Maailman syke

Sai mitä ansaitsi. On kerjännyt tätä jo pitkään. Ihan oikein.

Netti”keskustelujen” nimimerkkien suojissa heitetyt reaktiot Italian pääministeri Silvio Berlusconin turpiinsa ottamiselle olivat odotettuja. Tuossa alussa mainitussa hengessä riemuittiin kun miljardööriä rökitettiin. Vahingonilo on paras ilo -- kateuden jälkeen.

Berlusconi on suhteellisuudentajunsa menettänyt kiero liero. Hän on niitä ihmisiä, jotka nielaistuaan rautanaulan saattavat sen ulos keskikehostaan korkkiruuvina.

Ennen kuin Berlusconi sai nenäänsä, hän oli sanonut kannattajilleen olevansa hyvännäköinen ja kunnon kaveri. Jos on oikeasti jompaa kumpaa tai molempia, ei tarvitse erikseen näitä asioita muille korostaa. Miljarditkaan eivät ole poistaneet pienikokoisen pääministerin narsismia ja Napoleon-kompleksia.

Berlusconi on vastenmielinen ja moraaliton poliitikkona ja, ainakin eroavan vaimon Veronica Larion mielestä, myös ihmisenä. Ei ole ihan tervettä yli seitsemänkymppisenä makoilla alle kaksikymppisten kanssa. Mies on selvästi hoidon tarpeessa.

Berlusconin lyöminen on silti väärin yksinkertaisesti siitä syystä, että väkivalta on väärin. Väkivalta vain lisää väkivaltaa.

Italian äärioikeiston äänitorvi Umberto Bossi, muun muassa entinen laulaja Berlusconin tapaan, leimasi tapahtuman heti terrorismiksi. Bossin kommentti osoittaa, miten ihan kaikki väkivalta voidaan kääntää orwellilaisesti terrorismiksi, jolloin todellisuus ja suhteellisuudentaju sumentuvat. Jälleen kerran väkivallasta tuli poliittinen lyömäase. Berlusconin hakkaaminen ei auta ketään.

Berlusconi käytti tilaisuutta välittömästi hyväkseen. Turvamiehet veivät hänet heti iskujen jälkeen autoonsa, mutta sieltä Silvio vain pompahti ylös ja ulos näyttämään veristä naamaansa. Iskuja satoi, mutta mies ei jäänyt kanveesiin. Seuraavaksi hän vaatinee, että terrorismilait pitää ulottaa kaikkialle.

Lahjussyytöksien varjossa olevalle Berlusconille turpiin saaminen oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut pitkään aikaan. Poliittisessa mielessä siis. Hän on nyt marttyyri, ja hänen hallitsemansa mediaimperiumi pitää huolen siitä, että pääministeri esitetään uhrina, ristiinnaulittuna. Se sopii miehelle, joka pitää itseään politiikan Jeesuksena.

Berlusconia sattuu eniten, kun häntä isketään poliittisesti ja rikostutkinnalla. Silvion arin paikka on lompakko.

Suomiko urheilumaa ja suomalaiset urheiluhulluja? No ei tosiaankaan.

Olisiko meikäläisten pääministeri valmis ottamaan valtiojohtajatasolla puheeksi Huuhkajien karmivan 1-0 tappion -- sanotaan nyt vaikka Ruotsia vastaan? Mikäs sen mukavampaa kuin hävitä  länsinaapurille. 

Kuvitellaan seuraava tilanne (joka on yhtä todennäköinen kuin tavallisen lottoajan 7 oikein -rivi):  Suomi on melkein siellä, jonka rinnalla Euroviisut Lordi-voittoineen kalpenee. Pääsemässä jalkapallon MM-lopputurnaukseen. 

Huuhkajien on vain pelattava tasan Blågult’in kanssa. Matsin tuoksinassa kukas muu kuin Barcelonan supertähti Zlatan Ibrahimovic työntää kädellään pallon maaliin. Ottelun tuomarikolmikko ei näe tapausta, ja maali hyväksytään. Peli päättyy 1-0. Suomi jää katselemaan, kun hannuhanhet purjehtivat MM-lopputurnaukseen. Jälleen kerran. Punainen puhelinlinja valtioneuvoston linnasta Statsministers kansli’hin Tukholmassa hehkuu.

Viime viikon skandaalimaisen Ranska-Irlanti -ottelun jälkeen Irlannin pääministeri Brian Cowen sanoi ottavansa matsin puheeksi Ranskan presidentin Nicholas Sarkozyn kanssa, vaikka Irlannin kansallispeli on gaelic football, ei englantilaisten jalkapallo!

Ranskassa Thierry Henryn ratkaiseva käsimaali synnytti kansallisen debatin.  Moni oli sitä mieltä, ettei Ranska ansainnut MM-paikkaansa.

Kuvitellaan toinen tilanne. Suomi on hävinnyt vastaavanlaisen ottelun Venäjälle. Tämänkertaiseen otteluun on liittynyt stadionin ulkopuolista kahinointia kuumapäisimpien kannattajaryhmien välillä.

Tasavaltamme presidentti (maailmankatsomuksesta ja aiemmasta puoluekannasta riippumatta) tokaisee ärtyneenä, ettei Suomi siedä että sen poikien kunniaa vahingoitetaan.  

Tällaista ärtymystä oli ilmassa ja tällainen oli presidentti Hosni Mubarakin reaktio, kun Algeria voitti Egyptin ja raivasi tiensä ensi kesän MM-kisoihin Etelä-Afrikassa.

Maat pelasivat ensin kaksiosaisen jatkokarsinnan, ja kolmas, ratkaisupeli, pelattiin puolueettomalla kentällä Sudanissa. Sen Algeria siis voitti 1-0.

Jokaisen matsin yhteydessä oli väkivaltaisia yhteenottoja. Algerian lähetystöä Kairossa suojeli iso liuta mellakkapoliiseja. Paikkoja rikottiin siellä sun täällä. Syyllisiä oli niin sysissä kuin sepissä, sekä Algerian että Egyptin kannattajissa.

Egyptille tilanne oli kuitenkin paljon nöyryyttävämpi kuin Irlannille. En usko, että Henryn “Le Hand” -maalin jälkeen irlantilaiset lopettavat Pariisin-matkojaan, tai että ranskalaiset heittäisivät jamesjoycensa makulatuurikoneeseeen. Tai että maiden väliset diplomattisuhteet joutuisivat koetukselle.

Jalkapalloilullisesti Egypti on maanosan jättiläinen. Se on hallitseva Afrikan mestari. Ansaitusti maajoukkueen lempinimi on Faaraot. Egypti oli ensimmäisen kerran MM-kisoissa 1934. Algeria oli tuolloin osa Ranskaa.

Tappio kirveltää, vaikka Algeriakin on hyvä futismaa. Häviö muistutti siitä, että Egyptillä menee muutenkin huonosti.

Entinen vilja-aitta joutuu tuomaan ruokaa kansalaisilleen. Talous on surkeassa tilassa. Maan infrastruktuuri tuntuu lahoavan kilpaa Venetsian kanssa. Egyptin asema arabimaailman henkisenä johtajana ja esikuvana on haihtumassa. Kairon al-Azhar -yliopisto voi olla ikivanha ja kunnianarvoisa opinahjo, mutta Persianlahden uutuuttaan kimaltelevat yliopistot houkuttelevat opiskelijoita 2000-luvun infrastruktuurilla ja tulevaisuuteen katsovilla oppiaineilla.

Mubarakin Egypti ei kaivannut Algerian Aavikkokettujen voittoa. Sen sijaan että Mubarak olisi valtiomiehen tavoin yrittänyt tyynnytellä tunnekuohua, hän sanoi parlamentissa, ettei siedä että egyptiläisiä nöyryytetään ulkomailla.

Kansallispeli käsikassarana. Suurilla intohimoilla kun on niin vastustatamattoman houkuttelevaa  politikoida.

Egyptiläinen oppositio-aktivisti Hossan el-Hamalawy tosin kommentoi sarkastisesti, että “Hosni Mubarakin gangsterit ovat hakanneet ja tappaneet enemmän egyptiläisiä kuin yksikään (jalkapallo)huligaani”.

Jalkapallo on joskus toista kuin kaunis peli.  Se voi aiheuttaa rumaa jälkeä -- varsinkin jos kansa on liian uhreiluhullua ja muutenkin tyytymätön oloihinsa. 

Mutta toisaalta, olisihan se hienoa, että Suomi ja Ruotsi arvottaisiin seuraavaksi samaan EM-karsintalohkoon. Parempi voittaisi, naapurisopu säilyisi -- ja päälle yhteiset mellanölit.

Budapestin kaduilla näkyi derkkujen hylkäämiä trabanteja. Alkusyksystä 1989 itäblokin näyteikkunassa Unkarissa oli muutoinkin tunnelma, että järjestelmä ei enää jaksa hengittää koko ajan niskaan. Oliko parlamenttirakennuksessa ollut punatähti jo poistettu, sitä en muista. Omat muistikuvat ja tv:n uutiskuvat menevät sekaisin. Sen muistan, ettei tuolloin juuri kukaan osannut ennustaa Neuvostoliiton romahdusta.

Budapestin Café Hungariassa (jonka historia ja kunnia palautettiin myöhemmin vaihtamalla nimi vanhaksi New York Café’ksi) vallitsi kuitenkin itäeurooppalainen palvelumentaliteetti. Jos sitä olisi ollut. 

Kahvin ja oluen saapuminen pöytään oli proustilainen prosessi. Se tuli kun oli tullakseen, aika oli suhteellista -- tupakansavu korkeassa salissa suorastaan pysähtynyt -- koska rahalla ei virallisesti ollut suhdetta kapitalismista tuttuun ajankäytön tehokkuuteen.  Silloiselle historianopiskelijalle opintomatka keskiseen Eurooppaan rautaesiripun molemmin puolin oli aikamatka.  

Sen lähemmäksi itäblokin mullistuksia en päässyt. Loppuvuosi kului seuratessa tapahtumia YYA-puolueettomassa Helsingissä -- televisiosta, radiosta, päivälehdistä ja Helsingin yliopiston kirjaston hyllyiltä. New York Review of Books kun julkaisi historioitsija Timothy Garton Ashin esseemäisiä aikalaishistoriaraportteja mm. Prahasta. Silloin ei vielä googlattu.

En siis ollut lähelläkään Berliiniä, kun muuri murtui. Mutta Nicolas Sarkozy oli. Ranskan nykyinen presidentti oli tuolloin 34-vuotias RPR-puolueen varajohtaja, joka kiiruhti aamulla 9. marraskuuta 1989 kohti Berliiniä. ”Jotain suurta on tapahtumassa”, nuuhki Sarkozyn poliittinen nenä.

Tarina jatkuu. Sarkozy ensimmäinen suuri (nykyisen virka-asemansa puolesta) kertoo ehtineensä Itä-Berliinin puolelle heti raja-asemien auettua. Vauhti-Nicolas oli myös hyvin varustautunut. Mukanaan hänellä oli pieni hakku, jolla naputella muurista palan derkkujen puolella.

Mieltä elähdyttävä muistelu keskeltä vanhan ja uuden Euroopan murrosta, jonka taustalla kuulee melkein soivan Beethovenin Oodi ilolle. Mutta siinä missä Ludvig van Beethoven oikeasti sävelsi Oodin ilolle oikean Friedrich Schillerin oikeaan runoon, Sarkozy näyttää säveltäneen ihan omiaan.

Sarkozyn silloinen matkakumppani, entinen pääministeri Alain Juppé muistelee, että hän, Sarko ja joukko muita ranskalaispoliitikkoja saapuivat jaettuun kaupunkiin 10. tai 11. päivä marraskuuta. Vai oliko se noin? Lieneekö presidentin Élysée-palatsi palautellut Juppén muistia, kun hän yhtäkkiä taas muisti toisin. Se taisi sittenkin olla jo 9. päivä… Mutta hetkinen. Juppén muistelmien mukaan hän saapui Berliiniin 16. marraskuuta.

Onneksi kuva ei erehdy. Sarkozy on julkaissut Facebook-sivullaan valokuvan, jonka selitysosan mukaan hän oli kiiruhtanut marraskuun 9. ja 10. välisenä yönä itäpuolelle naputtelemaan itselleen matkamuistoa. On kuitenkin huomautettu, että muurin työläisen paratiisiin katsova puoli oli betoninharmaa. Graffitit, joita myös naputtelija-Nicolasin kuvassa näkyy, olivat vain länsipuolella muuria. Ettei vain olisi kuva vahingossa peilikuvana Feisbuukissa….

Miksi Sarkozy&co kiirehtivät Berliiniin? Silloinen presidentti François Mitterrand ja moni muu ranskalainen (ja britti) vastustivat Saksojen yhdistymistä. Olisikohan niin, että historiaa on kiva tehdä, erityisesti voittajien puolella ja jälkeenpäin.

Mutta siellä se Sarko nyt on. Berliinissä, 9.11. 2009. Todistettavasti samoissa kuvissa monen nykyisen ja entisen poliitikon ja mahtimiehen sekä -naisen kera. Uskottava se on.  

Missähän kaikkialla Sarkozy onkaan käynyt, ja mihin kaikkialle hän vielä ehtiikään? L’histoire, c’est moi, sanoisi hän.

Demokratiassa tärkeintä on äänestäminen. Väärin. Vielä tärkeämpää on äänten laskeminen. Kaikkein tärkeintä on koko prosessin mielekkyys, uskottavuus ja hyväksyttävyys -- valtio-oppislangilla legitimiteetti -- kansalaisten silmissä.

Näitä “vaaleja” on ollut ja on näköjään oleva maailman sivu.  Tuoreimmat kaksi niistä ovat  Tunisian ja Afganistanin farssit.

Tunisiassa kekkosen mitalla jo presidenttinä istunut Zine el Abidine Ben Ali sai vaivaiset 89,62 prosenttia äänistä lokakuun vaaleissa. 73-vuotiaan Ben Alin palli kuitenkin horjuu. Hänen äänisaaliinsa on laskenut huolestuttavasti alle 90 prosentin. Tätä menoa hän menettää virkansa noin 300 vuoden päästä.

Afganistan. Sen puitteissa Suomen valtiojohdon sähläys rauhanturvaajista jotenkin vain symboloi koko maan tilaa. Ehkä neljä politiikan muskettisoturia -- Athos Stubb, Porthos Vanhanen, Aramis Häkämies ja d’Halonen -- halusivat toilailuillaan sympata sähläkollegoitaan siellä jossain.

Afganistanissa pidetään ensi viikonloppuna presidentinvaalien toinen kierros, vaikka ehdokkaita on vain yksi. Tähän ei tarvita edes Suomen 1970-luvulta tuttua poikkeuslakia.  Afganistanin riippumattoman vaalikomission mukaan toinen rundi on ok.

Istuvan Kabulin valtiaan Hamid Karzain haastaja, entinen ulkoministeri Abdullah Abdullah, jättäytyi pois leikistä, koska ei luota vaalien rehellisyyteen. Pieneen epäilyyn on aihetta.

Ensimmäisellä kierroksellahan Karzai sai yli 50 % äänistä. Sikäläisten akuankkojen ja kirkkovesikulkuvälineiden lisäksi uurniin oli ilmestynyt satojatuhansia ylimääräisiä “Karzai on paras”  -lipukkeita. Mistähän lie pölähtäneet, siitä myöhemmin. Ne jouduttiin pitkin hampain hylkäämään, koska jopa YK jyrähti asiasta. Jos muistamme, niin vaaleja pidettiin suht rehellisinä ainakin niissä pääkaupungeissa, missä Karzaita pidetään parhaana vaihtoehtona.

Yhdysvaltojen ulkoministerin Hillary Clintonin mukaan vaalien legitimiteetti säilyy, vaikka iltapukukierroksella kandidaatteja on enää vain yksi.  En tiennytkään, että Clintonilla on äänioikeus noissa vaaleissa.

Ehkä tässä vielä ehditään pikajunailla Abdullah Abdullahille sopiva korkea hallitusvirka, ja toinen kierros jätetään pitämättä. Karzai, AA ja ulkomaiset tukijat ovat kukin läänityksiinsä tyytyväisiä. Mitähän afganistanilaiset itse tuumaavat?

Vaalitilannetragediaa suurempi huoli on Karzai. Tällä kertaa Ahmed Wali Karzai, erään Hamid Karzain veli.

Afganistanissa on ihan omat kukkaisrahastonsa. Sielläkin piisaa maaseutua -- ja kukkia kasvatettavaksi, erityisesti unikkoa, josta valmistetaan heroiinia. Yhdessä unikkorahastossa epäillään vaikuttavan Ahmed Wali Karzain (joka kiistää jyrkästi epäilyt). Ja jos on uskominen New York Timesiä, samainen Ahmed Wali on saanut palkkaa Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:lta jo kahdeksan vuotta.  

CIA kiistää väitteen. “Mikään nimensä veroinen tiedustelupalvelu ei voisi ikinä (edes) miettiä tällaisia epäilyjä”. Onko CIA nimensä veroinen, sitä voi kysyä vaikka Manuel Noriegalta.  

AWK on eteläisen Afganistanin suurimpia herroja. Samalla alueella myös taleban-liike on voimakas. Taleban saa taistelulleen rahaa heroiinikaupasta ja talebanit ovat tai veljeilevät terroristien kanssa.

AWK muun muassa toimii CIA:n ja talebanien välikappaleena, väittää NYT. Washingtonissa ja muissa länsipääkaupungeissa laskettaneen sen varaan, että maltillisemmat talebanit vaihtavat puolta. AWK on hyödyllinen, mutta kenelle, ja mihin inhimilliseen hintaan? Heroiinikaupan seuraukset näkyvät Euroopassa asti. Se tappaa monin kerroin enemmän kuin ääri-islamilaisten nihilistiset terrori-iskut. 

Suurvaltojen palkkalistalaiset, kätyrit ja sätkynuket ovat osa kansainvälistä politiikkaa. Nämä kv-politiikan pimeät kortit vain tuppaavat karkaamaan kädestä ja alkavat pelata omilla säännöillään. Edellä mainittu Noriega, tai Venäjän kaveri Tshetsheniassa, Ramzan Kadyrov, vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Yhdysvallat on vannonut jahtaavansa huumepomoja. Tässä tilanteessa puun ja kuoren välissä ei ole kuitenkaan AWK, vaan huumekauppaa ja terrorismia vastustava nk. kansainvälinen yhteisö.

Legitimiteetti on demokratian happi. Afganistanissakaan sen nauttiminen ei saa rajoittua vaaleihin. Tätä hengitettävää alkuainetta ei kuitenkaan ole liiemmälti. Varsinkin kun AWK:n epäillään myös junailleen presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen sadattuhannet valeäänet.

Tukholmassa on parhaillaan EU:n Eurooppalaiset kehityspäivät. Poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen, median ja myös julkkisten basaari tai sirkus, kuten erilaiset kansainväliset “päivät” -liitteellä kulkevat tapahtumat tuppaavat olemaan. Julkkiksista on paikalla niin kruununprinsessa Victoria, senegalilainen muusikko Youssou N’Dour kuin autourheilija Mika Salo, ja ainakin kaksi rauhannobelistia, herrat Muhammad Yunus (Grameen-pankki) ja Rachendra Pachauri (IPCC).

Tämänkaltaisista tapahtumista on aina vaikea saada otetta. Ongelma ei kuvasta EU:ta sinänsä, koska muidenkin järjestämät megatorikokoukset vaikuttavat ja ovat kaoottisia. Vähän kuin rockfestareilla pitäisi roikkua samaan aikaan usean lavan edustalla, kerätä nimmareita (Tukholman yhteydessä: saada haastatteluja) syödä, käydä vessassa ja tavata ihmisiä eli “verkostoitua”.

Eli, onko järkeä vai ei?

On. Tukholman messukeskuksessa puhutaan myös asiaa. Teemoina on muun muassa talouskriisi, ilmastonmuutos ja demokratia. Järkeä on siksi, koska jos haluaa menettää yöunensa, kannattaa alkaa tuskailemaan suurten ongelmien parissa. Ne eivät ole vain teoriaa.

Tänään Victoria-salin lavalla kuului nöyrää puhetta ennen niin arrogantin järjestön superstara-johtajalta, kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Dominique Strauss-Kahnilta. Vuosikymmen, kaksi sitten se tunnettiin siitä, että lafka pakotti köyhille maille nk. rakennesopeutusohjelmia, joilla kehitysmaista piti tehdä markkinatalousmaita: kauppa ja markkinat auki, julkiset menot nälkäkuurille, valtionyhtiöt lihoiksi etc.

Ei tullut paratiiseja. Liian moni epäonnistui kun ei ollut mille rakentaa ja mistä vähentää, ja köyhiä oli jo niin, että oli enää vaikeaa luoda lisää köyhyyttä. Näistä ohjelmista puhuminen hiipui, ja viimeistään talouskriisi näytti, ettei markkinatalousmaissa asu kaikki viisaus. Laskua maksavat erityisesti ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa töpeksimiseen.

DSK, kuten hänet alan slangissa tunnetaan, myönsi, että järjestö on ottanut opikseen. Se ei enää tunge ehtojaan kurkusta alas, vaan, ainakin DSK:n mukaan, IMF on oppinut niin joustavuutta kuin ottamaan huomioon eri maiden todellisuudet. Kyse ei ole vain resursseista kuten rahasta, vaan myös niin hyvästä hallinnosta, hallitusten ja järjestelmien uskottavuudesta kansalaisten silmissä kuin köyhien ihmisen äänten saamisesta kuuluviin. Näin hän sanoi, ja lupasi.

Ei kannata timosoinimaisesti ilkkua herrojen nöyrtymiselle. Me olemme kaikki samassa liemessä, joten energian tuhlaaminen jo alas ammuttuun ei kannata. Pahimmin ongelmasopassa kiehuvat köyhät maat asukkaineen. Ja on todettava, ettei kaikki viisaus asu myöskään eteläisimmillä vyöhykkeillä.

Jotkut isot kehitysmaat (Kiinakin sellaiseksi vielä luetaan) eivät ota vastuuta saastuttamisestaan. Demokratiasta on monin paikoin huutava pula, korruptio rehottaa ja kansalaiset ovat kyynisiä.

Eräässä vapaamuotoisessa keskustelussa afrikkalaisten toimittajien kanssa yksi afrikkalaiskollega (nimi ei tullut esiin) sanoi, että on väärin jos läntinen media tekee juttuja vain “menestystarinoista”, koska silloin unohtuvat epäkohdat. Kritiikki oli oikeaa, jos uutisraportteja ja -juttuja tehdään vain “hyvä tulee kun kerrotaan vain hyvästä” -pohjalta. Ei kuitenkaan liene kovin monelle suomalaiselle epäselvää, että Afrikassa(kin) moni asia on huonosti. Mutta jos kaikki olisi vain sotaa, väkivaltaa ja tauteja, ei Afrikassa olisi enää kukaan hengissä. Kollegan pointti oli kuitenkin hyvä muistutus -- ja siitä oltiin keskustelussa montaa mieltä Suomesta eteläiseen Afrikkaan.

Muta entä EU? Komissio on maailman suurin yksittäinen kehitysavun antaja. Viime vuonna komissio käytti kehitysapuun 9,2 miljardia euroa. Poliittisesti EU ei kuitenkaan ole suuri peluri, koska jäsenmaat vetävät kotiinpäin sen minkä ehtivät. Pelkästään meidän veronmaksajien kannalta olisi hyvä, että ote olisi selkeämpi. Kyllähän avun lopullinen tavoite on, ettei sitä enää tarvitse antaa. Parempia tuloksia antava apu vähentäisi myös osaltaan maastamuuttopaineita. Suuri osa ihmisistä lähtee taloudellisten syiden pakottamana, ja on loppupeleissä niin, että pakeneva henkinen pääoma on tärkeämpää köyhille maille kuin meille vastaanottajille.

Jos olet jaksanut lukea tähän asti, niin rohkenen mainita lyhyesti kaksi sanaa: Lissabonin sopimus. Sen odotetaan monen muun asian lisäksi parantavan ja tehostavan apupolitiikkaa, ainakin siitä päättämistä, ehkä myös avun vaikutusten valvontaa ja arviointia perillä. Pidetään peukkuja pystyssä edes hetken, että näin käy.

Nyt apupolitiikka on sekavaa. Komission myöntämän kehitysavun toimeenpanoa hoitavan osaston johtaja Koos Richelle (muuten erittäin paljon työstään innostunut eurokraatti) ironisoikin, että kun asioista ei ole tarkkaa käsitystä tai tietoa, kannattaa käyttää käsitteitä kuten “koherenssi” ja “virtaviivaistaminen”. Termit löytynevät EU-virkailijoiden omista bullshit-bingoista.

Victoria ei oikeasti ole paikalla vain koska on varmaa lööppikamaa. Kruununperijä on messuhallissa asemansa takia. Youssou N’Dour paitsi on jakamassa palkintoja, myös puhumassa maanosansa puolesta. Entä Mika Salo? Se ei koskaan selvinnyt. Punaisen ruotsalaisen tuvan edustalla patsastellut formulisti esiintyi vain päänäyttämönä toimivan Victoria-salin testikuvana. Näin bisarriin yksityiskohtaan pystyy vain EU.

Afganistan on yhden jos toisenkin suurvallan sotaretken hautuumaa.

Siitä muistuttavat monet historioitsijat -- siis länsimaalaiset, eivät kansallismieliset afganistanilaiset -- mutta myös sellaiset henkilöt, joihin ei olisi miellyttävää törmätä historiallisen Durandin linjan seuduilla. 

Afganistanissa olevat kansainväliset joukot kärsivät yksiselitteisen tappion. Kun tähän väitelauseeseen lisää sanat “kolonialistinen” ja “vihollinen”, voi arvata että äänessä on jonkinkarvainen taleban, tässä tapauksessa liikkeen yksi suurvisiireistä, mulla Omar, joka piileksinee jossain päin Pakistania.

Tora Boran varsinainen suurhalla-aho (siis sellainen henkilö, josta sanotaan ettei halua jakaa tämän maailmankatsomusta mutta jonka argumentteja ei voi jättää huomiotta) Osama bin Laden mölysi samaa 9/11-vuosipäivänä. “Te käytte toivotonta ja häviöön vievää sotaa (Afganistanissa)”, terroristipäällikkö totesi.

Nato-komentaja, kenraali Stanley McChrystalin arvio Afganistanista luikahti tänään julkisuuteen kuin sattumalta. Se versio, josta on mustattu turvallisuutta uhkaavat kohdat. Mutta sekin riittää.

Kenraali kirjoittaa juuri siitä, mistä on puhuttu, mutta mitä ei ole haluttu kuulla. Hän ei painottanut sitä, miten voittaa homma kotiin. McChrystal varoitti tappiosta.

Hän vaati uutta strategiaa, lisää joukkoja ja totesi sen mikä on yhtä huomaamaton kuin eduskuntatalo Arkadianmäellä: Afganistanin hallitus on korruptoitunut ja muutenkin moniongelmainen. Äskeiset presidentinvaalit ovat osoitus siitä, että sotanäyttämöllä farssin ja tragedian rajanveto on joskus mahdotonta.

Muutkin kuin Silvio Berlusconi ja Gustav Hägglund haluavat ainakin oman maansa joukkoja poistumaan. Sodan kannatus laskee kaduneurooppalaisten ja -yhdysvaltalaisten joukossa. Rapakon molemmin puolin myös poliitikot ovat synkeitä. Yhä palvelevat ammattisotilaat eivät hihku riemusta.

Mitä on tehtävä?, kyseli aikoinaan itänaapurimme katastrofin ideologinen isähahmo V.I. Lenin. Miten toimia, jotta afganistanilaisilla, myös naisilla, olisi kohtuullisen inhimilliset tulevaisuudennäkymät? Jaahas, ainakaan minä en tiedä. Mutta -- valitettavasti -- ei taida tietää moni muukaan.

Sanotaan, että ainakin “maltillisten” talebanien kanssa pitää yrittää neuvotella. Suomella on plakkarissa toinen rauhannobelisti, mikä rauhanvälittäjäveteraani Pekka Haavisto onnistuisi saamaan aikaan jotain pysyvämpää.

Historia ei ole opettanut. Nyt ei puhuta Makedonian oman pojan Aleksanteri Suuren seikkailuista, Britti-imperiumin joukoista tai Moskovan puna-armeijan “toveriavusta”. Nyt puhutaan lähimenneisyydestä, vain viimeksi kuluneesta kahdesta vuosikymmenestä.

Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana tuhrittiin kaksi tilaisuutta. Se on rikollisen paljon, kun katsoo seurauksia.

Mihail Gorbatshovin vedettyä pahoin kärsineet neuvostojoukot kotiin 1989, Afganistan painui unohduksiin. Berliinin muurin kadottua alkoi historian päättyminen. Tämä Hegel-henkinen illuusio kesti joitakin vuosia, ja sen pahempi todellisuudelle.

Ikävä vain, että tämän pöhelöyden aikana Yhdysvaltojen ja Pakistanin aiemmin tukemat vanhoilliset  mujahedin-taistelijat saivat kaikessa rauhassa muuttua kommunismin vihamiehistä Lännen vastustajiksi. Maata ei yritetty fyysisesti jälleenrakentaa, ei sijoittaa koulutukseen tai mihinkään muuhunkaan yleishyödylliseen.  

Historia muistutti Länttä olemassaolostaan viimeistään syyskuussa 2001. Kun Osama kumppaneineen oli ajettu pois Hindukushin luolista ja solista, töpeksittiin taas. Piti kurittaa Lännen entistä paskiaisfrendiä Saddam Husseinia, jolla ei ollut mitään tekemistä al-Qaidan kanssa. Oli kuitenkin öljyä. Afganistan jätettiin jälleen kerran omilleen ja taleban keräämään voimia.  

Ei strategiaa, ei pitkäjänteistä, vuosikymmeniä eteenpäin katsovaa ajattelua ja suunnittelua. Vain politikointia, unohdusta ja pohjatonta kyvyttömyyttä oppia menneestä. Ikuista nykyhetkeä ja kvartaaliperspektiiviä. Ei sen kummempaa. Ei todellakaan tarvitse olla bin Ladenin hengenheimolainen. Me teemme sen itse.

Kuinka tehdä toisesta marttyyri?

Siihen ei tarvita ristiinnaulitsemista tai petosta ja murhaa, riittää kun tuomitaan vankilaan mielenosoituksellisesta kengänheitosta.

Muntazer al-Zaidin pitäisi olla tänään vapaa mies. Eipä tiennyt al-Baghdadija-kanavalle Irakista raportoinut toimittaja, millainen kansainvälinen idoli hänestä tuli parilla kädenliikkeellä.

Hän oli se, joka viskoi numero 10 kokoa olevat kenkänsä kohti Yhdysvaltojen silloista presidenttiä George W. Bushia lehdistötilaisuudessa Bagdadissa. Bush väisti ketterästi lentävät esineet, mutta merkityksessään eleen symboliikka ylitti hyväkuntoisen presidentin ripeyden.

Se oli nolo päätös Bushin Irakin sotaretkelle. al-Zaidi sen sijaan pääsi vankilaan ja omien sanojensa mukaan hakattavaksi ja kidutettavaksikin. Tällainen ei ole ennen kuulumatonta Irakin vankiloissa.

Toimittajana al-Zaidin olisi tietysti pitänyt pitää tilaisuudessa itsensä kurissa ja keskittyä uutisointiin.

Hänen reaktionsa syistä on spekuloitu yhtä jos toista. Shialainen al-Zaidi siepattiin kolmeksi päiväksi 2007. Tekijät olivat tuntemattomia, mutta kyseessä tuskin oli mikään viiden tähden hellittely. al-Zaidi pääsi tutustumaan kättä pidemmillä uhkaaviin seuraavana vuonna, kun Yhdysvaltojen joukot pidättivät hänet päiväksi.

Saddamin aikana al-Zaidi olisi nuijittu hengiltä välittömästi kenkäepisodin jälkeen. Koko perhe olisi saanut olla varuillaan.

Kolmen vuoden tuomio protestista oli idioottivarma keino tehdä hänestä satojen miljoonien ihmisten sankari. Sakot olisivat riittäneet, tai jättää asia siihen. Bush ei ole ensimmäinen poliitikko, jota on heitetty ei-tappavalla esineellä, kuten kakulla tai vihanneksilla, joiden parasta ennen päivä tuli ja meni.

al-Zaidista ei tullut sitä varoittavaa esimerkkiä, jota ehkä haettiin.

Miestä ollaan huhujen mukaan palkkaamassa isommalla rahatukulla isommille arabikanaville, palkitsemalla urheiluautoilla -- ja hänelle sataa avioliittopyyntöjä. Poliitikon urakin voisi aueta…

Vähemmästä meikäläisetkin julkkikset hörhöilevät. Kunhan vain al-Zaidin pää kestäisi tätä höykytystä.

Silloin, kesällä 1992 Ruokolahdella , sille ei ehditty antaa nimeä. Oli “havaintoja” ja “katoaminen”. Kyseessä oli kuitenkin leijona. Ihan varmasti. No, ainakin ilves, ilmeisesti.

Ruokolahden leijona oli kesäuutinen, jota etsimään valjastettiin kolme ministeriötä ja petoeläintutkija. Tuolloin ministeriöillä oli vielä ilmeisesti rahaa, suuri lama oli vasta ovella.

Tämän kesän Ruokolahden leijona on rahtilaiva Arctic Sea. Sekin on havaittu ja myös se on kadonnut. 

Medialeijonaa yhdistää Arctic Sea -alukseen “missä se on nyt?” -kiinnostuksen lisäksi viranomaisetsinnät ja Venäjä. Ruokolahti on itärajalla, ja joidenkin spekulaatioiden mukaan metsikössä olisi ollut sirkuksesta Venäjältä karannut kissapeto.

Leijonaa ja rahtilaivaa yhdistää myös huijaus. Ruokolahdella joku oli käynyt lusikalla tekemässä nk. leijonan jälkiä.

Arctic Sea kävi Venäjään kuuluvassa Kaliningradissa ennen Pietarsaareen tuloaan. Jakobstadista lähti laiva puulastissa. Mutta mitä oli metsätuotekuorman alla?

Kaliningrad on Itämeren villi länsi. Ei mitään leffaromantiikkaa, vaan pahimmillaan salakuljetuksia ja muuta järjestäytynyttä rikollisuutta.  

Puhutaan jo “superterrorismista”. Kaikennäköisten superlatiivisten etuliitteiden holtiton käyttö voi johtaa nk. Suosikki-ilmiöön. Kyseinen nuorisolehti kun mainosti jossain vaiheessa itseään tyyliin osta nyt uusin räjähtävä megakultaturbonumero.

“Superterrorismi”. Tulee mieleen ydinaseet. Lastattiinko Kaliningradissa Arctic Sean syövereihin materiaalia, joka saa säteilymittarien nupit räjähtämään kaakkoon? Ja eri puolilla maailmaa viranomaisten hiukset  kohoamaan kohti pohjoista?

Pimeitä kujia ja savuisia huoneita.  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ydinmateriaalin hankkiminen Venäjältä ja sen entisistä neuvostotasavalloista ei ole ollut mahdottomuus. Laittomasti tietenkin.

Arctic Sean lastina on puuta noin 1,3 miljoonan euron arvosta. Sillä voisi jo jonkinlaisen kesämökin rakentaa vaikka Laatokalle tai Krimille, mutta puutavara sinänsä ei houkuttele Venäjän ydinsukellusveneitä peräänsä, vaikka operaatio sinänsä kävisi harjoituksestakin. Ei saisi venäläisiä liikkeelle näin massiivisesti edes huumelasti tai ihmissalakuljetus, tuskin edes tavallinen pimeä aselasti.

Jos ja kun laiva saadaan kiinni, asiat eivät välttämättä paljastu. Riippuu nimittäin siitä, kuka sen nappaa. Jos venäläiset ehtivät ensin, he tuskin sanovat että täällähän on säteilevää lastia - olettaen että se on sitä itseään. Tapaus on nolo Moskovalle. Hätätilanteessa hämärälasti saatetaan dumpata mereen ennen kuin kukaan ehtii saada laivaa kiinni.  

Arctic Sean päämäärä on Algerian Bejaia, jonka satamapäällikkö on saanut kuluneen viikon aikana enemmän kansainvälisen median puheluita kuin koko elämänsä aikana. 

Satama Pohjois-Afrikassa voi olla vain kulissi, vaikka puutavara olisikin jäänyt Algeriaan. Laiva voisi siitä jatkaa Suezin kanavan kautta Lähi-itään tai vielä kauemmaksi. Yhtä hyvin se on voinut yrittää suunnata Atlantin yli Etelä-Amerikkaan, tai Afrikkaan. Pääilmansuuntia on neljä, joten mahdollisuuksia on. GPS-paikanninsysteemi pois päältä, niin laivaa on vaikea löytää. Ja ilmeisesti merellä se voi saada toiselta alukselta lisää polttoainetta, tai lasti voidaan siirtää toiseen alukseen.

Joka tapauksessa, tapaus on hämärä “kaappauksineen” ja “uusine kaappauksineen“.   

Kyse ei ole jalopuusta eikä harmittomasta kesäviihteestä. Tämän Ruokolahden leijonan on parasta löytyä.

Se tulee. Tänä iltana Se on Madonna.

Demonstratiivipronomini Se on isolla, koska hypestä päätellen kyseessä on ylimaallinen (eikä kaupallinen) hahmo -- kuin sen toisen madonnan Poika, jota evankelisluterilainen seurakunta takavuosina mainosti kampanjallaan Se tulee.

Villityksestä tulee mieleen Monty Pythonin Brianin elämä -leffan kansanjoukot, joille kelpasi pyhäinjäänteeksi Messiaaksi luullun väärän miehen hikinen jalkine. Lehtien mukaan Madonna-hotellin edustalla fanit kun olivat kuvanneet jopa saapuvia matkalaukkuja.  

Jätkäsaaren Madonna on aiemmilla kiertueillaan ja videoillaan suututtanut ainakin katolisen kirkon mm. esitettyään olevansa ristiinnaulittu.  Tosin jo 1960-luvulla John Lennon kerjäsi tulevansa ristiinnaulituksi toteamalla, että Beatles on suositumpi kuin Jeesus. Tätä nykyä ex-katolilainen Madonna tunnustaa juutalaista mystistä kabbala-kulttia/traditiota/suuntausta.

Mutta tuon otsikon musiikista korville ja hengelle.  Det är ju smaksak ja siitähän pitää kiistellä, mutta tämän kirjoittajan mielestä Madonna musiikintekijänä on keskinkertaisuus. Lavashow ilmeisesti perustuu enemmän efekteille ja muulle ympäröivälle estradibusinekselle kuin itse laulamisen ja tulkitsemisen taidolle.

Tästä pääseekin uskonnollisesti merkittävän eläimen aasin selässä ja siltaa pitkin Lähi-itään. Mutta pysytään silti musiikissa.

Daniel Barenboim ei taatusti ole yhtä tunnettu kuin Madonna Louise Ciccone, oli kyse sitten Suomesta, Amerikoista tai Levantista.

Barenboim on syntyjään Argentiinan venäjänjuutalaisia. Kapellimestari ja pianisti, Argentiinan ja Israelin kansalainen, Espanjan kunniakansalainen, ja voi kulkea maailmalla myös palestiinalaishallinnon myöntämällä Palestiinan passilla.

Kosmopoliitti ja maailmankuulu siis, ja kun jotakuta korostetaan maailmankuuluksi, hänet tunnetaan vain suhteellisen pienissä piireissä eri puolilla maailmaa.  

Barenboimin ystäväpiiriin on kuulunut ja kuuluu musiikkimaailman isoja nimiä.

Barenboim ei kuitenkaan ole tässä esimerkkinä siksi, että klassinen musiikki olisi parempaa tai korkeakulttuurisempaa kuin vaikkapa Madonna.

Barenboim tunsi läheisesti myös yhdysvaltojenpalestiinalaisen intellektuellin ja musiikkikriitikon Edward Saidin. Said ja Barenboim löysivät kirjaimellisesti yhteisen sävelen melkein heti tavattuaan.

Molemmat jakoivat Lähi-idän konfliktista näkemyksen, joka ei ole suosiossa Benjamin Netanjahun hallituksessa. Tarve tehdä asialle edes jotain johti rauhanorkesteriksikin kutsutun Divan-orkesterin perustamiseen.

Se on todellinen itä-länsi-tiimi. Orkkaan kuuluu nuoria muusikoita tietysti Israelista ja palestiinalaisalueilta, mutta myös esimerkiksi Turkista, Syyriasta ja Iranista.

Espanjan kunniakansalaisen johtaman orkesterin päämaja on Sevillassa. Andalusia tunnetaan paitsi auringosta ja härkätaisteluista, myös islamilaisen ajan Al-Andalusista. 

Barenboim sanoo haastattelussa uutistoimisto AFP:lle, etteivät muusikot elä yhdessä suuressa harmoniassa konserttien ulkopuolella. “Kuumentuneet keskustelut” eivät johdu Välimeren porottavasta auringosta.

“Orkesterillamme ei ole yhteistä poliittista mielipidettä. Tässä orkesterissa on 10 000 erilaista mielipidettä. Tämä on projekti, jossa kaikilla on oikeus ilmaista mielipiteensä.”

Pyrkimyksenä on, että jäsenet yrittävät oppia yrittämään ymmärtää toistensa argumenttien logiikkaa ja kuoriutumaan ulos omista henkisistä koteloistaan.

Jo tämä on merkittävää, joskin kyseessä on vasta poliittinen alkusoitto. Kannattaa varautua pitkään konserttiin ja varustautua periksi antamattomalla optimismilla. Libretto on selvä, mutta pääpukarit eivät halua sitä noudattaa. Barenboimin mukaan Lähi-idän nykyinen tilanne on nimittäin “masentava”.

Madonna on keikoillaan ottanut kantaa maailman asioihin niin kiipeämällä symbolisesti latatuneisiin lavasteisiin kuin videokollaasein. Pop-tähtienkään poliittiset kannanotot eivät siis ole harvinaisia.

Mutta ei, Se ei tule lähiaikoina, valitettavasti. Se rauha sinne Lähi-itään.

Madonna-faneille hauskaa konserttia. Barenboimille ja Divanille menestystä, voimia ja ymmärrystä laajentavia debatteja.

Kuka vielä muistaa numeroyhdistelmän 080808? Se ei ole ulkoasiainministeriön ”ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu” -hotline.  

Jotakuinkin vuosi sitten Venäjän joukot hyökkäsivät Georgiaan ja de facto irrottivat Abhasian ja Etelä-Ossetian Georgiasta. Georgia toki aloitti tämän lyhyen sodan.

Silloinen ja nykyinen ulkoministerimme Alexander Stubb totesi tuolloin, että nollakasinollakasinollakasi -- maailma muuttui tuon sodan seurauksena. Taisi myös kehottaa, että ulkopolitiikasta saa ja pitää keskustella.

Venäjä, Venäjä, Venäjä, muistutti vielä puolustusministeri Jyri Häkämies klassisella retorisella kikallaan.

Oi niitä aikoja. 

Tuli uusi päivämäärä. Jos se ei muuttanut maailmaa, se ainakin muutti Suomea.

Päivämäärä on 240709. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak tiivisti sen viidellä sanalla: “nyt Suomi on sodan osapuoli.” Afganistanissa. Se on sitä keskustelua, jota sai ja piti käytämän. Mutta jossain se rajakin menee.

Suomettuminen on tehnyt näyttävän paluun. Ennen se raja meni Neuvosto- ja Varsovan liitoissa, nyt se menee Natossa ja Yhdysvalloissa. Noiden kahden jälkimmäisen asian takiahan Suomi Afganistanissa on. Vakava ja traaginen länsipoliittisten pisteiden keruumatka. Nyt pitää puhua siitä, kannattaako pisteiden keruu ja mihin hintaan. Voi olla että kannattaa. Suomi laskee itsensä länsiyhteisöön.

Afganistanista tuskin tulee Balkanin santa, mutta siitä huolimatta pitää keskustella.

Tätä tosiseikkaa ei tietysti saa politiikan huipulta kakistettua millään ulos. Hallitus on vyöryttänyt puolustusministeriön kanssa oman politiikan median kriisinhallintaoperaationsa. Avoimuus ja selkokieli on muuttunut poliittiseksi jargoniksi.

Kätkeydytään muotoseikkojen taakse, aivan kuten vaalirahoituskeskustelussa. Talibanit eivät kysele, että milläs keikalla ja minkä YK:n pykälien nimissä te täällä olette. Suomalaiset ovat tukemassa samaa hallintoa kuin Yhdysvallat, joka käyttää jatkuvasti sanaa war eli sota.

Avoimen debatin apostoli Stubb jyrähtää kuin Kekkonen: on vastuutonta väittää, että Suomi kävisi Afganistanissa sotaa.

Me (Stubb & co.) tiedämme tämänkin paremmin. Vastuuttomuus = suu kiinni kansalaiset. Tuli niin YYA-aika mieleen, mutta ei ikävä.

Hesarin kollega Heikki Aittokoski irvailikin eilen, että missähän niitä keskustelupropuskoja jaetaan.  

Georgiasta eli Venäjästä olisi toivonut enemmänkin debattia viime kesän Stubbin hengessä. Tbilisiin on noin 2500 kilometriä ja tunnin aikaero. Kabuliin noin 4300 kilometriä ja aikaeroa puolitoista tuntia, näin kesällä. Kabul ei siis ole maailman toisella puolella, mutta kauempana kuin keskusteltavissa oleva Tbilisi (ja Moskova).

Mentiinkö sinne Afganistaniin kriisihallinnoimaan/sotimaan vai puhumaan? Onko kyseessä sodanhallintaoperaatio? Washington, Washington, Washington? Mitkä ovat tämän maailmanajan nk. yleiset syyt? Ulkopolitiikan johto, kesäloma alkaa olla ohi.