Miss Moneypenny

Suomessa on 60 000 alle 25-vuotiasta nuorta, jotka ovat ihan pihalla. He eivät opiskele mitään. Eivät tee, eivätkä hae töitä.

60 000 sinänsä on vanha juttu. Pekka Myrskylän tutkimus julkistettiin jo puoli vuotta sitten. Uutta on se, että nyt tuota ongelmaa ryhdytään pilkkomaan. Tosin hitaasti kiiruhtaen, sillä ensin perustaan työryhmä ja partiot lähtevät liikkeelle vasta reilun vuoden kuluttua.

Lupaus nuorten yhteiskuntatakuusta on kirjattu työ- ja elinkeinoministeriön budjettiesitykseen. Se tarkoittaa, että jokainen kolme kuukautta työttömänä ollut nuori kaivetaan esille ja yritetään passittaa kouluun, töihin, harjoitteluun, työpajaan tai kuntoutukseen. Paino sanalla yritetään, sillä oppimisen pakko päättyy Suomessa viimeistään, kun ihminen täyttää 17. Eikä kai töihinkään voi pakottaa.

Puusta katsoen ongelma vaikuttaa toivottomalta. Jo pelkästään tuo määrä on lohduton. 60 000 on vaasallinen väkeä, tai rovaniemellinen, tai reilu kotkallinen.

Ja ne syyt. Missä nämä ihmiset oikein luuraavat? Osa varmasti pörrää jossakin Ranskan Alpeilla hiihtopummeina ja palaa aikanaan ammattioppiin, mutta tuhannet ovat ja pysyvät kateissa. Heitä kohti kurottaa siis vuoden kuluttua viranomaisen pitkä koura. Syitä on vähintäänkin kaksi. Ensinnäkin me keskiluokkaiset työmyyrät tarvitsemme väkeä toimeen veroja ja eläkkeitä maksamaan. Yhteenkään kadotettuun sukupolveen ei ole varaa. Ja toisekseen elämä ulkopuolisena on köyhää. Tulotaso jää muutamaan tonniin vuodessa.  Kuluttajakansalaiselle se on kova kohtalo.

Onnea vaan ministeriöön, työryhmälle ja virkamiehille reseptin laatimiseen. Toivottavasti hanke työllistää muitakin kuin työryhmän jäseniä.

PS En ollut minäkään mikään uraohjus. Haave hammaslääkärin toimesta liukeni lukion kemiantunnilla. Onneksi pääsin ns. hanttihommiin, järjestelyapulaiseksi kirjastoon. Hyllytin ja aakkostin. Päivästä toiseen. Monta kuukautta. Aina ei ollut kivaa. Mieluummin olisin keikkunut Tavastialla aistimassa ”mikä mahtaa olla in”. Mutta kirjat olivat ihania. Ja työkaverit. Ja  asiakkaat. Yhdelle papalle löysin matokompostorin ohjeet, yhdelle äidille koulumatkalla kadonneen Laurin – lastenosaston lukunurkasta ja itselleni aikanaan opiskelupaikan.

Sittemmin hanttihommat ovat muuttuneet paskaduuneiksi ja vikkelät virolaiset vallanneet ainakin raavaiden miesten satunnaisurakat. Joten lycka till TEMin ja työkkäreiden verkostot! Toivottavasti löydätte kaikki ujot, arat ja villikot ja heille koulut, pajat ja oppisopparit.

Suomessa katoaa joka ikinen päivä 400 työpaikkaa. Tänään ja huomenna 400, viikosta, kuukaudesta toiseen, joka ikinen päivä 400 työpaikkaa. Se on karmea määrä. Tällä tahdilla valot pitäisi sammuttaa jo kymmenen vuoden kuluttua.

Laskelma on ynnäilty Elinkeinoelämän valtuuskunnan analyysissä  ”Terve tuho”. Analyysin kirjoittajat tutkimusjohtaja Mika Maliranta ja tutkimuspäällikkö Antti Kauhanen ETLAsta ovat karskilta kuulostavia miehiä.  Heidän mielestään joutaakin mennä jokainen työpaikka, jolla ei elämisen edellytyksiä ole. Niitä ei pidä valtion, pekkaristen, hallituksen, eduskunnan paapoa sinun ja minun tuloveroilla, arvonlisäveroilla, autoveroilla, makeisveroilla eikä energiaveroilla. 

Ovatko siis EVAn selvitysmiehet lyöneet hanskat tiskiin, kun turbulenssi on nyt iskenyt kaikkein pyhimpään, teknologia-Suomen sydämeen? Ensin meni metsäteollisuus, seuraavaksi telakat ja nyt myös Nokia. Eli kaikki kynnelle kykenevät pakkoruotsin ja lyhyen saksan kertauskurssille, irtaimisto huutonettiin, pari vaatekertaa Ikean siniseen kassiin ja matkalippu Saksan ja Ruotsin työmarkkinoille samaan parakkiin puolalaisten putkimiesten kanssa.

No, ei onneksi. Ihan näin lohdutonta työelämän maisemaa EVAssa ei piirretä. Liki main samassa tahdissa, pieninä puroina syntyy myös uusia työpaikkoja. Ja tässä turbulenssissa tukea tarvitsevat EVAn analyysin mukaan työntekijät -- eivät työpaikat.

Keinoja EVAn analyysi ei kuitenkaan listaa. Ei edes toimittajien tinkimisen jälkeen heru vastausta siihen, miten nostetaan jyrän alle liiskattu työntekijä? Tai pitäisikö nyt lopettaa yritystuet, ely-keskukset vai metsäkeskukset? Ei vastauksia. Poliitikot päättävät -- EVA tarjoaa teesit ja teoriaa.

PS Työpaikkoja on aina ennen syntynyt liki samassa tahdissa kuin niitä on tuhoutunutkin, mutta mikään ei takaa, että syntyisi yhä. Sijoittamisessakaan peruutuspeili ei kerro mitään tulevaisuudesta. Jos EVAn teoria toimii yhä, valot palavat myös kymmenen vuoden kuluttua jälkinokialaisessa Suomessa. Mutta eivät kovin kirkkaasti, jos väki jätetään hyytymään kortistoon.

Eurooppalaisten pankkien uusia stressitestejä valmistellaan nyt kovassa paineessa. Luottamus pitäisi palauttaa tiukoilla testeillä ja tällä kertaa tiskissä on myös testaajien oma maine. Se ryvettyi viime kesän löperössä testiajossa. Hälytyskellot eivät värähtäneet yhdenkään irlantilaispankin kohdalla, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua Irlanti sukelsi pankkikriisiin. Ja ennen joulua se kuittasi EU:lta ja IMF:ltä yhteensä 85 miljardin euron tukipaketin. Toista kertaa pankkien stressitesteissä ei ole varaa möhliä.

Tälläkin kertaa testisoppaa hämmentää kolme kokkia: Euroopan keskuspankki, EU-komissio ja Euroopan pankkiviranomainen EBA. Viimeksi mainitun nimi on vuodenvaihteessa vaihtunut CEBS:istä EBA:ksi, mutta yhtä kaikki samasta pankkivalvojien sakista on kyse. Ja vaakalaudalla on ennen kaikkea juuri tuon EBA:n maine. Sen tietää ja tunnustaa myös EBA:n puheenjohtaja Andrea Enria, joka lohkaisi äskettäin uutistoimisto Reutersin seminaarissa, että ”kuuma peruna on nyt minun käsissäni”.

Mikä Enrian näppejä sitten polttelee? Se, että nyt halutaan tiukkaa testausta. Halutaan tietää, miten pankit sietäisivät syvää taantumaa tai sitä, että asuntojen hinnat romahtaisivat. Mutta rajussa testauksessa on riskinsä. Siinä haaviin jää varmasti myös paljon enemmän saalista kuin viime vuoden testissä. Pelkona on, että kaikki testissä epäonnistuneet pankit leimataan roskaluokkaan.

Selitäpä siinä sitten neuroottisille markkinoille, että horjahtelu rankassa testissä ei tarkoita, että pankki olisi rapakunnossa. Ihan olisi tuuleen huutamista. Ja siinä hulinassa eurooppalaisten hallitusten syliin putoaisi yllättäen läjä mätiä pankkeja.

Enria vaatiikin nyt, että pelkkä tiukka testiajo ei riitä. Hallituksilla pitää hänen mielestään olla myös suunnitelmat, joilla ne pönkittävät jaloilleen testeissä huojuneita pankkeja. Eli rahaa ja poliittista tahtoa etukäteen, eikä sitten paniikissa, kun lasti on jo sylissä. Eli siltähän tämä näyttää, että veronmaksajien piikkiin tökätään Euroopassa vielä pinkka maksettavaa, paniikissa tai ilman paniikkia.

Maksukorttien vaihtuminen sirukorteiksi voi aiheuttaa yllättäviä jonoja kauppojen kassoille. Ongelmaa eivät muodosta muistamattomat mummot vaan tietoliikenteen häiriöt.

Kokemusten mukaan hitaimmatkin meistä oppivat kolmannella kerralla sujauttamaan sirukortin lukijaan ja näpyttelemään koodit koneeseen. Mutta jos tietoliikenne tökkii, kortin varmennus ei onnistu ja ostokset jäävät kassalle.

Siinä ei auta tuttu myyjä, kuvallinen kelakortti tai passelin värinen asiakkuuskorttikaan. Ohituskaistalle pääsee vain käteisellä. Siis harvempi kuin joka toinen, sillä 60 prosenttia ostoksista maksetaan kortilla.

Kaupan kannalta kaaos on valmis, jos verkko kaatuu viikonloppuna ja joka toinen hylkää kiukuspäissään täydet ostoskärryt kassajonoon.

Periaatteessa pikkuhäiriöitä on joka päivä -- jossakin kaupassa. Pessimisti kuvittelee, että se sattuu omalle kohdalle ja pakkaa pinkan seteleitä lompakkoon. Optimisti luottaa vikkeliin kinttuihin ja ryntää nostamaan seteleitä seinästä vasta kun tilanne on päällä.

- Säätäkää sähkölämmitys joka huoneessa asteen nykyistä alemmaksi, niin lisälasku on tällä konstilla säästetty. Siinä viikon talousvinkki omakotitalojen asukkaille valtiovarainministeri Jyrki Kataiselta, jonka mukaan korjailtu energiapaketti ei tuo helpotusta omakotitaloissa asuville (KL 14.9.2010).

Kelpo neuvo kerrassaan, kiitoksia paljona. Tämä helpotti, eikä yhtään enää harmita. Mutta hirvittää vain, eikö ministeri ymmärrä minkälaiseen ahdinkoon hän voi kansakunnan tällaisilla ohjeilla opastaa.

Kas ongelma on tässä. Suomalaiset ovat kilttiä väkeä, tottelevat kun ministeri käskee. Sehän nähtiin viime keväänäkin. Joka iikka ryntäsi katolle lumenluontiin, kun kerran asuntoministeri Jan Vapaavuori patisti. Ja tässä energiansäästössä meitä on patistettu. 1970-luvun öljykriisistä alkaen: ”Pudottakaa lämpöä yhdellä asteella. Ei se missään tunnu, mutta rahaa säästyy.” Sääliksi käy sen kaikkein kilteimmän kohtalo. Vuosikymmenten säästötalkoissa uskollisen pihistelijän termostaatista on jo asteikko loppunut. Ja kohta siltä onnettomalta palaa vielä viimeinen hehkulamppukin.

Mutta tarinalla voi olla myös onnellinen loppu. Kenties tämä kuuliainen energiansäästäjä löytää viileässä EU-valossa viestin valtion energia-avustuksista. Ensi vuonna tämä Kataisen jengi pistää jakoon keskimääräisen lottopotin pientalojen energiaremontteihin. Siis kaksi miljoonaa euroa, yhteensä. Vaan eipä rutista. Lisäksi sama sakki on päättänyt jakaa 30 miljoonaa euroa niille, jotka ottavat käyttöön uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä lämmitystapoja. Taas pääsee väki katolle, ruuvaamaan kiinni aurinkopaneeleita ja mittailemaan sormi pystyssä tontin tuuliolosuhteita. Jos vaikka pienen myllyn laittaisi.

Tai sitten kiltti kansa pysyy jalat tiukasti maan kamaralla. Ei hae avustuksia, ja ruuvaa lisää ilmalämpöpumppuja talon kupeeseen ihan omalla kustannuksella. Ja siinä sivussa osallistuu energiaverotalkoisiin maksamalla muhkeat sähkölaskut kitisemättä ja kiltisti.

Alepa vie siis ensimmäisenä isona ketjuna ruokakaupan nettiin. Maidot, leivät ja kauraryynit maksavat saman kuin laatikkomyymälässäkin. Sen sijaan keräilyn ja kuljetuksen hinnoittelu on joko outo sattuma tai Vaatehuoneen Simolta euroaikaan lainattua psykologiaa – 9,90.

Monelle kymppi on paljon, sen myönnän. Niinpä nettiruokakaupassa testataan, löytyykö Suomesta väkeä, joka on valmis maksamaan keskiverto viinipullon verran siitä, että välttää kassajonon karkkikiistat tai että joku kantaa mummon kissanhiekat kotiovelle.

Myönnän, että tekisi mieli kokeilla. Ei siksi, että olisi kiire tai etteivät jalat kanna. Ihan vaan laiskuuttani ostaisin joskus pari tuntia aikaa. Niin kyllästynyt olen joka lauantaisiin ruokaostosrutiineihin. Mieluummin kipittäisin kirjastoon selaamaan lehtiä tai uppoaisin vain kotisohvaan. En tosiaankaan siivoaisi tai tekisi muutakaan kunnollista.

Mutta siinä onkin nettiruokakaupan kovin haaste. Joutohetkeen tarvitaan priimapalvelua, muuten se on auttamattomasti pilalla. Jos kaivattu myslipaketti puuttuisi, sohvasta pitäisi joutua kauppaan. Tai jos aamupäivään tilattuja ostoksia pitäisi odottaa illansuuhun, kirjasto olisi jo kiinni ja päivä pilalla.

Toisaalta, asun seitsemän kilometrin päässä pääkaupunkiseudun rajasta, joten tämä pohtiminen on minun osaltani silkkaa akateemista teoretisointia. Elleivät sitten kilpailijat, siwat ja k-marketit lähde mukaan kisaan ja tuo omia nettikauppojaan kehä-kolmosen pohjoispuolelle. Lehtitiedoista poiketen; kaikki eivät täälläkään asu hujan hajan pelloilla ja metsissä. Sähköäkin on yhä ja netit toimivat.

Leea Ollikainen

Suomalaisen pankkikortin vaihtaminen uuteen eurooppalaiseen pankkikorttiin aiheuttaa riesan toisensa perään. Jo nimi, debit-maksukortti on suomalaiseen suuhun hirvitys. Mutta siitä kyllä toivutaan, kun nimi muuttuu vaikka tepitiksi. Mutta veikkaanpa, että monella menevät porot nokkaan, kun kaupat alkavat periä maksuja kortin käytöstä. Se sotii nykykäytäntöä vastaan.

Tähän asti kauppias on kuitannut kulut ja moni asiakas on elänyt siinä luulossa, että kortilla maksaminen on ilmaista. Halpaa se on ollutkin. Nollasta -- viiteen senttiä ostostapahtumalta, riippumatta siitä maksaako kortilla pätkän makkaraa vai 600 euron taulutelkkarin. Aina sama summa 0-5 senttiä.

Jatkossa maksaminen on sitä kalliimpaa, mitä isommasta ostoksesta on kyse. Eli makkarapaketin maksaminen kortilla maksaa vajaat puoli senttiä, talulutelkkarin tai auton huollon pari euroa. Niinpä erikoiskaupoissa ja esimerkiksi autokorjaamoissa tukka on noussut pystyyn, kun niissä on ynnäilty kulujen kasvua.

Kaupan Liitto on laskenut, että esimerkiksi autohuoltamojen korttimaksukulut viisinkertaistuvat reiluun kahteen miljoonaan euroon. Nyt summa on 39 000 euroa. Syynä on se, että maksu on 0,31 prosenttia huollon hinnasta. Mitä kalliimpi huolto sitä enemmän sen maksamisesta pitää tilittää korttiyhtiölle ja pankille, vaikka tietotekniikan bittivirrassa on yhdentekevää siirtyykö tililtä toiselle euro vai tonni.

Kaupat ja korjaamot eivät kulujen nousua purematta niele. Kättä pidempää kauppiaat saavat lakimuutoksesta, joka sallii kulujen maksattamisen asiakkailta. Paine on kova ja moni siihen varmasti myös tarttuu. Silläkin uhalla, että asiakkaat polttavat päreensä. Ja siinä toivossa, että he hetken mietittyään nielevät kiukkunsa ja marssivat ostoksille käteisautomaatin kautta. Se olisi tappio pankeille, jotka pyrkivät kaikin keinoin eroon käteisrahan käsittelystä.

Käytännössä kyse on siis pankkien ja maksukorttiyhtiöiden sekä kauppojen välisestä hinnoittelun tinkauksesta, jonka lopputulokseen vaikuttaa myös asiakkaiden käytös. Jos käteisen käyttö lisääntyy, se vahvistaa kaupan asemaa hintaneuvotteluissa. Kauppaa tässä tinkimisessä motivoi pelko omien rivien hajoamisesta. Siitä, että asiakkaat virtaavat liikkeisiin, joissa maksua ei peritä. Tosin pelko voi olla turhakin.

Yhtä hyvin voi käydä niin, että väki murjottaa aikansa, mutta ei löydä tietä käteisautomaatille. Ja eksyksissä alkaakin jo tuntua siltä, että on ihan nastaa maksaa pari euroa siitä, että voi näppärästi näpytellen maksaa muovilla makkarat, telkkarit ja autohuollot. Pikkurahahan se on -- pari euroa.

Ylenpalttisesta yksityisautoilusta parjattu Nurmijärvi on herännyt tänä syksynä impivaaralaisesta horroksesta -- parahiksi juuri ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta. Kunta on päivittänyt strategiansa ja visio vuodelle 2020 on yksinkertainen mutta dramaattinen: ”Nurmijärvi -- elinvoimaa ja elämisen tilaan Helsingin seudulla”.

Ji-bii! Tuskin maltan odottaa, että strategia muuttuu sujuvaksi palveluksi vaikkapa liikenteessä; Kehärata valmistuu ja Nurmijärven taajamista kurvataan vartin välein liityntäbusseilla Kivistön asemalle ja junalla Helsinkiin. Tai vielä huikeampaa, junaan pääsee oman pitäjän puolelta, pellolta, johon asemalle on varattu kaavassa paikka jo 1970-luvulla.

Ihan läpihuutojuttuna Helsingin seutua ei kunnan strategiaan kirjattu. Valtuusto äänesti ja sanat hyväksyttiin äänin 29-22.

Huolena on identiteetti ja pelko siitä, että Helsinki tekee sipoot myös pohjoisessa.

Paikallinen sanomalehti Nurmijärven Uutiset siteerasi valtuustossa käytyä keskustelua:

-Eikö tavoitteiden tulisi liittyä ennemminkin Kuuma-yhteistyöhön. (Järvenpää, Mäntsälä, Kerava, Tuusula, Nurmijärvi ja Pornainen). Mitä lisäarvoa kunta saa Helsingin suunnan yhteistyön korostamisesta? Ei yhtään mitään. Olemme Helsingistä 35 kilometrin päässä; se on kiveenhakattu fakta, meidän sijaintimme Helsinkiin tai muihin kuntiin nähden ei visioimalla muutu. -- Helsinkiläisiä emme ole, sipoolaisia meistä ei tule, olkaamme siis ylpeästi nurmijärveläisiä.

Jep -- vähänpä lämmittää nurmijärveläinen ylpeys Mannerheimintiellä, kun kotipitäjään kiitävästä linja-autosta näkyy vain takavalot ja seuraavaa pitää odottaa tunti jo alkuillasta. Piina olisi tietysti vain opiksi ja ojennukseksi, jos kyseessä olisi kevytmielinen humputtelureissu -- mitäs läksit. Mutta jokapäiväiset arpajaiset siitä, mihin bussiin töistä ehtii kysyy jo asennetta.

Aika etäiseltä kuulostaa myös, että KUNNAN pitäisi saada jotain lisäarvoa Helsingin suunnan yhteistyön korostamisesta. Haloo! Lisäarvoa kaipaa sohjossa seisova KUNTALAINEN. Suomeksi palvelua. Siis vaikkapa sujuvaa julkista liikennettä.

Ja vielä se 35 kilometrin kiveenhakattu fakta. Se on matka Nurmijärven valtuustosalista noin Helsingin keskustaan. Kurkistus ulos valtuustosalin ovelta: liki 70 prosenttia nurmijärveläisistä ylittää työmatkallaan kunnan rajan. Ihan silmämääräisesti ruuhkaksi asti väkeä vääntyy joka arkipäivä kohti Helsinkiä.

Eli monille nurmijärveläisille Helsingin suunta on myös arkinen fakta, minkä yli puolet valtuutetuista näyttää oivaltaneen. Autojen loputtomissa jonoissa piilee myös neuvotteluvoimaa. Jos yhteistyö ei Helsingille kelpaa, niin ostetaan lisää autoja, täytetään kehät, kadut ja parkkihallit myös vuonna 2021.

PS Asun Nurmijärvellä, 30 kilometrin päässä Helsingin keskustassa.

Leea Ollikainen

Kylpyhuoneessa kauniit kaakelit ja halogeenivalot, keittiössä mikro ja kaksi astianpesukonetta. Näin on listannut vuokralaisten tarpeita Suomen Vuokranantajien hallituksen puheenjohtaja Antti Arjanne. Turhien neliöiden siivoaminen ei kuulemma kiinnosta -- mutta pieneen tilaan pakattu luksus vetää vuokralaisia kuin hunaja karhua. Eli sauna ja ihoon inhasti liimaantuvat suihkuverhot ovat ihan out -- vaan asennapa tilalle poreamme niin pääset valitsemaan kuka siinä kylpee.

Trendi on siis kääntynyt. Ennen ratkaisevaa olivat neliöt tai sijainti -- ja peseytymiseen riitti bideesuihku ja pytty. Nyt sisustusohjelmia on katsottu myös vuokra-asuntojen kaapelitelkkareista ja moni on tajunnut, että 790 euron kuukausivuokralla pitää saada muutakin kuin kuivat 16 neliötä Helsingin Meilahdessa.

Mutta viesti trendin kääntymisestä ei ole vielä tavoittanut vuokranantajia. Tarjolla on yhä kivaa sijaintia, puulattiaa, ikkunoita sisäpihalle, avaraa ja vehreää näkymää, autopaikkaa sisäpihalla, kivasti kaappitilaa, loistavia kulkuyhteyksiä, peili ja suihku keskellä kaupungin vilinää!

- Ai, miksi kaksi astianpesukonetta -- toinen puhtaille ja toinen käytetyille kipoille!