Seuraava kirja on hyvä saada edes pienelle alulle ennen kuin tuore lähtee lukijoille. Niinpä olin muutama viikko sitten Viipurinlahden saaristossa aloittelemassa uutta käsikirjoitusta. Vaikka ei se miltään niin työnmakuiselta tuntunut. Se oli unohtumaton seikkailu menneessä Suomessa ja kadonneilla saarilla, alueella joka kuuluu nyt Venäjälle, mutta jossa on vielä jälkiä sotienvälisen ajan väestä ja sen elämästä.
Uuraan sataman merellinen yhteisö, merimiehet, ahtaajat, lautataapelien miehet ja naiset, kantajat ja ylösottajat, luotsit ja heille niiaavat huivipäiset mummot, mereen pulahtavat lapset, joille saarelaiselämä on melkein jo kasvattanut evän selkään ja räpylät jalkateriin -- heidän äänensä olivat vaienneet, mutta jälkiä näki, kun katsoi tarkasti. Otto-Iivari Meurmanin ruutukaava puutalokortteleineen oli Ravansaarelta kadonnut, mutta aarniometsässä kangastuksina kukoistavat syreenipuskat, ruusut ja tiikerilijat muistuttivat perheenäitien ammoisista puutarhoista, lehtimajoista, mehulaseista, päiväunista varjossa. Vilkkaan taajaman elämänmeno oli hävinnyt, mutta lohdullista kyllä, myös sodan repivät jäljet olivat enimmäkseen arpeutuneet ja vajonneet luonnon helmaan, kirjaimellisesti.
Ajattelin matkan aikana paljon aikakerrostumia. Kirjoituspöydälle kertyy paperipinoja, joista alimmat jo kellastuvat. Saarelle kertyy autioistakin vuosikymmenistä kerrostumia, sillä ajassa ei ole tyhjyyttä. Katselin vanhoja valokuvia Ravansaaresta ja ajattelin, että kaikki se on tallella, mutta sen aistiminen vaatii arkeologin sydäntä. Arkeologiveljeni oli monen monituista kertaa mielessäni saarella kuljeskellessani. Matkalukemisena minulla oli Hannu Takalan kuvauksia Karjalan Kannaksen kaivauksilta ja kaiken lisäksi satuin matkatoverieni kanssa paluumatkalla Viipurissa Aleksandr Saksan arkeologisille kaivauksille, joita hän esitteli meille auliisti ja mukaansatempaavasti.
Muutaman kerran tunsin Ravansaaressa lapsekasta Indiana Jones -fiilistä, kun metsän siimeksestä löytyi matalaksi murentunut kivijalka, Tammisuon leimalla varustettuja tiiliskiviä, ruostunut heteka ja muita merkkejä. Aarteenetsijän into taisi olla yritys kesyttää sitä liikutusta ja järkytystä, joka jäljistä syntyi. Koska vietin kaikki lapsuuteni kesät Turun saaristossa, myös sieltä kaukaa tulvehti muistoja merestä, tuulesta, menetetystä lapsuudesta.
Haikeutta hoiti ja lääkitsi paluu veneellä Esisaaren lomaparatiisiin, lomamökkien hilpeään kesäsiirtolatunnelmaan ja täysihoidon ylellisyyteen. Vaikka viidakoitunut Esisaari oli hiljainen sekin, sen nuukahtaneista rakennuksista, kylteistä, laitureista, keinuista ja kaikesta välittyi edelleen leningradilaisen elektroniikkatehtaan työläisten lomakylän mennyt huolettomuus. Olin etukäteen haaveillut, että pulahtaisin Viipurinlahteen uimaan, sukeltaisin mahdollisimman syvälle, kuuntelisin syvyyden vinkunaa korvissani ja tervehtisin kaikkia niitä, jotka hukkuivat sodassa niihin vesiin. Mutta vesi oli likaisen näköistä ja jänistin. Sen sijaan kuvittelen mielessäni sen uimaretken. Kahlaan jääkylmien rantakivien välistä veteen niin pitkälle kuin tohdin ja liu’un veteen henkeäni pidättäen. Kyynelenvahvuinen suolavesi kannattelee paremmin kuin makea.
