Lontoon olympialaisista on nyt takana puolet ja Suomen saalis on tähän mennessä kaksi pistesijaa, ei mitalin mitalia. Suomi on Pohjoismaista selkeästi heikoin maa.
Viikon aikana kaikki Lontoossa olijat ovat huomanneet kuinka suureksi ja mahtavaksi tapahtumaksi olympialaiset ovat paisuneet, täällä suomalaisuus ei merkitse mitään, vain tulokset puhuvat. Ja valitettavasti niitä tuloksia ei ole tullut.
Suomalaisessa huippu-urheilussa onkin nyt käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin. On suuren ryhtiliikkeen aika !
Urheilijoiden silmien on avauduttava tosiasioiden edessä. Jos haluaa maailman huipulle, niin silloin ei tehdä kompromisseja harjoittelussa, silloin on vain yksi päämäärä, menestys. Urheilijalle ei saa riittää se, että pääsee edustamaan Suomea olympialaisissa. Lontoossakin on liikaa sellaisia urheilijoita, joille kisamatka oli unelmien täyttymys. Täytyy tässä kohtaa painottaa, että olympialaisiin pääsevät kovien karsintojen kautta vain lajien parhaat, siis jokainen Lontoossa esiintyvä urheilija on omassa lajissaan huippu ja paikkansa tänne ansainnut. Kaikkien asenne ei vain ole ollut kohdillaan.
En lähde jaottelemaan suomalaisurheilijoita turisteihin ja taistelijoihin, sillä Lontoossa ei todellakaan ole yhtään urheilijaa, jolle pitäisi tai edes voisi iskeä otsaan kisaturistin leiman. Kaikkien asenne ei vain ole ollut kohdillaan. Vaikka edessä olisi mahdottomalta näyttävä muuri, niin aina voi välitavoitteeksi asettaa vaikka sen oman kauden parhaan suorituksen, siihen voi sitten olla tyytyväinen.
Hyvä esimerkki tästä on uimari Hanna-Maria Seppälä. Hän sai valtavan palauteryöpyn niskaansa, kun erehtyi sanomaan olleensa tyytyväinen 100 metrin vapaauintiinsa. Miksi hän ei olisi voinut sanoa niin, kun ui kauden parhaan aikansa ja itse asiassa parhaan aikansa sitten vuoden 2009?
Kaikki suomalaisuimarit näkivät olympia-altaassa millainen matka maailman huipulle on. Nyt heidän on päätettävä haluavatko he yrittää tosissaan sinne, jos haluavat, niin harjoittelun on muututtava rajusti.
Olen varma, että Suomesta löytyy satoja eri lajien urheilijoita, jotka ovat valmiit käärimään hihansa, he haluavat panostaa valmentajiensa kanssa kaikkensa, jotta voisivat jonain päivänä seistä olympialaisissa korkeimmalla palkintopallilla.
Mutta ovatko urheilujohtajamme valmiita samaan ? Siis käärimään hihansa ja aloittamaan työn menestyksen eteen ?
Jotenkin tuntuu, että ainakin olympiakomitean ylin johto, puheenjohtaja Roger Talermon johdolla on nostanut kätensä pystyyn ja heittänyt pyyhkeen kehään. He ovat näyttönsä antaneet, eikä se mitalien määrässä ole kummoinen.
Jotain Olympiakomitean johdon asenteesta kertoo sekin, että he menivät mielummin seuraamaan Wimbledoniin Novak Djokovicin peliä, kuin kannustamaan samaan aikaan kilpailleita suomalaisia kouluratsastajia. Tähdet kiinnostivat enemmän kuin suomalaiset, vaikka Suomen Olympiakomitean puheenjohtajan tehtävä on ymmärtääkseni nimenomaan kannustaa suomalaisia, eikä serbejä.
Suomalainen huippu-urheilu kaipaakin nyt uusia tuulia, kentältä tulleiden tietojen mukaan niitä saadaan vielä marraskuun lopulla, kun Veikkauksen toimitusjohtajuuden jättävä Risto Nieminen ”huudetaan” olympiakomitean uudeksi puheenjohtajaksi. Nieminen on ollut seuraamassa kisoja alusta alkaen, hän on kieltäytynyt kommentoimasta ”tulevaa” ehdokkuuttaan kisojen aikana. Samaan aikaan kulisseissa Niemisen valintaa pidetään itsestään selvyytenä.
Nieminen on uuden HUMUn isä, sillä hänen johtaman työryhmän selvityksen pohjalta Suomeen ryhdyttiin rakentamaan uutta huippu-urheilujärjestelmää. Sen johtoon valittiin Mika Kojonkoski ja hän on siis paljon vartijana jo Sotshia ajatellen.
Niemisen nousu Olympiakomitean puheenjohtajaksi merkitsisi myös sitä, että Suomi saisi varteenotettavan jatkajan Peter Tallbergille, kun hän aikanaan jättää KOK:n. Paikkahan ei ”periydy” Suomelle, mutta Nieminen on tuttu mies KOK:n johdolle maailmanlaajuisen rahapeliyhtiöiden toiminnan kautta, joten hänen avullaan Suomen paikka saadaan täytettyä.
Kisoja on kuitenkin jäljellä vielä viikko. Tuon viikon aikana pitää tapahtua todella kummia, jos suomalainen ei nouse ainakin pariin otteeseen olympialaisten palkintopallille.
Pääministeri Katainen oli lausahtanut, ettei rahaa tule lisää jos menestystä ei tule. Täysin älytön möläys jos pitää paikkansa. Jos haluaa menestystä, pitää myös panostaa. Ja panostus tulee ennen menestystä. Raha ei kaikkea ratkaise, mutta kyllä se vähän auttaa. Olisiko Suomi koskaan saavuttanut edes jääkiekossa mm-kultaa ja olympiahopeaa, jos 70-luvulta alkaen ei olisi melkein (pääasiassa verovaroin)joka niemeen ja notkoon rakennettu jäähalleja?
Asennemuutosta tarvittaisiin. Uskoa omaan tekemiseen. Myös yksilölajeja tulee arvostaa – niin tehdään vanhoissa ja vahvoissa joukkueurheilumaissa kuten Ruotsissa ja Tanskassakin.
Katsotaan kisat kuitenkin ensin loppuun. Ainakin purjehduksessa on tehty jotain oikein.
Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei usko Suomen urheilun nousevan suosta sillä, että palkataan perustettaviin akatemioihin parikymmentä asiantuntijaa. Suomessa ollaan sitä mieltä, että hallinto-organisaatiot ovat tie tähtiin. Paperitöitä toimistoissa tekemällä eivät painot nouse, ei keihäs lennä, ei osu laukaus keskelle, ei lähde niskalenkki eikä tule tuulta purjeisiin.
Joukkueen kasaan haaliminen on nyt johtajien tärkein tehtävä. Kaikki, jotka voidaan, otetaan mukaan hauskaa pitämään. Muutoin johtajat eivät näytä johtajilta.
Joka ainoassa suomalaisessa kaljabaarissa tiedettiin, että uinnissa B-rajoilla pääsee sijalle 32. Valitsijat luulivat,
että niillä pääsee 16 joukkoon. Se olisi ollut onnen ja autuuden täyttymys. Mikä tavoite tuo on? Uinti on nyt kaikkein surkeimmassa jamassa.
Suomalaisten urheilijoiden kantti ei kestä tiukoissa paikoissa. Mitään venymistä ei tapahdu – päinvastoin. Meidän pitää palkata pari päävalmentajaa. He valmentavat urheilijoiden päitä.
Jos pelkkä työnteko ratkaisisi menestymisen, niin kyllähän sinne helppo olisi palkintopallille mennä. Mekin Porttilan kanssa ryhtyisimme vaan 12 tuntia/päivä kroolaamaan koiraa, niin johan alkaisi mitallit kiillellä… Ravinto-osaaminen, henkinen valmennus, harjoituskeskukset, junioreiden valmennusjärjestelmät (missä vaiheessä ns herkkyysiät, ja milloin esim uinnissa työnteon aika: väitän, että näillä 20 vuotiailla on jo juna mennyt), valmentajien tieteellinen osaaminen… onko tuo tausta jolta pohjalta ikäluokkien lahjakkaimmat tekevät työtä vertailukelpoinen vaikkapa Jenkkien vastaavaan? Olisiko sittenkin viriteltävä yhteistyötä Euroopan mittakaavassa, kuten taloudessa, jotta voitaisiin vastata haasteeseen?
Nyt puhut Jari asiaa!
Suomalaisilla urheilijoilla on suuria asenneongelmia. Vähintään kauden paras tulos pitäisi arvokisoissa tehdä, että voisi olla suoritukseensa tyytyväinen. Olen asiasta Jarin kanssa täysin samaa mieltä. Mutta mitä Hanna-Maria Seppälään tulee: Hyvä, että hän ui kauden parhaimman aikansa, mutta hänen kohdallaan ei enää pitäisi olla tyytyväinen tuollaiseen suoritukseen, kun hän oli vielä muutama vuosi sitten maailman huipulla. Siksi ihmettelen hänen valoisaa hymyä, kun todennäköisesti useamman vuoden valmistautuminen olympialaisiin meni lopulta pieleen. Mutta yleisesti ottaen, kuten Porttila sanoi: Kannattaa kääriä hihat ja ryhtyä töihin Suomen urheilun pelastamiseksi, toivottavasti siinä onnistutaan!
Se miksi suomalaiset eivät enää menesty, on kyllä paljon monisyisempi ongelma kuin mitä on kirjoitettu. Otan esimerkiksi yleisurheilun, mutta samat sanat pätevät muihin lajeihin.
Perusongelmana on se, että suomalaiset lapset eivät enää liiku riittävästi. Kun entisaikaan ei ollut mitään tekemistä, niin silloin kerättiin porukka ja alettiin urheilla. Nyt ei ole vapaa-ajan ongelmia, päinvastoin on runsaudenpulaa. Tarjolla on hikoilun sijasta pleikkarit, twitterit, useta kymmenet tv-kanavat ja facebookit samaan aikaan, kun kaupunginosien ja kylien kentät kumisevat tyhjyyttä. Jos luontainen liikkuminen on lapsena laiminlyöty, niin ainakin juoksijana sellainen urheilija on huippu-urheilua ajatellen menetetty tapaus, olipa hän kuinka lahjakas tahansa.
Toinen menestymisen ehdoton edellytys on systemaattisen ja asiantuntevan valmentautumisen aloittaminen jo varhaisteini-iällä. Mitä olen pääkaupunkiseudulla seurannut, niin yleisurheiluseuroissa valmennus on talkootyötä ja enemmän yhdessäoloa kuin riittävän vaativaa treenausta, jossa hiotaan tekniikkaa. Usein mennään porukan heikomman ehdoilla ja varotaan vanhempien palautetta liian kovasta treenistä. Omalla lahjakkuudellaan suomalaiset nuoret vielä pärjäävät juniorikisoissa. Mutta sitten kun pitäisi aloittaa työnteko kivutakseen aikuisena kansainväliselle huipputasolle, niin työntekoon ei ollakaan valmiita, koska siihen ei ole opetettu. Tällaiset urheilijat joko lopettavat tai heistä tulee Suomi-Ruotsi-otteluiden vakiokamaa, jotka joskus saattavat rikkoa arvokisojen B-tulosrajan.
Kolmas puute meillä on ammattivalmentajien puute. Esimerkiksi SUL:n palkkalistoilla on enemmän toimistohenkilökuntaa kuin ammattivalmentajia. Varsinkin urheilijoiden henkilökohtaisten valmentajien tilanne on surkea. Se on rahakysymys, mitä meillä ei ole haluttu myöntää.
Neljänneksi, SUL:n ja olympiakomitean pitäisi tarkistaa valintakriteereitään. Minun mielestäni ei ole mitään järkeä lähettää kisoihin urheilijaa, joka on kauden aikana sattunut yhden kerran tekemään B-tulosrajan. Tällainen urheilija yleensä epäonnistuu eikä kisamatka palvele urheilijaa muuten kuin että hän oppii epäonnistumaan ja keräämään itselleen turhia paineita tulevissa arvokisoissa. Vakaa ja hyvä A-tulosrajataso taas tekee kisamatkasta mielekkään, kun silloin voi olla jotain saavutettavaa esim. loppukilpailupaikan muodossa.
Ja viidenneksi, haluttiinpa sitä tai ei, niin dopingia tarvitaan menestyäkseen. Aina on olemassa aineita, jotka eivät näy testeissä, koska niiden olemassaoloa ei tiedetä. Se ei ole mikään salaisuus, että suomalaisen yleisurheilun kulta-aikana 1970-luvulla dopingia käytettiin. Lajikohtaisten käryjen myötä on tulostaso romahtanut vuosien saatossa laji lajilta.
Onko suomalaisten asenne ollut löysä? Tietenkin se on ollut sitä, koska kisoissa on mukana aivan liikaa B-tulosrajan urheilijoita. Jo se kertoo, että asenne harjoitteluun ei ole ollut tarpeeksi kova ja ammattimainen. Silloin ei toiminnalta kisapaikalla voi enempää odottaa. Paras esimerkki oli yksi nuori naisuimarimme, joka ei ollut viitsinyt aikatauluttaa treenejään niin, että hän olisi ollut iskussa aamukarsinnoissa. Lopputuloksena oli karsintojen ylivoimainen jumbosija. Toisin sanoen oma mukavuudenhalu oli ollut treenausta tärkeämpää.
Minä en unissanikaan voi kuvitella, että suomalaiset tytöt, nuoret naiset ja aikuiset naiset pelaisivat esimerkiksi käsipalloa ja muita hienoja lajeja, kuten kaikkien muiden Pohjoismaiden naispuoliset tekevät.
Suomessa on tapahtunut jokin käsittämätön laiskistuminen. Nuoria ylipainoisia tyttöjä näkee kaupungilla ylipainoisten ja ympäriinsä tatuoitujen puolialastomien äitiensä kanssa. Se on surkea näky. Tupakka on toisessa kädessä ja suklaapatukka toisessa.
”Olen varma, että Suomesta löytyy satoja eri lajien urheilijoita, jotka ovat valmiit käärimään hihansa, he haluavat panostaa valmentajiensa kanssa kaikkensa, jotta voisivat jonain päivänä seistä olympialaisissa korkeimmalla palkintopallilla.
Mutta ovatko urheilujohtajamme valmiita samaan ? Siis käärimään hihansa ja aloittamaan työn menestyksen eteen ?”
MUTTA aina törmätään samaan selityksenn KYLLÄ MUTKU TUO RAHA !
Eli aloitetaan vaan tämäkin eipäs-juupas keskustelu ja päädytään siihen, että rahaa pitää saada joka taholle lisää.
MITÄ JOS RAHAA EI TULE ? (tämä on todennäköisin vaihtoehto)
Minusta rahasta puhuminen pitäisi lopettaa kokonaan. Kaikki mukaan talkoisiin ja Suomen HUIPPU-URHEILU nousuun.
Se vaatii joka taholta sitoutumista.
Oli Hienoa seurata kun tämän hetken suomen paras naismaratoonari Leena Puotiniemi tekee samaan aikaan opettajan työtä, hoitaa perhettä ja treenaa maailman huippuja vastaan. Siltikin hän on Olympialaisissa juoksemassa AMMATTILAISIA vastaan. Se jos joku vaatii sitoutumista ja uhrautumista. Kuuntelin Leenan haastattelua ja hän ei kertaakaan kehuskellut itseään, sanoi vain olevan iloinen että on saanut innostettua niin monia lenkkipolulle. HIENOA LEENA !
Porttilalta erittäin järkevää tekstiä. Olen samaa mieltä Porttilan kanssa erityisesti siitä, että kenenkään urheilijan uran päätavoite ei voi olla vain osallistuminen olympialaisiin. Olen aika ihmeissäni esimerkiksi maratoonari Leena Puotiniemen saamasta julkisuudesta. Hänen sijoituksensa olympiamaratonilla oli aika odotettu 87, siis viimeisten joukossa. Miksi ihmeessä Puotiniemen osallistumisesta tehtiin näin iso numero. Sitä paitsi Puotiniemi on jo 36 vuotias, ei hänellä urheilijana ole mitään menestystulevaisuutta. Ja miksi kisoihin ei valittu pituushyppääjiä, jos sinne valittiin Puotiniemi.
Edelleen ymmärrän Hanna-Maria Seppälän kommentin. Hän kuitenkin teki parhaan tuloksensa moneen vuoteen. Tietenkin Seppälänkin olisi mielestäni ollut hyvä selventää asiaa niin, että lopullinen tavoite on menestys, mutta tämä oli hyvä välitavoite.
Joidenkin uimarityttöjen kommentteja en kertakaikkiaan käsitä. Jos kisoissa päätavoite on tavata Usain Bolt, niin silloin ollaan pahasti väärässä paikassa. Urheilija keskittyy omaan suoritukseensa aivan täysillä ja jos haluaa viettää vapaa-aikaa se tehdään oman suorituksen jälkeen. Olen aika satavarma, että tämmöisistä fanittajatytöistä ei menestysurheilijoita tule.
Olympiakomitean johdon toiminta kuulostaa oudolta. En sano olevani mikään kenttäratsastuksen fani, mutta nuo herrat olivat paikan päällä viran puolesta. Ei hyvää käytöstä ollenkaan.
Porttilan pointti tässä tekstissä on urheilijoiden ja valmentajien asenteen ammattimaistuminen. Tämän tueksi tarvitaan myös resursseja. Valmentajien pitää saada jotain palkkaa ja urheilijoidenkin pitää jollain elää.
Nimimerkki ”Sarkaa riittää” kirjoitti muuten ihan pätevän kommentin, mutta viides pointti dopingista on vastenmielinen. Pyrin tässä perustelemaan lyhyesti, miksi dopingia ei pidä käyttää ja miksi sitä ei tarvita.
1. Dopingista ei ole hyötyä kaikissa lajeissa. Urheilu on muutakin kuin yleisurheilua, eikä yleisurheilussakaan joka lajissa dopingista ole hyötyä. Esimerkiksi kaikki taitolajit ovat sellaisia, joissa dopingista ei sanottavammin ole hyötyä. Mainittakoon tässä jotain esimerkkejä: tennis, sulkapallo, pingis, squash, purjehdus, ammunta, moottoriurheilu kokonaisuudessaan, jalkapallo, jääkiekko, koripallo, lentopallo, alppihiihto, freestyle hiihto jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
2. Dopingin sallimisesta puhuvat haluaisivat aina jotain ”kontrolloitua” dopingin käyttöä. Mitä se muka olisi ja miten sitä valvottaisiin? Jos jo nyt on vaikea löytää dopingin käyttäjiä, niin miten muka valvottaisiin sitä, että joku käyttää vain vähän. Ei niin kertakaikkiaan mitenkään.
3. Kolmas ja tärkein pointti. Koska dopingin käyttöä ei tulla sallimaan, pitäisi käyttö tehdä jotenkin salaa. Miten tämä tapahtuisi käytännössä? Alaikäisille urheilijoilleko ruvettaisiin syöttämään dopingaineita salaa/tarkoituksella. Pitäisikö olla vanhempien lupa? Entä onko 18-vuoden jälkeen ihan ok, että hirvittävässä auktoriteettiasemassa oleva valmentaja ehdottaa doping aineiden käyttöä.
Miten salaa toimiva dopingorganisaatio oikein toimisi? Jos joku, esimerkiksi urheilijan vanhempi, pääsisi perille dopingista ja paljastaisi sen lehdistölle, niin mitä tehtäisiin. Tapettaisiinko vanhempi vai toimittajat.
Entä mitä siinä tapauksessa, jos joku nuori urheilija vammautuu tai kuolee dopingin käytön seurauksena. Kuka tästä kantaa vastuun ja millä tavalla muka? Tähänastisten kokemusten perusteella vastuuta ei kanna kukaan, vaan karkuun lähdetään hippulat vinkuen. On ihan turha puhua, että homma olisi urheilijan vastuulla, varsinkin jos dopingin käyttö on alkanut urheilijan ollessa alaikäinen (vrt. tapaus Ville Vakkuri).
4. Urheilun pitää lähtökohtaisesti olla rehtiä ja reilua. Jos lähtökohdaksi otetaan menestyminen kielletyillä keinoilla urheilu menettää täysin pointtinsa. Silloin loppuu mm. allekirjoittaneen ja valtaosan kiinnostus urheiluun. Tai tarkemmin sanottuna niihin lajeihin, joissa pyritään menestymään dopingin avulla.
Lopuksi: Toivon myös Porttilan ottavan voimakkaasti kantaa dopingia vastaan.
Tällä hetkellä suomalaisista huippu-urheilijoista eniten ulkomaisessa mediassa näkyvä urheilija ei ole saanut uransa alkuvaiheessa mitään avustuksia.
Moottoriurheiluhan ei tunnetusti muka ole oikeaa urheilua. Sekä Mika Häkkisen, että Kimi Räikkösen isät taisivat tehdä aikoinaan kahta työtä, jotta pojan harrastus ja uran alku saatiin kustannettua.
Suomesta täytyy lähteä aikaisessa vaiheessa kilpailemaan ulkomaiden sarjoihin, jos meinaa edetä urallaan. Tukijoiden saanti kotimaasta on todella vaikeaa, kun ei Suomessa ole autovalmistajiakaan.
Yleisurheilussa junnutoiminassa saattaa olla vähän sama ongelma, mikä tuntuu olevan joukkulajienkin puolella. Kaikki pelaa tyyli ei enää teini-ikäisille toimi.
Joukkulajeissa ahkeralla harjoituksissa käynnillä pitää saada enemmän peliaikaa kuin vain peleissä käymällä. Yksilölajeissa motivoituneille pitäisi saada tehokkaampaa valmennusta ja treeniä.
Ei sellaista lajia olekaan, jossa dopingista ei voisi olla hyötyä. Aineet vaihtelevat, mutta esim. ampuja voi käyttää rauhoittavia aineita, beetasalpaajia yms.
Muuten samaa mieltä dopingista. Mutta se on huono selitys, että muut pärjäävät koska käyttävät dopingia, ei se näin mene. On hyvin outoa ajatella, että voittaja käyttäisi aina dopingia – miten silloin kukaan voisi voittaa oikein, ilman epäilyksiä. Dopingista on muutenkin tehty liian suuri mörkö ja kärähtäneet urheilijat saavat joskus kamalampaa julkisuutta kuin henkirikoksen tehneet. Suhteellisuudentaju puuttuu täysin. Kaikenlaiset salaliittoteoriat ihmeaineista ovat nekin pelkkää pötyä. Jos sellainen pitäisi paikkansa, tulostaso yleisurheilussakin olisi jotain aivan muuta, maailmanennätyksiä nähdään Lontoossa tuskin yhtään ja ovat muutenkin hyvin harvinaisia.
Testaus on jo sen verran kattavaa, etten usko mihinkään laajamittaiseen käyttöön kilpailukaudella, harjoituskaudesta en sano mitään. Kaikenlaista huhua ja mukatietoa kyllä esitetään, vaikka oikeasti ei tiedetä mistään mitään. Ihanko oikeasti joku uskoo, että keihäänheittäjämme popsivat jotain salaperäistä ihmedopingia joka ei näy testeissä?
jerevan: Olen siinä suhteessa eri mieltä, että todellakin on olemassa lajeja, joissa dopingista ei sanottavammin ole hyötyä. Voidaanhan tietenkin teoretisoida vaikkapa sulkapallon tai tenniksen kohdalla voiman ja kestävyyskunnon kasvattamisesta kielletyin keinoin. Mutta noissa lajeissa tekninen ja taktinen osaaminen on kuitenkin niin tärkeää, että pelkkä fyysisen kunnon tai voiman lisääminen ei kovin paljon auta. Yksinkertaisesti dopingin käytöstä saatu hyöty riskiin nähden on liian pieni.
Lisäksi mailapelien kaltaisissa taitolajeissa keinotekoinen voiman tai kestävyyden lisääminen voi sekoittaa tekniikan täysin.
Oikeat ja oikein käytetyt doping-aineet voivat olla puuttuva palanen menestymisen palapelissä. Muut ovat luontainen lahjakkuus, varhain aloitettu kova treeni, huippuvalmennus, asianmukainen lihas- ja ruokahuolto sekä riittävä taloudellinen tuki.
Dopingin käyttö mielletään meillä usein jossakin nurkan takana tapahtuvaksi pillereiden popsimiseksi tai piikittämiseksi. Se ei ole muuta kuin typeryyttä.
Douppaus, josta on hyötyä, tapahtuu asiantuntijoiden johdolla. Se ei ole vain lihasten kasvattamista. Dopingaineilla voidaan edistää mm. palautumista, jolloin urheilija pystyy treenaamaan enemmän.
En ihannoi dopingin käyttöä, mutta pitää kyetä tunnustamaan tosiasiat, jos halutaan menestystä. Huippujakin on kärynnyt, kun vuosia aiemmin pakastettuja näytteitä on alettu tutkia uudelleen testausmenetelmien kehittyessä. Jo se osoittaa, että dopingin käyttö on paljon oletettua laajempaa.
Suomessa kukaan ei uskalla, kun menee maine ja rahat. Kärähtämisestä ainakin SUL lähettää kärynneelle urheilijalle 50 000 euron laskun sopimusrikkomuksesta.
Uskokoon kuka haluaa puhtaaseen urheiluun. Itse en usko,että kaikki menee kaurapuuron voimalla. Katsokaan vaikka naisten kuulantyötäjiä.. Heh ei niistä kaikista saa naisia tekemälläkään. Varmaan noloa pissiä seisoviltaan…..
Lisätään etten kannata dopingin käyttöä.
Nuo lasten liikkumiskommentit ovat toistaiseksi hölynpölyä, tällä hetkellä parhaassa iässä urheilua ajatellen, ovat osittain 70-luvun lopulla, 80-luvulla ja 90-luvulla syntyneet lapset.
Näistä ainakin 70-luvulla, 80-luvulla ja 90-luvun alussa syntyneet ovat vielä syntyneet siihen aikaan kun pihapelit ovat olleet arvossaan ja lapset ovat liikkuneet paljon nykyistä enemmän. On siis täyttä hölynpölyä väittää että tuo vielä näkyisi, oikeastaan tuon mukaan pahimmat ajat ovat vasta tulossa päin.
Dopingista en tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan täällä, ellei ole itse ollut maailman huipulla. Voi olla että Suomalaisetkin käyttävät, voi olla etteivät.
Sen lisäksi kannattaa muistaa että urheilijat on koulutettu viljelemään noita latteuksiaan ja kehumaan olympialaisia suurena unelmana, asenteeseen Suomi ei ole koskaan kaatunut.
Tiedä sitten missä noita eroja tulee, henkinen valmennus ainakin Suomessa on ollut jo pitkän ajan pielessä. Pitäisi varmaan mennä sinne länsinaapuriin katsomaan mitä he tekevät erilailla.
Suomalainen urheilujohtaja on minun kokemuksieni mukaan vieraantunut vähintään yhtä paljon huippu-urheilun vaatimuksista kuin Suomen huippu-urheilijat…Talermossa vain kumuloituu se konttorijohtajien ja kirjoituspöytäpäälliköiden osaamisen ja urheilusta vieraantuminen. Vain ja ainoastaan Kalervo Kummola edustaa edestä johtamista ja heittäytymistä. Surkeimmillaan suomalaista urheilujohtoa siis edustaa lajiensa ”edustavimmat” takalinjojen taavit Talermo, Pihlakoski ja Lauslahti. Ja tulokset ovat puhuneet…Keihäänheitto on yu-lajeista säilynyt vahvana Pihlakoskesta huolimatta, mutta vain miesten puolella…
Jerevan kirjoitti osuvasti: ”Dopingista on muutenkin tehty liian suuri mörkö ja kärähtäneet urheilijat saavat joskus kamalampaa julkisuutta kuin henkirikoksen tehneet. Suhteellisuudentaju puuttuu täysin”.
Juuri näin on Suomessa asia. Meillä kolmoismurhan tehneet käppäilevät keskuudessamme vapaina, tasavertaisina kansalaisina, koska he ovat rikoksensa sovittaneet. Dopingtuomion kärsineet kärsivät kärystään lopun elämäänsä, vaikka hekin ovat rikkeensä sovittaneet. Pitää muistaa, että dopingaineiden käyttö ei ole edes rikos.
Juuri päättyneissä olympiakisoissa kilpaili useita dopingpannassa olleita urheilijoita. Yht`äkkiä tulee mieleeni mitalisteista miesten sadan metrin kolmonen, naisten moukarin voittaja ja naisten kiekonheiton kaksi parasta. Muiden lajien kärynneet ovat minulta uhontuneet.
Dopingkäryn kärsineet tekevät nyt ”puhtaina” paljon parempia tuloksia kuin takavuosina aineiden avulla. Mitä opimme tästä? Emme mitään. Vai todistaako tämä, että kielletyistä aineista ei ole mitään hyötyä. Ehkä asia on kuitenkin niin, että nyt he osaavat olla käryämättä. Tämä emme tiedä.
Jos Jussi Utriainen, Leena Puotiniemi, Sanni Utriainen, Jere Bergius, Minna Nikkanen, David Söderberg ja Osku Torro saavat maksimimääräiset valmennustuet, niin ihmettelen suuresti. Keskisalo olisi tuossa listassa, mutta hän ymmärsi vihdoin lopettaa.
Suomessa rahaa jaetaan niille, jotka eivät pärjää ja joista ei ikinä tule mitään. Menestyjät eivät saa senttiäkään, vaan heidän täytyy itse hankkia rahansa palkintorahoina. Menestymisestä siis rangaistaan Suomessa.
Kirjoitin tuossa vain yleisurheilusta, mutta sama koskee esimerkiksi uintia, jossa asiat ovat kaikista huonoimmin. Nyt ollaan upoksissa. Paini pitää myös saada ”uusiin puihin”. Apua löytyy idästä ja lännestä. Ruotsilla oli Lontoossa kolme miespainijaa kr. painissa. Kaksi heistä otti mitalin. Suomalainen on viimeksi voittanut o-kisojen painimatsin Ateenassa 2004.
Kalliiksi on tullut Hanna-Marian (MM) ja Jukan (EM) yli 10 vuotta kestänyt tukeminen.
Hyvä kirjoitus Porttilalta. Armas Aallontielle sen verran, että Keskisalo on sentään voittanut jotain, ja harjoitteli uransa loppuun asti vaaditulla tasolla. Paikat eivät vain kestäneet. 3000ej SE 8.10,67 on sen verran kova suoritus että siitä ja euroopan mestaruudesta sai jo vähän maksaakin. nuo urheilijat jotka alussa luettelit ovat kyllä niitä turhia tapauksia. ja niitä on ikävä kyllä tuon listan lisäksi vielä muutama jotka eivät nyt kisoihin päässeet (esim. Korpela, Evilä).
Aina voi selitellä. Maailma muutuu ja yrittäjä maita on enemmän. Mitä meillä on ,Urheilukiot, urheilukoulut, urheilukomppaniat. Urheiluopistot ,jokaisessa opettajat ja johtajat. Mitä vielä on uimahalleja, liikuntasaleja, jäähalleja. Mitä vielä Immo Kuutsa aikanaan hiihdossa pisti vakoilijat seuraamaan muiden maiden hiihtäjien valmistumisia, niin saatiin kiinni jälkeen jääneisyys ja ohikin. Valmentajia on kotimaisia ja ulkomaisia hyvin ja huonoin tuloksin käytetty. Televisio on yksi pahuuden syy kansan liikkumattomuuteen . Ruoka ohjelmien sijaan voisi olla enemmän kyläkilpailuja sekä koosteita seurojen harjoituksista. et,silleen T.P.