Seuraava kirjani on valmiina lähtemään painoon, joten tartun nälkäisenä ja janoisena kaikenlaisiin houkutteleviin kirjoihin saadakseni ajatukset pois painokoneista. Luen tolkuttoman paljon ja lukisin vielä enemmänkin, jollei moinen tekisi minusta erityisen mälsää erakkoa. Lukutoukaksi olen oppinut jo lapsuudenkodissa, kun äidin ja isän mallin mukaisesti luin niin paljon kuin kaikenlaisilta välttämättömyyksiltä (esim. oppivelvollisuus) suinkin ehdin.
Tässä päivänä muutamana juttelin äitini kanssa -- vaihteeksi jälleen kerran kirjoista, joita olemme juuri lukeneet tai joita paraikaa luemme. Äidillä oli kesken eräs hienostunut esseekokoelma, jonka suhteen hän päätti kurkistaa verkkoon ja tarkistaa, mitä kriitikot ovat mahtaneet siitä arvella. Hän meni koneelleen ja pohdiskeli, mikä sen erään sivuston nimi nyt olikaan, jolla julkaistaan myös pienilevikkisten kirjojen arvosteluja… Mikä se nyt olikaan, hetkinen… Ai niin, äiti hoksasi, Kaalimato! Sitten hän naputteli osoitteen ja ei muuta kuin enter!
Kun äiti pääsi jutun tähän kohtaan, hän näytti minulle, mikä hänen ilmeensä oli ollut, kun sivusto oli avautunut hänen silmiensä eteen. Ja me nauroimme vedet silmissä niin, että olimme vähällä pudota tuolilta. Niin no, sen äitini tarkoittaman sivuston nimi oli Kiiltomato.
Keskeytymättömän lueskelun lisäksi toinen kesän merkki on se, etten enää kuljettele allakkaa joka paikassa mukanani. Vielä juhannuksen jälkeisellä viikolla merkitsin muutamia keikkoja almanakkaan, mutta nyt Suomi on lomalla, joten minäkin voin esittää lomaa. Pari päivää sitten huomasin kuitenkin ajattelevani syksyn keikkoja. Tai oikeastaan keikkoja yleisellä tasolla. Aloin fundeerata unelmaraideria eli keikanjälkeistä toivetarjoilua jossakin haaveiden unimaailmassa. Parin-kolmen tunnin stadionkeikkojahan en vedä (koska madonnamikin aisa painaa tukan lyttyyn), mutta pienessä mittakaavassani tiedän pikkiriikkisen siitä, miltä tuntuu ennen keikkaa ja miltä tuntuu keikan jälkeen. Tosielämässä ennen keikkaa juon vain lasin vettä (ilman hiilihappoa…) ja keikan jälkeen lähden yleensä himaan, jollei järjestäjä tarjoa kahvia. Haavemaailmassa juon ennen keikkaa edelleenkin sen lasillisen vettä (ilman hiilihappoa…), mutta mitä tapahtuukaan keikan jälkeen? Minua odottaa uskomaton ruokapöytä, jossa on alkupalaksi sushia ja pääruoaksi jotakin hyvää sienirisottoa tai kenties paistettua maksaa tai ehkä kaalikääryleitä. Jälkiruoaksi pussillinen salmiakkisekoitusta. Tällainen kombinaatio on ravintolassa mahdottomuus, mutta unelmaraideri toteuttaa kaikki toiveet. Myös sen kalliin samppanjan. Ja vaahtokylvyn. Ja samettisen aamutakin, jonka saan muistoksi mukaani.
Palataksemme todellisuuteen ihan näin se ei mene eikä sen tulekaan mennä. Sen sijaan kun muistelen kymmenen vuoden takaista väitöstilaisuuttani, voin puolitosissani sanoa, että sen ponnistuksen päälle vastaväitellyt ansaitsisi heti raiderinsa mukaisen pienen hemmottelun. Ihan välittömästi skumppasuihku tai suklaata tai iso lasillinen jääkylmää piimää tai mitä kenellekin. Koko raiderihomma tulisi mielestäni ylisummaan laventaa poppareista paljon laajemmalle porukalle työn raskaan raatajia. Vastasynnyttäneiden äitien raiderit! Ajokokeen juuri läpäisseet! Ylioppilaskirjoitusten viimeisestä kokeesta ulos hoipertelijat! Urakkaa paahtavat duunarit, joiden homma valmistuu! Oikein paksun kirjan loppuun lukeneet, jotka jäävät tuijottamaan tyhjyyteen, että mitäs minä nyt luen, kun tämä seikkailu päättyi tähän?
Kauemmas suuntautuville keikoille saatan ottaa evästä mukaan. Keikan jälkeen on nimittäin suuri nautinto vääntäytyä mukavaan asentoon junanpenkille, kaivaa käsilaukusta eväspaketti ja salmiakkia ja sovitella kuulokkeet korville. Mitä isompi lataus keikassa on ollut, sitä todennäköisemmin soittimessa soi ensimmäisenä Tehosekoittimen Fiksu ja kypsä…
Alla olevassa kuvaparissa ylempi kuva esittää kirjailijaa heti keikan jälkeen, alempi esittää samaa kirjailijaa, kun hän näkee raiderinsa toteutuneena bäkkärin pöydällä: pullo kylmää limsaa ja voisilmäpulla!
