Minulta on kysytty useaan kertaan viime päivien aikana, mikä on totuus dopingin käytöstä suomalaisessa hiihtourheilussa ennen Lahden MM-kisoja 2001.

Olen usein esittänyt kysyjälle vastakysymyksen, mitä hän itse uskoo. Lähes kaikkien vastaus on ollut, ettei totuutta ole vielä kerrottu, mutta aavistus siitä saatiin Mika Myllylän myönnettyä epon käytön.

Olen sanonut, että näin varmasti on. Totuus tosin saattaa olla sellainen, ettei sen olisi toivottu paljastuvan, kun se aikanaan paljastuu.

Mika Myllylä sanoi siis ääneen sen, mistä moni puhui heti Lahden kisojen jälkeen. Hemohessillä peiteltiin vain epon nostattamia, liian korkeita veriarvoja hetkellisesti.

Näinhän se oli, mutta tuskin sitä epoa keksittiin juuri Lahden alla. Juuri tätä varten Myllylä lausuntonsa antoi, se lausunto kun kertoi asiantuntijoille, että epoa oli käytetty paljon aikaisemmin.

Mutta mennään vielä Lahteen. FIS:n lääketieteellinen komissio ja erityisesti Ingard Leereim oli ollut suomalaisten jäljillä jo loistavasti menneiden Ramsaun MM-hiihtojen 1999 jälkeen. Mika Myllylähän putsasi siellä pöydän, ottaen kolme henkilökohtaista kultaa.

Epoa Leereimin testiryhmä ei vielä pystynyt paljastamaan, joten se keskittyi peiteaineen etsimiseen. Vuonna 2000 se sai aikaiseksi testin, jolla hemohess saatiin näkyviin ja saman vuoden lopulla se liitettiin kiellettyjen aineiden listalle.

Suomen antidoping-toimikunta ei huomannut muutosta ja vielä Lahden MM-kisojen aikaan sen listoilla Hemohess oli sallittu aine. Norjalaiset tiesivät kuitenkin testin olevan olemassa ja he siirtyivät toiseen peiteaineeseen. Suomalaiset eivät tunnetuin seurauksin.

Epo on siis ollut huippumaiden, Suomen, Norjan, Saksan, Venäjän (Neuvostoliiton) ja Italian käytössä koko 90-luvun ja osin 80-luvun loppuakin. Viimeksi tosiasian myönsi Timo Seppälä.

Myllylä siis käytännössä paljasti, että epoa on käytetty paljon ennen Lahtea. Hallussani oleva dokumenttikin kertoo, että ennen Trondheimin MM-kisoja 1997 suomalaisille kerrottiin yksityiskohtaisesti siitä, ettei epon käyttäjien tarvitse ottaa kisoissa kohtuuttomia riskejä.

Ei kai tuollaista ohjetta anneta kirjallisesti, jos sillä ei tarkoitettu jotain ?

Hiihtopiireissä liikkuu myös paljon juttuja Koljonvirran sairaalasta ja toiminnasta sen sisällä ennen arvokisoja.

Vuokatin urheiluopistolla oli myös yllättävän paljon yhteistyötä Neuvostoliittolaisten lääkärien ja valmentajien kanssa 80-luvulla ja 90-luvun alussa.

Mikä on siis totuus epon ja dopingin käytöstä ?

Sen tietävät 80- ja 90 luvulla mukana olleet urheilijat, valmentajat ja lääkärit. Yksi kerrallaan he alkavat ”muistaa” asioita, vaikenemisen laki ei enää ole voimassa.

Nykyhiihtäjille tilanne on enemmän kuin ikävä. Voin vain kuvitella miltä esimerkiksi Matti Heikkisestä tuntuu valmistautua Vancouverin kisoihin, kun hän tietää tarkalleen kuinka kovan työn takana huipulle nousu on ollut. Ja se työ on taatusti tehty ilman dopingia.

Aino-Kaisa Saarinen on puolestaan antanut jo 16 doping-näytettä heinäkuusta 2009 lähtien, eli yli kaksi näytettä/kuukausi. Tämä todistaa kaikille sen, ettei Saarinen ole missään tapauksessa käyttänyt kiellettyjä aineita.

Virpi Kuitunen on puolestaan antanut syys-tammikuun välisenä aikana kahdeksan näytettä, eli lähes 2/kuukausi. Dopingin käyttö on siis ollut mahdotonta. Tätä taustaa vasten on myös turha yhdistää Kuitusen mahdollista lopettamista nykyiseen doping-kohuun.

Meitä toimittajia moititaan usein ja varmaan myös tämän kirjoituksen jälkeen sitä, että miksi kaivamme vanhoja asioista ja miksi emme jätä hiihtäjiä rauhaan.

Eikös se kuitenkin ole niin, että kun kyseessä on niinkin tärkeä asia kuin kansallinen maine perinteisessä kansallislajissa, niin mikään asia ei vanhene. Eivät sankaritarut, eivätkä myöskään ne pimeän puolen toimet.

Jos Hiihtoliitolla olisi ollut rohkeutta puhdistaa pöytä heti Lahden kisojen jälkeen, ei tätäkään blogia olisi tarvinnut kirjoittaa.

Eikä olisi tarvinnut pohtia vaikuttaako uutisointi Vancouveriin matkustaviin hiihtäjiin