Eliittikisat – Suomen yleisurheilun tuho?

Julkaistu 27.6.2011

Kuortaneen Eliittikisojen keihästä ja sen jälkeistä kirjoittelua seurattuani tulin siihen tulokseen, että kaikki on jo sanottu ja tuotu julki sen asian tiimoilta. Valitettavasti tilanne näyttää keihäässä tällä hetkellä hyvin heikolta. Kenestäkään nousussa olevasta nuoresta heittäjästäkään ei ole kantautunut tietoa korviini. Nykymenolla yksi mies voi ehkä päästä mitalikantaan, jos saa asiansa kuntoon. Toivottavasti maailman taso ei siis alkukesän Timanttiliigasta juuri nouse MM-kisoihin. Silloin Suomi rimpuilee vielä pelissä mukana. Varmasti on kymmeniä syitä siihen, miksi tähän on tultu. Pitäisiköhän hakea entinen lajivalmentaja Kari Ihalainen heittojen päävalmentajaksi?

Ihmettelyn sijaan ajattelin tällä kertaa ilmaista huoleni Eliittikisojen nykytilasta. Olen kuullut jo monen vuoden ajalta yksittäisiltä urheilijoilta, valmentajilta, taustajoukoilta ja myös katsojilta näitä asioita, joita yritän nyt tuoda esiin. Tällaisenaan Eliittikisasarja ei palvele millään lailla huippu-urheilua sen enempää kuin yleisöäkään.

Suomen Urheiluliitto on aikoinaan nimennyt Eliittikisat urheilijoiden tärkeimpien näyttöpaikkojen joukkoon. Eliittikisojen tehtävänä tulisi olla nostaa Suomen yleisurheilun tasoa laajalla rintamalla. Yleisöllä pitäisi olla seurattavaa, kovia ja tasaisia kilpailuja. Tätä kautta urheilijoille pitäisi syntyä niitä näyttöpaikkoja. Jo vuosia sitten homma on kuitenkin mennyt aivan pelleilyksi. Tällä hetkellä tilanne on entisaikojen kilpailusysteemiin verrattuna aivan onneton.

Olen käynyt katsomassa muutamia Eliittikisoja kolmen viime vuoden aikana. Yleisöä on paikalla nykyään 10-20 prosenttia siitä, mitä minun aikoinani. Silloin Eliittikisoissa oli iso, laaja lajivalikoima. Kentällä tapahtui koko ajan, kaikkialla jotakin ja yhtä aikaa. Tulokset olivat kovia. Keihäässä oli liuta 80 metrin miehiä, kuulassa paukutettiin 20 metrin rajaa rikki ja niin edelleen. Joku Lappeenrannan tai Tampereen stadion oli silloin niin täynnä, että ihmiset joutuivat seisomaan jossain piippuhyllyllä nähdäkseen kentälle.

Minun aikanani lyötiin vielä bonuksia kovista tuloksista. Muistaakseni keihäässä 82,50 oli ensimmäinen bonusraja ja 85 metriä toinen. Ysikymppisestä taisi saada 5 000 markkaa urheilijarahastoon. Suomen ennätyksestä maksettiin kymppitonni lisää. Nykyään vain ykköskategorian lajeissa maksetaan kunnon bonuksia. Kakkos- ja kolmoskategoriassa jaossa on muutama hassu satanen lajin voittajalle. Kaikki tällaiset jonninjoutavat sijoitusbonukset pitäisi poistaa ja panna kauden jälkeen rahaa jakoon parhaille jonkinlaisen armottoman pistetaulukon perusteella. Jos ei tule tulosta, ei tule bonustakaan.

Nykyään systeemi on muutettu sellaiseksi, että tuloksilla ei ole edes väliä, kun urheilijat keräävät pisteitä ja bonuksia pelkistä lajivoitoista. Se ei palvele millään tavalla tulosurheilua. Sitten on lyöty lajeille kategoriat. Tästä syystä yli puolet lajeista ei ole ollut kertaakaan Eliittikisojen ohjelmassa viimeisen viiden vuoden aikana. Siellä on aina miesten keihäs plus muutama hassu laji, ja loput on ynnä muuta. Suurimmalle osalle yleisurheilulajeista ei anneta minkäänlaista näyttömahdollisuutta, vaikka sen pitäisi olla Eliittikisojen tarkoitus. Missä urheilijan on tarkoitus antaa niitä SUL:n vaatimia näyttöjä?

Esimerkiksi naisten keihäs on mukana tänä vuonna tasan yhdessä Eliittikisassa, ja sielläkin vain täytelajina. Jo ennen Ingbergin lopettamista naisten keihäs oli pudonnut Eliittisarjasta. Täytelajeissa joku viiden-kuuden urheilijan kilpailu saattaa kestää yli puolitoista tuntia, koska kaiken maailman mainoskatkot, autoesittelyt ja muut urheiluun liittymättömät tempaukset tulevat väliin. Eipä sinne kehtaa tulla kukaan edes kilpailemaan kuin lähiseudulta. Ei kukaan lähde ajamaan 600 kilometriä edestakaisin yhden sivuosalajin takia. Jos laji olisi edes joka toinen vuosi mukana jokaisessa Eliittikisassa, niin koko Suomen kärkikaarti olisi varmasti joka kisassa mukana. Tätä kaikkea minä kaipaan, ja tätä kaipaavat myös yleisö, kilpailijat ja valmentajat.

Minusta olisi palattava raa’alla kädellä vanhaan “tulos tai ulos” -systeemiin. Kaikkien lajien pitäisi olla valikoimassa samalla viivalla. Vaikka niin, että joka toinen vuosi on puolet lajeista mukana ja joka toinen vuosi toinen puolet. Näin näyttöpaikkoja saataisiin kaikkiin lajeihin. Joka puolelta olen kuullut viestiä myös siitä, että yleisurheilukisojen vetonaulaksi ei kelpaa läjä ulkomailta tuotuja urheilijoita. Voihan siellä joku ulkomaalainen jänis olla juoksumatkoilla paikalla markkinointisyystä tai muutenkin, mutta yleisurheilun parissa olevat ihmiset haluavat nähdä suomalaisten keskinäistä helvetin kovaa kilpailua lajissa kuin lajissa. Sitä kautta uskon, että yleisö palaa pikku hiljaa Eliittikisoihin ja kaikki voivat paremmin kuin tänä päivänä.

Tietysti jo minunkin aikanani oli muutama laji, joissa taso ei ollut lähelläkään maailman ja Euroopan tasoa. Nyt niitä on jumalaton määrä. Yksi hyvin todennäköinen syy on mielestäni juuri tässä. Kyllähän taso tippuu, kun ei ole kilpailuitakaan.

SUL:n pitäisi nyt ottaa ohjat käsiin ja pistää niin sanotusti Eliittikisajärjestäjät kuriin. Systeemi pitäisi luoda ihan uusiksi. Silloin kriteeri Eliittikisoista Suomen yleisurheilua nostattavana sarjana toteutuisi ja yleisö saisi seurata kunnon tasaväkisiä kilpailuja suomalaisten kesken.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 10 kommenttia

Pakkouutisointia

Julkaistu 22.6.2011

Viime viikkoina olen saanut teksti-tv:stä ja Urheiluruudusta kuulla keppimiesten loukkaantumisista. Onko mediakenttä muuttunut niin, että nykyään uutisoidaan enemmän loukkaantumisia ja muita tapahtumia kuin itse urheilusuorituksia? Vai onko pakkouutisoinnin syynä se, että kun tulosrintamalla ei tapahdu mitään, niin jokaista pikkuvamma pitää pyöritellä julkisuudessa?

Yksi entinen urheilijatoverikin soitti ja nauroi kippurassa, että mikä perkeleen tarve sitä on uutisoida jostain halki olevasta pakarasta. Minun aikanani jokaisella urheilijalla oli jos jonkinlaista vammaa, pientä ja vähän isompaakin, mutta ei niistä koko kansalle toitotettu. Olen itse heittänyt yhden kesän tukijalan nivelsiteet poikki ja sinäkin vuonna tuli arvokisamitali 88 metrin tuloksella. Pahimmillaan koko käsi oli poikki, eikä siitäkään ei ollut julkisuudessa mitään mainintaa. Taisin olla vain yksissä arvokisoissa täysin terve. Yleensä oli jo ennen kisoja varattu leikkauspäivä syksylle, vaan eipä niistä asioista paljon juteltu.

Minun aikoinani joltakin saattoi loppua koko ura kesken kauden, koska hän oli niin hajalla. Näistä pidettiin turvat tukossa eikä kukaan tiedottanut mitään, vaan kilpailtiin ja tehtiin tuloksia. Tiedän itseni lisäksi monta muutakin urheilijaa, joiden olisi pitänyt olla leikkauspöydällä, mutta siitä huolimatta vedettiin kausi läpi. Ja tulokset olivat lajissa kuin lajissa kansainvälistä tasoa, vaikka oltiin ihan oikeasti loukkaantuneita.

Ymmärrän toki median kannalta sen, että tätä pakkopullaa pitää uutisoida, kun kovia kansainvälisen luokan tuloksia ei synny oikein missään lajissa ja yleisurheilua täytyisi kuitenkin kesällä pitää esillä. Urheilijan näkökulmasta taas ihmettelen sitä, mikä tarve on tuoda esiin vammoja ja perustella niillä etukäteen huonoja tuloksia. Minusta urheilija tekee itselleen vääryyttä selittämällä henkisesti, miksi tänä vuonna voi epäonnistua arvokisoissa: “Kun on tuo pikkuinen vammakin…” Jos kunto on kohdallaan, niin huippu-urheilija pystyy kyllä ottamaan mitalin, vaikka joku paikka olisi vähän kipeä.

Teemu Wirkkalan kohdalla vamma on tietysti paha ja kausi on ohi. Täytyyhän siitä toki kertoa, ettei urheilua seuraava yleisö rupea ihmettelemään, miksei kaveria näy kentällä. Wirkkala ajattelee todennäköisesti Lontoon olympiakisoja, joten siinä mielessä on hyvä ratkaisu käydä leikkauksessa jo nyt. Pelivaraa toipumiseen jää yli vuosi, joten kaveri on varmasti laskenut tilanteen ihan oikein. On ihan turha räpistellä pikkuisen alle kasikymppisiä loppukausi. Parempi hoitaa käsi heti kuntoon.

Urheilurintamalla ei tosiaan viime päivinä ole tapahtunut yhtään mitään. Tai käytiinhän sitä taas nuo jokavuotiset Euroopan joukkuemestaruuskisat, vai mitkä ne nykyään ovat nimeltään. Suomen sijoitus oli aika lailla odotettu, kuten tuloksetkin, vaikka olisihan sitä jonkinlaista venymistä toivonut. Toisaalta jo oman urani aikana pidin tätä Euroopan cupia yhtenä turhimmista kisoista, joita käytiin. Nytkin jäi sellainen tunne, että edelleen tämä on valjua pakkopullaa urheilijoille. Kansainvälisessä liitossa on kai yritetty hakea tällä jonkinlaista näkyvyyttä yleisurheilulle. Kun mukana on yksi urheilija per laji per maa, niin eihän se kerro koko totuutta minkään maan urheilun tasosta. Jos kenttälajit käydään vielä neljän kierroksen “verryttelykisana”, niin se on heittojen ja hyppyjen suoranaista pilkkaamista. Arvokisat kertovat ainakin minulle paljon enemmän, kun mukana on sentään kolme edustajaa joka maasta.

Suuri osa Suomen kansasta odottaa jo juhannusta ja kesälomien alkua. Näyttää valitettavasti siltä, että urheilukentilläkin on odottamisen meininki, tai jonkinlainen tyhjiö. Lausannen Timanttiliigaa, juhannuskisoja ja tulevia karnevaaleja odotellessa, hyvää juhannusta kaikille!

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 16 kommenttia

Kaikkien aikojen huonoin keihäskesä?

Julkaistu 16.6.2011

Meikäläiseltä meni ihan ohi Tampereen Eliittikisojen keihäskilpailu. Eikä ihme, sillä eihän tuollaisia tuloksia kannata edes lehdissä uutisoida. Mitähän siellä mahtaa olla tapahtunut, kun tämä ukrainalaiskaveri pesee kotimaan kärkikaartin heittäjät 79,79 metrin heitolla? Mannio 77,52, Haatainen 76,30, Järvenpää 74,75… Olosuhteet olivat kuulemma vähän huonot, mutta pitäisi olla aikamoinen tsunami, että tuollaisia tuloksia voi selitellä. Ei alle kasikymppisiä voi oikeastaan perustella mitenkään näillä nykyajan hiilikuitukepeillä.

Nyt ollaan jo kesäkuun puolessa välissä. Jos muistellaan vuosia taaksepäin, niin tähän aikaan yleensä on jo keihäsrintamalla ollut miesten puolella aikamoinen ryminä. Suomalaisia 80 metrin miehiä on ollut parhaimmillaan iso liuta ennen juhannuskisoja. Nyt ei auta kuin ihmetellä, missä ollaan menossa, kun ei 80 metrin rajaa meinaa saada ukko kuin ukko rikki kuin harvoin. Pikkuisen alkaa jo hirvittää, että onkohan tästä tulossa yksi kautta aikojen huonoimmista keihäskesistä.

Tällä hetkellä yksi mies pystyy heittämään vähän yli 80 metriä. Toinen pamautti 84 metriä ja hajotti jo itsensä. Wirkkala on tainnut myös ylittää 80 metrin rajan. Pitäisi löytyä 4-6 kaveria, jotka heittävät kisassa kuin kisassa kasilla alkaville lukemille enemmän kuin yhden kerran. Jos tässä jotakin odotellaan, niin ihmettelen että mitä. Milloin ne tulokset ovat tulossa? Tähtäävätkö kaikki johonkin yhteen kilpailuun, jossa yritetään heittää pitkälle? Tuntuu käsittämättömältä ajatus, että urheilijat satsaisivat jonnekin Keihäskarnevaaleille tai Kalevan kisoihin, jotka ovat ne tärkeimmät näyttöpaikat. Jos aikoo yltää arvokisoissa edes pistesijoille (joita meikäläisen mielestä on kyllä ihan turha laskea), niin kyllä tähän aikaan kesästä pitäisi olla jo useampi yli 80 metrin kaari alla.

Jos muistelen omia aikojani, niin kyllähän joka kisassa useammalta mieheltä enemmän kuin yksi heitto kantoi yli 80 metrin. Ja se siis vanhalla metallikeihäällä. Nykyään on hiilikuitua ja komposiittia. Jos mies on kunnossa, niin kansainvälisen tason heittäjä ei tarvitse kasikymppiseen kuin 6-8 askelta. Sen kovempaa vauhtia siihen ei tarvita. Peruskuvio menee niin, että paikaltaan heitellään 60-65 metriä. Kahdella askeleella eli niin sanotulla ristiaskelhypyllä vedetään tuollaiset 67-73 metriä, ja neljällä-kuudella askelella jo sinne 76-80 metrin väliin. Toki 80 metrin puhkaiseminen näyttää tänä päivänä olevan vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Ei siis auta kuin ihmetellä, mitä nyt on tekeillä.

Sanoisin, että kansainvälinen taso on viimeksi ollut näin huono nykyisen keihäsmallin ensimmäisellä versiolla 1986. Ne keihäät olivat sellaisia saatanan veteliä keppejä. Silloin 80 metriä oli kova raja ja itse olin jollain 82-83 metrillä maailmantilastossa aika helvetin korkealla. Koko ajan tehtiin uusia keihäitä ja keväällä 1987 Zelezny paukautti jo 87 ja risat. Oman urani aikana keihäs saatiin koko ajan jäykemmäksi ja jäykemmäksi, jolloin sen lento-ominaisuudet paranivat. Sitten tulivat nykyiset hiilikuitukeihäät, jotka ovat vielä tuplasti metallikeihäitä jäykempiä. Minun aikanani keihäät vatkasivat koko lentomatkan ja se taas lisäsi ilmanvastusta ja vähensi heiton pituutta.

Olen monta kertaa sanonut, että minun silmääni tämä nykytyyli ei ole ihan parasta tekemistä. Jos yksi mies pystyy sillä tyylillä heittämään pitkälle, niin ei se sovi kaikille. Tasan tarkkaan Suomessa tiedetään, miten keihästä pitää heittää. Homma ei siis saisi jäädä tekniikkakysymyksistä tai valmentajien tietotaidosta kiinni. Iät ja ajat täällä on heitelty maailmanennätyksiä miesten keihäässä ja oltu mitalipallilla koko ajan. On aivan turha huuhailla, että ulkomailta sitä tietoa saisi, kun sitä ei ole tarvittu tähänkään päivään mennessä. Minun aikanani mentiin eteenpäin ihan suomalaisilla perusopeilla ja taso oli korkea. Joku 80 metrin raja ei ollut tuloksena yhtään mitään. Siksi tämä onkin ihan outo ja käsittämätön tilanne minulle.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 16 kommenttia

Keihäskoulun suosio yllätti

Julkaistu 10.6.2011

Näin entisenä heittäjänä olen seuraillut Timanttiliigan keihäskilpailuja ja odottanut, että siellä tapahtuisi jotakin kiinnostavaa. Nyt kun seurasin etukäteen puhumani ja odottamani Oslon kisan, ei enää edes kiinnosta kommentoida tuollaista kilpailua enempää kuin parilla lauseella. Ensinnäkin syvästi ihmettelen, missä ihmeessä maailman keihäänheitto menee? Toinen asia on se, että De Zordo on nousussa ja rupeaa ottamaan “oman paikkansa”. Tuolla tahdilla nousee todennäköisesti mitalikuntoon MM-kisoissa. Toinen huomionarvoinen asia on se, että Etelä-Afrikan Robert Oosthuizen jatkaa edelleen pommittamista sinne samoille 82-83-metrin lukemille. Sarja pysyy siis vahvana, joskin MM-kisoja silmällä pitäen kaveri on vielä täysi kysymysmerkki.

Puhutaan siis mieluummin jostain kiinnostavasta. Lähdin tänä keväänä kahden vanhan patruunan, Pauli Nevalan ja Jorma Kinnusen, mukaan vetämään Suomalaista keihäskoulua, jossa on tehty keihäänheittoa tutuksi suomalaisille lapsille ja nuorille. Isohookanan Seppo on ollut tässä hankkeessa puuhamiehenä. Tapahtumiin osallistuminen ei maksa kenellekään mitään, pääsy mukaan on kaikille halukkaille ilmaista. Tämän toiminnan tavoitteena on ensinnäkin saada massaa liikkeelle, saada porukoita kiinnostumaan yleisurheilusta ja keihäänheitosta. Toinen tavoite on antaa opastusta keihäänheittoon. Sitten jos siellä on joku kiinnostunut tästä keihäänheitosta enemmänkin, niin tästä se voi saada sellaisen alkusysäyksen, ”starttipotkun persauksille”. Kolmantena tulee sitten se tavoite, että jotkut jäisivät pidemmäksikin aikaa lajin pariin. Näihin tapahtumiin voi tulla kuka tahansa, oli taso mikä tahansa. Jokaiselle annettaan hänen omalle tasolleen sopiva pieni opastus keihäänheittoon.  Osallistujien taso on vaihdellut aivan ensikertalaisista jo jonkin verran lajia harrastaneisiin. Kaikki otetaan mukaan, kaikille pyritään antamaan ne meidän mielestämme oikeat neuvot. Ketään vastaan ei kuitenkaan soudeta eikä pyritä kenenkään pasmoja sekoittamaan.

Nyt takana ovat tapahtumat Vantaalla, Porissa, Oulussa ja Kuopiossa. Äänekoskella järjestetään tänään kilpailu, ja viimeinen tapahtuma on sunnuntaina Jyväskylässä. Jo nyt voidaan sanoa, että ensimmäisessä tavoitteessa ollaan onnistuttu. Tähän mennessä keihäskoulussa on käynyt noin 130-150 koululaista. Näin ollen näyttäisi, että tällä koululla saadaan noin 150-200 nuorta käymään kokeilemassa lajia. Näistä voisi toivoa, että noin sata voisi jäädä edes muutamaksi vuodeksi lajin pariin. Siitä porukasta voisi tulla sellaiset 10-20 henkeä, jotka sitten kaukana tulevaisuudessa voisivat olla kansallisella huipulla.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon porukkaa siellä on käynyt. Yksi mielenkiintoinen piirre on ollut se, että tapahtumiin on tultu valtavien välimatkojen takaa. Jotkut ovat tehneet kahden tai kolmenkin sadan kilometrin edestakaiset matkat tämän muutaman tunnin opastuksen takia. Toisaalta se on iloinen asia, joka osoittaa tästä suuresta kiinnostuksesta tätä tapahtumaa kohtaan. Toisaalta tulee myös mieleen kysymys, eivätkö he saa sieltä omilta lähialueiltaan sitä tarvitsemaansa opastusta.

Toinen vanhoista konkareista, Kinnusen Jorma, sai pari viikkoa sitten aivoninfarktin. En ole ilennyt häiritä toipilasta, mutta käsitykseni mukaan Jorma on onneksi suhteellisen hyvässä kunnossa ja paranemaan päin. Äänekosken kilpailu, jossa pidetään ensin päivällä junioreille kilpailu ja illalla kilpaileva sitten aikaiset, oli nimenomaan Jorman ajatus ja toive. Niinpä tämä kisa nyt myös pidetään, oli Jorma sitten paikalla tai ei. Jos Jorma vaan on siinä kunnossa ja lääkärit antavat luvan, niin Kimmo käy Jorman hakemassa, että hän pääsee edes käymään paikalla.

Tallennettu kategorioihin keihäänheitto, Timanttiliiga, yleisurheilu | Avainsanoina | 7 kommenttia

Olympiavoittajan paluu?

Julkaistu 31.5.2011

Nyt on maailmalta kantautunut tietoa, että Arsi Harju on palannut kuularinkiin. Sen enempää en tiedä, kuin että kuulemma Arsi on leireillyt Yhdysvalloissa ja jossakin pikkukisassa työntänyt 18,5 metriä, joka on kauden kotimainen kärkitulos. Jo pelkästään tällä perusteella voidaan sanoa, että tämä on helvetin hieno asia suomalaisen kuulantyönnön kannalta. Se on nimittäin kipeästi kaivannut piristystä jo monta vuotta. Tämän luulisi toimivan hyvänä herätyksenä nykytyöntäjille, kun kuusi vuotta tauolla ollut kaveri tulee takaisin ja laittaa heti kärkituloksen.

Loppuosa tästä tekstistä onkin sitten täyttä spekulaatiota. Kukaan meistä kun ei tiedä, millä mielellä Arsi on palaamassa, vai onko palaamassa ollenkaan. Jo kyse on comebackista, niin silloinkin tavoitteena voi olla menestyminen joissakin kukkahattukisoissa. Mielenkiintoisin vaihtoehto olisi totta kai se, että Arsi on palannut tavoitteenaan Helsingin EM-kisat 2012.

Tietyin varauksin voidaan sanoa, että EM-kisat ovat täysin realistinen tavoite. Paljon riippuu tietysti siitä, mistä tilanteesta nyt ollaan lähdössä liikkeelle. Jos on kuuden vuoden aikana jotain treeniä tehnyt, ovat mahdollisuudet paremmat. Jos taas on kuusi vuotta pelkästään loikoillut, on se totta kai pirun paljon vaikeampaa. Arsi täyttää ensi vuonna 38, joten iän puolesta on toki täysin mahdollista olla EM-kisoissa jopa palkintopallilla. Jos vain terveenä pysyy, niin 20 metrin kuntoon pääseminen on täysin realistinen tavoite. 20-21 metrin tuloksilla taas ollaan nykypäivän EM-kisoissa mitalitaistelussa.

Jos Arsi on nyt harjoittelemassa tosissaan, niin vanhalle olympiavoittajalle voi jo tällä kaudella ennakoida nousua sinne 19-19,5 metriin. Sen jälkeen tulee kuitenkin se todellinen seinä vastaan, ja siitä seuraavat metri ja puolitoista ovat sitten todellisen työn ja tuskan takana. Tämän pohjaan jo kauan sitten lopettaneen entisen kuulantyöntäjän kanssa käymääni keskusteluun. Hän totesi muutama vuosi sitten Kalevan kisojen tasoon turhautuneena, että pitäisikö treenata muutama kuukausi ja käydä pukkaamassa ilman vauhtia 19 metriä. Arsin kaltainen pyörähtäjä työntää huippukunnossa ollessaan ilman vauhtiakin 19-19,5 metriä, joten siihen verrattuna tuo 18,5-metrinen ei ole mikään ihme tulos.

Jos Arsi on palannut tavoitteenaan EM-kisat 2012, on se myös todella hieno kunnianosoitus omia EM-kisoja kohtaan. Olympiavoittaja kilpailemassa kotimaan kamaralla EM-kisoissa. Ja mikä olisikaan sen hienompaa, jos olympiavoittaja taistelisi vielä mitalista.

Tallennettu kategorioihin Arsi Harju, kuulantyöntö, yleisurheilu | 6 kommenttia

Mistä löytyisi “maailmanlopun heittäjä”?

Julkaistu 18.5.2011

Yleisurheilukausi on edennyt taas yhden Timanttiliigan kisan verran ja mitä pidemmälle mennään, sitä vahvemmin meikäläinen on sitä mieltä, että kausi alkoi aivan liian aikaisin. Toivoin Shanghain kisalta jotain huipputulosta, mutta sen sijaan siellä tuli kaikissa lajeissa ihan harjoituskauden tuloksia. Esimerkiksi keihäässä tulokset olivat sellaisia, joita pystyy aivan hyvin heittämään jo kevyesti helmikuussa. Sillä perusteella pystyn sanomaan näitä harjoituskauden tuloksiksi, että itsekin olen tammi-helmikuun vaihteessa heittänyt sarjaa 85–86,5 metriin. Tässä on selvää passailun makua syyskuun Daegun MM-kisoja varten.

Keihäsmiesten osalta odotukseni keskittyvät kesäkuun Oslon kisaan, jossa pitäisi jo alkaa näkyä jonkinlaisia tuloksia. Itse en ole paikalla käynyt, mutta kaikki siellä käyneet ovat kertoneet, että se on niin sanottu kanjonikenttä, jossa tuuli ja olosuhteet ovat hirvittävän usein viimeisen päälle erinomaiset. Tuulet ovat kentän suuntaiset, ja tuloksetkin osoittavat että siellä on usein heitetty pitkälle.  Toinen mielenkiintoinen asia on se, että jos ja kun siellä nähdään myös muita suomalaisia keihäsmiehiä, niin millä tasolla esim. Ruuskanen ja Mannio menevät.

Oslossa tulostaso nousee toivottavasti viimein Timanttiliiga-nimen edellyttämälle tasolle. Nyt nähdyt tulokset oikeuttaisivat korkeintaan Pronssiliigan nimeen. Keihäässä tämä tarkoittaa sitä, että tulostason pitäisi olla kärjessä 88 metristä ylöspäin. Ylipäätään olen jo pitkään odottanut ja odotan vieläkin, että missä on se sellainen maailmanluokan heittäjä, joka heittää tuon komposiittikeihään sinne, minne sen lentokyvyt riittävät. Missä on “maailmanlopun heittäjä” (vertaa Backley tai Zelezny)? Metallikeihäällä heitetty maailmanennätys on 98,48, ja siitä ollaan kyllä hirvittävän kaukana. Olen kuitenkin omin silmin todistanut, kuinka paljon paremmat lento-ominaisuudet noilla komposiittikeihäillä on. Nykyinen keihäs on jollain tavalla saatu kehitettyä sellaiseksi, että se korjaa jopa heittäjän raakoja virheitä, joskin siihen tarvitaan kyllä hirvittävä lähtönopeus.

Timanttiliigan kisojen perusteella alkaa herätä pientä mielenkiintoa Etelä-Afrikan Robert Oosthuizenia kohtaan. Tekniikaltaan hän on hyvä perusheittäjä, nimenomaan tukijalan ja lantion käyttö on kohtuu hyvää.  Heitto lähtee tuen takaa tukea vasten. Vielä tarvittaisiin lisää rajuutta ja vauhtia siihen heittoon, vauhtia erityisesti heiton loppuun. Heiton alussa voi halutessaan juosta niin paljon kuin haluaa tai vaihtoehtoisesti vaikka kävellä, vain loppuvaiheen vauhti ratkaisee. Mielenkiintoista on seurata, millä tavalla ja millä tuloksilla Oosthuizen pyörii tuolla kesän ajan mukana. Etelä-Afrikan, Uuden-Seelannin ja ym. maiden heittäjillähän kilpailukausi on erilainen kuin eurooppalaisilla heittäjillä. Kun arvokisat ovat syksyllä, on heillä silloin jo suurin piirtein harjoituskausi menossa. Jos Oosthuizen on nyt tähdännyt Korean MM-kisoihin, on jännittävää nähdä, miten tulos tuosta nyt heitetystä 82-83 metrin tasosta kehittyy.

Mielenkiinnolla odotan myös sitä, kun kotimainen yleisurheilukausi kesäkuussa käynnistyy. On kiinnostavaa nähdä, millä tasolla Suomen yleisurheilu liikkuu. Ja todellakin toivon, että kauden myös Timanttiliigan kansainvälisissä kisoissa nähtäisiin keihäsmiesten lisäksi muitakin suomalaisia. Toivottavasti Minna Nikkasella on sellaiset managerit, jotka saavat tytön mukaan myös Timanttiliigan kisoihin.

 

Tallennettu kategorioihin Jan Zelezny, keihäänheitto, Timanttiliiga, yleisurheilu | 8 kommenttia

Mihin riittävät tshekkipoikien paukut?

Julkaistu 12.5.2011

Timanttiliiga polkaistiin käyntiin viime viikon lopulla. Edellisessä blogissa ennakoin, että tulokset voivat tuulen suhteen arvaamattomissa olosuhteissa olla mitä tahansa. Dohan kisassa ei tällä kertaa nähty mitään säväyttäviä tuloksia. Parissa kolmessa lajissa, kuten miesten keihäässä ja kiekossa, nähtiin sulatettavat voittotulokset. Samalla tuli mieleen, että onko mitään järkeä aloittaa Timanttiliiga näin aikaisin? Etenkin tällaisena vuonna, jolloin arvokisat ovat vähän myöhemmin. Liigan on kuitenkin tarkoitus olla yleisurheilun peili- ja keulakuva maailmalle, ja tähän kuvaan mielestäni kuuluvat myös kovat tulokset. Shanghain kisasta toivoisin henkilökohtaisesti, että nähtäisiin myös muutama huipputulos. Muussa tapauksessa näistä alkukauden kisoista jää vähän sellainen maku, että esimerkiksi miesten keihäänheitossa huippuheittäjät keräilevät näistä omaan tulostasoonsa nähden suhteellisen vaatimattoman tasoisista kisoista helppoja sijoituspisteitä itselleen loppukautta varten.

Tässä kohtaa tulee vähän ristiriitaiset ajatukset ja on myönnettävä, että keväälläkin on mahdollista nähdä myös huipputuloksia. Joku muistutti minuakin, että taisi olla päivälleen 20 vuotta ennen tuota Dohan kisaa, kun keppi lensi ME-lukemiin. Jan Zelezny heitteli aikanaan pitkiä kaaria jo alkukeväästä, samoin Steve Backley jopa talvella jossain Kansainyhteisön kisoissa toisella puolella maailmaa.

Dohan keihäskisassa mielenkiintoisinta antia oli Tshekin kaksikon Petr Frydrychin ja Vitezslav Veselyn suoritukset. Frydrych vei voiton 85-metrisellä ja Veselyn oli kuudes 83,5 metrin tuloksella. Molemmat olivat vuosi sitten alkukaudesta kovassa vireessä, mutta loppukesästä tuli melko täydellinen romahdus eikä kumpaakaan nähty Barcelonan EM-kisojen ratkaisukierroksilla. Kun näin poikien viime kaudella heittävän, oli molempien kohdalla mielessäni sama ajatus: nuo ovat kuin raakakopioita Zeleznystä. Molemmat yrittivät heittää piirulleen samalla tekniikalla kuin Jan, mutta siinä ei vaan ollut puoliakaan niistä tehoista, mitä siihen tekniikkaan vaaditaan.

Tällä kaudella on mielenkiintoista nähdä, kuinka pitkälle tshekkipoikien paukut riittävät. Kuinka pitkään he pystyvät pitämään tasoa yllä? Todennäköisenä pidän sitä, että jonkinlainen pudotus tulee tänäkin vuonna.  Varmaan tuonne kesäkuun alussa käytävään Oslon kisaan asti taso säilyy, siellä on vielä sopiva tuuliputki, mutta sen jälkeen laskua on varmasti tulossa. Kysymysmerkki on se, kuinka paljon tshekit romahtavat. He ovat kuitenkin treenanneet vuoden enemmän, joten taso voi kestää tänä vuonna pidempään. Ja näillä kevään kovilla tuloksilla pojat varmistavat joka tapauksessa sen, että Timanttiliigan kisoihin tulee kutsu myös syksyllä.

Tallennettu kategorioihin Jan Zelezny, Petr Frydrych, Timanttiliiga, yleisurheilu | 3 kommenttia

Suomalaisodotukset keihäskauteen

Julkaistu 5.5.2011

Nyt on taas yleisurheilukausi alkamassa. Ajattelin tämän vuoden ensimmäisessä blogissa käydä läpi mietteeni perjantaina alkavasta Timanttiliigasta, ja omat arvioni ja odotukseni suomalaisten keihäänheittäjien tulevasta kaudesta.

Timanttiliiga alkaa tosinaan jo nyt perjantaina. Näin eurooppalaisittain ajateltuna alku tulee pikkaisen liian aikaisin. Kesäkuun puoliväli on yleisesti ottaen sellaista aikaa, jolloin esimerkiksi suomalainen keihäänheittäjä alkaa olla valmis kilpailemaan. Aasiassa kilpailukausi on varmaan alkanut jo aikaisemmin, ja tämä on varmasti yksi syy, miksi Timanttiliigakin alkaa näin aikaisin.

Timanttiliigan avauskisassa Dohassa olosuhteet ovat sellaiset, että tuloksia ei kannata tuijottaa kuin raamattua. Siellä saattaa esimerkiksi olla sellaiset myrskytuulet, että lajissa kuin lajissa voi tulla ihan mitä vain tuloksia. Vastaavasti heittolajeissa voidaan joutua myös heittämään vastatuleen, ja silloinkin tulos voi olla ihan mitä vaan. Esimerkiksi naisten keihäässä viime vuoden kärkitulos heitettiin Dohassa, ja kauden kymmenen pisimmän heiton joukossa oli kolme Dohassa tehtyä kiskaisua. Dohan kisa näyttää urheilijoiden keskinäisen järjestyksen, mutta tulostasoa ei kannata sen pohjalta kovin tarkasti arvioida.

Timanttiliigan toinen kisa käydään Shanghaissa. Siellä suurin mielenkiinto kohdistuu yleisiin kisajärjestelyihin, ja siihen miten ne toimivat. Minkälainen yleisurheilukulttuuri siellä on?  Esimerkiksi välinekontrolli voi olla tuolla päin maailmaa aivan laidasta laitaan. Joko se on todella tiukka tai sitä ei ole käytännössä lainkaan. Mielenkiintoista on myös se, miten järjestelyt sujuvat urheilijoiden näkökulmasta.

Yleisesti Timanttiliigasta toivoisin, että sinne jotkut muutkin urheilijat kuin keppimiehet pääsisivät mukaan. Esimerkiksi naisten seipäässä tilanne on sellainen, että jossain sopivasti valikoidussa kisassa Minna Nikkanen voisi sijoittua hyvinkin. Siellä voi hyvinkin olla sellaisia kisoja, joissa 460-470:n tuloksella voi päästä jo lähelle keulapaikkoja.

Sitten ne odotukset suomalaisheittäjien suhteen. Heti alkuun korostan, että nämä ovat täysin minun omia “puskasta heitettyjä” arvioita. Niiden pohjana ei ole faktatietoa kyseisten urheilijoiden harjoittelusta ja terveystilanteesta, vaan ne ovat enemmän omia toivomuksia ja näkemyksiäni.

Tero Pitkämäki on nyt siinä iässä, että huippu-uraa ei ole enää jäljellä kuin muutama vuosi. Häneltä odottaisin ja toivoisin ennen kaikkea tasaisuutta ja parin kolmen metrin tason nostoa sinne 87–94 metrin välille.  Miehen vipuvarret ovat kyllä sitä luokkaa, että siitä ei homma ole kiinni.

Tero Järvenpäästä tiedän sen verran, että häneltä on viimeksi operoitu olkapää. Isoin kysymys on, miten hän siitä toipuu. Siitä heittokuntoon toipuminen on kovan työn takana, mutta minäkin toivuin 85 metrin kuntoon olkapääleikkauksen jälkeen. Toivon hänen kohdaltaan, että hän pääsisi sinne yli 85 metrin kuntoon, ja että taso olisi siinä eikä heittelisi laidasta laitaan.

Ari Manniosta ei enää pidä puhua, että hän on nuori tulevaisuuden lupaus. Nyt hän alkaa olla siinä iässä, että tulostaso pitäisi vakiinnuttaa ja heitto saada kulkemaan sinne 87 metriin saakka. Pari seuraavaa vuotta ovat ne, joiden aikana Mannion pitäisi nousta sille tasolle, jolla Timanttiliigan kisoissa taistellaan sijoista viiden parhaan joukossa.

Antti Ruuskasen kohdalla odotukset on helpointa pukea sanoiksi. Ruuskaselta ei voi odottaa mitään muuta, kuin että niitä kunnon heittoja tulee enemmän kuin yksi tai kaksi vuoteen. Ruuskasen pitää saada taso nousemaan ja myös pysymään 85 metrin yläpuolella.  Odotuksissa on tuloksellisesti tasainen kausi, johon Ruuskanen kyllä varmasti pystyy.

Teemu Wirkkala pystyy terveenä olemaan koko ajan Timanttiliigan kärkikahinoissa mukana. Tältä kesältä Wirkkalalta voisi toivoa, että hän vihdoin viimein myös arvokisoissa löytäisi sen “tappomielialan”. Wirkkala olisi jo monta vuotta kyennyt ottamaan arvokisamitalin, mutta jostain tuntemattomasta syystä se ei ole onnistunut. Tuloksellisesti Wirkkala pystyy heittämään 90 metrin pintaan, jopa vähän ylikin. Se riippuu ihan siitä, millaisen harjoituskauden hän on saanut aikaan.

Suomalaisia naiskeihäänheittäjiä on turha ruveta tässä vaiheessa arvioimaan. Annetaan heidän ensin rauhassa kasvaa yli 60 metrin heittäjiksi. Parilla heittäjällä pitäisi siihen olla jo edellytykset. Turhan pitkä aika on kulunut siitä kun suomalainen nainen on viimeksi heittänyt yli 60 metriä.

 

Tallennettu kategorioihin keihäänheitto, Timanttiliiga, yleisurheilu | 1 kommentti

Loppuyhteenvedon aika

Julkaistu 31.8.2010

Viime viikonlopun Suomi-Ruotsi-maaottelu jätti meikäläiselle vähän kaksijakoiset tunnelmat. Olin itse paikan päällä perjantaina. Oli kiva ensimmäistä kertaa seurata tapahtumaa vähän toisenlaisesta näkövinkkelistä, kun aikaisemmat kokemukseni ovat olleet sieltä kentän tasolta. Nyt oli hauska tavata siellä katsomossa myös muita entisiä urheilijoita, jutella heidän kanssaan ja tarkkailla maaottelun tunnelmaa.

En itse sanonut tätä ajatusta siellä ensimmäisenä, vaan se oli eräs toinen vanha urheilija, joka totesi silloin perjantai-iltana, että ” voi ei, tämä alkaa olemaan niitä viimeisiä Ruotsi-maaotteluita.” Sellainen tunnelma meille kaikille silloin perjantaina tosiaan tuli. Että nyt ollaan Ruotsi-ottelun rääppiäisissä. Meteli ja kannustus sielä stadionilla oli kyllä samanlaista kuin ennenkin, mutta porukkaa oli vain ehkä 30 prosenttia siitä mitä sinne olisi mahtunut, tai mitä siellä on joskus aikaisempina vuosina ollut.

Lauantaina sitten katselin kisoja kotona tv:n välityksellä, ja silloin se tilanne näyttikin taas normaalimmalta. Eivät ne katsomot sillonkaan täynnä tainneet olla, mutta huomattavasti perjantaita täydempiä kuitenkin. Totta kai minä ymmärrän täysin sen, että kyllä yleisurheilun aktiiviseuraajat ja kannattajat osaavat lukea etukäteen sen kisaohjelman. Kun perjantaina ei ollut odotettavissa mitään huippusuorituksia, vaikka siellä moni nuori urheilija tekikin omaan tulostasoonsa nähden hyviä suorituksia, niin ymmärrettävästi yleisömäärä jää sillon pienemmäksi. Vielä kun samaan aikaan on kaikenlaista muuta tapahtumaa, Taiteiden yötä ynnä muuta. Lauantaina oli sitten tarjolla etukäteen innostavampia lajeja, etunenässä tietysti miesten keihäs.

Ruotsi-ottelusta voi siis sanoa, että kokonaispaketti oli aika lailla odotettu. Heikommissakin lajeissa nähtiin yksilötasolla hyviä suorituksia. Tämä osoitti aika hyvin myös sen, mitä koko Suomen yleisurheilu, niin yleisö, urheilijat kuin Urheiluliittokin kaipaa. Tarvitaan laajemmalla rintamalla tason nousua, laajemmalla rintamalla tähtiä. Sillä tähtiä yleisö haluaa nähdä. Uskon vahvasti siihen, että 2-4 vuoden päästä tuo taso on laajempi.

Ruotsi-ottelun seuraaminen paikanpäällä vahvisti myös sitä käsitystä, mikä minulle Suomen yleisurheilumaajoukkueen toiminnasta on tämän kesän aikana Eurooppa cupista ja Barcelonan EM-kisoista kantautuneen perusteella muodostunut. Käytännön tasolla asiat eivät ole juurikaan muuttuneet siitä, mitä ne olivat minun aktiiviaikoinani. Siellä on edelleen ne samat hyvät asiat kuin ennenkin, ja aika lailla myös ne samat puutteet kuin. Sekä suorituspuolella että liiton organisaatiopuolella riittää edelleen kehitettävää. Ja sehän on hyvä asia, että kehitettävää riittää, kun liitossa varmaan tänäkin syksynä päivitetään strategiaa. Täytyy muistaa, että kivitalo kääntyy hirvittävän hitaasti.

Loppuyhteenvetona tästä yleisurheilukaudesta jäi minulle hiukan vaisu maku, vaikka muutamia hyviä suorituksia ja  yksittäisiä tulosparannuksia nähtiinkin. Niin valittettavaa kuin se onkin, kokonaisuutena kausi olisi voinut olla huikan parempi. Pakkomitali tuli, ja sen lisäksi muutama mieltäkohentava tapahtuma. Haluan myös sanoa, että toivottavasti tämä minulle jäänyt tunne oli väärä!

Tämä oli taas tällä erää viimeinen blogikirjoitus minulta. Jälleen kerran haluan lopuksi kiittää kaikkia niitä, jotka ovat jaksaneet näitä tekstejä lukea ja kommentoida. Nämä ovat kuitenkin vain ja ainoastaan minun henkilökohtaisia mielipiteitäni. Minulla, kuten muillakin entisillä huippu-urheilijoilla, ajattelumaailma lähtee huippu-urheilusta, sieltä tikapuun yläpäästä. Poikkeuksena tietysti se tolppakamerakirjoitus. Ehkä joskus tulevaisuudessa voidaan ottaa aiheeksi vaikka verotus. Siihen asti, kiitos ja kuulemiin.

Tallennettu kategorioihin Suomi–Ruotsi-maaottelu, yleisurheilu | 12 kommenttia

Pitkästä aikaa kiinnostava Ruotsi-ottelu

Julkaistu 25.8.2010

Yleisurheilukausi alkaa pikkuhiljaa lähestyä loppuaan. Eliittikisasarja saatiin viime viikonloppuna päätökseen, ensi viikonloppuna käydään Suomi-Ruotsi-maaottelu. Ruotsi-ottelua odotan pitkästä aikaa innolla, Eliittikisojen finaalista taas jäi aikalailla kaksijakoinen tunne.

Hyvää on periaatteessa se, että Eliittikisoihin saadaan ulkomaalaisia urheilijoita mukaan, ja kisasarjalle saadaan näkyvyyttä ja mielenkiintoa Suomen rajojen ulkopuolellakin. Toisaalta tällöin kisajärjestäjien kustannukset väistämättä kasvavat. Ulkomaalaisista urheilijoista aiheutuu lisäkustannuksia ainakin matkojen ja majoitusten osalta. Luultavimmin ainakin osalle näistä ulkomaalaisista urheilijoista kisajärjestäjät joutuvat maksamaan myös starttirahoja. Toinen ongelma on lajivalinnat. Miksi Eliittikisalajeiksi on valittu sellaiset lajit, joissa Suomessa on lähestulkoon olematon taso?  Onko järkevää, että isoimman kansallisen yleisurheilusarjan kaikki suurimmat potit menevät ulkomaalaisille urheilijoille?

Muutenkin herää kysymys, ovatko lajivalinnat Eliittikisalajeiksi oikeat? Osa lajeistahan on siellä vain täytelajeina mukana, eivätkä ne kilpaile Eliittikisasarjassa. Nyt on minun mielestäni tehty monessa kohtaa väärä valinta siinä, mitkä lajit ovat mukana pääpalkintopotista kisattaessa. Nythän kokonaispotti voitettiin naisten korkeudessa suorastaan kohtuullisen naurettavalla tuloksella. Jos maailmalla hypätään yli kahta metriä kyseisessä lajissa, niin Eliittikisasarjan kokonaiskilpailun voittoon riittää 180-185 sentin hujakoilla pyörivä tulos. Miten noin helvetin huonolla tulostasolla voi voittaa koko Eliittikisasarjan?

Lajien valinnan lisäksi tähän on totta kai iso vaikutus täysin älyttömällä pistetaulukolla. Toisaalta tämä osoittaa valitettavasti sen, missä Suomen yleisurheilun taso menee. Tämän vuoden pistetaulukkoa en ole nähnyt, mutta viime vuoden pistetaulukon perusteella esimerkiksi miesten keihäänheittäjillä olisi pitänyt olla suhteellisen helpot vaatimukset kokonaispotin voittamiseen. Siihen olisivat riittäneet sellaiset tasaiset 82-84 metrin suoritukset. Eli vähän laittaisin piikkiä kyllä siihenkin suuntaan. Aivan huippunimiähän ei keihään Eliittikisasarjassa syystä tai toisesta nähty, mutta sen huipun takana tulevalla noin kuuden hengen porukalla kaikilla taso tippui selvästi viime vuodesta. Tässä on vakavan itsetutkiskelun paikka, miksi näin on käynyt.

Yksi Eliittikisasarjaan liittyvä ongelma on se, että Eliittilajeina on vuodesta toiseen samat lajit. Tämä tarkoittaa sitä, että iso joukko lajeja ei ole koskaan mukana. Miten näiden lajien urheilijoiden voi kuvitella kehittyvän kilpailemaan huipulla, kun he eivät pääse edes kotimaassa koskaan tavoittelemaan rahakkaampia palkintoja?

Suomi-Ruotsi-maaottelusta täytyy sanoa, että meikäläinenkin pitkästä aikaa odottaa sinne menoa oikein suurella mielenkiinnolla, jopa innolla. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin nyt Ruotsi-ottelussa Suomen aikuisten sarjan joukkueissa on paljon nuoria tulevaisuuden urheilijoita, joille Ruotsi-ottelu on niitä ensimmäisiä näytönpaikkoja. Tämä porukka on se, jonka pitäisi olla muodostamassa 2012 EM-kotikisojen ja Lontoon olympialaisten joukkueen runkoa. On jännittävää nähdä, kuinka moni näistä nuorista lupauksista nyt onnistuu tässä ensimmäisessä näytönpaikassa. Siitä pystyy nimittäin näkemään jo viitteitä tuleviin arvokisoihin. Sama koskee tietysti myös Ruotsin nuoria lupauksia.

Mielenkiintoista on totta kai myös nähdä, pystyvätkö nämä nuoret laittamaan ruotsalaisille kampoihin. Viime vuonnahan tuli muistaakseni turpaan kaikilla rintamilla

Toinen mielenkiinnon kohde minulla on Suomi-Ruotsi-maaottelun tunnelma. Omat muistoni niiden kisojen tunnelmista ovat nimittäin erittäin lämpimät. Mielenkiinnolla odotan, vieläkö Suomesta löytyy yhtä fanaattisesti kannustavaa yleisurheiluväkeä, kuin minkä minä muistan omilta kilpailuajoiltani.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton, Eliittikisat, Suomi–Ruotsi-maaottelu, yleisurheilu | 10 kommenttia