Suomalainen yleisurheilukausi on lähestulkoon taputeltu ja mitä siitä jäikään käteen?
Tero Pitkämäen EM-pronssi. Ja seitsemän urheilijaa Euroopan tilastoissa 15 parhaan joukkoon, niistä kuusi keihäsmiestä.
Ei näytä hyvältä. En kuitenkaan lähde ryttäämään yleisurheilua enkä edes SUL:n johtoa, koska ensimmäisen kerran vuosiin tunnelin päässä on myös valoa, erityisesti miehissä.
Pikajuoksussa on selkeä nousubuumi. Juoksijat ovat satsanneet kunnolla etenkin talviharjoitteluun ja se näkyy. Kun on talven lämpimässä harjoittelemassa, on edes teoriassa samalla viivalla maailman muitten huippujen kanssa.
Jamaikalaisethan harjoittelevat talven ”kylmässä” kotimaassaan, meidän kesäämme vastaavissa olosuhteissa ja esimerkiksi Tyson Gay harjoittelee koko talvikauden Floridassa.
Kestävyysjuoksussakin on uusi sukupolvi nostamassa päätään, se on vain lajiryhmä, jossa oikotietä huipulle ei ole. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, se on varmaa. Odotan vielä Ari Suhosen manttelinperijää 800 metrille. Puolan Marcin Lewandowski näytti tänä kesänä, että eurooppalainenkin voi pärjätä kahdella ratakierroksella.
Hypyissä tilanne on hyvä pituudessa ja seipäässä, mutta muuten on hiljaista. On se kumma kun Monacossa nykyään asuva Christian Olsson pystyy loikkimaan 3-loikassa lähes 18 metriä, mutta Suomesta ei tahdo löytyä 16 metrin miehiä.
Heitoissa keihäs on omassa kastissaan, moukarissa näyttää hyvältä, mutta kuulassa ja kiekossa ei. Kuulassa meillä oli vielä 2001 peräti viisi miestä Euroopanlistan 15 parhaan joukossa, nyt ei ensimmäistäkään.
Hälyttävää on myös se, että keihäässä kukaan kärkimiehistä ei edes uhannut ennätystään. Harjoittelussa on siis ollut jotain vikaa.
Naisten tilanne on valitettavan synkkä. Vertailun vuoksi, vuonna 2001 viisi naista oli neljässä eri lajissa Euroopanlistan 15 parhaan joukossa, nyt ei ainuttakaan.
Yleisurheilu menettää vuosittain lahjakkaita nuoria tyttöjä juuri silloin, kun pitäisi ryhtyä panostamaan tosissaan harjoitteluun ja unohtaa muut urat.
Tytöillä rima ryhtyä huippu-urheilijoiksi tuntuu olevan huomattavasti korkeammalla kuin pojilla. Onkin siis syytä kysyä, tehdäänkö heidän valintansa helpottamiseksi kaikki mahdollinen, tai edes jotain ?
Urheilijoilta saamieni viestien mukaan ei. Tytöille urheilun pitää olla huomattavasti enemmän ”yhteisöllistä ja sosiaalista” toimintaa kuin pojille. Tytöt kantavat myös enemmän huolta urheilun jälkeisestä elämästä kuin pojat. Heille pitää taata harjoittelun ohessa myös kouluttautumismahdollisuus.
Tytöille ja nuorille naisille on myös taattava taloudelliset mahdollisuudet harjoitteluun, sillä sponsorieurot ovat tiukassa, eikä Jussi Salonojan kaltaisia, pyytteettömiä sponsoreita kasva joka oksalla.
Urheiluliitossa on nyt kaikkien aikojen mahdollisuus tehdä asialle jotain, kun vuosia huipulla ollut Mikaela Ingberg lopetti uransa. SUL voisi tehdä Ingbergistä naisurheilun konsultin, henkilön joka toimisi urheilijoiden ja liiton johdon viestikeskuksena. Uskon, että urheilijoiden on helppo lähestyä Ingbergiä ideoillaan ja toiveillaan ja liitossa löytyy herkkää korvaa ja toivottavasti myös rahaa toiveiden toteuttamiseksi.
Sillä synkkä tosiasia on se, että juuri nyt naisyleisurheilun tila on synkin sitten 60-luvun. Eikä se todellakaan ole siitä kiinni, etteikö meillä olisi lahjakkuuksia jotka olisivat valmiit satsaamaan lajiin.
Valmentautumisesta ja harjoittelusta on tehtävä koko yhteiskuntaa hyödyttävä inhimillisten resurssien monitieteenala, jossa huomioidaan psykofyysinen kokonaisuus. Tieteellinen ja tutkiva ote olisi yhteiskunnan tuen hinta. Samaan pakettiin kuuluisi luonnollisesti verkko-opintomahdollisuus.
Hyvänä osaamisindikaattorina on nousujohteisuus ja ennätysten tavoittelu arvokisoissa.
Pitäisikö inhimillisten resurssien kehittämiseen löytää joku suurempi yhteiskunnallinen tavoite ja tarina, kuten Nasan Mars lento. Tarina, joka kokoaa kaikki lajit systemaattisen kehityksen ja tietotaidon sateenvarjon alle. Näillä tiedoilla kehitettäisiin kansakuntaamme terveellisempään ja onnellisempaan suuntaa. Siinä sivussa muutama yksilö ja joukkue menestyisi kansainvälisillä kentilläkin.
Jääkiekossa joka jätkä liigassa saa yli 50 000€ rahaa vuodessa. Jos yleisurheilussa suurmestariluokasta sais saman verran liksaa, alkais laji kiinnostamaan.
Suomalaisen yleisurheilun suurin ongelma on se, että joukkuelajit vievät lähes kaiken massan itselleen. Jääkiekko ja jalkapallo kaupungeissa kuten pesäpallo pikkukylissä.
Pienessä maassa yleisurheilulle jää vain murusia ja tätä kautta harrastajamäärät ovat todella vähäisiä eikä lahjakkuuksia löydy entiseen tapaan yleisurheiluun. Huipulle ei pääse pelkällä kovalla työllä vaan pitää olla myös lahjakas mutta pääsääntöisesti liikunnallisesti lahjakkaat eksyvät jo nuorena muihin lajeihin.
Litmaset ja Selänteet ovat suurempia esikuvia kuin kauan sitten menestyneet Virenit ja Vasalat. Pihalätkä kavereiden kanssa on paljon kivempaa kuin juoksulenkki yksin räkäposkessa lenkkipolulla. Isometsäkin tokaisi aikoinaan että kyl määkin olisin mieluummin kiekkoa pelannu jos meijän kylässä olis ollu joukkue. Suomessa saadaan tulevaisuudessakin tyytyä uleisurheilun osalta menestyksen murusiin.
Yleisuhrielu kouluja ja kerhoja kouluikäisille ja paljon. Isosta massasta seuloutuu aikanaan mestarit. Harrastajamäärät kasvuun, yksinkertainen ja myös halpa lääke menestymättömyyteen. Lisäksi jo lopettaneet urheilijat mukaan valmennushommiin.
Joo, jo lopettaneiden urheiljoiden osalta valmennustehtavat. Nuorilla valmennettavilla urheilijoilla pitaa olla lahella joku, jolla olla on oikeata kokemusta lajista ja kilpailuista huipputasolla. Ja myos jo pelkastaan läsnäolollakin he seisovat nuorien takana. Näkemystä tulevasta, tavoittellisuutta, tukea myos henkisesti.
Onhan meillä entisiä huippuja,heitä kiinnostaa tosin oikea työ josta maksetaan hyvin ja joissa ei epäonnistumisesta joudu kansan sylkykupiksi.Yhä vieläkin ihmettelen tapaus Ulmalaa! Ilmeisesti Yliopistossa valmennusta opiskelleilla keltanokilla on enemmän käytännön tietoa valmentamisesta? Entinen huippu-ura ei välttämättä tarkoita hyvää uraa valmentajana mutta ei myöskään pelkkä teoria tieto! Valmennus on ennenkaikkea kahden ihmisen suhde.Itse en usko mihinkään etävalmennukseen vaan läsnäoloon.Näkemiseen,kuulemiseen ja kuuntelemiseen! Molemmin puolin.Jos vielä urheilijaa kiinnostaisi huipun tavoittelu,vaikka ilman suuria rahoja.Miten on valmentamisen laita? Voiko sitä tehdä oman toimen ohella? Mentaliteetti on se että aika hiljaista on yhteydenpito SUL:n puolelta! Kunnes Maaottelu koittaa ja kaveria taas tarvitaan! Sen jälkeen vuoden hiljaisuus.No ei sota yhtä urheilijaa kaipaa.Pääasia on että systeemi pyörii,päästään arvokisoihin koko palkattu henkilökunta ja palkan lisäksi vielä päivärahat.Päästään pällistelemään ettei urheilijoilla vieläkään kulje.Jospa ensin palkattais vaikkapa 10 valmentajaa joka lajiryhmään! ja asetettais pitkän tähtäimen tavoite! Ellei se täyty,kaikille potkut ja uusi porukka yrittämään.Lontoon Olympiakisat on jo menetetty! Sieltä tulee 1-3 mitalia,korkeintaan.
se on ainakin ihan turha käsitys että ne urheilijat jotka ovat jo lopettaneet mutta eivät ikinä mitään saavuttaneet voisivat tuoda nuorten lahjakkuuksien harjoitteluun jotai uutta. ehkä pilata sen he voivat mutta mitään konkreettista menestysreseptiä heiltä on turha odottaa..toivottavasti sul:n johto tajuaa tän faktan
“Suomalaisen yleisurheilun suurin ongelma on se, että joukkuelajit vievät lähes kaiken massan itselleen”. Tästähän on puhuttu jo ainakin kolmekymmentä vuotta. Ei se tilanne nyt aivan näin synkkä ole. Sitä paitsi urheilulajeja on muitakin kuin jalkapallo, jääkiekko, yleisurheilu – määrä lähenee varmaan sataa ja lisää tulee. Esim salibandy vie harrastajia jääkiekolta. Jääkiekkoilijan ominaisuudet soveltuvat parhaiten ehkä pikajuoksuun ja pituushyppyyn, yhtään kestävyysurheilijalahjakkuutta ei sinne ole “hukattu”. Pikajuoksija Hannu Ali-huokuna oli poikien maajoukkuetasoa jalkapallossa.
Yleisurheilunkaan ei pidä vilkuilla sivuille vaan kehittää omia toimintatapojaan. Jos löytyy innostavia vetäjiä, löytyy harrastajiakin ja sitten pitää löytyä niitä harrastuspaikkoja. Lapset kokeilevat ihan mielellään ja luonnostaan, miten nopeasti pystyvät juoksemaan, hyppäämään, heittämään.
Mitä naisurheiluun tulee, niin yksilölajeilla on se etu, että niissä naisia arvostetaan ihan oikeasti ja medianäkyvyyttäkin tulee. Jalkapallossa ja jääkiekossa, ihan siellä lajin sisällä olevien ihmisten joukossa, naisten arvostus saattaa olla hämmästyttävän heikko.
Suomalaiset ovat yksilölajien taitajia. Hiihto ja Yleisurheilu niihin kannattaa panostaa, koska ne on suomalaisten ominta aluetta. Suomalainen on aina tottunut pärjäämään yksin. Sodassakin yksi suomalainen vastasi kymmentä………..!
Jutut juttuina. Porttilalla on ehkä asiantuntemusta ja näkemystä monestakin urheilulajista, mutta yleisurheilusta ja sen “salaisuuksista” hän tuntuu tietävän vain arvailujen ja itsestäänselvyyksien verran. Jätäthän tämän hienon urheilumuodon ruotimisen vastaisuudessa todellisille asiantuntijoille!?!? Toivottavasti. Hyvää syksyä ja iloista urheilumieltä!