Lontoon olympiafinaali oli siinä mielessä yllätyksellinen, että periaatteessa kaikki suosikit pettivät tuloksellisesti. Tshekin Vesely oli muutenkin kiikunkaakun, että joko onnistuu täysin kuten karsinnassa sattui tai sitten on toinen mahdollisuus tämä. Siinä kävi perinteinen, että vasen puoli pettää ja ei tule yhtään mitään.
Suurin ihmetys minulle oli se, että mihin se Thorkildsenin heitto hävisi. Mies näytti karsinnassa aivan ylivoimaisesti varmimmalta, mutta mihin hittoon se heitto oikein katosi? Ennakkoonhan tilanne oli se, että jos Vesely, Thorkildsen tai Ukrainan poika Pianitsja epäonnistuu, niin sitten suomalaiset kärkkyvät mitalia. Nyt kaksi petti ja ukrainalaisenkin tulos jäi suht heikoksi, niin saatiin yllätysvoittaja. Se tuli ihan vaan sen takia, kun tulostaso jäi matalaksi. Nimenomaan ykkösen ja kakkosen tulos repsahti turhan alas, normaalisti ykkönen on sellanen kasiysi ja kakkonen kasikasia. Ruuskasen kolmostulos oli suhteellisen normaali. Kultahan siellä oli ihan tarjottimella, kuka tahansa olisi sen voinut ottaa.
Se, että Trinidadin Walcott otti tuollaisen yllätysvoiton osoittaa, että nykykeihäällä on aika helppo heittää 85 tai vähän alle. Ennen kisoja taisi olla 54 heittäjää tältä kaudelta, jotka olivat heittäneet 80 ja 84,90 metrin väliin. Se osoittaa, että tuohon haarukkaan voi heittää lähes kuka vaan. Se on normaalia, että arvokisoissa tehdään kesän parhaita ja tälläinen vähemmän heittänyt kuten Walcott voi tehdä oman ennätyksensä. Siihen tarvittiin vain täydellinen onnistuminen sille kaverille.
Suomalaisittain ajateltuna Ari Manniolla tuli selvästi alisuorittaminen. Manniolla on kisassa se 1-2 heittoa, jotka on 82 ja 84 metrin väliin, mutta tämä tulo 78,60 on tyypillinen epäonnistuminen. Kun koko kesää katsoo, niin se ei ole mikään paha notkahdus, mutta kun idioottivarman heiton taso on ollut 82 metrin paikkeilla, niin alisuoritus se oli. Pitkämäki olisi tarvinnut sen onnenkantamoisen, että keppi lentäisi sinne, mihin hänen kohdallaan on totuttu. Nyt tämä kisa oli hänelle jopa vähän yläkanttiin, kun muistelee Timanttiliigan kisojen seiskakymppisiä. Se oli tämän hetken tasolle aika hyvä onnistuminen, kun tuli useampi yli kasikymppinen. Se vaan on raaka totuus, että Pitkämäen taso on tällä hetkellä tuossa. Valitettavasti.
Ruuskanen sen sijaan onnistui taas kerran arvokisoissa. Hän ei ole koskaan pettänyt, vaan on aina tahkonnut yli 80 metrisiä ja tuonut pistesijoja. Nyt mies sai yhden lähtemään lähes niin kuin osaa. Kaikin puolin kaverille jo pikkuhiljaa tuon menestyksen suo. Vuosikausia kaveri on tahkonnut ja sillon tällöin on tullut pitkiäkin, mutta tulos ei ole kunnolla auennut eikä menestystä ole tullut. Tuloksena tuo ei ollut täydellinen onnistuminen, mutta sijoituksen puolesta tämä oli aivan loistava. Toivottavasti heitto nyt vähän aukeaa tuosta ja tulee henkisesti varmuutta Antille.
Hänen kohdaltaan voitaisiin jo pikkuhiljaa lopettaa se paskanjauhanta, että heitto on liian matala. Sitä on nyt kuultu 2-3 vuotta jokaikisen suusta, että Ruuskanen heittää liian matalalle. Sen voisi pikkuhiljaa unohtaa ja miettiä, onko kukaan puhunu, miksi muut heittää liian ylös. Vesely ja Pitkämäki heittävät jumalattoman korkealle, ja mikä oli tulos? Se heitto ei todellakaan ole aina kiinni keihään lentokorkeudesta, vaan siitä, missä asennossa se keihäs lentää. Sillä otettiin arvokisoissa kovassa paikassa mitali, kun heitetään ”liian alas”.
Itse kun olen katsellut ihan minkäikäisiä heittäjiä tahansa, niin se on säälittävää, kun aikuisten keihästä heittävillä on kaaren korkein lentokohta jossain 20-25 metrin kohdalla. Ja sitten ihmetellään, kun ei lähteny oikeaan asentoon, eikä mennyt kuin 65 metriä. Ei sillä suuntauksella voikaan mennä. Tyylejä on toki pikkuisen erilaisia, mutta keihästä on iät ja ajat lähdetty heittämään niin, että lentokaaren korkein kohta on mahdollisimman kaukana. Miesten keihäässä tähtäin pitäisi olla niin, että lentoradan korkein kohta on 70 metrin jälkeen. Silloin ei heitetä 45 asteen kulmassa ylöspäin, vaan vähän yli 30 asteen. En tiedä, mistä tämä korkeiden heittojen hömpötys on tullut, mutta tuo suunta ei välttämättä todellakaan ole se oikea. On kahta eri tyyliä, kun ajattelee lentorataa, toinen on enemmän eteenpäin vievä. Toinen on sellainen, että heitetään ikään kuin puolipallon muoto keihään kaarella. Siinä otetaan tuulesta kaikki hyöty irti, mutta se käy vain muutamille maailmassa. Se käy niille, jotka sen hallitsevat, mutta suurimmalle osalle se suunta on täysin väärä.
Mutta kaikin puolin Antille soi onnistumisen. Hän on viime vuosina tehnyt ehkä kaikkein eniten töitä Suomen kärkiheittäjistä. Toisaalta varmasti jää harmittamaan, että kulta jäi vain puolen metrin päähän, mutta suorituksena tuo on todella hyvä. Nyt tuli se onnistuminen ja toivottavasti joku henkinen lukko nyt aukeaa ja tulee se varmuus, että voi heittää rennommin. Antilla on Suomen kärkiheittäjistä ylivoimaisesti kovin keihään lähtönopeus, mutta lopussa on vähän väkisin yrittämistä. Sinne vedon loppuvaiheeseen kun tulee se pieni rentous, niin voi aueta jo todella pitkiäkin heittoja.
Antti on aina ollut jalat maassa, ja nyt toivoisi, että löytyisi kansaivälisiä kisoja sellaisen puolenkymmentä ympäri maailmaa, että saa hyviä kisoja, niin voidaan nähdä jo tänä syksynä pitkäkin siivu. Ei ensimmäistä ihan heti, mutta sitten pari-kolme kisaa, pikku tauko ja taas pari-kolme kovaa kutsukisaa. Sitä kun vaan kiertää kisoja, niin lopulta se sattuu kohdalleen. Silloin harvoin, kun itse ei tarvinnut mennä suoraan arvokisoista leikkuupöydälle, niin kisojen jälkeen oli niin rento olo heittää. Tuntui, että vaikka ei edes heitä, niin tulee kasikaseja ja kasiysejä. Kun on jo mitali taskussa, niin ei tarvi enää puristaa heittoa. Muutaman kisan jälkeen voi tulla niin rento olo, että sieltä tulee kunnon kaari.
