Vaalirahoituskeskustelun yhteydessä on arvioitu, että Suomi on muuttumassa ja maa on ikään kuin siirtymässä uuteen aikaan. Jotain on kyllä muuttumassa.
Pääministeri Matti Vanhasta pidetään nyt “löyhässä hirressä” hikisen lautakasan vuoksi. Vielä 1980-luvulla Tampereen entinen kaupunginjohtaja Pekka Pavola ei pitänyt rakennusliikkeen lahjoittamaa merenrantahuvilaa lahjuksena. -- Se kuuluu normaalin ystävyyden piiriin, arvioi Paavola oikeudessa. (Sitaatti muistinvarainen.)

+ + +

Kansalaiset ovat seuranneet tyytyväisinä, kuinka poliitikot palauttavat rehdisti saamiansa vaalitukiaisia Nova -yhtiöiden konkurssipesälle.
Erityisen tyytyväisinä synnintuntoista rahanpalautusta ovat seuranneet konkurssipesää hoitavat juristit. Perinteisesti konkurssipesän hoitokulut mitoitetaan kattamaan koko pesän varallisuus -- velkojille ei jää jaettavaa. Nyt syntyy tilaa sen verran suuremmalle laaskutukselle, ettei pesänhoitajien tarvitse hävetä kollegojensa edessä.

+ + +

Eräänlaista synnintuntoa on sekin, että vaalirahoituslain uudistumistavoitteeksi ei riitä avoimuuden lisääminen. Koko ajan esiiin kaivetaan uusia mahdollisia kieltoja. Poliittisen toiminnan rahoitus pitäisi kieltää esimerkiksi ammattiliitoilta, pörssiyhtiöiltä, valtionyhtiöiltä, yksityisiltä kansalaisilta ja tietysti säätiöiltä jne.
Jos yhteiskunnallisen toiminnan tukeminen kielletään, niin miksi ei saman tien kriminalisoida myös urheilun ja kulttuurin tukeminen?

+ + +

Eilen eduskunnan kahvilassa usea poliitikko sanoi, että Ylen heidän asiattomaksi kokemaansa Vanhas-uutisointia ja Ylen rahoitusta ei pidä kytkeä toisiinsa. Kuulin tämän lauseen niin monta kertaa, että olisin hiukan huolestunut siellä Tohlopissa.
Eli jos edessä ei olisikaan “vettä ja leipää”, niin miten olisi budjettirahoitus ja juustohöylä?