Lahjattomat harjoittelee
Urheilun ja etenkin nuorten urheilijoiden kohdalla puhutaan paljon lahjakkuudesta. Tärkeä kysymys on, mitä se lahjakkuus oikeastaan on? Usein lahjakkuuden osoituksena pidetään hyviä tuloksia, mutta yksi lahjakkuus on se, että jaksaa harjoitella.
Karkeasti jaoteltuna on olemassa lahjakkaita ja lahjattomia urheilijoita, ja sitten on siinä välimaastossa olevia. Hyvin todennäköisesti epäilen, että ne joille aikuisiällä sattuu tulemaan menestystä, ovat juuri näitä välimaastossa olevia.
Sen mitä olen omana aikanani ja nyttemminkin vähän näitä nuoria ja aikuisia heittäjiä ja urheilijoita seurannut, niin kaikissa on ollut se jännä piirre, että se periaatteessa kaikista lahjattomin on kaikista sinnikkäin treenaaja. Se tekee aivan hirvittävästi työtä. Sanonta “lahjattomat harjoittelee” pitää siis paikkansa.
Vastaavasti taas se oikein lahjakas tyyppi on lähinnä sellainen flegmaattinen. Se näennäisesti treenaa ja juuri mitään tekemättä saa sellaisia tuloksia, jotka piiritasolla ja lasten sarjoissa voivat olla kyseisenä vuonna ja lähiaikoina tilastollisesti koviakin tuloksia.
Sitten taas se menestysporukka, joka tekee jo aika helvetin hyvin töitä, on niitä keskivertoihmisiä. Tähän keskivertokastiin luen itsenikin mukaan. Olin sillä lailla kohtuulahjakas, että kaikki urheilu oli minulle helppoa. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että kaikki lajit onnistuivat, mutta ei niissä sitten kuitenkaan kummoisia tuloksia tullut eivätkä loppujen lopuksi sitten mitkään muut kuin heittolajit sillä tavalla kiinnostaneetkaan.
Se että sitten lopulta nousin ihan maailman huipulle, johtui siitä harjoittelusta. Ainakin oman aikakauteni urheilijoihin verrattuna voin hyvin pitkälle taata sen, että harjoittelin ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin muut. Sen mitä olen nähnyt ja kuullut, niin kyllä ne aika lailla vähemmän tekivät niitä eri harjoitteita verrattuna siihen mitä minä tein.
Itselläni se oli lopulta niin, että harjoittelin jopa liiankin paljon siinä vaiheessa kun ikää tuli jo lisää. Elämänvaihekin oli siinä vaiheessa sellainen, että oli jo työpaikka ja perhe perustettuna. Sitten treenasin siinä kolmivuorotyön ohessa. Minulla jäi tavallaan se hirvittävä työvaihe päälle ja kesti henkilökohtaisesti yllättävän pitkään ennen kuin sisäistin sen, että paljon vähemmälläkin treenaamisella voi päästä jopa parempaan tulokseen.
Toisaalta sillä aivan hirvittävällä ylimääräisellä tekemisellä oli se vaikutus, että pysyin jatkuvista loukkaantumisista huolimatta huipulla. Käytännössä katsoen vuodesta 1986 lähtien joka vuosi oli aina joku leikkaus, ja talvi meni toipuessa ja itseänsä kuntouttaessa. Siinä vaiheessa oli aivan älytön hyöty siitä ja todennäköisesti juuri se piti minut pinnalla, että olin silloin nuorempana tehnyt aivan hirvittävästi ylimääräistä. Esimerkiksi Helsingin EM-kisojen karsintatulos oli jotain vähän yli 85 metriä, kun se helmikuussa lensi vain vähän päälle 20 metriä. Niin pitkään minä ite elin sillä, että jostain 1970-luvun lopusta vuoteen 1986 asti treenasin aivan tolkuttomasti. Niillä pohjilla pääsin vielä 1996 olympiamitaleille, vaikka periaatteessa kaikki talvet menivät vaan eri leikkauksista toipumiseen.
Eli jos joku treenaa tuplamäärän kuin muut, niin ei muita terveisiä lasten vanhemmille ja valmentajille kuin että antakaa lasten tehdä just niin paljon kuin niitä huvittaa. Vaikka niistä ei huippu-urheilijoita tulisikaan, niin ei se hukkaan mene. Kyllä se kova kunto auttaa aivan joka asiassa ja jokaisella elämän osa-alueella, työelämässä ja muutenkin.
Eikä kannata missään nimessä luovuttaa, vaikka 13-15-vuotiaana olisi nippa nappa kympin sakissa Suomessa ja paljonkin muita jäljessä, jos se urheilijalapsi haluaa urheilla. Todennäköisesti lähempänä kahtakymppiä se onkin siellä keulassa, koska nämä huippulahjakkaat ovat jo siinä vaiheessa todennäköisesti lopettaneet uransa. Ne pärjäävät harjoittelematta tiettyyn ikäluokkaan asti, jonka jälkeen niiden tuloskehitys loppuu. Sitten joku niistä huomaa, että hänen pitäisi ruveta treenaamaan, ja sitten hän huomaa, ettei hän edes jaksa treenata. Ja silloin se lahjattomampi, koko ajan kovaa harjoitellut menee siitä huippulahjakkuudesta kohinalla ohi. Ja hyvässä tapauksessa siitä voi tulla Suomen mestari tai vaikka ihan maailmahuippu.
30. kesäkuuta 2009 kello 16.00
Asiallinen kirjoitus, esimerkiksi Pitkamaki ja Jarvenpaa olivat 15-vuotiaina heittajina hyvaa keskitasoa: 57,50m ja 61,82m 600g:n keihailla (http://www.tilastopaja.fi/db/fi/atm.php?ID=10890). Mutta toisaalta Mannio paukutteli saman ikaisena jo 74 metria.
Lisaisin Sepon kirjoitukseen viela sen, etta tuon ikaisten SM-kisoissa jotkut ovat jo taysia miehia ja toisilla ei ole viiksista tietoakaan (ja naisille vastaavat vertaukset..).
30. kesäkuuta 2009 kello 16.03
Sepolta löytyy meriittejä näihin hänen blogi kirjoituksilleeen. Onhan hän elävä legenda, kolme mitalia eri olympialaisista niinkuin paavo Nurmikin aikoinaan.Varmasti tämä kaveri tietää mistä puhuu. Nykyään tuntuu siltä että, moni ketä ei ole ITSE evääkään liikauttanut edes oman kunnon kohentamiseksi, tai saatikka harrastanut tai urheillut ammattilaistasolla, niin he ovat heti haukkumassa toisia ja kertomassa omia hölönpöly kommenttejaan. Ensin kannattaisi miettiä ennen kuin avaa suunsa. Seppo todellakin tietää mistä puhuu. Tuollaisia ammattilaisia tarvittaisiin enemmän valmennus/johtoryhmässä ketä OIKEASTI TIETÄÄ URHEILUSTA. Seppo, ei muutakuin muukaan nostotalkoisiin nostamaan suomen yleisurheilu takaisin maailman huipulle yleisurheilussa!!
30. kesäkuuta 2009 kello 16.04
Kyllä se on Seppo brutaalia totuutta, mitä suustas päästät!
30. kesäkuuta 2009 kello 19.13
Hyvä Seppo, tämä oli asiallinen ja kannustava blogi kaikenikäisille! Ei kirosanojakaan liikaa jyrissyt. Tiedän että Seppo sulla on ollut tosi rankkaa joskus mutta kyllä ne nykyajan nuorisot tekevät duunia vielä!
1. heinäkuuta 2009 kello 0.04
Viisaita sanoja Sepolta. En näe mitään syytä, miksi asianlaita ei näin olisi.
1. heinäkuuta 2009 kello 0.15
En nyt tuota ihan allekirjoita, että vain lahjattomat harjoittelee. Kyllä se vaan on niin, ettei sitä, vaikkapa hyvää heittovirettä pysty pitkäksi aikaa saamaan päälle, jos lahjakas kaveri ei välillä harjoittele. Urheilussa on mukana niin paljon sellaisia tosi hienojakoisia, teknisiä lajeja, että romahdus voi tulla huipullekin, jos tekniikka ei ole kohdallaan, lahjakkaallakin urheilijalla. Tässä astuukin kuvaan mukaan valmennus, jonka pitäisi ohjata kumpaakin urheilijaa oikeaan suuntaan. Ehkä lahjakas/lahjakkaampi urheilja pystyy paremmin omaksumaan lajin olennaisimmat asiat. Henkiset ominaisuudet saattavat molemmilla, lahjattomalla ja lahjakkaammalla, urheilijalla olla samat, mutta ainakin yksi, tämä omaksuminen ja edistyminen, on ehkä se mikä luo varmuutta lahjakkaammalle urheiljalle ennen kuin sitten tulosrumba alkaa nakuttaa eroa urheilijoiden välillä, mikä entisestään nakertaa epävarmuutta lahjattomaan urheilijaan, ja pistää tämän harjoittelemaan entistä lujemmin, mutta kuinka kauan… Valmennuksen vastuu on tavaton urheiljan uran alussa, mutta vastamäissä suorastaan korvaamaton lahjattomalla urheilijalla.
Eli, tuota flegmaattisuutta en todellakaan allekirjoita. -Tuon ylläolevan lisäksi voisin sanoa, että lahjakkaan urheilijan havaitsee kentällä tekemässä helponnäköisesti suoritustaan. Sellaisia näkee kuitenkin aika harvoin, mutta kuitenkin näkee. Suoritus on niin helpon näköistä…
Tästä sitten käänteisajatus:-Muistan tenniksestä sellaisen tapauksen eräästä kaverista, joka oli aivan käsittämättömän hyvä, aivan jonglöörimäinen tennispallon käsittelyssä mailan kanssa, -silloin, kun pallo ja maila olivat hänen käsissään. Mutta sitten kun pisteen peluun aika tuli, kaveri useimmiten hävisi. Tästä opin sen, että urheilija kannattaa katsoa “päästä varpaisiin”, ennen kuin tekee mitään lopullista päätöstä hänen osaamisensa suhteen.
Henkinen osaaminen, sen kapasiteetin lisääminen on lahjakkaammalla urheilijalla yleisesti ottaen helpompaa, sillä hyvät tulokset puhuvat puolestaan. -Toisaalta henkiset alkupääomat saadaan positiivisesta kasvatuksesta kummallakin urheilijalla.
Aikoinaan koulussa yleiskunnon rakentamisesta opittiin terveysopin tunnilla vastaava jotenkin näin: jos keski-ikäisenä kovasti urheillut ihminen lopettaa pitkäksikin aikaa urheilemisen tietyssä lajissa, ja sitten aloittaa sen uudelleen, nousee yleiskunto aika nopeasti entiselle tasolleen.
Jos tämän siirtää sitten lapsiin tai nuoriin, on vaarana kuitenkin seuraavat asiat: Jos lapsi saa väärää ohjausta urheilulajissaan, niin vaarana on syvällejuurtuvat tyylirikot, ja sitä mukaa loukkaantumiset harjoittelussa ja kilpailutilanteessa. Tämä/nämä taas saattavat aiheuttaa henkisiä takaiskuja, kun tuloksia ei synny. Toinen on se, että vaikka harjoittelumuodot ja suoritustyyli ovat oikeita, saatta nuorella silti paikat mennä, sillä nuori kroppa ei vielä pysty ottamaan rajuja rasituksia sillä volyymillä kuin hieman vanhempi. -Mutta toisaalta, onhan nähty näitä urheilun suurlupausten loppuunpalamisia aikuisten tasollakin. Urheilijan on löydettävä myös nämä harjoitukselliset rajansa koko elämänkaarensa ajan, laatu mukaan huomioituna.
1. heinäkuuta 2009 kello 12.35
Seppo puhuu kuin minun suullani, on nimittäin omakohtaista kokemusta asiasta. Työtä, työtä,ja työtä, sekä riittävästi lepoa kilpailukaudella !
1. heinäkuuta 2009 kello 15.53
Kirjoitus osui naulan kantaan. Miten joku 65 metriä heittänyt harrastelija voi toimia huippu-urheilijoiden valmentajana? Huippulahjakkuuksien valmentajiksi tarvitaan nimiä Räty, Viren, Bryggare ja Kurri. Nämä huipulla itse olleet henkilöt tietävät, mitä sinne pääsy vaatii.
1. heinäkuuta 2009 kello 23.11
Hyvin kirjoitettu, Seppo Räty.
2. heinäkuuta 2009 kello 18.21
Täyttä asiaa kyl huomaa että kirjoittaja tietää urheilusta ja kokemusta on.
4. heinäkuuta 2009 kello 11.10
Nonii nyt oli taas hyvä juttu Sepolta, en tosin ehkä ihan usko siihen että Seppo olisi kuulunut aikanaan ainoastaan keskivertokastiin.. Lisää tällaisia juttuja
5. heinäkuuta 2009 kello 20.34
En näkisi asian olevan näin mustavalkoinen!
Kyllä lajakkaat nuoretkin reenaavat ja ihan tosissaan.
Mutta meitä on joka lähtöön niinkuin sanonta kuuluu!
8. heinäkuuta 2009 kello 14.59
Ehkä tälläisessä pienen pienessä lajissa jossa tosissaan harrastajia on ehkä se kaksi-kolme bussilastillista maailmassa, voi pelkällä lahjakkuudella mennä hyvinkin pitkälle. Oikeissa urheilulajeissa kaikki varmaankin harjoittelevat yhtä paljon mutta todelliset lahjakkuudet nousevat huipulle juuri lahjakkuutensa ansiosta.
8. heinäkuuta 2009 kello 18.35
Juuri näin. Vain harjoittelemalla saadaan pohjat tehtyä ja nämä tekniikkaan viittaavat Nuori Suomi ihannoijat muka ajavat urheilijan asiaa. Itse en ole pitkään aikaan eri lajeja seuraavana tai paremmin valmennusta tavannut monta kovaa harjoittelevaa. Muutama taitoluistelija, Pikkarainen, ja esim useampi painija ja uimari. 99,9 harjoittelee vähän ja sen lisäksi huonolla asenteella.
9. heinäkuuta 2009 kello 23.45
That’s true. Olen vähän itse kyllästynyt tähän lahjakkuus-sanan käyttöön, mutta käytännössähän se “lahjakkuus” on juuri sitä mitenkä paljon siellä metsässä on vilistelty herkkyyskausien iässä eli toisin sanoen pienenä pentuna, joten siinäkin mielessä ne ihmiset jotka ovat jo pienenä temmeltäneet paljon omaavat hyvät valmiudet aikuisiän urheilemiseen ja treenaamisintokin on jo olemassa. Tietysti voihan olla myös näitä oikeasti vanhempien geenejä perineitä lahjakkuuksia, mutta yleensä se selvästi suurin “lahja” on sitä mitä tapahtuu metsässä ja pihalla lapsena, ja ne jotka eivät koskaan ole treenanneet menestyvät junnusarjoissa lähinnä sitten aikaisemman puberteetin yms. vuoksi.
Blogissa oli toisaalta kyllä myös hyvä pointti siitä että esim. koskaan ei saisi luovuttaa junnuikäisenä vaikka tulos ei kansallista huippua olisikaan, jos oikeasti tahtoo vielä huipulle. Aika monesti näkee myös että nämä junnusarjojen menestyjät ovat varsin rikkaiden perheiden lapsia joista osa haluaa jo nuorena tavallaan elää “staran” elämää eikä aikuisurheilu enää kiinnosta, ja minäkin tiedän urheilijanuoria jotka ovat jo 8-luokalta lähtien olleet Etelän-leirillä…. Se menee minusta jo aika yli, voisi melkein Leo Pusaa lainata että “sitten kun ollaan maailmanmestareita niin voidaan lähteä Etelän-leirille”. .. Mutta yhtäkaikki, vaikka SUL:kin on menossa ohjestuksissaan siihen suntaan että valmentajapalkkiosta on tulossa varsin tähtiluokkaisia keskivarakkaiden perheiden lapsillekin, niin koskaan ei pidä luovuttaa jos oikeasti tahtoo urheilla, oli sitä 16-vuotiaana vaikka SM-kisoissa sijalla 15. perhe koostuisi viidestä sisaresta ja yksinhuoltajaäidistä. Kyllä ne sponsoritkin vielä joskus mukaan tulevat…
Vielä pieni kommentti tähän nimimerkin Jukka tekstiin:
“Aikoinaan koulussa yleiskunnon rakentamisesta opittiin terveysopin tunnilla vastaava jotenkin näin: jos keski-ikäisenä kovasti urheillut ihminen lopettaa pitkäksikin aikaa urheilemisen tietyssä lajissa, ja sitten aloittaa sen uudelleen, nousee yleiskunto aika nopeasti entiselle tasolleen–”
Tämä voi pitää paikkansa jokseenkin vielä kestävyys-tyyppisissä lajeissa, että yleiskunto on ihan kohtuullisen jos-ei-nyt-helppoa-niin-kuitenkin saavuttaa muutamien välivuosien jälkeen, mutta samaa ei voi sanoa kyllä esim. hyppy/heitto-lajeista: Vaikka esim. tekniikkakin säilyy muistissa vielä aika pitkään (ja vanhemmalla iällä voi olla jopa itse asiassa parempi kuin nuorena), niin koska nämä ovat kuitenkin teholajeja niin ne tehot katoavat kyllä melko nopeasti esim. 1-2 vuodenkin jälkeen…
Aikoinaan koulussa yleiskunnon rakentamisesta opittiin terveysopin tunnilla vastaava jotenkin näin: jos keski-ikäisenä kovasti urheillut ihminen lopettaa pitkäksikin aikaa urheilemisen tietyssä lajissa, ja sitten aloittaa sen uudelleen, nousee yleiskunto aika nopeasti entiselle tasolleen
13. heinäkuuta 2009 kello 20.33
Nii no ite oon 13 vuotta heittelen joka päivä keppii käyn harjoituksissa joka kerta sitten menen kisoihin heitän siellä 34 metriä kun taas muut porukat heittää kerran viikossa eikä näy harjoituksissakaan aina paukaisee semmoisin 40 metrisen.
17. heinäkuuta 2009 kello 11.14
Voin helposti todistaa vätteen paikkaansa pitävyyden