Hälytyskellot soivat suomalaisessa huippu-urheilussa

Julkaistu 8.1.2012

Suomalaisessa huippu-urheilussa soivat hälytyskellot. Mäkihypyssä, yhdistetyssä ja miesten maastohiihdossa voidaan puhua kriisistä, perinteiset lajit ovat suistuneet maailman terävimmästä kärjestä.

Nyt on aika viheltää pilliin, enää ei ole varaa vain pohtia ja puhua vaan nyt on ryhdyttävä nopeasti toimiin.

Talkoisiin tarvitaan myös Olympiakomiteaa ja Humua, huippu-urheilun muutostyöryhmää. Se on tähän mennessä vain tutkinut, analysoinut ja kartoittanut- nyt on aika ryhtyä toimiin.

Mäkihypyn tilanne muistuttaa keihäänheiton tilannetta. Viime vuoden Daegun MM-kisojen jälkeen SUL ryhtyi toimiin ja panosti huippuyleisurheiluun 250 000 leiritysrahaa, jotta kurssi kääntyisi ensi kesänä. Nopeaa reagointia ammattilaisilta.

Mäkihypyssä mistään muusta maasta Itävaltaa lukuunottamatta ei löydy sellaista tietotaitoa kuin Suomesta. Päävalmentajan apuna on huippuvalmentajista nyt vain Ari-Pekka Nikkola. Kari Ylianttila on kenttäpäällikkönä, joka ei voi tehdä taloudellisen tilanteen vuoksi juuri mitään.

Mika Kojonkoski on kiinni Humun palavereissa, Hannu Lepistö toimii Eurosportin kommentaattorina, Pentti Kokkosen palkkaamiseen eivät rahat riittäneet, Kari Pätärille annettiin lopputili jne.

Kun liiton toiminnanjohtaja askartelee sen parissa, voidaanko alpeilla kiertävään huoltoautoon ostaa vain kaksi talvirengasta, vai tarvitseeko se todella neljä rengasta, niin kuin kuskit vaativat, kertoo se paljon toiminnan tasosta.

Tilanne on sama yhdistetyssä. Kimmo Savolainen on kuin se kuuluisa Don Quijote, taistelua tuulimyllyjä vastaan ei voi voittaa. Yhdistetty putosi viime talven jälkeen Olympiakomitean järjestelmätuen piiristä ja nyt mäkihyppy rahoittaa käytännössä myös yhdistetyn toiminnan, eivätkä rahat riitä kummallekaan.

Erikoiseksi talousahdingon tekee se, että mäkihyppy on maan kolmanneksi eniten media-aikaa saava urheilulaji ja yhdistettykin on kärkikymmenikössä jos mittariksi otetaan TV-aika. Eikä kummallekaan lajille onnistuta hankkimaan suuria yhteistyökumppaneita !

Mieshiihdossa ei painita taloudellisten ongelmien kanssa, mutta sielläkään ei synny tuloksia ladulla. Hiihdossa päävalmentaja ei vastaa ainakaan harjoittelusta, näin ovat lajin sisäpiiriläiset kertoneet, joten kun suksi ei kulje on katsottava hiihtäjien henkilökohtaisia valmentajia.

Toimivatko urheilija-valmentajaparit niin tehokkaasti kuin pitäisi ? Mitä harjoittelussa on mennyt vikaan, kun suksi ei kulje ? Miksi suomalaiset hiihtävät hyvin ns. diesel-vaihteella, muuta kun pitäisi kiristää turbo-ruuvia, ei koneessa tapahdu mitään.

Mäkihypyssä, yhdistetyssä ja maastohiihdossa on tekemisen meininki, mutta jokin tökkii nyt ja pahasti.

Yksi yhteinen nimittäjä on löydettävissä. Kun urheilija-valmentajaparit ja valmennusjohto pyrkivät toimimaan ammattimaisesti, on johtotason toiminta liikaa vapaaehtoisella pohjalla.

En tarkoita tällä sitä, etteivätkö Finnjumpingin ja maastohiihto ry:n toiminnanjohtajat ja puheenjohtajat yrittäisi parastaan. Finnjumpingissa toiminnanjohtaja palkattiin vain palauttamaan liiton talous terveelle pohjalle, ei siis kehittämään toimintaan joka on kaiken a ja o. Vastuun tästä kantaa Finnjumpingin hallitus, ei toiminnanjohtaja. Hallitus on siis myös vastuussa surkeista tuloksista.

Maastohiihto oli ilman toiminnanjohtajaa koko syksyn, joten juuri aloittanut Mika Kulmala voi olla vaikka se pelastusrengas, jota tarvitaan. Maastohiihdon taloushan on paremmassa kunnossa kuin muiden Hiihtoliitosta omiksi lajiryhmiksi lähteneitten lajien.

Finnjumpingin ja maastohiihdon puheenjohtajat hoitavat toimiaan työnsä ohella. On selvää, että silloin panostus huippu-urheilun visiointiin ei voi olla niin täydellistä, kuin jos visioita tekisivät alan ammattilaiset.

Nyt tullaan siihen suureen kuvaan ja Humuun.

Huippu-urheilun muutostyöryhmän on ryhdyttävä tekoihin. Suomeen on saatava nopeasti kattava huippu-urheilusta vastaava organisaatio, joka vastaa kaikista olympialajien huipuista.

Jatkossa valmennuksen koordinoinnin on oltava huippuasiantuntijoiden harteilla. Jos Suomesta löytyy yhteensä noin 100 – 200 eri lajien olympiaurheilijaa, on uuden olympiakomitean vastattava kaikista toimista, joilla näillä urheilijoille taataan parhaat mahdolliset harjoitusolosuhteet.

Pakettiin kuuluvat valmentajat, fysioterapeutit, tutkijat, ravintospecialistit, lääkärit ja välinekehittelijät. Ja tietysti se tärkein, seuranta ja nopea reagointi.

Ei Suomeen tuoda yhtään olympiamitalia, jos liitoissa pohditaan huippu-urheilun kehittämisen sijasta sitä, voidaanko huoltoautoon ostaa kahden talvirenkaan sijasta neljä talvirengasta.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 30 kommenttia

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa?

Julkaistu 26.11.2011

Otsikon kysymys nousee väkisinkin mieleen Rukalla. Hiihtolajien maailmancup käynnistyi todenteolla Suomessa ja meidän pitäisi olla enemmän kuin ylpeitä tapahtumasta.

Missään muualla kuin Lahdessa ja Oslossa ei pystytä järjestämään vastaavanlaista maailmancup-tapahtumaa yhden viikonlopun aikana.

Ja missään muualla kuin Rukalla tällaista jättitapahtumaa ei pystytä järjestämään tähän aikaan vuodesta. Rukan suurmäki on ainoa suurmäki Euroopassa, jossa pystytään hyppäämään juuri nyt lumelta.

Mutta meillä pidetään vakkaa kynttilän alla, pahoitellaan sitä, ettei aurinko paista ja ollaan muutenkin häntä koipien välissä ja kysellään FIS:n johtajilta, että eiväthän nämä pienet muutokset ohjelmassa nyt vain vaaranna mitään.

Hei suomalaiset, nyt hattu pois kourasta ja päähän. Missään muualla kuin Suomessa ei pystytä tällaiseen superviikonloppuun ja ollaan ylpeitä siitä.

Toinen esimerkki suomalaisten heikosta itsetunnosta tulee näkyviin doping-asioissa. Kun suomalainen urheilija, tässä tapauksessa hiihtäjä Juha Lallukka jää kiinni dopingista, niin mitä suomalaiset tekevät viimeistään toisena päivänä uutisen tultua julki?

Soittelevat hädissään ympäri maailmaa ja kyselevät ihmisiltä, että mitä te nyt ajattelette meistä suomalaisista. Niin että kuinka syvälle hankeen meidän on painettava päämme tämän suuren häpeän vuoksi. Voi jestas sentään.

Jos, ja niinkin on tapahtunut, norjalainen urheilija käryää dopingista, niin eivät norjalaiset soittele ympäri maailmaa penäämässä muiden reaktioita käryyn. Ne ovat itsestään selvät, käryä pahoitellaan ja se saatetaan jopa tuomita. mutta mitä sitten ? Ei ”tuomiolla” ole mitään merkitystä, ei ainakaan norjalaisille, eikä pitäisi olla suomalaisillekaan.

Ei Norjassa, tai missään muuallakaan huudeta heti doping-käryn sattuessa ministeriä esiin tuomitsemaan lajia ja uhkaamaan sitä valtionavun menetyksillä (jotka tulevat siis veikkauksen voittovaroista, ei verovaroista).

Lopetetaan nyt se itsesäälissä kieriskely ja eletään tätä päivää. Juha Lallukka on antanut kaksi positiivista doping-näytettä, reilun viikon päästä hän antaa selvityksensä asiasta ja toivottavasti kertoo julkisuuteen oman versionsa tapahtuneesta.

Mutta ei Lallukan käry mihinkään suomalaista urheilua kaada, ei edes hiihtourheilua. Miksi suomalaisten hiihtäjien pitäisi edes ajatella koko asiaa, eihän se kosketa heitä mitenkään.

Aika kaukaa on myös haettu ajatus siitä, että Lallukan käry jotenkin vaikuttaisi Lahden mahdollisuuksiin saada hiihdon MM-kisat 2017. Kyllä ne väännöt kabineteissa käydään ihan muista asioista, sen tietää varsin hyvin Lahden puolesta edellisessä haussa lobannut ministeri Alexander Stubb.

Tallennettu kategorioihin maastohiihto | 14 kommenttia

Tekemisen meninkiä

Julkaistu 9.9.2011

Suomalaisessa yleisurheilussa on nyt urheilijoiden keskuudessa tekemisen meininki. Pelin avasi Tero Pitkämäki, eikä se avaus jää tietojeni mukaan viimeiseksi.

Pitkämäen avaus oli rohkea; ensimmäisen kerran suomalaista huipputason keihäänheittäjää valmentajaa ulkomaalainen. Eikä kuka tahansa, vaan mr. keihäs, maailman paras keihäänheittäjä Jan Zelezny.

Tiedän, että Tero ei saa omasta päätöksestään pelkästään selkään taputteluja, sinne selän puolelle eksyy varmasti muutama tikarikin, mutta Tero kestää sen. Kyse on hänen urastaan, vuosista joita ei saada enää takaisin. Hän teki kovan, mutta uskon, että oikean ratkaisun.

Kun Zelezny astuu remmiin, pannaan moni asia uusiksi. Erityisen tärkeä rooli tshekillä on leirityksessä, Pitkämäen ongelmathan ovat pelkistyneet viime vuosina kevään viimeiseen leiriin. Sitä ennen kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, sen jälkeen on alkanut alamäki.

Pikajuoksijat ovat näyttäneet, että talvehtiminen Espanjassa on ollut oikea, voisi jopa sanoa, että ainoa oikea veto. Onneksi pikajuoksijoilla on kummisetänä Jussi Salonoja, hän on maksanut pikajuoksijoiden oleskelun lämpimässä ja se näkyy tuloksissa.

Ruotsi-maaottelun jälkitunnelmissa myös Eemeli Salomäki vakuutti, että ensi talvena peliin pistetään kaikki , jotta EM- ja olympiavuotena hyppypaikalla nähdään mies, joka nousee korkealle.

Seipäässä hyppääjät ovat valmiita pikajuoksijoiden tapaan vaikka kuukausien ulkomaanleiritykseen, jos se vain on mahdollista. Ehkä Urheiluliitossa vastataan tähän huutoon.

Oma lukunsa on yleisurheilun viimeinen suomalainen olympiavoittaja Arsi Harju. Hän haluaa näyttää vielä kerran mistä puusta suomalainen kuulantyöntäjä on veistetty. Arsi täyttää maaliskuussa 38-vuotta, ikä ei kuitenkaan ole este nousulle 20 metrin kerhoon. Se tosin vaatii muutaman ”pohjalaisen” patruunan innostumista asiasta, mutta panostus Arsiin merkitsee samalla panostusta suomalaiseen kuulantyöntöön, sillä Arsi on tuomassa huipulle myös suomalaista naiskuulantyöntäjää.

Urheiluliitto julkistaa pian EM-2012 superryhmän, noin 20 urheilijan ryhmän, jolle taataan parhaat mahdolliset harjoitusolot ensi kesää varten.

Tuon takuun on pidettävä sisällään lupaus siitä, että esimerkiksi kestävyysjuoksijat voivat viettää vuoristo-olosuhteissa vaikka kaksi-kolme kuukautta putkeen.

Keskustelin Daegussa pitkään kenialaisia 20-vuotta valmentaneen ”gurun” kanssa. Hänen mukaansa kenialaisten ja eurooppalaisten suurin ja oikeastaan ainoa ero on siinä, että kenialaiset harjoittelevat puolet vuodesta yli 2000 metrissä, korkeudessa jossa myös asuvat. Tuota etua ei saa kiinni ”poppakonsteilla”, vaan hakeutumalla harjoittelemaan pitkäksi aikaa korkealle.

Vaikka Daegussa ei mennyt putkeen, niin kentällä on nyt näyttämisen meininki. Muuten kulisseissa kuohuu ja liiton johto saa tehdä kaikkensa, että kytevät palonalut saadaan sammutettua.

Tiedän, että puhelimet ovat käyneet viime viikon aikana kuumina, niin myös osa luurien päässä olevista henkilöistä. Kaikkien pitäisi kuitenkin muistaa yhteinen etu- suomalainen urheilun etu.

Tallennettu kategorioihin Arsi Harju, Tero Pitkämäki, Yleisurheilu | 12 kommenttia

Muutoksen aika

Julkaistu 4.9.2011

Suomalaisessa yleisurheilussa eletään nyt muutoksen aikaa. Menestys MM-kisoissa oli niiden historian heikoin. Kun kisat pidettiin ensimmäisen kerran 28 vuotta sitten Helsingissä, kahmi Suomi kolme mitalia, nyt ei ainutta pistesijaakaan.

Ero silloisen ja nykyisen välillä on muutenkin kuin yöllä ja päivällä. Helsingin MM-kisoihin valmistauduttiin valmennusprojektilla, jota veti Antti Kalliomäki. Silloin urheilijoiden eteen tehtiin kaikki mahdollinen, terveydenhuollosta lihashuoltoon. Ja silloin urheilija-valmentajapari sai kaiken mahdollisen tuen.

Nyt liitossa on muutama täysipäiväinen valmentaja, Daegun joukkueen 12 urheilijasta kokopäiväinen valmentaja on vain kahdella urheilijalla. Siis kahdella !

Voisitteko kuvitella, että yhdenkään SM-liigan jääkiekkojoukkueen tai edes divarin ruorissa olisi valmentaja, joka kävisi normaalissa päivätyössä. Aivan, en minäkään.

Suomessa on neljä urheilulajia, jotka koskettavat koko kansaa. Jääkiekko, Yleisurheilu, hiihto ja mäkihyppy. Näistä yleisurheilu on selkeästi lapsipuolen asemassa.

Kyse on rahasta.

Suomen Urheiluliitossa ylintä valmennuksellista valtaa pitää huippu-urheilun johtaja Jarmo Mäkelä. Hänen tehtävänä on ohjata rajalliset resurssit eri lajiryhmien käyttöön ja yritettävä siinä ohessa valvoa, että lajipäälliköt ja lajivalmentajat tekevät tulosta.

Lajipäälliköt ja lajivalmentajat vastaavat käytännön valmennuksesta ja lajiryhmien urheilijoiden valmennuksen koordinoinnista. Tässä tulee heti ensimmäinen pullonkaula.

Lajivalmentajista suurin osa on valittu tehtävään sen vuoksi, että heidän urheilijansa on maan ykkösurheilija omassa lajissaan. He ovat siis valmentaneet urheilijansa maan huipulle oman toimen ohella, sen jälkeen heidät on nimitetty lajivalmentajaksi, jotta edes yksi valmentaja voisi keskittyä vain valmentamiseen.

Mutta samalla lajivalmentajan vastuulle on tullut muita urheilijoita, eikä yhtälö ole enää pelannut. Hyvä esimerkki tästä on Hannu Kangas. Kun hänellä ei ollut enää aikaa vain ja yksinomaan Tero Pitkämäen valmentamiseen, vaan päälle iskivät lajivalmentajan tehtävät, kärsivät kaikki tästä yhtälöstä. Parempaa tulosta olisi varmasti saatu, jos Kangas olisi saanut palkkaa vain Pitkämäen valmentamisesta. Tähän ei taas talous anna mahdollisuutta.

Kun suomalaisen yleisurheilun huippuryhmän valmentajista vain 20 % on täysipäiväisiä ja loput 80 % eivät, niin on selvää ettei tulosta voi syntyä samalla tavalla kuin huippumaissa.

Kääntäen voisi sanoa, että suomalaiset valmentajat ovat todellisia huippuja, kun pystyvät tästä huolimatta tuottamaan maailman kärkeen urheilijoita.

Julkisuudessa on jo vaadittu valmennusjohdon päitä vadille. Sarkastisesti voisi kysyä, että ketä sieltä pitäisi erottaa. Ne muutamat valmentajat, jotka saavat liitolta palkkaa vai se valtava vapaaehtoisten armeija, joka luo pohjan suomalaiselle yleisurheilulle ?

Eiköhän kannata nyt pistää jäitä hattuun ja hahmottaa kokonaistilanne. Jos suomalainen yleisurheilu halutaan nostaa takaisin huipulle, niin sen sijaan, että potkisimme niitä vähiä voimia pihalle, meidän on saatava tuplasti uusia miehiä heidän rinnalle.

Eikä pelkästään valmentajia huippu-urheiluun, vaan myös ammattivalmentajia seuroihin. Vain sitä kautta saadaan kasvatettua uusia huippuja, joista seuraavan tason ammattivalmentajat voivat koulia tähtiä.

Se, että SM-kisoissa palkinnoilla olevien urheilijoiden valmentajina on oma sukulainen on hieno asia. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä johdetun huippu-urheilun kanssa.

Suomalainen yleisurheilu kaipaa myös herättäjiä, uuden polven valmentajia ja innostajia, jotka panostavat kaikkensa menestyksen eteen ja saavat omalla esimerkillään myös nuoret innostumaan lajista.

Mitäs jos koottaisiin juuri uransa lopettaneista urheilijoista ”mentoriryhmä”, joka kiertäisi maan eri urheiluseurat innostamassa nuoria lajin pariin.

Katseet voidaan kääntää myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Urheiluliiton puheenjohtaja Antti Pihlakoskella on hyvät kontaktit mm. Jamaikan liittoon. Jos halutaan, niin suomalaiset pääsevät joukolla talven ajaksi harjoittelemaan Kingstoneen.

Se on selvää, että menestys vaatii uudistumista tekojen ja ajattelun tasolla, tämän päivän eväät on syöty jo ajat sitten.

Tallennettu kategorioihin Daegu 2011, Yleisurheilu | 32 kommenttia

Skandaali

Julkaistu 28.8.2011

Usain Boltin varaslähtö ja sitä seurannut sulkeminen 100 metrin MM-finaalista mykisti koko urheilua seuraavan maailman. Tapahtumaa kuvattiin skandaaliksi ja suurimmat syytökset sai niskaansa IAAF, Kansainvälinen yleisurheiluliitto.

Tehdään heti alkuun selväksi, että Boltin hylkäys meni sääntöjen mukaan ja hän itsekin tiesi ja myönsi sen.

Mutta sitten tuleekin se suuri kysymys, onko varaslähdöt täysin kieltävä sääntö oikeudenmukainen ja millään muotoa järkevä?

Sääntöhän tehtiin asteittain sen jälkeen kun arvokisoissa saattoi tulla viisikin varaslähtöä ja aikataulut menivät sen vuoksi uusiksi. Sääntö tehtiin siis pitkälti suurten kansainvälisten TV-yhtiöiden vaatimuksesta.

Pariisin MM-kisoissa 2003 koettiin lähes vastaava tilanne, kun Asafa Powell hylättiin välierissä varaslähdön vuoksi. Powell reagoi vierellä nykineeseen juoksijaan, mutta sitäkään ei huomioitu.

Bolt maksoi kovan hinnan siitä, että IAAF rukkasi sääntöjään suurten TV-yhtiöiden toivomuksesta.  Nyt nuo samaiset TV-yhtiöt manaavat säännön pohjamutiin.

Varaslähdöt kieltävä sääntö on syntyjään susi, sillä siinä on liikaa muuttuvia osia. Kun tuollainen sääntö tehtiin, olisi samalla pitänyt tehdä monta sitä tukevaa sääntöä.

Nyt lähettäjinä saattaa arvokisoissakin toimia lähettäjiä, jotka ovat oikeasti kansallista tasoa. IAAF:n olisi pitänyt huolehtia siitä, että esimerkiksi Timanttiliigaa kiertäisi kaksi eri lähettäjää, jotka olisivat mukana myös kaikissa arvokisoissa. Näin lähetykselle olisi saatu formaatti, jonka kaikki tietävät.

Voitte vain kuvitella mikä ero on ”ammattilähettäjän” komennoilla ja esimerkiksi korealaisen, jännityksestä jäykkänä olevan lähettäjän komennoilla ja erityisesti tauoilla komentojen välissä.

Urheilijoiden kannalta tilanne on surkea. Kuvitelkaa nyt, olet harjoitellut ikäsi, edessä on koko uran tähtihetki, MM- tai olympiafinaali, horjahdat vaikka 10 000 metrin lähdössä ja sinut hylätään sen vuoksi.

Ei mitään järkeä.

IAAF valitsi juuri Lalime Diacin jatkamaan liittonsa johdossa. Toivottavasti hän seurasi aitiostaan 100 metrin lähtöä ja toivottavasti hän ja hänen esikuntansa heräsivät todellisuuteen.

IAAF:n on nyt todettava nykyinen varaslähtösääntö sudeksi, se on muutettava heti kisojen jälkeen. Millaiseen formaattiin, siitä kuunneltakoon IAAF:n urheilijakomissiota. Tuossa komissiossa muuten istuu myös Tommi Evilä.

Tallennettu kategorioihin Daegu 2011, Usain Bolt, Varaslähtö, Yleisurheilu | 18 kommenttia

Suomalainen superyllättäjä

Julkaistu 27.8.2011

Daegun MM-kisat saivat suomalaisittain superstartin, kun Olli-Pekka Karjalainen näytti mistä puusta hänet on veistetty. Kauden tärkeimmän kisan karsinnassa kauden paras tulos -- se on todellisen huippu-urheilijan saavutus.

Karjalaisen tie MM-finaaliin on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Talvi meni harjoitusten osalta hyvin, mutta ensimmäisessä kisassa selkä ”pamahti” rikki. Ja jos moukarimiehen selkä ei kestä heittämistä, on hän usein entinen moukarimies.

Karjalainen ei luovuttanut, vaikka ei pystynyt tekemään lajiharjoitteita moukarilla. Selkää ”manipuloitiin” kuntoon ja kahden kuukauden tauon jälkeen mies varmisti MM-paikkansa Kalevan kisoissa. Vähän samaan malliin kuin Seppo Räty ennen Atlantaa.

Daegun MM-kisat ovat Karjalaisen seitsemännet MM-kisat, ensimmäisen kerran hän edusti Suomea jo Sevillassa 1999! Vain kahdesti Karjalainen ei ole selviytynyt finaaliin, paras saavutus on Helsingin viides sija. Kaikkiaan MM-kisat ovat Karjalaiselle jo 14. perättäiset arvokisat.

Jos viinin sanotaan paranevan vanhetessa, niin mitähän Karjalaisesta pitäisi sanoa. Vanhassa vara parempi, ainakin nyt näin alkuun.

Karjalainen näytti Daegussa, että kokemus on arvokisoissa valttia. Hän ei häkeltynyt, hätäillyt tai menettänyt konseptejaan, vaikka karsinnan ensimmäinen heitto olikin heikko.

Karjalainen tiesi mihin pystyy, kokosi itsensä rauhassa, näytti toisellaan jo suunnan ja latasi kolmannellaan kauden parhaansa.

Finaalista tulee mielenkiintoinen, niin tiukassa nipussa kaikki heittäjät ovat. Uskon Japanin Koji Murofushin pystyvän 80 metrin ylitykseen ja jos Saksan Markus Esser pitää hermonsa kurissa, saattaa hän nousta uhkaamaan japanilaista.

Karjalaisen niskaan on turha kasata mitalipaineita, hän ylitti jo kaikki yleiset odotukset nousemalla finaaliin. Jos mies palaa Suomeen pistesijan kanssa, on se jo superyllätys.

Periaatteessa Karjalaisen saavutukseen olisi voinut yltää myös Jere Bergius seipäässä. Mutta tässä on juuri se kokemuksen ja vuosien työn ero nuoreen, vasta huipulle nousevaan urheilijaan.

Sitten kun Bergius on nostanut vakiotasonsa 560 tuloksiin, voi hän lähteä arvokisoihin tavoittelemaan tosissaan finaalipaikkaa. Kun 560 menee säässä kuin säässä ja vaikka keskellä yötä, tietää urheilija pystyvänsä nappihypyllä ylittämään 580-590. Eli ensin on nostettava perustaso korkealla ja vasta sen jälkeen voi haaveilla menestyksestä.

Toki Bergius olisi paremmalla tuurilla voinut nytkin venyä finaaliin, mutta se olisi ollut ainakin osittain tuuria, ei taitoa. Nyt hän näki mitä häneltä vaaditaan, että ensi vuonna EM-Helsingissä ja Lontoon olympialaisissa pääsee hyppäämään karsinnassa ja finaalissa.

Usain Bolt otti vastustajiltaan luulot pois jo alkuerissä. Kukaan ei enää kuvittele taistelevansa kisan voitosta häntä vastaan, kysymys kuuluukin viekö Jamaika kaikki kolme mitalia, vain nouseeko Christophe Lemaitre pronssille.

Tallennettu kategorioihin Daegu 2011, Olli-Pekka Karjalainen, Yleisurheilu | 3 kommenttia

Keihäsvalinnat olivat solmussa

Julkaistu 14.8.2011

Daegun keihäsvalinnat aiheuttivat jälleen kerran suuren porun. Osa heittäjistä ja valmentajista on sitä mieltä, että SUL:n johto ei noudattanut keväällä kirjattuja valintakriteerejä. Joten kerrataanpa ne aluksi:

Miesten keihään valinnassa huomioidaan koko kauden 2011 kilpailusuoritukset. Valinnassa arvioidaan painotetusti IAAF:n Timanttiliigan kilpailuja sekä niitä kilpailuja, joissa mahdollisimman suuri osa valintakelpoisia urheilijoita on mukana. Edellä jäljempänä mainituista kilpailuista Pihtiputaan keihäskarnevaaleille (3.7.2011) ja Turun Kalevan kisoille (6./7.8.2011) asetetaan suurin painoarvo.

Näin siis SUL:n kirjallisissa ohjeissa. Ari Mannio heitti Turussa SM-kultaa tuloksella 85.12. Pihtiputaalla hän oli kolmas, Oslon ja Birminghamin Timanttiliigassa sijat 7. ja 6. Valinta on näillä meriiteillä selvä.

Tero Pitkämäki oli ei heittänyt SM-kisoissa eikä Pihtiputaalla, Timanttiliigasta hänellä on voitto Shanghaista, kolmas sija Dohasta, Oslossa hän oli viides ja Lausannessa kuudes.

Kahdessa kotimaan kisassaan Pitkämäki on ollut viides ja neljäs. Kuortaneella hänen edellään olivat suomalaisista Mannio ja Ruuskanen, Lappeenrannassa Lehtola, Ruuskanen ja Koski-Vähälä.

Vaikka Pitkämäki on viimeksi ylittänyt 80 metriä Oslossa 9. kesäkuuta, siis yli kaksi kuukautta sitten ja vaikka hän oli poissa kummastakin kotimaan tärkeimmästä kisasta, voidaan Pitkämäen paikkaa pitää alkukauden näyttöjen perusteella selvänä.

Hänet olisi pitänyt nimetä joukkueeseen jo ensimmäisessä valintavaiheessa ja taata hänelle näin keskittymisrauha kisoihin jo kolme kuukautta ennen kisoja.

Jos ja kun MM-kisoihin lähdetään hakemaan mitalia, on Pitkämäki sen potentiaalisin tuoja. Hänen statuksella varustettu urheilija ei missään tapauksessa lähde kisoihin, jos ei taistele mitalista.

Ja sitten kaksikko Sampa Lehtola – Antti Ruuskanen. Heistä Lehtola ei ollut ylittänyt ennen Lappeenrannan kisaa edes B-rajaa, joten hän ei ollut Urheiluliiton ”kuumien” heittäjien listalla.

Lehtola ylitti A-rajan kisan viimeisellä heitolla, 20 minuuttia sen jälkeen hänet oli nimetty MM-joukkueeseen. Antti Ruuskanen kritisoi nimenomaan tapaa, jolla valinta tehtiin ja sitä, ettei annettuja kriteerejä noudatettu. Ei siis Lehtolaa.

Jos verrataan kaksikkoa SUL keväällä antamilla kriteereillä, saadaan seuraavat faktat:

Timanttiliigassa kummallakaan ei ole osallistumisia tällä kaudella.

Pihtiputaan keihäskarnevaaleilla Ruuskanen oli toinen ( 80.15 ), Lehtola seitsemäs ( 70.44 ).

SM-kisoissa Ruuskanen oli kolmas ( 79.51 ), Lehtola viides ( 77.04 ).

Keskinäiset kohtaamiset ovat tältä kaudelta finaaleissa 5-1 Ruuskaselle. Lehtola voitti Ruuskasen ensimmäisen kerran tällä kaudella juuri Lappeenrannassa.

Ruuskasen purnaukselle löytyy siis pohjaa, kriteerien mukaan hän on ollut kaksikosta selkeästi parempi.

Miksi Lehtola sitten valittiin kisoihin ?

Virallisten perustelujen mukaan hän oli vakuuttava Lappeenrannan kisassa, johtaen sitä lähes alusta alkaen.

Totuus lienee se, että kisakoneeseen haluttiin yksi tulevaisuudenlupaus, josta on iloa tulevina vuosina, eikä vähiten EM-2012 Helsingissä. Ja kun Lehtola heitti vielä maailmantilaston 18. parhaan tuloksen, ollen tuossa tilastossa kolmanneksi paras ”terveistä” suomalaisista, löytyy valinnalle perustelut.

Lehtola on parantanut tällä kaudella ennätystään jo yli kuusi metriä, nuoressa miehessä on siis potentiaalia vaikka mihinkä, ensi kautta ajatellen on siis äärettömän hyvä että hän saa arvokisakokemusta jo nyt.

Lehtolalta ei pidä odottaa MM-kisoissa ihmeitä, finaalipaikka olisi hänelle jo loistava suoritus, eikä hänen missään tapauksessa pidä ottaa paineita nyt vellovasta kohusta.

Ei ollut Lehtolan vika, ettei SUL noudattanut kirjattuja valintakriteerejään. Hänen suurin ”syntinsä” oli se, että hän heitti Eliittikisojen finaalissa ylivoimaisesti parhaan suomalaistuloksen vain kolme viikkoa ennen Daegun MM-finaalia.

Urheiluliiton valmennusjohto voi toki miettiä tapaa, jolla valinnoista ilmoitettiin urheilijoille. Ruuskanen sai kuulla kotiin jäävän varamiehen paikasta medialta, tähän aamuun mennessä liiton edustajat eivät olleet yhteydessä sen enempää häneen kuin valmentajaansa Aki Parviaiseen.

Keihään valintakriteerejä muutettiin täksi kaudeksi, ehkä valmennusjohdon olisi aiheellista kauden päätteeksi keskustella ensi kesän kriteerit selviksi urheilijoiden ja näiden valmentajien kanssa ensi töiksi jo syksyllä.

Kun päätöksenteossa kuunnellaan kaikkia, kaikki myös sitoutuvat tehtyihin päätöksiin. Uskoisin yhteishengenkin nousevan jos huippuheittäjät, heidän valmentajat ja liiton valmennusjohto pystyisivät keskustelemaan asioista kasvotusten.

Tallennettu kategorioihin keihäänheitto, Yleisurheilu | 37 kommenttia

Amatöörien puuhastelua

Julkaistu 10.8.2011

Suomalaista yleisurheilua on taas ruoskittu oikein olan takaa, kun Kalevan Kisojen tulostaso ei kestänyt vertailua maailman kärkeen tai edes 70-luvun tuloksiin.

Yleisurheilu onkin siitä rankka laji, että tulosvertailua voi tehdä koko ajan, toisin kuin jalkapallossa tai jääkiekossa. Yleisurheilussa olet juuri niin hyvä tai huono kuin tuloksesi on, jääkiekossa voi olla suuri sankari, vaikka panoksesi kentällä olisi ollut oikeasti vain tyydyttävä.

Tosiasia kuitenkin on, ettei suomalainen yleisurheilu ole enää sillä tasolla kuin kultaisina 70-luvun vuosina. Silloin meillä oli suuri määrä superlahjakkuuksia, koska silloin nuoriso hakeutui vielä massoina yleisurheilun pariin. Oli mistä valita ja vaikka valmennuksellinen hukkaprosentti olisi ollut suurikin, riitti väkeä siitä huolimatta huipulle.

Nyt näin ei ole. Yleisurheilulla ei ole niin kovaa imua, ei vaikka Usain Boltia voi hyvin verrata NHL:n supertähtiin. Tienaahan Bolt kisaa kohti 500 000 dollaria, eli kymmenen kisaa tuottaa 5 miljoonaa.

Bolt on siis supertähti, voiko hänet ja Kimmo Timosen, Miikka Kiprusoffin, Nicklas Bäckströmin ja Olli Jokisen laittaa samaan tähtikategoriaan ?

Kaiken järjen mukaan ei voi, mutta tuosta suomalaisnelikkosta jokainen tienasi enemmän kaudella 2009 – 2010 kuin Bolt kymmenestä kisasta.

Bolt on supertähti, joka tunnetaan joka puolella maailmaa, kaikella kunnioituksella suomalaisnelikkoa kohtaan, heitä tuskin tunnistetaan muualla kuin jääkiekkomaailmassa.

Bolt on kuitenkin ainoa yleisurheilija, joka tienaa edes kohtuullisesti, muiden tähtien ( 5- 10 urheilijaa ) starttipalkkiot ovat korkeintaan 100 000 dollarin luokkaa, eli he pääsevät kymmenessä kisassa korkeintaan miljoonan tuloihin. Vuonna 2009 – 2010 peräti 20 suomalaispelaajaa tienasi NHL:ssä miljoonan, mm. Floridan Ville Koistinen. Kumpi tunnetaankaan maailmalla paremmin, Jelena Isinbajeva vai Koistinen ?

Vertailu osoittaa kiistatta, että yleisurheilu on amatöörien puuhastelua, niin maailman tasolla kuin Suomessa. Suomalaisten urheilijoiden palkkioista ei voi puhua edes samana päivänä kuin ulkomaalaisten, vertailu NHL-pelaajiin on enemmän kuin turhaa.

Heti perään voi kysyä, miksi nykynuoria ( ja erityisesti heidän vanhempiaan ) kiinnostaa jääkiekon harrastaminen enemmän kuin yleisurheilun. Taisin kertoa vastauksen ylempänä.

Yleisurheilulla onkin vielä melkoinen matka kuljettavana, ennen kuin se vetää globaalisti harrastajia enemmän kuin jalkapallo ja jääkiekko. Timanttiliiga on IAAF:n eräänlainen vastaus NHL:lle, mutta oikeastihan se on rahavertailussa farmiliiga.

Timanttiliigakin on vielä amatöörien puuhastelua, kun jokaisen lajin voitosta saa 10 000 dollaria. Koska sarjassa on pakko olla jokainen laji seitsemän kertaa, olisi lajit ainakin kategoroitava vaikka kolmeen eri kastiin; lajin tulostasosta ja mielenkiinnosta riippuen.

Ykköslajien voitosta pitäisi tulla vaikka 60 000, kakkoslajien 30 000 ja kolmoslajien 10 000 dollaria. Näin saataisiin lajien välillekin jännitettä ja kun keihään voittaja ( jos kuuluisi ykköslajeihin ) pystyisi tienaamaan kaudessa pelkkinä voittorahoina liki 500 000 dollaria, näkyisi se varmasti jo harrastajienkin määrissä.

Toinen merkittävä asia on se, että yleisurheiluväen on Suomessakin tunnettava arvonsa. Nythän lähes kaikki seurat toimivat talkoohengellä ja valmennus on ilmaista.

Jääkiekossa jokainen isä ja äiti maksavat nurisematta satojen eurojen kuukausimaksut, joka sisältää lapsen valmennuksen. Miksi yleisurheiluväki ei arvosta omaa ammattitaitoaan yhtä selkeästi ?

Jos vanhemmat maksaisivat lastensa valmennuksesta, voitaisiin seuroihin palkata oikeita valmentajia ja se näkysi varmasti myös Kalevan kisojen tulostasossa.

Nyt Turussa aivan liian monen urheilijan valmentaja oli hänen isä tai äiti.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 27 kommenttia

Vitsit vähissä

Julkaistu 30.7.2011

Keihäänheiton lajivalmentaja Hannu Kangas oli perjantai-iltana Tukholman stadionilla kuin maansa myynyt. Tero Pitkämäen paluu kuukauden kilpailutauon jälkeen oli pannukakku, Kangas myönsikin kisan jälkeen vitsien olevan nyt vähissä, eikä itku ollut kaukana.

Keihäänheiton tilanne on kieltämättä synkkä ja Pitkämäen tilanne mystinen. Mistä on oikein kyse, kun keihäs lentää juuri ja juuri yli 75 metrin, kun sen pitäisi lentää 10 metriä pitemmälle?

Faktaa on se, että Pitkämäki loukkasi jalkansa Yhdysvaltojen leirillä, sen seurauksena toiseen pakaraan tuli tuo kuuluisa istumalihaksen vaiva, kyhmyn pieni murtuma. Tämä vaiva on todennettu magneettikuvissa.

Vaiva poistui kuitenkin kilpailutauon aikana, sen ei pitänyt enää estää pitkiä heittoja.

Faktaa on myös se, että Pitkämäki vähensi voimaharjoitteluaan talven aikana puolella, sen vaikutuksen näkyvät miehen ”timmissä” varressa. Saattaisiko muutos vaikuttaa siten, että elimistö ei ole pystynyt käsittelemään muita kovia harjoituksia sen vuoksi yhtä hyvin kuin aikaisemmin ja lihaksiston hermotus on sen vuoksi mennyt ”jumiin” ?

Näin Tero ja Kangas päättelivät ja yrittivät palauttaa hermostoa normaalitilaan levon avulla.

Pitkämäen harjoituspäiväkirja on kammattu läpi niin tiheällä kammalla, että sieltä tuskin enää löytyy mitään, mikä selittäisi kehnot tulokset. Ja on hyvä muistaa, että kauden alussa Tero heitti vaivatta 85 metrisiä, eli kyse on jostain kesäkuussa ilmenneestä asiasta.

Nyt siirrytäänkin sitten arvailujen puolelle. Saattaisiko Pitkämäen elimistössä jyllätä joku virus tai bakteeri, joka aiheuttaa voimattomuuden tunteen. Tätä myös Kangas pohti perjantaina ja sen seurauksena Pitkämäki menee vielä uudelleen tarkkoihin verikokeisiin. Jos hänellä on esimerkiksi urheilijoiden vitsaksi saapunut mykoplasma-bakteeri, on edessä voimakas lääkekuuri ja todennäköisesti MM-kisojenkin yli ulottuva lepojakso.

Niin tai näin, tilanne on äärettömän vaikea juuri Pitkämäelle itselleen. Voitte vain kuvitella miltä Terosta tuntuu, kun hän on harjoitellut koko vuoden joka ikinen päivä, ja sitten koko homma kaatuu johonkin mystiseen vaivaan, jota ei voi edes paikallistaa.

Turha siinä on meidän häntä ivata heikoista tuloksista. Kyllä hän itse sen parhaiten tietää, että nyt ei kulje.

Tukholman kisa näytti myös sen, että Daegun MM-kulta menee Andreas Thorkildsenille ja hopeasta ja pronssista taistelee 3-6 miestä. Mitaliin saattaa hyvinkin riittää 85 metrin kaari.

Kysymys kuuluukin, onko kenestäkään suomalaisesta taistelemaan MM-mitalista.

Väitän, että on. Ari Mannio on valmis heittämään 85 metrisen, kun vain tekniikka ja itseluottamus ovat kohdillaan. Enkä sulkisi pois tästä joukosta myöskään Antti Ruuskasta, kalastustermejä lainatakseni, pari kertaa on käynyt jo tärpillä, mutta vielä ei ole napannut. Sen verran kokenut kalamies Ruuskanen on, että ei anna saaliin karata.

Harri Haatainen ja Jarkko Koski-Vähälä ovat vielä kirjoittamaton kortti. Kun koko viisikko taistelee viikon päästä SM-kisoissa kolmesta MM-lipusta, tulee siitä taistelusta varmasti jännittävä.

Turussa panokset ovat muutenkin kovat. MM-kisoihin on tässä vaiheessa lähdössä 12 urheilijaa, uskon että Turun ja Lappeenrannan Eliittikisojen jälkeen määrä on selkeästi suurempi.

Tallennettu kategorioihin Tero Pitkämäki, Yleisurheilu | 12 kommenttia

Keihäässä kriisipalaverin paikka

Julkaistu 25.6.2011

Suomalaiseen keihäänheittoon on syytä julistaa hätätila. Kun vain yksi mies ylittää Kuortaneen juhannuskisoissa Daegun MM-kisojen B-rajan 79.50, niin voidaan puhua jo katastrofista.

Tilanteen vakavuutta lisää se, että yksikään suomalainen ei ylittänyt edes 80 metrin rajaa ja lajin selkeänä MM-mitaliehdokkaana pidetty Tero Pitkämäkikin jäi tulokseen 77.05.

Heittäjien esityksiä oli Kuortaneella seuraamassa tietenkin päävalmentaja Hannu Kangas. Hän kuvasi heittopaikan takana suojattiensa heitot, toivottavasti Kangas analysoi niitä läpi ensi yön ja tuo selkeän analyysin ensi viikolla alkaville Pihtiputaan keihäskarnevaaleille.

Sillä tällaisena tilanne ei voi jatkua. Se ei saa jatkua näin.

SUL:n huippu-urheilun johtajan Jarmo Mäkelän on vaadittava keihään valmennusjohdolta analyysi ja toimenpide-ehdotus tilanteeseen heti.

Kauden alussa heikot tulokset pantiin vielä kauden alun piikkiin, mutta kun siitäkin on tultu alaspäin kuin se kuuluisa lehmän häntä, niin on pakko kysyä, mistä oikein on kyse.

Vaihtoehto numero yksi on se, että meille ei ole kerrottu totuutta heittäjien terveystilanteesta. Ovatko loukkaantumiset olleet pahempia kuin on kerrottu; eihän Teemu Wirkkalankaan käsivamman vakavuutta paljastettu, ennen kuin Wirkkala oli leikattu.

Toinen vaihtoehto on se, että loukkaantumisen vuoksi heittäjät eivät ole pystyneet harjoittelemaan suunnitelmien mukaan ja se näkyy nyt tuloksissa. Jos tämä vaihtoehto pitää paikkansa, niin voi tietysti kysyä, miksi kukaan ei edes avannut kauttaan paremmin kuin aikaisempina vuosina.

Kolmas vaihtoehto voi olla se, että kun MM-kisat ovat vasta syyskuun alussa, on harjoittelu jaksotettu niin että nyt ollaan vielä keskellä kovaa harjoittelukautta. Jos näin on, siitä voisi tietysti puhua avoimesti ja toisaalta jos näin on, pitäisi keihään silti lentää yli 80 metrin.

Seppo Räty sanoi minulle jokin aika sitten aika osuvasti, että vaikka keihäsmies herätettäisiin kahden aikaa yöllä tammikuussa ja iskettäisiin keihäs käteen, pitäisi sen lentää 80 metriä -- lumen ja pakkasen keskellä.

Neljäs vaihtoehto voi tietenkin olla kolmen ensimmäisen summa, jos näin on, tilanne on vakava.

Viides vaihtoehto on se pahin; suomalaiset keihäänheittäjät ovat harjoitelleet väärin. Tätä vaihtoehtoa ei kukaan suostu edes harkitsemaan, mutta viimeistään nyt on peiliin katsomisen paikka, siis valmentajilla.

Aikaisemmin suomalaisen keihäänheiton suuri voimavara oli se, että Suomesta löytyi montaa eri valmennuslinjaa ajavaa valmentajaa, joiden mielestä juuri hänen linjansa oli se oikea. Valmentajat kilpailivat toisiaan vastaan siinä kuin urheilijat, kaikille oli tärkeää olla paras.

Pihtiputaan keihäskarnevaalien saunailloissa otettiin valmentajien saunassa miehestä mittaa, eikä siinä aina riittänyt sanan säilä. Tulokset puhuivat kuitenkin puolestaan, jos valmennettava ei heittänyt 85 metriä, ei saunaan kuulemma edes kehdannut mennä.

Useampi valmentaja on valittanut minulle kevään ja alkukesän aikana, että nyt hommasta puuttuu intohimo, valmentamisen palo. Homma on mennyt liian virmamiesmäiseksi, niin heittäjien kuin valmentajien osalta.

Tilanne on outo, sillä valmennuspuolella vaikuttavat nykyään kolminkertainen olympiamitalisti Seppo Räty ja SE-mies Aki Parviainen. Heillä jos kellä uskoisi olevan rohkeutta omapäisiin ratkaisuihin.

Hannu Kangas panosti viime talvena kaiken energian ja taitonsa Tero Pitkämäkeen, tuloksena on ollut tähän mennessä uran tuloksellisesti heikoin alkukausi.

Valmennusjohdolla on edessään nyt kriisipalaverien viikko. Kaikki maan parhaat keihäsvalmentajat kokoontuvat Pihtiputaalle, siellä on kissa nostettava pöydälle ja käytävä avoin ja vaikka repiväkin keskustelu keihäänheiton nykytilasta.

Suomen yleisurheilun paraatilaji on kokenut nyt sellaisen pohjakosketuksen, että sille on pakko tehdä jotain. MM-kisoihin on aikaa kaksi kuukautta, omiin EM-kisoihin vuosi. Siinä ajassa ehtii tehdä paljon, mutta nyt ei ole enää varaa piiloutua tekosyiden taakse, vaan on syytä tehdä tarkka analyysi siitä, mikä on johtanut nykyiseen tilanteeseen.

Tallennettu kategorioihin keihäänheitto, Yleisurheilu | 11 kommenttia