Ihan näihin päiviin asti olen sitkeästi ollut sitä mieltä, että ”vielä on kesää jäljellä”. En ole millään tahtonut myöntää, että kesä on ohi ja seuraava on vasta ensi vuonna. Olen kulkenut ulkona liian kevyissä vaatteissa, palellut ja yskinyt. Olen hamuillut eteisessä ballerinatossuja, vaikka ulkona on saatanut kaatamalla.

Olen takertunut kesämuistoihin ja kiistänyt niiden olevan jo kuukausien takaa. Olen ajatellut alkukesäisessä auringossa kylpevää Helsinginkatua ja sitä ylittävää, ontuvaa miestä, jonka bermudashortsien paljastamassa, punakirjavassa pohkeessa lepattivat tuorekelmut: hänelle oli juuri tehty tatuointi.

Olen ajatellut muistikuvaa kesäiseltä työmatkalta Kouvolasta: linja-autoaseman katoksen alla seisoi leikkikalumainen, Voima-niminen  turistijuna, jossa istui pikkulapsia vanhempineen odottamassa katujunan lähtöä kaupunkikierrokselle. Vieressä seisoskeli kymmeniä nuoria miehiä, puhumattomia, vakavia. Nuoret miehet eivät seisoneet ryhmittyminä, vaan kaikki erillään, kuin toisiaan vältellen, ympärilleen vaivaantuneina katsellen. Tuijotin näkyä ja ihmettelin, mitä jannut siinä oikein tekivät. Sitten paikalle kurvasi bussi, joka parkkeerasi ihan turistijunan viereen. Bussin otsassa luki suurin kirjaimin: Vekarajärvi. Jannut olivat kesän saapumiserä, alokaskuljetus menossa miesten kouluun; vieressä pikkulapset istuivat isän polvella, äidin sylissä.

Mieleeni on palautunut muistikuva lomalta. Pienen ranskalaiskylän raitti hohkavan kuuman elokuisen päivän iltana, suloinen lämpö, ikkunoista leijuva illallisen tuoksu, siellä täällä ihmisiä hakemassa viinikellarista ruokajuomaa, palaamassa ruokakaupasta tai naapurin tarjoamalta aperitiivilta -- kaikki vastaantulijat, ovensuussa seisoksijat, parvekkeella käväisijät, suihkukaivolla istuksijat - kaikki tervehtivät, lapset, aikuiset. Jok’ikinen huudahtaa ”Bonsoir”, tutummat morjenstavat etunimeä myöten. Jok’ikinen katsoo silmiin ja hymyilee, tutummat tulevat antamaan poskisuukot ja kysymään kuulumiset. Kukaan ei käännä selkää. Kaikki ovat olemassa, kaikki katsovat toinen toiseensa ja reagoivat ystävällisesti toinen toiseensa. Se oli kuin musikaalista, jossa joku elokuvan henkilöistä kiiruhtaa laulaen ja tanssien pittoreskin kulissin läpi ja ohikulkijat vastaavat lauluun ja yhtyvät tanssiin. Mutta se ei ollut musikaali vaan totta.

Haikea takertuminen kesään johtuu pään työntämisestä (syreeni)pensaaseen. Kesällä ajattelin, että niin kauan kuin suvea riittää, olen vielä turvassa, kirja on vasta taitossa tai painokoneessa eikä vielä kylmässä maailmassa hyytävän tuulen lehteiltävänä ja rankkasateen piiskattavana.

Viime viikolla oli kirjani virallinen ilmestymispäivä ja perjantaina sain tekijänkappaleeni. Etukäteen tehdyissä haastatteluissa on ollut tavattoman vaikea kiskaista suojakseen rutiinia, läppää, iskeviä avainsanoja, näppäriä turvalauseita. On tuntunut siltä kuin seisoisi alasti tienposkessa liftaamassa. Värjöttelisi häpeävänä mutta vähäsen toiveikkaana ja katselisi ohikiitäviä autoja, joissa ihmiset istuvat tummennettujen ikkunoiden takana lämpimässä, suojassa, turvavöiden otteessa, ja katselevat arvioivasti pientareella seisovaa naista.

Mutta nyt alan rauhoittua, kun tekijänkappaleeni ovat tulleet ja kun olen saanut viikonlopun ajan totutella valmiin kirjan läheisyyteen. Nyt pääsen antamaan läheisimmille ihmisille heille kuuluvat kappaleensa, joiden omistuskirjoituksissa voin ilmaista kiitollisuuteni. Nyt on syksy ja kesä on ohi ja seuraava tulee vasta ensi vuonna. Mutta mennyt kesä ei tule enää koskaan.

Alla vielä kuva, jonka otin Kouvolassa juuri ennen kuin tulin asemalle ja bongasin perhekunnat ja alokkaat. Rakennus on Kouvolan tunnettu maamerkki, mutta minusta se näyttää avatulta kirjalta, niin hyvin sidotulta, että aukeama ojentautuu kauniisti lukijan eteen ja kuiskaa: ”lue…”