Kirja: Virtahepo

Kirjoittaja: Stephen Fry

Kustantaja: Schildts

Helmiä: 4

Kenelle: Ronskin brittihuumorin ystäville

Jumaloin Stephen Fryta, mutta myönnettävä on, että tunnen hänet parhaiten hovimestarina Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta sekä Hugh Laurien aisaparina. Kirjailija-Fry oli minulle täysin uusi tuttavuus ennen tätä kirjaa, mutta voin kertoa, että ystävyytemme tulee jatkumaan lämpimänä.

Fryn toinen romaani Virtahepo, joka ilmestyi jo vuonna 1994, on räväkkä tarina ihmisten halusta uskoa ihmeisiin.  Teoksen nimi viittaa T.S. Eliotin satiiriseen runoon The Hippopotamus, jonka mukaan taivaaseen pääsevät ennemmin heikkouksien riivaamat ihmiset kuin hyveelliset kirkonmiehet.

Heikkoudet eivät ole vieraita Virtahepo-romaanin päähenkilölle Ted Wallacelle. Hän on sovinistinen, katkera, kyyninen, lapsiaan kammoksuva  runoilija ja naistenmies, joka on epäonnistunut sekä avioliitossaan että urallaan. Seitsemääkumppiä päin puskeva Ted päätyy täysin karikolle saadessaan potkut lehdestä, jossa on työskennellyt teatterikriitikkona.

Hukuttaessaan ketutuksensa viskiin Ted törmää baarissa sattumalta kummityttöönsä Jane Swanniin, jota ei ole nähnyt tämän ristiäisten jälkeen, noin kahteenkymmeneen vuoteen. Jane kertoo, ettei kaikki ole hyvin: leukemia on viemässä voiton nuoresta naisesta, mutta Janella on vielä viimeinen pyyntö. Hän lahjoo Tedin matkustamaan Swafford Hall -kartanoon, jonka omistaa Janen setä ja Tedin paras ystävä, Michael Logan.

Talossa tapahtuu kuulemma kummia. Tedin tulee seurata merkillisiä tapahtumia – ihmeitä, kuten Jane niitä nimittää – ja raportoida niistä Janelle.  Rahan tarpeessa oleva Ted suostuu pyyntöön ja hankkii kutsun kartanoon kummipojaltaan Davidiltä, Michaelin pojalta, jolla on omalaatuisia uskomuksia ja lähes pakkomielle seksistä.

Mutta mitä kummaa talossa tapahtuu? Ja miksi kartanon vieraat tuntuvat parveilevan nuoren Davidin ympärillä?

Fryn ronskissa kirjoitustyylissä yhdistyvät Oscar Wilden sarkasmi ja P. G. Wodehousen hulvaton huumori. Virtahepo on parodia ylemmän luokan maalaiskartanoelämästä, jonka täyttävät metsästysretket ja No Sex Please, We’re British -keskustelut.  Romaanin ihmiset ovat karrikoituja niin olemukseltaan kuin mielipiteiltään, mutta kaikessa huolimatta heistä – kuten tökeröstä Tedistä – ei voi pitämättä.

Suurin osa romaanista on kirjoitettu Tedin perspektiivistä hänen kertoessaan toilailuistaan kartanossa suoraan lukijalle tai Janelle lähettämien kirjeiden avulla. Välillä saadaan väläys talon muiden vieraiden tai Davidin häiritsevään ajatusmaailmaan.

Kirjan kuvaileva, hauska kieli on täynnä metaforia ja Fry tuntuu läiskineen niitä tektin täyteen vain pelkästä läiskimisen ilosta. Juonenkiemurat ovat  shokeeraavia, mutta niillä on tarkoituksensa. Tarina ihmeistä ja uskosta voisi lipsahtaa absurdin puolelle, mutta Fryn kyyninen, kuiva huumori pelastaa kirjan. Suosittelen lämpimästä kaikille brittihuumorin ystäville!

Voita hyvää luettavaa!

Teksti: Leena Salo

Kuva: Schildts