Matkalla huipulle

Useiden huonosta säästä johtuvien viiveiden jälkeen, meidän yläleirimme eli, Camp 4, joka sijaitsee 7900 metrin korkeudessa on vihdoin pystyssä.

Mikäli kaikki menee hyvin, niin meidän 5-6 päivää kestävä huiputusyritys alkaa tänä yönä, joten mä ajattelin että mä kerron teille mitä meillä on edessä:

Meidän huiputusyrityksemme alkaa täältä Everest Base Camp:sta (EBC), 5365 metrin korkeudesta, josta me kiivetään ensin Khumbu Icefall:in läpi suoraan Camp 2:en tai Advanced Base Camp:iin, joka sijaitsee 6500 metrin korkeudessa.

Kuten Suomessakin, kesän lähestyessä ilmasto lämpenee täällä Himalajalla, joka valitettavasti tarkoittaa myös sitä että Khumbu Icefall:sta tulee vaarallisempi, koska niin railojen kuin lumivyöryjenkin määrä lisääntyy merkittävästi.

Everestin huipulle ei täältä eteläpuolelta pääse toista kautta, joten meidän 6-7 tunnin kiipeilyurakka Camp 2:en alkaa klo 0200-0300 tienoilla aamuyöstä, jolloin lämpötila on matalampi ja mm. lumivyöryriskit hieman pienemmät.

Meidän alkuperäinen suunnitelma oli viettää Camp 2:ssa lepopäivä ennen matkan jatkamista Camp 3:en, mutta uusin säätiedotus viittaa siihen että kiipeilynmahdollistava sääikkuna pienenee, jolloin me saatetaan joutua jatkamaan matkaa heti seuraavana päivänä huolimatta siitä että me ollaan yli 1100 metriä EBC:tä korkeammalla.

Meidän matka Camp 2:sta jatkuu Lhotse Face:a pitkin Camp 3:en, joka sijaitsee 7500 metrin korkeudessa. Lhotse Face on jyrkkä seinämä, jonka kiipeämiseen me käytetään köysiä ja jonka kapuaminen tulee kestämään noin 6-7 tuntia.

Lhotse Face on myös paikka jossa me aloitetaan lisähapen käyttö -- jokainen mun retkikunnan jäsen kantaa repussaan 7.4 kiloa painavaa happipulloa josta me hengitetään happea. Pullohappi sekoittuu sukellusregulaattoria muistuttavassa maskissa meidän ympärillä olevaan ilmaan.

Me käytetään happea paitsi kiivetessä niin myös nukkuessa -- koska ohuessa ilmassa nukkuminen ilman happea ei ole kovin helppoa ja me tarvitaan kaikki mahdollinen lepo huiputusyritystä varten.

Camp 3:sta meidän matka jatkuu Camp 4:en, joka sijaitseen 7900 metrin korkeudessa, eli juuri kuuluisan “Death Zonen” alla. Death Zone on termi joka viittaa yli 8000 metrin korkeuteen, koska ihminen ei pysty elämään siellä ohuen ilman johdosta. Käytännössä siis ajan viettäminen Death Zonessa ilman lisähappea tarkoittaa sitä että ihminen ei elä vaan kuolee hitaasti.

Matka Camp 3:sta Camp 4:en on huiputusyrityksemme helpoin, tai ainakin lyhyin päivä -- vain 4-5 tuntia.

Huiputuspäivä Everestillä alkaa ennen puoltayötä eli samana päivänä kun saavumme Camp 4:en -- matkaa kun meillä on jäljellä vielä lähes kilometri. Meidän tavoitteena on saavuttaa huippu 8-10 tunnissa ja palata takaisiin Camp 4:en 14-16 tunnissa eli päivästä tulee tosi pitkä!

Me lähdetään liikkeelle ryhmänä, liikkuen pareittain meidän henkilökohtaisten sherpojen kanssa. Mun sherpa, Pemba, on ollut huipulla kolme kertaa, joten reitti on hänelle ennestään tuttu. Ryhmä tulee kuitenkin luonnollisesti venymään johtuen retkikunnan jäsenten kunnosta ja nopeudesta huiputuspäivänä.

Meidän reitti vie meidät ensimmäisenä South Col nimiseen paikkaan, josta alkaa Death Zone. South Col on kylmä ja suojaamaton iho jäätyy siellä usein muutamassa minuutissa. Lisäksi ilmassa olevan hapen osuus on vain noin 30% verattuna meren tasoon, joten hengittäminen on lisähapesta huolimatta haastavaa.

Matka South Col:sta Everestin huipulle on vain noin 1.72 kilometriä, mutta ohuen ilman johdosta reissu kestää suurimmalta osalta kiipeilijöistä 8-10 tuntia, eli keskimääräinen kiipeilijä liikkuu vain 172-215 metriä tunnissa huiputuspäivänä!

Lisäksi, keskimääräinen kiipeilijä kuluttaa huiputuspäivänä 15000 kaloria eli kuuden päivän edestä energiaa normaalille miehelle, joka kertoo huiputuspäivän haastavuudesta!

South Col:sta meidän matka jatkuu paikkaan nimeltä Balcony eli parvekeelle, joka sijaitsee 8400 metrin korkeudessa. Siellä me saadaan ensimmäiset kauniit näkymät etelässä ja idässä sijaitsevia vuoria kohti aamun hämärissä.

Me ei kuitenkaan voida pysähtyä pitkäksi aikaa, vaan matka jatkuu huippuharjannetta pitkin Everestin etelähuipulle eli South Summit:lle, joka sijaitsee 8750 metrin korkeudessa.

South Summit:n jälkeen, ne jatketaan veitsenterävää harjannetta pitkin, jonka nimi on Cornice Traverse. Tämä on yksi huiputuspäivän vaarallisimmista paikoista -- askel vasemmalle tarkoittaa 2400 metrin pudotusta ja askel oikealle 3000 metrin pudotusta.

Harjanteen päässä, 8760 metrin korkeudessa, meitä odottaa 12 metrin seinämä joka tunnetaan Hillary Step:nä. Paikka on nimetty Sir Edmund Hillary:n mukaan, joka siis kiipesi Everestin ensimmäisenä vuonna 1953 yhdessä Sherpa Tenzing Norgay:n kanssa.

Hillary Step on nykyään paikka jossa syntyy usein ruuhkaa, koska seinämä täytyy kiivetä tikkailla jotka hidastavat retkikuntien etenemistä.

Tikkaiden jälkeen, reitti huipulle on suhteellisen yksinkertainen ja helppo. Tosin kova kylmä tuuli ei tee tästäkään reitin osasta usein kovin nautittavaa.

Huipulle, eli 8850 metrin korkeuteen päästyämme, me vietetään siellä muutamista minuuteista ehkä puoleen tuntiin, jonka jälkeen on aika aloittaa paluumatka -- muistaen että huippu ei ole päätemäärä vaan vasta puolimatka!

Ideaalisti kaikki retkikunnan jäsenet laskeutuvat samana päivänä aina Camp 2:en saakka, eli 6500 metrin korkeuteen, mutta ne joilla voimat alkavat loppua, voivat pysähtyä yöksi Camp 4:en ja jatkaa sieltä matkaa alaspäin seuraavan aamuna.

Mun reissun järjeställä, IMG:llä, on Everestillä hieno track record, mutta silti huipulle pääsy on kaikkea muuta kuin taattu -- vaikka sääikkuna olisikin ideaali. Normaalina vuotena kaksi-kolmasosaa retkikunnasta saavuttaa huipun joka tarkoittaa että normaalisti mun kahdeksan hengen retkikunnasta viisi kiipeilijää saavuttaa huipun ja kolme palaa kotiin pettyneenä.

Pitäkää siis peukkuja että mä pääsen huipulle Suomen lipun kanssa!
Nyt meillä on edessä päivä odotusfiiliksissä, reppu valmiiksi pakattuna ja ajatuksen huiputusyrityksen haasteissa.
Mun seuraava blogi tulee huiputusyrityksen jälkeen, joten jos haluatte seurata huiputusyriksen etenemistä niin käykää katsomassa www.sevensummits.fi ja www.facebook.com/AtteSevenSummits joita mä päivitän satelliittipuhelimen kautta seuraavien päivien aikana.

Me palattiin viimeiseltä akklimatisoitumisrotaatiolta noin viikko sitten. Meidän suunnitelmana oli kiivetä Everest Base Camp:stä (5365m) Camp 1:n (6150m) ja Camp 2:n (6500m) kautta Camp 3:n (7400m), joka on korkein leiri jossa olemme olleet reissun aikana.

Toisin kuitenkin kävi. Kivivyöryt matkalla Camp 2:sta Camp 3:en pakottivat meidät muuttamaan suunnitelmia. Kaiken lisäksi sherpa toisesta retkikunnasta sai kiven suoraan leukaansa, menetti tajuntansa 45 minuutiksi ja hänet jouduttiin evakuoimaan helikopterilla sairaalaan Kathmanduun. Myöhemmin saimme kuulla että hän menetti matkalla henkensä.

Tämän johdosta muutama retkikunta, mukaanlukien mun edustama IMG, päättivät yhdessä etsiä turvallisemman reitin Camp 2:sta Camp 3:en.

Mun ryhmälle tämä päätös tarkoitti sitä että me ei tässä vaiheessa jatketa ylemmäs, vaan laskeudutaan takaisin Everest Base Camp:in (EBC), jossa ilma on “paksumpaa” eli meidän on parempi levätä.

Meidän paluumatka kulki taas Khumbu Icefall:in läpi ja mä tunnen tietysti paikan huonon maineen, lumivyöryineen ja railoineen, mutta mä en ole koskaan nähnyt sherpojen reagoivan näin: meidän ryhmän kaikki sherpat hyräilivät rukouksia koko kolmen-tunnin matkan Khumbu Icefall:in läpi.

Meidän laskeutuessa Khumbu Icefall:in läpi, meidän yli lensi tuttu pelastushelikopteri ja kun saavuimme EBC:n, meille kerrottiin että toisen retkikunnan sherpa oli saanut Camp 2:ssa infarktin. Lääkärin diagnoosi sherpan tilasta ei kuulostanut hyvältä.

EBC:ssä mua odotti vielä yksi huono uutinen. Ainoa toinen vuorella tänä vuonna oleva suomalainen, naparetkeilijänä tunnettu Kari “Poppis” Suomela, oli saanut myös infarktin ja hänet oli evakuoitu helikopterilla sairaalaan Kathmanduun. Mä toivon että Poppis paranee piakkoin!

Tämän kiipeilykauden merkit Everestillä eivät ole olleet hyviä: lumivyöryjä, kivivyöryjä, infarkteja jne.

Mä olen taistellut viime päivät Khumbu yskää, poskiontelotulehdusta ja flunssaa vastaan. EBC:n paluun jälkeen mä kävin tapaamassa Himalayan Rescue Association (HRA) lääkäreitä, joilla on vastaanotto EBC:ssä ja sain heiltä vahvoja antibiootteja vaivojen hoitoon.

Antibiootit eivät kuitenkaan tepsineet -- todennäköisesti johtuen meidän leirin korkeudesta. Ohuessa ilmassa elimistö on sen verran kovilla pelkästään normaalien toimintojen kanssa ettei se pysty taistelemaan tulehduksia ym. vastaan.

Tämän johdosta mä päätin laskeutua alemmas. Mä pakkasin reppuni, nappasin kartan kainaloon ja patikoin yksikseni noin 13-14 kilometriä Pherichen kylään, jossa mä yritän parhaillaan parannella vaivojani -- reilun kilometrin EBC:tä alempana.

Eilen aamulla, ensimmäisen sisällä nukutun yön jälkeen moneen viikkoon, mä sain hieman yllättäviä uutisia. Himalayan Experience (Himex), jonka omistaa Russell Brice ja joka tuli kuuluisaksi Discovery Channel:in TV sarjassa Everest: Beyond the Limit, keskeytti ja peruutti kaikki Everest, Lhotse ja Nuptse retkikuntansa.

Russell on legenda Everestillä ja hän on ollut huolissaan vuoren turvallisuudesta koko kiipeilykauden ajan, mutta mä ymmärsin hänen tiimiltään että Russell:in sherpojen huoli Khumbu Icefall:in turvallisuudesta oli hänelle niin sanottu viimeinen oljenkorsi.

Himex oli tällä kaudella toiseksi suurin retkikunta vuorella. Retkikuntaan kuului kiipeilijät ja sherpat mukaanlukien noin 100 henkeä, joten Russell:in, hänen oppaidensa sekä sherpa-armeijansa ammattitaitoa tullaan varmasti kaipaamaan vielä loppukauden aikana.

Russelin päätöksestä huolimatta muut retkikunnat jatkavat valmistelujaan. Useat retkikunnat tekevät parhaillaan yhteistyötä varmistusköysien saamiseksi Camp 3:sta Camp 4:en ja edelleen Everestin huipulle. Tämä köysiprojekti pitäisi saada valmiiksi seuraavien päivien aikana, jonka jälkeen me päästään vihdoin suunnittelemaan huiputusurakkaamme.

Mä olen täällä Pherichessä vielä ainakin yhden tai kaksi yötä, jonka jälkeen on edessä tuttu 13-14 kilometrin patikkareissu, tosin tällä kertaa ylämäkeen, takaisin EBC:en. Siellä on sitten tarkoitus levätä pari päivää ennen 5-6 päivää kestävän huiputusyrityksen aloitusta.

Eli nyt tarvitaan kärsivällisyyttä ja hyvää tuuria vaivojen voittamiseksi ja sen jälkeen hyvää tuuria sään kanssa ja tietysti voimia huiputusyritykseen!

Mikäli haluatte lisätietoja mun aikaisemmista kiipeilyprojekteista niin käykää katsomassa myös www.sevensummits.fi ja www.facebook.com/AtteSevenSummits.

Elämä Everest Base Camp:ssä (EBC) sujuu hyvin, mutta meidän ajatukset ovat akklimatisoitumisprosessissa ohueen ilmaan.

EBC sijaitsee 5365 metrin korkeudessa ja täällä ilmassa on vain 50% hapesta verrattuna meren tasoon. Me saadaan muistutus ohuesta hapen määrästä aina kun teemme jotain vähänkin raskaampaa, kuten suihkussa käydessä -- hengästyminen kun tuntuu koko ajan olevan vain askeleen päässä!

Ohut hapen määrä ei ole pelkästään epämukavuus vaan myös jatkuva hengenvaara. Muutama päivä sitten nuori Sherpa toisesta retkikunnasta sairastui High Altitude Cerebral Edema:an (HACE) ja High Altitude Pulmonary Edema:an (HAPE), eli kahteen vaarallisimpaan vuoristosairauteen, ja kuoli nukkuessaan.

Mount Everestin huipulla ilmassa olevan hapen määrä laskee 30-35%:in verrattuna meren tasoon, joka ei ole riittävä ihmiselämän ylläpitämiseen. Itse asiassa, jos helikopteri lennättäisi ihmisen meren tasolta Everestin huipulle, ihminen kuolisi noin 30 minuutin sisällä.

Jotkut vuorikiipeilijät yrittävät kaikesta huolimatta kiivetä Everestin huipulle ilman lisähappea, mutta suurin osa yrittäjistä epäonnistuu koska haaste on yksinkertaisesti liian rankka.

Mun koko retkikuntani käyttää huiputusyrityksen aikana lisähappea eli me kannamme repussa 7.4 kg painavaa happipulloa, josta hengitämme lisähappea maskin kautta vähän samoin kuin sukeltajat.

Lisähapesta riippumatta meillä on vielä paljon tehtävää akklimatisoitumisen kanssa ennen kuin olemme valmiita huiputusyritykseen parin viikon päästä. Tämän johdosta suurin osa meidän ajasta kuluu akklimatisoitumisrotaatioiden parissa: näiden rotaatioiden ideana on shokeerata meidän kroppia kiipeämällä yläleireihin, joissa ilma on ohuempaa kuin täällä EBC:ssä ja palaamalla sitten muutaman päivän jälkeen takaisin tänne EBC:en, jossa meidän kroppa saa levätä.

Jokainen akklimatisoitusmisrotaatio vaatii läpikulkua surullisen kuuluisasta Khumbu Icefall:sta, joka on kahden vuorenseinämän välissä sijaitseva sola, jossa on satoja syviä railoja sekä useita lumivyöryjä päivittäin.

Reitti Khumbu Icefall:in läpi vaatii kymmenien railojen ylittämistä yhteensidottujen tikapuiden avulla.

Jäätikkö liikkuu koko ajan, joten niin myös reitti jäätikön läpi. Onneksi vuorella toimii Icefall Doctors, joka on ryhmä Sherpoja, jotka huolehtivat mahdollisimman turvallisen reitin ylläpitämisestä joka päivä kiipeilykauden aikana. Tosin, mun kokemuksen mukaan “mahdollisimman turvallinen” ja “turvallinen” ovat kaksi täysin eri asiaa!

Meillä on EBC:n yläpuolella yhteensä neljä yläleiriä. Me palattiin muutama päivä sitten rotaatiolta, jonka aikana nukuimme monta yötä niin Camp 1:ssä 6150 metrin korkeudessa kuin myös Camp 2:ssa 6500 metrin korkeudessa.

Yläleireissä vietettyjen öiden aikana, suurin osa meidän retkikunnasta, mukaanlukien meidän Sherpat, alkoivat saada vuoristotaudin oireita. Mikäli näitä ei hoideta asianmukaisesti, ne kehittyvät nopeasti HACE:ksi tai HAPE:ksi, jotka ovat hengenvaarallisia.

Rotaation aikana, Sherpa toisesta retkikunnasta liukastui tikapuilla ja putosi syvään railoon, menettäen henkensä ja muistuttaen siitä että vaarat vaanivat meitä joka paikassa!

Me nautitaan parhaillaan muutamaa lepopäivää EBC:ssä ennen viimeistä akklimatisoitumis rotaatiota. Meidän tarkoituksena on viettää useampi yö niin Camp 2:ssa kuin 7400 metrin korkeudessa sijaitsevassa Camp 3:ssa, ennen paluuta EBC:n odottamaan sopivaa säätä meidän huiputusyritykselle.

Huiputusyritys eli kiipeäminen EBC:stä neljän yläleirin kautta Mount Everestin 8850 metrin korkeudessa sijaitsevalle huipulle ja paluu takaisin EBC:n kestää vähintää 5-6 päivää, joten sää on tärkeä osa meidän suunnitelmia.

Normaalin kiipeilykauden aikana, sääikkuna eli sopiva sää Everestin valloitukseen on vain noin kaksi viikkoa, joten me tarvitaan hyvän valmistautumisen lisäksi paljon onnea että meidän ajoitus menee nappiin. Pitäkää siis peukkuja että kaikki menee hyvin!

Mikäli haluatte lisätietoja mun aikaisemmista kiipeilyprojekteista niin käykää katsomassa myös www.sevensummits.fi ja www.facebook.com/AtteSevenSummits.

Mun viimeiset kymmenen päivää edellisestä blogista ovat menneet hienosti. Me saavuttiin vihdoin 5365 metrin korkeudessa sijaitsevaan Everest Base Camp:in, joka on meidän kotimme suurimman osan seuraavista 5-6 viikosta!

Everest Base Camp, tai EBC kuten me sitä kutsumme, on kuin pieni kylä. Mun retkikunta oli ensimmäinen isompi ryhmä joka saapui EBC:en, mutta meidän jälkeen väkeä on saapunut tasaista tahtia ja EBC:n pieni teltassa toimiva lääkäriasema on hoitanut jo yli 100 potilasta, vaikka kiipeilykausi on vasta alkamassa.

Mun retkikunnalla on erinomaiset elinolosuhteet. Jokaisella tiimin jäsenellä on oma kahden hengen teltta ja lisäksi meillä on yhteinen ruokailuteltta, jossa meidän sherpat huolehtivat että ruokaa on koko ajan pöydässä.

Ruoka itsessään on aika normaalia: aamuisin paahtoleipää, munia ja puuroa, lounaaksi ja illalliseksi perunoita, riisiä, papuja, tonnikalaa ja jakin lihaa. Joskus meille tarjoillaan myös sardiineja, mutta paikalliset sherpat näyttävät kutsuvat kaikkea kalaa tonnikalaksi!

EBC:ssä me päästää myös suihkuun, pystytään pesemään pyykkiä ja meille on tarjolla myös internet palvelu -- tosin US$100 hinta jokaista 10Mb kohti rajoittaa käyttöä aika lailla ja tarkoittaa sitä että mä lähetän täältä pelkästää kuvia -- videot kun tulisivat järkyttävän kalliiksi!

Säät ovat olleet meille suopeita. Yöt ovat kylmiä ja tuovat mukanaan usein uutta lunta, mutta aamut ovat lämpimiä heti kun aurinko alkaa paistaa leiriin. Iltapäivät ovat yleensä pilvisiä, joka tarkoittaa että erityisesti iltaa kohti useimmat vetävät päälle untuvatakit ja untuvahousut.

Meidän akklimatisoituminen eli ohueeseen ilmaan totuttautuminen on mennyt hyvin. EBC sijaitseen siis 5365 metrin korkeudessa ja täällä hapen määrä ilmassa on vain 50% verrattuna merentasoon. Tämä tarkoittaa sitä että jopa pienikin työ saa helposti hengästymään -- kuten ruokailutelttaan kiipeäminen, joka on pienen mäen päällä.

Osana meidän akklimatisoitumisprosessia me kiivettiin muutama päivä sitten Lobuche vuori, joka on vähän yli 6000 metriä korkea. Reissu oli ajoittain haastava ja muistutti meitä siitä että Everestin huippu on vielä lähes kolme kilometria korkeammalla.

Mun akklimatisoituminen on mennyt hyvin ja mä tunnen olevani aika hyvässä kunnossa. Useat mun tiimin jäsenet ovat taistelleet pienien ongelmien kanssa, kuten kuumeen, yskän ja vuoristotaudin kanssa, mutta toistaiseksi mä olen välttänyt tälläiset haasteet ja toivon että mun hyvä onni jatkuu reissun loppuun saakka.

Ylihuomenna me aloitetaan ensimmäinen meidän kahdesta jäljellä olevasta rotaatiosta EBC:n yläpuolella oleviin yläleireihin.

Ensimmäisenä me kiivetään 6120 metrin korkeudessa sijaitsevaan Camp 1:en jossa me vietetään pari yötä, ennen siirtymistä 6495 metrin korkeudessa sijaitsevaan Camp 2:en jossa me ollaan yksi yö ja sitten me palataan yhdeksi yöksi Camp 1:en ennen paluuta takaisin EBC:en.

Me levätään ekan rotaation jälkeen muutama päivä EBC:ssä ja sitten me toistetaan ensimmäinen rotaatio -- tosin kiipeämällä korkeammalle eli Camp 2:en sekä 7400 metrin korkeudessa sijaitsevaan Camp 3:en.

Prosessi on pitkä mutta tarpeellinen jotta meidän kropat tottuvat vieläkin pienempään hapen määrään kun suuntaamme vihdoin kohti 8850 metrin korkeudessa sijaitsevaa Mount Everestin huippua.

Molemmat rotaatiot sekä meidän varsinainen huiputusyritys vaativat läpikulkua kuuluisasta Khumbu Icefall:ssa, jossa me oltiin ekaa kertaa tänä aamuna. Khumbu Icefall on kuuluisa kymmenistä railoista, jotka ylitetään lappeelleen laskettujen tikkaiden avulla.

Useissa paikoissa yhdet tikkaat eivät riitä vaan tikkaita on sidottu yhteen tarvittava määrä ja kun useat railot ovat kymmien metrien syvyisiä, niin sydän oli aamulla monta kertaa kurkussa.

Nyt tärkein asia on pysyä terveenä sekä syödä ja erityisesti juoda mahdollisimman paljon. Jos säät pysyvät hyvinä eikä mitään negatiivista tapahdu meidän kahden jäljellä olevan rotaation kanssa, niin meidän huiputusyritys alkaa toukokuun 7. päivän tienoilla ja huipulla oltaisiin noin 11. päivän paikkeilla. Tosin, mikäli historiaan on uskomista, niin meillä on edessä vielä monta yllätystä, jotka sotkevat aikatauluja!

Mä olen siis seuraavat päivät yläleireissä ohueeseen ilmaan totuttautumassa mutta päivitän taas kuulumiset kun palaamme tänne EBC:en.

Mikäli haluatte lisätietoja mun aikaisemmista kiipeilyprojekteista niin käykää katsomassa myös www.sevensummits.fi ja www.facebook.com/AtteSevenSummits.

Ai niin, ja pitäkää peukkuja että mä vältyn suurimmilta yllätyksiltä!

Me pakattiin laukut viimeistä kertaa sisätiloissa tänä aamuna. Kohta on edessä aamiainen ja sitten matka jatkuu Lobuche Base Camp:iin jossa meitä odottaa telttamajoitus -- ensimmäistä kertaa tällä reissulla ja joka jatkuu seuraavat 6-7 viikkoa.

Mun edellinen blogi tuli Namche Bazaarista, josta meidän matka sujui Debochen kylään. Deboche oli vain muutaman talon kylä, mutta onneksi lähellä, valitettavasti tosin pienen harjanteen huipulla, oli Tengbochen kylä jossa pääsimme vierailemaan paitsi Buddhalaiseen temppeliin niin myös paikalliseen leipuriin!

Me vietettiin Debochessa pari päivää. Yöt majatalossa, joka oli nimetty Lords of the Rings leffassa olevan paikan mukaan, olivat kylmiä, mutta aamiaiset kohtalaisia ja päästiin talossa jopa suihkuun.

Debochesta matka jatkui Pengbochen kautta tänne Phericheen, jossa vietimme viimeiset kaksi yötä sisätiloissa. Pengbochessa me saatiin Lama Geshan siunaukset ja onnen toivotukset meidän reissulle aitoon Buddhalaiseen tyyliin.

Matkalla Pengbochesta tänne Phericheen, joka on noin 4300m korkeudessa, yksi mun kiipeilykollega käveli hieman liian lähelle paikallista jakkia, joka heilautti sarviaan sen verran kovaa että leikkasi kaverini repun hihnan mutta onneksi sarvi ei lävistänyt hänen rintaansa. Jakit ovat rauhallisen näköisiä, mutta niiden kanssa saa olla koko ajan varovainen.

Aamiaisen jälkeen matka jatkuu siis Lobuche vuorelle, jossa me asutaan ekaa kertaa teltassa ja edessä siis 6-7 viikkoa Everestin rinteellä!

Terveiset Namche Bazaarista! Munreissu Everestille alkoi nelisen päivää sitten lennolla Katmandusta Luklaan, jota pidetään maailman vaarallisimpana lentokenttänä.

Onneksi meidän lento sujui mutkitta ja pääsimme onnellisesti 2840 metrin korkeudessa olevaan Luklaan. Luklasta meidän matka jatkui patikoiden ensin Phakdingin kylään josta alla oleva kuva.

Phakdingista matka jatkui Namche Bazaariin, jossa me ollaan vietetty viimeiset kaksi yötä.

Namche Bazaar sijaitsee 3440 metrin korkeudessa ja se on Khumbu laakson tärkein kauppapaikka sekä yleinen pysähtymispaikka niin vuorikiipeilijöille kuin myös Himalajalla patikoijille.

Me asutaan yhdessa kylän monista tea house -tyyppisistä majataloista. Yö täällä maksaa noin 2.5 euroa ja sillä saa toisen sängyn kahden hengen huoneesta, vessa on käytävällä ja suihkusta pitää pulittaa toiset 2.5 euroa! Yöt ovat aika viileitä: lämpötila tippuu ulkona lähelle nollaa eikä sisällä ole kovin paljon lämpimämpää – onneksi meillä on kunnon makuupussit mukana.

Ruoka on ollut erinomaista olosuhteet huomioon ottaen: aamiaiseksi majataloissa saa valita yleensä kananmunia, puuroa tai paahtoleipää, mutta viime päivien aikana me ollaan saatu myös pannukakkua, joka ei tosin vedä vertoja suomalaiselle versiolle! Lounaaksi ja illalliseksi meille on tarjottu paikallisen yakin lihaa, pizzaa, ranskalaisia perunoita jne. eli toistaiseksi ruo’asta ei ole ollut valittamista!

Huomenna matka jatkuu Debocheen, joka sijaitsee noin 3800 metrin korkeudessa eli edessä on noin 5-6 tunnin patikointi. Onneksi isot laukut kulkevat sherpojen kyydissä!

Mun kahden-kuukauden reissu Mount Everestille alkoi vihdoin tänään lennolla Lähi-Idästä Nepalin pääkaupunkiin Katmanduun, jossa mua odotti muutamat tutut kasvot ja useat Namaste! tervedykset.

Nepalin Demokraattinen Tasavalta sijaitsee Himalajan vuoristossa Etelä-Aasiassa ja sen pohjois-naapuri on Kiina ja lännessä, etelässä ja idässä naapurina on Intia.

Nepal tunnetaan varmasti parhaiten maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin, tai Sagarmathan, kuten vuorta kutsutaan Nepalin kielellä, kotina.

Nepalissa on tietysti paljon muutakin kuin Mount Everest -- itse asiassa, kahdeksan maailman 14 korkeimmasta vuoresta: Mount Everest (8850m), Kanchenjunga (8586m), Lhotse (8516m), Makalu (8485m), Cho Oyu (8201m), Dhaulagiri I (8167m), Manaslu (8163m) ja Annapurna I (8091m), sijaitsevat Nepalissa.

Lisäksi Nepalissa on 240 yli 20,000 jalkaa tai 6096m korkeaa vuorta, joten se tarjoaa paljon erilaisia haasteita vuorikiipeilijöille ja tietysti todella kauniita maisemia lounnosta nauttiville matkailijoille.

Tämä on mun kolmas reissuni Nepaliin viimeisten 18 kuukauden aikana. Kaksi edellistä reissua ovat liittyneet paikalliseen Bhaktapurissa sijaitsevaan Surya Vinayak kouluun, jota olemme auttaneet yhdessä vaimoni Delaniin kanssa.

Me keräsimme viime vuonna myös lahjoituksia Surya Vinayakille mun koulukavereilta London Business Schoolissa, joten mä odotan innolla huomista jolloin käyn vierailemassa koulussa -- katsomassa miten projektit jotka aloitimme kuusi kuukautta sitten ovat edenneet!

Mä vietin viimeiset kymmenen päivää Euroopassa hakemassa varusteita mun Everestin reissua varten – täällä hiekkadyynien keskellä kun varusteita on vähän vaikea löytää!

Nyt mulla alkaa olla kamat kasassa ja kun reissun alkuun on aikaa vielä lähes kaksi viikkoa niin näyttää siltä että mä vältyn viime hetken paniikilta.

Oheisessa videossa mä esittelen mun varusteita kahden kuukauden reissua varten, mukaanlukien mun huiputusvarustuksen sekä muutamia muita tärkeitä mukaan lähteviä kamoja.

Nyt mun täytyy vaan päästä eroon mua vaivaamasta flunssasta, joka on sotkenut viimeisen viikon treenausta ja näyttääjatkuvan sitkeästi.