Kirja: Vivika
Kirjailija: Lotta-Liisa Joelsson
Kustantaja: Art House
Helmiä: 3
Kenelle: Nuorisokirjallisuuden lukijoille, kauhua kaipaaville.
Helmi jatkaa Lukupiirissään nuorten ja lapsien parissa: Turkulainen nais- ja sukupuolentutkimusta, suomen kieltä ja kirjallisuustiedettä opiskellut Lotta-Liisa Joelsson kirjoitti esikoisteoksekseen kauhujännärin, jonka pääosassa seikkailevat ”bestikset”. Kauhuun suuntautuminen ei yllätä, kun kirjailijaa esiteltäessä kerrotaan hänen nimenneen koiransa genren mestarin Stephen Kingin Cujon mukaan. Kirja sisältääkin viittauksia luultavasti Joelssonin omiin suosikkeihin, joihin kuuluu muun muassa elokuvamaailmasta zombikauhun yhdysvaltalainen isä George A. Romero.
Parhaimmillaan Joelsson on keskittyessään kuvailemaan murusia arjesta ja minä – kolmenkymmenen ikävuoden hujakoilla hurjasteleva lukija – koen riemua muistaessani kirjan kaksikon, parhaiden kaverusten, viettävän kesäänsä samalla tavoin kuin itse vietin sitä 15 vuotta sitten: kokoamalla jo parhaat päivänsä nähnyttä homeista telttaa joka kesä pihanurmelle. Samaistun nuoruuden ja varhaisaikuisuuden rajamailla häilyviin teinityttöihin, joiden ystävyys tosin vaikuttaa stereotypialta hiljaisesta maailmaa vihaavasta hissukasta ja koulun suosituimmasta tytöstä.
Vivikalle aina töötättiin. Vastaukseksi Vivika näytti keskisormea ja karjui rivouksia. Kerran se veti housunsa alas ja pyllisti. Finninaamaiset hyppyritukat hämmästyivät niin, että ensimmäiset viiksikarvat meinasivat irrota ja leijailla syliin. Minä nauroin niin, etten pystynyt enää seisomaan vaan piti istua jalkakäytävän reunalle rauhoittumaan.
(Liisa-Lotta Joelsson: Vivika, s. 30)
Aikajärjestyksessään sekava kirja hyppii nykyhetkessä, menneisyydessä ja irrallisiksi jäävissä klassikkotarinoiden synkissä ja makaabereissa versioissa, joita kirjan kertoja ahmii kirjasta Opettawaisia Satuja Lapsille.
… Pian susi saapui, komeampana kuin Punahilkka muisti. Punahilkan sydän hakkasi, kun susi istuutui hänen vierelleen ja kietoi lämpimän kätensä hänen ympärilleen ja veti Punahilkan syliinsä. Punahilkka istui koko päivän siinä suden kanssa. Hän hengitti sisäänsä suden karvasta lähtevää tuoksua, haroi turkkia sormillaan, silitti suden suupieliä ja kuonoa.
(Liisa-Lotta Joelsson: Vivika, s. 145)
Teinityttöjen salaliittoteoriat omassa koulussa tapahtuvista murhista saavuttavat kliimaksinsa vasta kirjan loppupuolella, ja kirjan tarkoin varjeltu salaisuus, kaupungissa riehuvan murhaajan henkilöllisyys vihjataan lukijalle vasta viime metreillä.
Uusien nuorten tyttöjen ruumiiden putkahdellessa esille mitä omituisimmista paikoista kirjan edetessä, jäi niistä hätkähdyttävimpänä mieleen mässäillen kuvailtu 12-vuotias Elsa, jonka ruumis oli paloiteltu neljäksi kappaleeksi ja lajiteltu neljään suureen lasipurkkiin. Irrotetut hampaat taas työnnetty koulussa nököttävän täytetyn karhun jäkälään.
Vaikka kokonaisuudessaan juoni jää vaisuksi, löytyy kirjasta paljon kerronnallisesti ilahduttavia kohtauksia. Mikä parasta, se tarjoaa lukijalle pienen, mutta synkän aivopähkinän!
Teksti: Jenni Junkala
Kuva: Art House
