Naisten puolesta

Olin katsomassa paikkakuntani piirinmestaruuskilpailuja. Katsoin naisten 5000m kilpailua, jossa voittajan tavoitteena oli saada A-luokka, joka oli 18.20. Siis 3.40 per kilsa ja se tekee kympillä hiukan alle 37 minuutin vauhtia. Ei päätä huimaa, sillä meitä oli tyttösarjoissa tuota vauhtia juoksevia aikoinaan monta. Eikä tarvitse mennä edes kultaiselle 70-luvulle, vaan ihan vain 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun.

Pahin ongelma ei kuitenkaan ollut vauhti, vaan vauhdittomuuden aiheuttava juoksutekniikan puute. Vaikka aiemmassa blogissa valitin nuorten peruskunnon heikoutta, ei kestävyysjuoksu ole vain rääkkilaji, jossa treenataan ilman ajatusta siitä miten juostaan. Jokaisen juoksijan tuntee juoksutyylistä, mutta hyvässä tekniikassa ovat tietyt lainalaisuudet, jotka nyt puuttuivat oikeastaan kaikilta tuossa kilpailussa olleilta naisilta. Kaikki eivät osaa luonnostaan juosta oikein, itse asiassa harva.

Myönnän, että hyvistä ajoista huolimatta juoksin junnuna rumasti ja vasta aikuisena fysioterapeuttini kautta pääsin kiinni tekniikkaan. Nyt tuota tietotaitoa on tarjolla aivan eri lailla kuin 20 vuotta sitten. Keskivartalon syvien lihasten kuntoa voi vahvistaa salilla kuin salilla ja fysioterapeutit puhuvat paljon nilkan ja jalkaterän toiminnallisista häiriöistä ja niiden vaikutuksesta juoksuun.

Huono juoksutekniikka aiheuttaa monen monta vammaa, riippuen siitä, mihin kehon osaa virheasennot vaikuttavat. Yhdellä polveen, toisella lantioon ja kolmannella nilkkaan. Hiihtäen juoksemalla ei askel kerta kaikkiaan ei pääse rullaamaan eikä vauhtia tule. Väkisin yrittäminen ja hampaat irvessä juokseminen tuhoaa taas rentouden ja tekniikan -kuten muissakin lajeissa.

On hyvä, jos valmentaja edes osaa katsoa juoksutekniikan perään. Vähäinen määrä valmentajista osaa sen sijaan neuvoa, miten virheistä päästään eroon. ”No älä nyt juokse istumalla”, mutta miten? ”Laita nyt aukenevat jalkaterät suoriksi, kyllä se siitä lähtee”, mutta muistaako valmentaja, että silloin vääntyvät polvet tai lantio.

Kilpaurheilijan on joskus vaikea erottaa asiantuntijoita, eikä kaikkien ohjeiden mukaan pidäkään valmennussuunnitelmia muuttaa. Urheilija tarvitsee uusien asioiden omaksumiseen sen, että myös valmentaja on sisäistänyt ne ja osaa valvoa harjoituksissa muutakin kuin kelloa.

Keihään olympiavoittaja Tapio Korjus kertoi SuomiAreenassa 17.7. olevansa huolissaan uudesta nuorten urheilijoiden trendistä harjoitella liian yksipuolisesti. Yksipuolinen harjoittelu ei Korjuksen mielestä luo riittää pohjaa, jolta nuori voi ponnistaa huipulle.

Tiedän monta poikaa, jotka harrastivat kahta pallolajia ja joiden piti tehdä lajivalinta viimeistään 13-vuotiaana. Valmentajan mielestä jalkapallon pelaaminen esti koripallon kehitystä ja jalkapallo taas jääkiekon. Huipulla on ollut ja on useita, jotka ovat aloittaneet ylipäätään koko lajin harrastamisen vasta yli 15-vuotiaana. Mm. naisten maratonin Suomen ennätystä pitävä Ritva Melender aloitti urheilemaan vasta yli 25-vuotiaana. Ritva edusti Suomea monissa arvokilpailuissa ja 2.28 maratonaika on edelleen kovaa valuuttaa.

Tutkimusten mukaan ei ole näyttöä siitä, että varhainen erikoistuminen olisi avain huipulle pääsemiselle. Onko siis parempi rauhassa kehittää peruskestävyyttä eri lajien kautta ja vasta vähitellen lisätä erikoistumista? Vaikkei ihan afrikkalaisten koulumatka-juoksuihin tarvitsikaan mennä, niin kyllä monipuolinen treenaaminen luo hyvän pohjakunnon. Kovasta alusta on löllyvää helpompi ponnistaa.

Luontainen liikkuminen nuorilla on pienentynyt pienentymistään. Onneksi sentään monet kulkevat treeneihin polkupyörillä, mutta juoksulenkki oheisharjoituksena on usealle kauhistus. Kun peruskunto on surkea, on vaikea ponnistaa yhdellä jalalla oma massa ylös ja ottaa se toisella jalalla vastaan eli siis juosta. Juokseminen tai hiihto on kuitenkin monelle lajille parhaita mahdollisia oheislajeja. Ajatelkaa vaikka Tero Pitkämäkeä, joka talvella hiihtää pitkiä lenkkejä ja kesällä heittää julmetun pitkälle. Pelkkä tekninen jynssääminen ei riitä.

Nykyajan suhtautuminen lapsen juoksemiseen on myös muuttunut. Olin nimittäin ”lenkillä” sukulaislapseni kanssa. Juoksimme vartin verran juosten ja kävellen lapsen omaan tahtiin. Ne pätkät, jotka juoksimme, herättivät vastaan tulleissa ihmisissä lapseen kohdistuvia säälin katseita. Eihän nyt lapsi lenkkeile. Ei niin, hän vain nauttii juoksemisesta, hyppimisestä ja oman kehon mahdollisuuksien testaamisesta.

Omassa lapsuudessa ”Kuka pelkää mustaa miestä?” sekä korttelin ympäri tehdyt juoksukilpailut kuuluivat päivittäisiin leikkeihin. Kaikki lähitalon lapset olivat mukana. Nyt liikutaan suurimmaksi osaksi vain ohjatusti ja on paljon vanhemmista kiinni, tuleeko vankan pohjan luomasta liikunnasta itsestään selvyys lapsen arkeen.

Tyttöni harrasti temppukerhoa ja pyrki ”temppurin” päätyttyä astetta vaativampaan eli itse telinevoimisteluun. Siihen oli pääsykokeet. Tuleva telinevoimisteluryhmä koostuisi muutamasta tytöstä, joilla olisi treenejä kolme kertaa viikossa. Koska kyseessä olisi kilparyhmä, mukaan tulisivat myös aika ajoin kilpailut harjoitusten lisäksi.

Paikalla oli meitä äitejä useampia, mutta yksi oli ylitse muiden. Tämä äiti erottui sekä massallaan, joka ei ollut lihasta, ja haukan katsellaan, joka kohdistui hänen lapseensa pääsykokeiden ajan. Ainoastaan huutaminen valmentajalle tai lapselle testien aikana puuttui.

Tämä äiti kertoi, kuinka hänen lapsellaan on pääharrastus ollut jo monen vuoden ajan taitoluistelu, joka tarkoittaa kuusi kertaa viikossa olevia jäätreenejä. Tytön tasapaino vaatii kuitenkin äidin mielestä lisää parantamista, minkä vuoksi olisi harjoitusta lisättävä telivoimistelun kilparyhmän verran.

Kun kysyin äidiltä eikö jo mahtaisi tuo kuusi treenikertaa viikossa riittää kahdeksan yhdeksän -vuotiaalle tytölle, totesi äiti: ”niin tuleehan noiden jäällä tehtävien harjoitusten lisäksi myös taitoluisteluun kuuluva baletti sekä vielä oma erillinen telinevoimisteluharjoitus”. Olin sanaton.

Äiti jännitti kovasti lapsensa pääsykoetta. Äidin murheena ei ollut suinkaan tytön ajankäyttö tai levon riittäminen koulutyön ja harrastusten ristiaallokossa, vaan se, että tyttö oli jo NIIN VANHA. Jos pienimmiltä, 6-7-vuotiailta tytöiltä katsottiin testeissä vain liikkuvuutta, joutuivat isommat tekemään myös muita telinevoimisteluliikkeitä. Pienimmät tytöt pääsivät valmennusryhmään äidin mielestä siis paljon isompia helpommin ja vaarana oli, että tyttö ei olisikaan ryhmässä ensi syksystä alkaen. Se olisi ehkä tytön onni.

Miten vieläkin kaikista dokumenteista ja lehtiartikkeleista huolimatta näitä lapsirääkkääjiä ja lapsensa kautta eläviä äitejä ja isiä riittää? Eikö mikään oppi ja valistus mene perille ja eikö mikään kolahda, kun lukee täysin omaa käytöstä kuvaavan jutun?

Hyvät mutsit –ja faijat, löytäkäämme oma tapamme liikkua ja laittakaamme itsemme sellaiseen fyysiseen kuntoon, että viihdymme kehossamme ja pidämme itsestämme. Sen jälkeen toteuttakaamme haaveitamme, niitä omia, ettei tarvitse lapsen elää aikuisen elämää. Aidon kannustamisen ja lapsen harrastuksen tukemisen kyllä erottaa itsensä pönkittämisestä lapsen kautta.