Ota aikasi

Julkaistu 5.3.2013 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Viimeisen vuoden aikana olen saanut pari uutta titteliä. Pariin otteeseen minua on tituleerattu kirjallisuustieteilijäksi, jolloin olen joutunut kuiskaamaan, etten ole lukenut päivääkään kirjallisuustiedettä. Muutaman kerran ammatikseni on merkitty juontaja. Sitäkin nimikettä olen tuijottanut ällistyneenä. En ole eläissäni juontanut. Juonenkulkuja olen suunnitellut ja kirjoittanut, mutta juontaminen ei ole heiniäni. Kaikkien aikojen hämmästyttävin arvonimeni on muutaman vuoden takaa: sain kutsun Yhdysvaltojen suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhliin ja tittelikseni oli juhlallisesti präntätty ”staff sergeant”. Suomalaisissa sotilasarvoissa kyseessä on kutakuinkin ylikersantti. Minun mielestäni profilointini antoi niin kurjan kuvan amerikkalaisten tiedustelutoiminnasta, etten minä mennyt kyseisiin juhliin.

Ansiotonta arvonnousua on ollut myös jonkin keikkani isännän hurmaava spiikkaus, ”Olemme onnistuneet saamaan puhujaksi Anna Kortelaisen”, kun tosiasiassa olen suostunut yhdessä sekunnissa ja hyväksynyt esiintymispalkkiotarjouksen mukisematta ja sillä sipuli.

Titteleistä riippumatta koen, että kirjoittaminen on antamista ja lukeminen antautumista. Nimeni on enne, sillä haluan olla antelias. Eräs oivallus oli Juha Itkosen romaanin nimi Anna minun rakastaa enemmän, jota ensin erehdyin pitämään viittauksena vaikkapa kristilliseen rukoukseen. Alettuani lukea romaania tajusin, että romaanin nimi onkin ihmisen vetoomus itselleen: haluan olla pariskunnasta se osapuoli, joka rakastaa enemmän, en se joka rakastaa vähemmän. Ajatus on sivumennen sanoen sydämeenkäyvä ja voisi hyvin olla minun mantrani (vaikka joutuisi kärsimään, haluaa ennemmin olla se joka osaa ja uskaltaa rakastaa kuin se jolta rakkautta tihkuu kitsaasti). Kirjoittaminen on rakastamista sekin, luottamusta, kiintymystä ja sitoutumista.

Parhaimmillaan lukeminen on tämän rakkauden vastaanottamista, sille antautumista. Lisäksi lukeminen on leppoistamista, slow foodia verrattuna viiden minuutin viihteeseen ja lyhytjännitteisiin ärsykkeisiin. Mutta leppoistavan lukijan sielussa piilee silti rytminvaihtoja. Lukijan mielikuvitus on nimittäin nopea, jos ja kun teksti onnistuu sen herättämään.

Olen toiveikas. Kun syksyllä avasin seuraavan kirjani kuvakansion ja selasin kirjaan tulevia loisteliaita piirroksia, silmäni kyyneltyivät enkä voinut hillitä itseäni vaan hihkuin ääneen ”Hittohittohittohittohitto!” Asiat ovat mainiolla tolalla. Toivotan kaikille lukijoille oikein hyvää kevättä kirjojen ääressä ja ajatuksiin vaipuneena!

Alla olevassa valokuvassa näkyvä seinämaalaus on ilmestynyt Etelä-Ranskassa lomakodin naapuritalon seinään. Sen teksti kuuluu ”Prends ton temps — il se mesure en immortalité”. Vaikea suomentaa, mutta vapaalla kädellä suunnilleen näin: ”Älä kiirehdi, sillä omassa ajassasi on kuolemattomuutta.”

Naapurin seinämaalaus 3

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | 2 kommenttia

Vielä ehtii…

Julkaistu 25.2.2013 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Vuorokausi edellisen postaukseni jälkeen sain tiedon, että mtv3.fi/kirjat-sivusto katoaa lähiaikoina virtuaalieetteriin. Vielä 7.3. asti saa blogata, mutta sitten sivusto katoaa jonnekin tuntemattomaan. Vieroitusoireiden kauhu iski heti. Bloggaamiseen koukuttuu. Muistikirja kulkee mukana mitä merkillisimmissä paikoissa, samoin kamera. Kulki viime viikollakin Lontoossa, hiihtolomalla tyttären kanssa. Madame Tussaud’n vahakabinetti oli varsinainen valokuvaajan taivas, kun kaikkea sai kuvata ja koskeakin. Laskin käteni Colin Firthin vyötärölle ja karahdin punaiseksi. Eniten sydäntä lämmitti kuitenkin suuren idolini Charlie Chaplinin kohtaaminen. Vähän myöhemmin vahakabinetin kellarissa (tai siltä se ainakin tuntui) minulle selvisi, että Madame Tussaud’n kummallisen kukkatarhan juuret ovat Ranskan suuressa vallankumouksessa. Vahanukkien keskellä harjoitettava julkkiskultti on kotoisin giljotiinilla mestattujen ihmisten kauhistuttavien päiden tirkistelystä, huh. Ja taas tulee CSI mieleen…

Englantilaisen aamiaisen äärellä luin The Independent -lehdestä juttua, jossa pyydettiin lukijakommentteja seuraavaan ongelmaan: eräs lukija on kertonut toimitukselle, että hänen lukupiiriinsä on epähuomiossa otettu uusi jäsen, joka on osoittautunut aivan sietämättömäksi. Hän luennoi, päsmäröi, mestaroi ja komentaa pysymään aiheessa, jos keskustelu polveilee. Lisäksi uusi jäsen ehdottaa väenvängällä kirjoja, joita kukaan muu ei halua lukea. Yksi vakituinen jäsen on jo lähtenyt lukupiiristä ja sen tunnelma on piloilla. Mitä tehdä, tuskailee lukija. Liikuttavan hienotunteinen brittiongelma, sillä lukupiirien kulttuuriin ainakaan Iso-Britanniassa tuskin kuuluu mikään ”kissa pöydälle”-meuhkaaminen: Lähde kalppimaan, me ei jakseta sinua!

Kotimatkalla lentokoneessa juttelin tutun purserin kanssa ja tajusin yhtäkkiä: jokainen kirjoittamani kirja on ollut matka -- ei yhden kirjan tehtyään halua lopettaa! Samaan tapaan ensimmäinen itsenäisesti tekemäni matka joskus 25 vuotta sitten ei suinkaan saanut ajattelemaan, että ahaa, nyt on sitten kokeiltu tätä matkustamista, eipä tarvitse enää lähteä kotoa. Kun yksi matka alkaa olla ohi, suunnittelee jo seuraavaa. Matkat ruokkivat toinen toisiaan, samoin kirjat sekä lukijoilla että kirjailijoilla. Niillä on usein jokin näkymätön tai näkyvä sisäinen yhteys. Joskus entiset ja uudet matkat risteävät reiteissään aivan kuten jossakin kirjassa sivuan ohimennen, kuin kuiskaten tai salaa, jotakin vanhaa rakkautta eli jotakin jo valmistunutta kirjaani.

Minä ja Chape

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | 2 kommenttia

Kirjarovion kajossa

Julkaistu 6.2.2013 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Väkivalta kirjastossa on jo ajatuksena järkyttävä. Kirjastossa olemme tottuneet olemaan turvassa, ja kirjastorauhan rikkominen on erityisen raskauttava teko. Varsinkin jos kirjaston tiloihin tunkeudutaan loukkaamaan sananvapautta, kuten Jyväskylän kaupunginkirjastossa riehuneet paskiaiset tekivät.

Paitsi että kirjasto on minulle himolukijana rakas paikka, aina ja kaikkialla, myös kirjastossa järjestetyt tilaisuudet, kirjailijavierailut ja kirjallisuustapahtumat ovat minulle tuttuja ja tärkeitä kohtaamisia. Lukijat tapaavat kirjailijoita ja toisiaan, saavat jutella ja keskustella ja virkistyä uusista ajatuksista ja ideoista.

Suojelupoliisi ja muutamat poliitikot ovat jo julkisesti vähätelleet Jyväskylän tapahtumia. Pitääkö heidän havahtua kirjarovioiden ensimmäisiin savuntuprahduksiin ennen kuin he ylittävät omat puoluepoliittiset ennakkoluulonsa ja asenteellisen tietämättömyytensä ja nousevat puolustamaan sananvapautta? Jälleen kerran tietämättömyyteen yhdistyy onneton historiantuntemus. 1930-luvulla Suomessa ei ollut sananvapautta. Suomessa ei ollut turvallista ilmaista yhteiskuntakritiikkiä tai olla toisinajattelija. Mustat autot kaappasivat kyytiinsä ja humalaiset miehet pahoinpitelivät. Suojelupoliisin edeltäjä Etsivä Keskuspoliisi osallistui hanakasti demokratian ja sananvapauden tukahduttamiseen. Sanomalehtiä ja kirjoja vahdattiin, toimittajia ja kirjailijoita vainottiin ja oikeusistuimissa käsiteltiin painokanteita.

Ei sananvapaus ole mikään itsestäänselvyys. Monen suomalaisen mieleen on painunut mystinen varovaisuus, sanaton pelko paljastumisesta, äänettömyys konsensuksen edessä, itsesensuuri joka saa vaikenemaan vaikka olisi eri mieltä. Romaanini myötä olen tullut pohtineeksi tätä vaiteliaisuutta. Toisaalta juuri 1930-luvun vainot pakottivat kirjailijanurasta haaveilevan isoisäni harkitsemaan tarkasti, mitä kotinsa suojissa paperille kirjoitti. Toisaalta olen aistinut toisinajattelun painon joissakin lukijapalautteissa. Muutama vanhan liiton mies on pyöritellyt päätään ja todennut minulle, että kyllä tämä tulee herroja suututtamaan… Kun olen hymyillen kysynyt, että keitä herroja, he eivät ole osanneet näitä nimetä, mutta he lienevät tarkoittaneet jotakin sellaista ylempää esivaltaa, valtaa, ylivoimaa, tahoa josta toisinajattelijan varovainen itsesensuuri kumpuaa, kun pitää ajatella että on perhettä ja työpaikka… Kun iltapimeällä pelästyy, että joku vihaisenoloinen humalikko tunnistaa ja kutsuu nimeltä.

Joku voi väittää, etteivät semmoiset pelot enää kuulu nykyaikaan. Kyllä kuuluvat, jos kirjailija kohtaa väkivaltaa. Vähän ennen joulua olin keikalla Porin kaupunginkirjastossa. Esitykseni jälkeen keskustelimme kotvan vilkkaasti ja kuin loppukaneetiksi eräs lempeännäköinen rouva pyysi puheenvuoroa, nousi seisomaan ja sanoi: ”Muista, että jos joku sinua tämän kirjan takia vainoaa, niin me kaikki ollaan sinun puolellasi - eikö vain?” Ja hän katseli vetoavasti ympärilleen yleisössä ja ihmiset nyökkivät innokkaasti. Ensin minua hymyilytti, koska tuossa kirjailijamatineassa ajatus vainoista tuntui niin kaukaiselta, mutta sitten liikutuin. Liikutuin jo siitä, että lukija oli tietoinen sananvapauden kalleudesta. Sananvapaus kuuluu lukijallekin, vapaus lukea vapaasti ajattelevien kirjailijoiden teoksia, vapaus valita luettavansa ilman pelkoa lukijan vainoamisesta ja kirjarovioista.

Alla kaksi kuvaa Unionakselin lasersäteestä, toinen kuvattuna juuri ennen joulua Senaatintorilla, toinen viime viikon pyryiltana akselin toisessa päässä Kallion kirkolla.

Laser 1

Laser 2

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Avokadopasta ja päivystyspoliklinikka

Julkaistu 21.1.2013 kirjoittajalta Anna Kortelainen

En pystynyt itse poistamaan tikkejä itseltäni, vaikka sain päivystyksestä skalpellin mukaani sitä tarkoitusta varten. Miten olin päätynyt moiseen tilanteeseen? Avokadopastasta kaikki alkoi.

Olen valmistanut avokadosta kylmää spagettikastiketta jo toistakymmentä vuotta, mutta Hanna Gullichsenin ohjeesta opin jättämään avokadon pehmeiksi murikoiksi sen sijaan että olisin muussannut sen vauvanruokamaiseksi soseeksi. Valmistin avokadopastaa juuri ennen joulua ja tuunasin ohjeta korvaamalla sitruunamehun appelsiinituoremehulla. Tämä oman ruoanlaiton huolekas kuvaaminen blogissa on ihan omansorttistaan narsismia -- toisenlaista kuin oman pukeutumisen dokumentointi muotiblogissa mutta silti aika omahyväistä hommaa. Tunnustan, että tuunaus johtui siitä, että unohdin ostaa sitruunoita.

Takaisin asiaan. Pasta oli suuri succès (taas tätä ruokablogimaista itsetyytyväisyyttä). Illalla myöhään minua nälätti taas ja teki mieli syödä jääkaappiin jäänyt ylimääräinen avokado. Olin ostanut ns. syöntivalmiita avokadoja. Ne eivät kylläkään olleet aivan kypsiä. Kiveä oli vaikea saada irti. Olin väsynyt enkä keskittynyt kunnolla otteeseen, kun napautin veitsen kiveen kääntääkseni sen irti. Veitsi lipsahti pitkin kiven öljyistä pintaa ja sen kärki upposi voimalla vasempaan kämmeneeni.

Olin samana päivänä kirjoittanut viimeisen blogini ennen joululomaa ja tarkistanut erään novellin ennen kuin lähetin sen kustannustoimittajalle. Olin aika rento tietäessäni että seuraavan kerran sormeni hyppelehtisivät näppiksellä vasta loppiaisen jälkeen. Taisin olla liian rento, sillä yleensä olen motorisesti erittäin varovainen. En ole aikuisiässä koskaan satuttanut itseäni tavalla joka olisi vaatinut lääkärin apua (tämä liittyy myös epäurheilullisuuteeni). Tiedostamattanikin varjelen käsiäni, sillä vaikkapa luunmurtuma ja pitkä sairasloma olisivat minulle paha pinne: elantoni ja mielenrauhani ovat kummatkin kirjoittamisessa. Yhdellä kädellä kirjoittaminen olisi raivostuttavaa.

Kämmeneen avautui kummallinen, tummanpunainen viiva, josta alkoi roiskua verta. Piti oikein vilkaista kämmenselän puolelle, että oliko terä mennyt läpi. Ei ollut sentään. Äkkiä huivi tiukalle puristussolmulle ranteeseen, talouspaperituppo nyrkkiin ja taksilla Haartmanin sairaalan päivystykseen. Taksissa jo nauratti etukäteen, kun ajattelin selostavani vastaanotossa, että avokado hyökkäsi. Selitin kuitenkin tilanteen ihan asiallisesti ja sain luukulla mitä ystävällisintä ja huumorintajuisinta palvelua.

Toimenpidehuoneessa hoitajan salamannopea CSI-repliikki teki minuun suuren vaikutuksen: ”Olet oikeakätinen ja yritit poistaa avokadon kiveä.” Joko yritin kompensoida vammani noloutta tai sitten sain tartunnan kovapintaisesta CSI-assosiaatiosta; joka tapauksessa suostuin ilman muuta ehdotukseen, että tikit ommeltaisiin ilman puudutusta. Olin tarkastellut uteliaana haavan reipasotteista puhdistamista, sillä minusta oli kiinnostavaa nähdä, mitä ihon pinnan alla on. Tästä lääkäri ilmeisesti päätteli etten vähästä hätkähdä (ei se urheutta ollut vaan uteliaisuutta). Ja kestin tikkaamisen ihan hyvin, vaikka se kieltämättä koski aika lailla, ommelten kiristäminen varsinkin. Lääkäri kyseli lomasuunnitelmiani (liikuttava tapa joka kertoo rokotettaville lapsille että kohta sattuu) ja minä vastailin minkä toimenpiteen tarkkailultani maltoin. Mutta käteni kursittiin ja sidottiin näpsäkästi. Ja sain mukaani skalpellin, jotta minun ei tarvitsisi lomalla Etelä-Ranskassa hankkiutua tikinpoistoon vaan voisin nyhtää ne itse pois: lanka katkaistaan aina solmun vierestä ja sitten tartutaan solmuun ja kiskaistaan lanka ulos.

Joulusta ja joulun kokkaamisesta tuli yksikätistä. Kämmen aristi ikävästi kaikkea liikettä ja kosketusta. Vasenta kättä ei voinut käyttää oikeastaan mihinkään. Kämmenselkä ja kämmen näyttivät Metsähallituksen kartalta, sinistä, vihreää, erilaisia punaisen ja violetin sävyjä, keltaista. Kurkkasin siteiden alle: tikit hapsottivat groteskisti. Outoa kun ihosta pukkaa lankaa, joka uppoaa jonnekin syvälle lihaani.

Mutta parin viikon kuluttua en pystynyt poistamaan tikkejä. Hirvitti. Kun olin muutaman viikon varonut käpälääni unissanikin, en tohtinyt kajota siihen. Tikkausvaiheessa olin machoillut, mutta en kyennyt nyhtämään tikkejä pois vaikka haava oli siististi kiinni ja infektoitumaton. Vasta viime perjantaina pakottauduin menemään Kallion terveyskeskukseen ja ihastuttavan lempeä hoitaja nyppäisi tikit pois niin etten ehtinyt kissaa sanoa.

Edelleen vasen kämmen pyrkii koppuraan ja puristuu suojelevaan nyrkkiin enkä vieläkään pystyisi tilaisuuden tullen heittämään kämmenellä yläfemmaa. Mutta katselen kipeää kohtaa, rupista arpea ja ajattelen, että sen alla on lihaa ja verta ja luuta. Kippurainen käsi napsuttaa tässä näppiksellä oikean käden apulaisena. Tarvitsen kömpelöä vasurianikin. Valokuvaamisessakin ja lomallakin.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , | 4 kommenttia

Viipuri revisited

Julkaistu 14.1.2013 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Varpun kommentti edelliseen postaukseeni sai vuoden alkajaisiksi pohtimaan Viipuria, erikoista kaupunkia menneessä ajassa. Menneisyys on aina menetettyä, joten Viipuri on harvinaisen intensiivinen esimerkki siitä, miltä menettäminen, juurien katkeaminen, eräänlainen kivulias katumus (vaikka tätä sanaa ei sovi käyttää) -- miltä menneisyys tuntuu nyt.

Minun juureni ovat Helsingissä, mutta esikoisromaanini myötä olen kasvattanut eräänlaiset ilmajuuret äidinpuoleiseen taustaani Viipuriin. Käyn Viipurissa sukuloimassa, vaikka viimeinenkin omaiseni lähti sieltä viimeistään alkukesällä 1944. Sukuloiminen tarkoittaa sitä, että käyn katselemassa omaisilleni tuttuja ja tärkeitä paikkoja, kotiosoitteita, kasarmeja, maisemia. Etnisen puhdistuksen tapahtumapaikkoja,  kadonneita röttelöghettoja, köyhäintaloa, pienen pojan leikkipaikkoja, hyvästelyjen kadunkulmia, nimettömiä hautoja, joille ei ole sijaa kaunistellussa historiankirjoituksessamme. Katselen näkyviä ja näkymättömiä asioita ja kuulen musiikkia, jossa on paljon salaisuuksia.

Viipuria on kuitenkin yleensä tapana muistella toisin kuin minä, joka monien muiden ”muistelijoiden” tapaan ”muistelen” elämää, jota en itse ole elänyt. Kaikki viipurilaisten ja kannaslaisten sukujen jälkeläiset ja kaikki muutkin suomalaiset tietävät, millaisena kultaisena, onnellisena kaupunkina Viipuria muistellaan. Pelkästään viipurilaisten sukujen jälkeläisiä on Suomessa valtava populaatio. Kaikki eivät suinkaan ole järin tietoisia tai innoissaan taustastaan. Moni on kyllästynyt vanhempiensa tai isovanhempiensa kovin ihannoiviin tai kovin murheellisiin muistikuviin (ja moni kiinnostuu vasta kun muistelijat ovat jo täältä lähteneet). Moni ei tiedä tarpeeksi tai paljon mitään ja se pitää heidät etäällä tuosta Suomen historian vaiheesta ja paikasta, joka voi avata aivan uuden ja omakohtaisen suhteen menneisyyteen ja perheeseen.

Aina silloin tällöin hämmästytän pienellä huomautuksella jonkun ”Viipuri-konkarin” eli ihmisen, joka on hyvin tottunut puhumaan Viipurista, muistelemaan sitä tai kertaamaan sukunsa Viipuri-vaiheita. Sanon: ”Minulla on kiva frendi, joka on syntynyt Viipurissa vuonna 1979.” Usein saan ensireaktioksi hölmistyneen katseen: miten kukaan on voinut syntyä Viipurissa vuoden 1944 jälkeen? Kyllä, niin se vain on. Reaktio kuvaa Viipuria ei-kenenkään-maalla. Se ei enää ole Suomea ja tätä edelleen järkyttävää tosiseikkaa me menemme sinne kitkerästi ja alleviivatusti toteamaan, katsomaan kaupungin elämää ja vetämään rituaalinomaisesti sitä johtopäätöstä, että tämä ei ole Suomea. Mutta ei se vielä ole ihan kokonaan Venäjääkään, koska näemme siellä niin paljon merkkejä Suomesta 1917-1944 ja Venäjän suuriruhtinaskunnasta sitä ennen.

Jos tänään joutuisin kaikkien muiden asukkaiden kanssa lopullisesti jättämään synnyin- ja kotikaupunkini Helsingin, surisin sitä raskaasti joka päivä elämäni loppuun asti. Muistelisin hartaasti kotiani, perheelleni tärkeitä ja rakkaita paikkoja, kotikulmia, lähikauppaa, työpaikkoja, lapsen päiväkotia ja koulua, kirjastoja, museoita, kahviloita, ravintoloita, tavarataloja, toreja, raitiovaunuja, merenrantaa… Olisi loputtomasti muisteltavaa ja kaihottavaa, koko menneisyys. Mutta kuvani Helsingistä muuttuisi täysin ihannoiduksi ja epärealistiseksi. Siksi ymmärrän niitä joitakin ihmisiä, jotka ovat keikoillani saattaneet kommentoida, että ”ei Viipurissa mitään köyhyyttä eikä kurjuutta ollut, meillä Hiekassa oli kaikki todella hyvin”. Viipurin muistelu on myös poliittisesti värittynyttä: yleisössä on herrasmies saattanut hermostua, että ”ei Viipurissa mitään kommunisteja ollut”. Niinpä niin. Ääneen lausuttuina nuo lauseet ovat yhtä erikoisia kuin vaikkapa väite, ettei Helsingissä tai Tampereella tai Turussa koskaan ole ollut köyhiä tai toisinajattelijoita.

Alla näkyy kivijalkamurikoita, jotka eivät sijaitse Kannaksella maaseudulla, vaan Viipurin keskustassa, Salakkalahden rannassa. Kivet ovat puistossa, jonka kohdalla vielä ennen sotia oli tiivis ja vilkas liikekortteli. Sen reunassa toimivat mm. Paavolaisen kirjansitomo, valokuvaamo Th. Nyblin, pukimoliike Esplanaadi Basaari, kulta- ja kellosepänliike Aalto, Neoviuksen käsityöliike, voi- ja juustotukku sekä isosetäni Helmer Peltosen peltisepänliike.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Merkillinen menopaluu

Julkaistu 20.12.2012 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Olen totta totisesti kulkenut tänä syksynä ja talvena paljon junalla. Yleensä keikkatyöläisen matkakohteet ovat radan varressa ja jollei joku ole, niin reissaan ensin junalla mahdollisimman lähelle ja sitten perille jollain toisella konstilla. Lukemattomien muiden vakiojunailijoiden kanssa sain VR:ltä joulutervehdykseksi suklaata, jonka söin - en perinteisessä junassa vaan metrojunassa (kyllä, 200 gramman mansikkasuklaalevyn ehtii hyvin syödä metroreissun aikana, kun on motivaatio kohdallaan).

Junavuoden huipensi niin kutsuttu ”Kajaani-metodi”. Silloin tällöin luen lehdistä kollegojen kuvauksia kirjoitussessioistaan lämpimissä ilmastoissa, henkevissä kirjailijaresidensseissä, mannertenvälisillä lennoilla, metropolien taiteilijakahviloissa. Öh. Joo. Minä olen pari vuotta haaveillut, että sitten kun vaikkapa aikataulullisista syistä todella tarvitsen jonkun kirjoitusrynnäkön, tempaisen minäkin.

Ja pari viikkoa sitten tempaisin. Tiedän vanhasta kokemuksesta, että minun on vaikea lähteä joululomalle, jollen saa jotakin tuntuvaa sinettiä syksyn uurastukselle. Jonkin sauman pitää tulla valmiiksi, vaikka työ olisi kuinka kesken, jotta voin sulkea koneen hyvillä mielin ja ajatella aivan muita asioita muutaman viikon ajan. Tämä syksy on ollut aikamoista vipellystä enkä ole heinäkuun jälkeen erityisemmin ehtinyt omistautua seuraavan kirjan käsikirjoituksen starttaamiselle. Muutama liuska on heinäkuun jäljiltä leijaillut koneen uumenissa, mutta niiden varassa en pystyisi vielä irrottautumaan.

Joten ostin junaliput Kajaaniin ja takaisin. Saman vuorokauden kuluessa olisi voinut palatakin, mutta varasin sentään huoneen yhdeksi yöksi -- pienestä hotellista järven rannasta, vähän syrjempänä kaupungin houkutuksista.

Perjantaipäivänä matkustin 6 ja puoli tuntia Kajaaniin. Yhteys oli suora, joten minun ei tarvinnut missään vaiheessa edes ajatella junanvaihtoa. Maisemat vilistivät ikkunan takana aina hämärän laskeutumiseen saakka. Sain katsella ajatuksiini vaipuneena tykkylunta ja jäisiä järviä ja ennen kaikkea sain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa. Siltä varalta että junaosastoon asettuisi joku Pirjon kuulumisia ja Teuvon terveystietoja äänekkäästi kännykkään selostava kanssamatkustaja, minulla oli mukana iPod ja setti parasta mahdollista kirjoitusmusiikkia. Eväät ja kahvi maistuivat. Lauseita syntyi kilometri kilometriltä ja koska taival oli kiitettävän pitkä, syntyi liuskoja, liuskoja, liuskoja. Onnenkantamoisena, silkasta hyvästä mielestä johtuen juontui myös muutama uusi, iso asiayhteys, jonka suuntaviivoja pääsin heti tarkistamaan netistä. Kun jossakin Savon sydämessä pidin taukoa, oioin selkääni ja huilasin, kirjan rakennekin kiteytyi yhtäkkiä mieleeni selvänä ja simppelinä.

Se oli hyvin onnellista kirjoittamista. Koska en ollut menossa keikalle, ei ajatukseni matkan puolivälin jälkeen alkanut harhailla kohti edessä olevaa lavaa, vaan kirjoitin keskittyneesti ihan perille saakka. Kajaanin sinisessä iltapäivässä tarvoin puhtaan lumen halki majapaikkaani, asetuin mukavan askeettiseen, urheiluopistomaiseen huoneeseeni, söin ravintolassa tukevasti, join pari lasia täyteläistä punaviiniä, kirjoitin  piruuttani vielä vähäsen huoneessani, katsoin televisiota ja nukahdin kuin vauva kehtoonsa.

Aamulla kirjoitin lisää, tein pitkän kävelylenkin, ostin tuliaisiksi torilta pari kukkoa, lounastin ja läksin junalle. Yllättävää kyllä, paluumatkallakin jaksoin edelleen kirjoittaa. Taisi silti olla jo hyvissä ajoin ennen Lahtea, kun alkoi todella väsyttää ja siirryin katsomaan televisiouutisia ja CSI:ta netistä. Olipa hyvä, että oli Kajaanin torilta tullut ostettua Porvoon lakua.

Helsingin lähestyessä olin jo nukahtamaisillani-mäisilläni, mutta lapsellisen iloinen ja helpottunut. Kajaani-metodi toimi loistavasti. Rahaa meni junalippuihin ja majoitukseen, mutta koska minulla ei ole työhuonetta, sen vuokraan ei mene fyrkkaa. Saa nähdä, menevätkö lippu- ja majoituskulut verovähennyksissä läpi. Mutta nyt käsikirjoitus on saanut lähtöpotkun, lukujako on ojossa, mieli levollinen. Kaiken lisäksi näinä päivinä tavoitamme talvipäivänseisauksen ja reittimme kääntyy hitaasti mutta varmasti kohti valoa.

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , | 2 kommenttia

Sinkun linnareissu

Julkaistu 8.12.2012 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Kolme vuotta sitten sain kutsun Linnan juhliin. Kuvitellaanpa tällaista puhtaasti teoreettista tilannetta: kutsun saanut on muutamaa kuukautta aiemmin tullut yllättäen jätetyksi ja syksy on ollut pimeää aikaa (tosin päivä päivältä vähemmän pimeää, päinvastoin kuin kaamosaikaan tavallisesti). Tässä hypoteettisessa tilanteessa tuoreeltaan vapaalla naiseläjällä on ainakin kaksi vaihtoehtoa:

1. Suruaika vietettäköön suruaikana. Ilmoitetaan presidentin kansliaan että pahoitteluni, nyt on mieli niin matalalla, ettei naiseläjä voi kuvitella vievänsä ulkonäkönsä arvosteltavaksi suoraan lähetykseen. Se nyt tässä elämäntilanteessa vielä puuttuisi! Ja arvosteltavaksi nimenomaan yksin, ilman taluttelijaa ja seuralaista juhliin jotka ovat yhdistelmä siellä täällä haahuilevaa cocktail-tilaisuutta ja tanssiaisia, huh, siis pariskuntajuhlat par excellence.

2. Siellä on kadetit juuri siksi, että ne tanssittavat. Ja ylipäätään: ei muuta kuin pornografinen iltapuku päälle ja tuote-esittely käyntiin! Huomiotaloudessa eletään ja markkina-arvohan on kaikelle määriteltävissä juuri vaihtotilanteessa. Eiköhän ala seuraa löytyä. Televisiokamerat on ensikertalaisenkin helppo löytää: tunkee vain sinne minne kaikki muutkin tunkevat niin että iltapuvut repeilevät.

Valitsin sitten vaihtoehdon sieltä välimaastosta. Realisointikokeilun sijasta pukeuduin retrohenkiseen iltapukuun ja hankkiuduin sydän bambiväpättäen paikalle. Kampeutuessani ähisten ja puhisten taksista siinä olikin televisiokamera vastassa ja joku kysyi mairealla äänellä, että toteutuuko nyt lapsuutesi unelma, ja työnsi mikrofonin kasvojeni eteen. Sisälle linnaan päästyäni väistelinkin sitten kameroita eli käännyin aina tungoksen tullen vastakkaiseen suuntaan.

Mutta toden totta, pariskuntajuhlissa sinkulla on oltava johtotähti sisällänsä ja ryhti ylväänä ilman seuralaistakin. Korkokenkien on oltava luotettavat, sillä kukaan ei ole rinnalla tukemassa jos horjahtaa presidenttiparin edessä tai joku ääliö astuu helmalle. Puvun mallin pitää olla joka puolelta luotettava, sillä kukaan ei ole rinnalla huomaamassa ja sanomassa, jos pitkän illan aikana jokin kohta alkaa repsottaa ja peffaa tai tissiä näkyy ilman että naiseläjä itse noteeraa.

Ja ennen kaikkea: sinkun tulee kantaa itsensä kauniisti yksin (ei kirjaimellisesti koska sinkun on oltava alkoholinkin suhteen muita fiksumpi). Pitää osata tehdä juhla itsenäisesti. Etukäteen on mahdotonta varmistella, sattuuko paikalla olemaan tuttuja. Keltaisessa lehdistössä esitellään kyllä etukäteen joidenkin naisten iltapukuja, mutta moniko heistä sattuu olemaan tämän naiseläjän hyvä ystävä? Pariskunnissa ainakaan rouvat eivät välttämättä (ymmärrettävästi) ilahdu, jos heidän kaksikkoonsa liimaantuu vastaeronnut naisihminen täydessä tällingissä ja pienessä nosteessa. Ei heillä ole mitään velvollisuutta pitää seuraa sinkkuressukalle, sillä he ovat tulleet viettämään loisteliasta ikimuistoista iltaa (ymmärrettävästi).

Siksi sinkun pitää lepatella keveästi seurueesta toiseen, tarjota hetken piristystä ja hupsuja anekdootteja ja liihotella sitten hymyillen eteenpäin. Tietynlaista reippautta ja urheutta ja aktiivisuutta se vaatii, mutta kokemus on myös antoisa. Eipä ainakaan kukaan hapannaama ole jo kahdeksan aikaan komentamassa, että nyt lähdemme kotiin ja sillä selvä. Kunhan naiseläjä pääsee vauhtiin, hän huomaa jutustelevansa mukavien ihmisten kanssa ja viihtyvänsä erinomaisesti.

PS. Kun televisiokamerat kaikkosivat, tanssilattialle levisi sinkkukansanedustajien porukka, joukko sydämellisen hauskoja ihmisiä yli puoluerajojen. Naiseläjä ei hevin unohda sitä tunnetta, kun nuo kultaiset ihmiset kääntyivät kohden ja hihkaisivat: ”Tule meidän kanssa tanssimaan!” Sitten tanssittiin puoli tusinaa biisiä putkeen (mm. vuoden 1985 hittibiisi ”Life Is Life” -- hyvin toimi ja paikkansa piti) ja naiseläjä ajatteli, että olipa hieno juttu että uskaltauduin noudattamaan kutsua. Seuraavaksi sinkkuporukka lähti jatkoille Kämpiin; siellä ne kateelliset silmäykset tulivatkin sieltä pariskuntapöydistä kohti meidän sinkkupöytää… (alla oleva kuva ei ole Linnasta eikä jatkoilta vaan parin viikon takaiselta reissulta tukholmalaisen hotellin aulasta, mutta kristalli mikä kristalli).

 

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Oma polku voi kulkea myös toisen mukana

Julkaistu 30.11.2012 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Viimeisen muutaman vuoden aikana minulle on kirkastunut tärkeä asia: kirjailijan tehtävä ei ole vatuloida loputtomiin omaa itseään ja omia asioitaan, vaan ilmaista ennen kaikkea myötäelämistä ja toisen asemaan asettumista. Oman subjektin ja elämänkokemuksen kautta sekin luonnollisesti tapahtuu, mutta pelkästään oman asian ja näkökulman kyklooppimainen ajaminen ei ole kovin luovaa tai hedelmällistä kirjallisuutta. Se on oman kainalon nuuskimista, mikä harvoin on kovin kiinnostavaa edes kielellisesti. Pelkkä ”mää-mää” on määkimistä.

Kirjailijalla on mielikuvituksensa lahjan avulla mahdollisuus eläytyä toiseen ihmiseen, kuvitteelliseen tai todelliseen tai johonkin siltä väliltä. Mielikuvitus mahdollistaa toisen elämän. Se avaa tien toisen ihmisen asemaan - juuri sen jonka ansiosta ja seurauksena innokas ja aktiivinen lukija tuntee elävänsä lukemattoman (!) monta elämää oman elämäntaipaleensa aikana. Toisen asemaan asettuminen ei tarkoita teoksessa esiintyvän henkilöhahmon kritiikitöntä tai epäanalyyttistä paapomista tai välttämättä edes täydellistä samastumista, vaan toisen näkökulman etsimistä ja käsittämistä silloinkin, kun se poikkeaa täysin omasta maailmankuvasta tai arvomaailmasta.

Tässä lyhytjännitteisessä ja monella tavalla narsisminsa ympärille käpertyvässä maailmassa kirjailijan elämäntyöllä tulee olla inhimillistä merkitystä. Yksi merkityksen mahdollisuus on halussa ja taidossa asettua toisen ihmisen asemaan. Voi muistella asioita, joita ei ole itse kokenut. Voi elää väkevästi elämiä, joihin ei ole syntynyt. Voi kaivata kaupunkeja ja maisemia, joihin ei voi koskaan päästä. Sydämellinen lukija kyllä lähtee mukaan, sillä paradoksaalista kyllä, hän saattaa löytää tekstistä itsensä ja samalla vaalia omaa eläytymiskykyään.

Tämä oivallus perustuu sekä kirjoittamisen kokemuksiin että omaan umpikujaan. Naisena olen ollut vähällä joutua tuhon omaksi juuri loputtoman myötäelämisen ja toisen asemaan asettumisen takia. Se mikä on yksityiselämässä haitallista ja suorastaan vaarallista, voi ammatissa olla suuri avu ja ilo. Tämä koskee monia piirteitä meissä ihmisissä: herkkyys asettaa yksityisen ihmisen alttiiksi loukkauksille ja kärsimyksille, mutta mahdollistaa kirjailijalle kokonaisen elämäntyön. Toinen esimerkki: jos ihmisellä on ihanteellista ja edistysmielistä halua muuttaa maailmaa, saattaa pettyä katkerasti politiikassa, kun taas taiteen keinoin voi löytää hienovaraisempia ja pitkäjännitteisempiä tapoja vaikuttaa ihmisiin lähellä ja kaukana.

Viime sunnuntain ja maanantain vietin Tukholmassa. Kävin äitini kanssa Skogskyrkogårdenin hautuumaalla katsomassa hautakiveä, jonka kesällä tilasimme romaanini päähenkilön, äitini isän Reinon haudalle. Myötäeläminen lohduttaa myös sen tosiasian edessä, josta varsinkin nuorempana pyrki kääntämään kasvonsa pois: edessä on katoavaisuus, kuolevaisuus, kaiken rakkaan menettäminen. Niin kauan kuin joku hetkeksi asettuu edesmenneen ihmisen elämään - asemaan, mieleen, sydämeen -- ei kuolemaa olekaan. Siksi käyntimme Reinon haudalla oli hyvin iloinen tapahtuma. Se oli riemukas visiitti tutun ihmisen luona, joka synnytti hilpeitä suunnitelmia seuraavan käynnin ohjelmaksi: näppylähanskat mukaan istutusten hoitoa varten (kiitos Reinon hautuumaanaapurit, Märta ja Axel, kun saimme hetkeksi lainata hautakivenne juuressa olevaa kuokkaa), kuohuviinipullo maljan nostamiseksi!

Paluumatkalla luin Marjo Heiskasen loistavaa elämäkertaa omasta isoisästään (Kollaan kenttäpapin tarina, Siltala 2012). Marjon isoisä oli elämäntaipaleeltaan aivan toisen äärilaidan kulkija Reinoon verrattuna ja voi olla, että jos isoisämme olisivat tavanneet vaikkapa 1930-luvulla, he olisivat riitaantuneet välittömästi. Mutta minä ja Marjo olemmekin yllättävän samanhenkisiä ihmisiä -- ehkäpä osittain juuri siksi, että olemme halunneet vilpittömästi, ristiriidat yhtäkaikki tunnistaen, etsiä avainta toisen ihmisen mieleen, olemme halunneet ymmärtää, käsittää, tajuta toista ihmistä, jota ei enää ole. Olen lukenut Marjon teosta sydän pamppaillen ja ihaillut hänen kykyään tutustuttaa lukija henkilöhahmoon, joka ei ole kirjailijan eikä ainakaan minuntapaiseni lukijan kaltainen. Juuri sellainen asetelma kirvottaa meitä kohti muita ihmisiä, yhteyteen ja ymmärrykseen, oppimiseen myös muiden erehdyksistä. Kirjan loppupuolelta kirjoitin muistiin virkkeen, jossa Marjo saa sanoiksi haparoivat tuntemukseni: ”Ehkä myötätunto on yksinkertaisesti kykyä katsoa kohti. Katsoa kohti, tuntea kipu ja olla kääntymättä pois.”

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Huutoäänestys

Julkaistu 14.11.2012 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Jännä juttu. Olen kuukausikaupalla suunnitellut erästä minulta tilattua novellia. Olen tiennyt aihepiirin, tarinan pääpiirteet ja tyylin. Olen fundeerannut niitä erinäisissä tilanteissa ja tapahtumapaikoissa, mutta tietokoneeni äärellä en ole tohtinut novellia aloittaa. Mieleeni on tullut inha muistikuva syyskuulta (tämä on aikamoinen loikka, mutta niinhän mieli toimii): Stephen Elop pitämässä Nokia Lumia 920 -julkistamistilaisuuden nostatuspuhetta ja pörssihait sormet liipaisimella. Seurasin verkossa tilaisuutta ja Nokian pörssikursseja samanaikaisesti ja niinhän se meni, että ei Elop saanut monta hetkeä asiaansa vakuutella, kun vaikutelmalle näytettiin peukkua kuin muinaiselle gladiaattorille. Ei saatu wau-efektiä, joten pörssikurssit alkoivat laskea peffamäkeä. Eikä yksikään pörssipeukuttaja ollut edes pidellyt kyseistä kapulaa hyppysissään saati kokeillut sen käyttämistä.

Ilmeisesti minulla oli ollut hieman sellainen fiilis koneeni ääressä. Näin jälkikäteen arvelen, koska kun viime sunnuntain Hesarissa oli ollut romaanini ihan suhteellisen myönteinen kritiikki, aloitin novellin seuraavana aamuna niin että mäjähti. Tunsin olevani oma itseni ja raiteillani. Kirjoitin keskittyneesti mutta hyväntuulisesti. Kirjoitin puolitoista liuskaa ja keitin kupin kahvia ja laitoin radion lujemmalle. Elämässä on paljon paljon hyvää.

Hassu sattuma oli se, että kun kritiikki isänpäivänumeroon tematisoituna viimein ilmestyi (odottavan aika on pitkä, varsinkin kun ei tiedä kuinka kauan odotus kestää, mihin se päättyy vai päättyykö milloinkaan), olin keikalla Varkaudessa: hotellin aamiaishuoneessa oli kova kysyntä Warkauden Lehdelle ja Savon Sanomille, mutta Hesarista ei tarvinnut taistella.

Kritiikin lukeminen nostaa hiukset pystyyn. Se on todella pelottavaa. Avaa lehden, ennättää turvallisten uutissivujen jälkeen kulttuurisivuille ja bongaa otsikon, josta arvaa että nyt se on menoa ja se on painettu lehteen. Pahimmillaan tuntuu kuin avaisi moderoimattoman nettikeskustelusivun, jolla tylytetään ja nimitellään jotakuta, jonka nimen yhtäkkiä tunnistaa -- minuksi. Siksi pelottaa, kun ei tiedä, mitä on tulossa ja tietää olevansa se, johon kiitos tai moite osuu ja uppoaa, kaikkien nähden.

Sijoitin romaanini päähenkilöön, kirjailijanurasta haaveilevaan Reinoon oman kauhuni kyynistä lehtikritiikkiä kohtaan. Entä jos kriitikko on huonolla tuulella, entä jos hänellä on jokin henkilökohtainen kauna, taakka, väärinkäsitys tai muu ketutus mielessään ja tunnollaan? Entä jos hän on lyhytjännitteinen, leipiintynyt ja haluton?

Reino aloitteli kirjailijanuraa 1930-luvulla, jolloin käytiin kirjasotia ja nostettiin oikeusjuttuja ja painokanteita. Suomessa ei ollut todellista sananvapautta, joten pieniäpä asioita minun täytyy siihen nähden pelätä. Kukaan ei kyyditä (jollei verbaalisesti nettimuiluta). Toisaalta: romaanini tapaista ei olisi 1930-luvulla edes julkaistu.

Kirjailija paljastaa mielensä liikkeet ja saattaa vuosien työn päätteeksi altistaa ne  rakkaudettomille, kärsimättömille ja jopa vihamielisille katseille. Siinä ei ole asetelmana mitään järkeä eikä kohtuutta, mutta uskaltaa täytyy.

Pari viikkoa sitten kuulin todella vaikuttavan ja unohtumattoman kiteytyksen. Turun kaupunginteatterin johtaja Raija-Liisa Seilo sanoi haastattelussa: ”Näytelmä ei ole huutoäänestys.” Joku katsoja voi haluta jotakin lisää, toinen jotakin pois, mutta tosiasiassa taiteilija päättää. Ei työtä tehdessään voi heilua kuin tuuliviiri ja pohtia, miten miellyttää ja ketä ja kuinka. Ryhtini koheni pitkäksi aikaa.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti

Ennemmin kirjamessujen kuin erotiikkamessujen lavalla

Julkaistu 29.10.2012 kirjoittajalta Anna Kortelainen

Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Pää oli pyörällä, mutta se on messuviikonlopun perinne: korvat soivat vähäsen, vastaan tulee valtavasti tuttuja lukijoita, kollegoita ja kustantajia, uusia tuttavia, vaikutelmia, ajatuksia. Lukemiseen ja kirjoittamiseen kuuluu niin paljon hiljaisuutta ja rauhaa, että yhden viikonlopun verran tohtii kyllä kuunnella korvillaan ääntä ja vimmaa.

Sitä paitsi viikkoa aiemmin olin tyttäreni sitkeän taivuttelun tuloksena hänen seuranaan I love me -otsikoiduilla kauneus- ja terveysmessuilla täsmälleen samassa paikassa eli Helsingin Messukeskuksessa. Täytyy sanoa, että kyllä Kirjamessuilla oli sentään kodikkaampi olo. Kauneusmessuilla olin koko ajan hieman eksyksissä. Nuori kaunis nainen pysäytti minut käytävällä ja kysyi: ”Kiinnostaako karvanpoisto?” Joku toinen neitokainen työnsi käteeni laihdutusesitteen ja aloin huolestuneena miettiä kuin nainen Ponille kyytiä -sketsissä: ”Does my bum look big in this?” Naisten syöpävakuutuksia markkinoivalla osastolla päivysti nuori nainen, jonka olemus, vaatteet ja meikki muistuttivat enemmän niitä kimuleita, jotka automessuilla makoilevat autojen konepelleillä. Olin hyvin hämmentynyt. Äkkiä näin sivusilmällä jostakin peilistä keski-ikäisen naisen, joka näytti kiusaantuneelta ja väsyneeltä ja söi metrilakua. Se olin minä.

Kirjamessuilla oli toinen meininki. Metrilaku maistui, kuten aina, mutta ei ahdistanut. Ei jännittänyt esiintyä, menin mielelläni lavalle. Reidar Palmgren oli loistava, aivan ihanteellinen puhekumppani, yleisö eli mukana ja tunsin olevani oma itseni ja omassa elementissäni. Kun sellainen hetki elämässä osuu esitykseen kirjanystävien edessä, olen onnellinen ja tyytyväinen. Muutkin haastattelijani, Satu-Maria Nurisalo, Maija Lehmusvirta ja Maria Romantschuk, olivat innostuneita ja innostavia, joten olin hyvissä käsissä asiani kanssa. Kohtasin lukijoita, joiden sanoja kuuntelin sydän pamppaillen. Kädet aivan tärisivät, kun olin niin liikutettu. Tyyntyäkseni syvennyin kirjapöytiin ja tein hyviä löytöjä.

Illalla kotona nauroin kippurassa, kun tytär heitti huulta, että mitä jos olisin erehtynyt ajasta ja paikasta ja mennyt vahingossa Erotiikkamessuille? Olisin mennyt messupaikalle, katsellut ympärilleni ja ihmetellyt, että eikös teemamaana olekaan Unkari ja toisena teemana kirjailijauran aloittaminen vaan tämä… mikä lie goottiburleski…? Fifty Shades…? Sitten olisin etsinyt oman esiintymislavani ja päivitellyt, että missä on mikrofoni ja miksi keskellä lavaa on tuommoinen tanko? Kyllä siinä olisi taas tarvittu metrilakua…

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , | Jätä kommentti