circus yllätti sillä, että alakerrassa soundit olivat huonot ja yläkerrassa erittäin hyvät. Lavalle näkemisen suhteen paikka on hankala, ainakin loppuunmyytynä iltana. Yläkerrassa oli noustava pöydälle seisomaan nähdäkseen mitään.
En osaa olla vertaamatta Englannin ja Saksan rokkipaikkoihin, joissa ongelmaa on ratkottu viistoilla, peräseinää kohti nousevilla lattioilla.
Hyvä ilta joka tapauksessa. Lauantaina näin jo Lontoossa Chickenfootin, mutta palaan siihen esim. huomenna.
Atlantalaisen MastodoninThe Hunter oli vuoden 2011 parhaita levyjä, jollei paras. Samoin bändin kesäinen keikka Sonispheressä Helsingissä oli vuoden huippua. Rumpali/laulaja Brann Dailorin järjetön draivi ja koko bändin tinkimätön jyräys tekivät keikasta itselleni yhden parhaista koskaan näkemistäni heviseteistä. Ja paljon on tullut nähtyä.
Sonispheressä bändi soitti kirkkaassa hellepäivänvalossa. Se ei tuntunut kiinnostavan suurta osaa yleisöstä, vaan monelle Mastodonin osuus oli juomatauko ja varjoon vetäytymisen paikka. Lavan lähistölle jääneiden joukko koki harvinaisen tiukan ja antaumuksella soitetun bändin.
Mastodon teki Sonisphere-kiertueen kesken The Hunterin studionauhoitusta. Sen kuuli yhteissoiton saumattomuutena.
Tänään Mastodon töräyttää Helsingissä loppuunmyydylle klubille. Odotukset ovat korkealla, sillä nyt kuullaan The Hunterin biisejä livenä.
Tätä on odotettu! Van Halen on pian julkistettavan maailmankiertueensa alla viimein julkaissut uutta musiikkia. Biisi on Tattoo ja se on näyte pian ilmestyvältä pitkältä levyltä, jonka olemassaoloon ja tuloon harva on uskonut.
Minäkin tulin joulun alla Sammy Hagarin kirjan perusteella epäilleeksi, liekö Van Halenin alkoholistiveljeksistä enää mihinkään. Väärässä olin. Ainakin sen perusteella, että Tattoo on ihan hyvä biisi. David Lee Roth on oma ehta itsensä.
Nyt ei kun odottelemaan, mihin bändin pääsee näkemään livenä.
Luin hienon vampyyrikirjan! Barcelonan historian varjoja, synkkiä salaisuuksia, filosofista ja teologista pohdiskelua. Mitä jos Jeesuksen ristinkuolema olikin tappio joka vahvistaa paholaisen olevan voitolla?
Katsoin jouluna televisiosta ensimmäistä kertaa Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Näytelmänomainen elokuva toimi hyvien roolisuoritusten eli Kari Heiskasen, Pertti Sveholmin ja Timo Torikan ansiosta. Vaikka olihan mukaan otettu perisuomalaiseen tapaan liikaakin kurjuutta; itsemurha, perheensä polttanut mielisairas ja muuta suomalaiseen joulutunnelmaan sopivaa…
Kuten elokuvista monesti, tästäkin pätkästä nousi esiin hyvä biisi. Pertti Sveholmin esittämä mies veti omalla karaokevuorollaan Kasevan klassikon Tyhjää.
On se vaan helmi joka puhuttelee aina. Ja sopi tähän elokuvaan.
Kirjoittaja Sami Ruokangas on musiikkifriikki; uutispäällikkö ja toimittaja. Blogi musiikista, musiikista ja musiikista. Sarjakuvista, kitaroista, elokuvista, lumilaudoista, televisiosta, netistä, levyistä, drinkeistä, blogeista. Populaarikulttuuria ja miehen elämää.
