Nimi: Isän aika (ruots. Döden & Co.)
Kirjailija: Lukas Moodysson
Kustantaja: Like
Helmiä: 2
Kenelle: Lukas Moodyssonin faneille, oman elämänsä “filosofeille”, läheisen menettäneille, sielunhaavojansa nuoleville?
Se, että kirja julkaistaan lokakuussa, mutta sen saa luettua loppuun vasta tammikuussa, siis nelisen kuukautta ilmestymisen jälkeen, kertoo jotain teoksesta. Vaikka kolmisen sataa sivua kattavaa pientä opusta pitää mukana niin työmatkoilla kuin vapaa-ajankin reissuilla, ei sen lukija tule hullua hurskaammaksi, vaan kahlaa sivusuossa sentti kerrallaan. Tositarina, näin tapahtui siis minulle.
Lukas Moodysson tunnetaan Suomessa parhaiten elokuvaohjaajana, miehenä tunnettujen ja menestyneiden elokuvien Mammutti, Lilja 4-ever, Kimpassa ja Fucking Åmål takana. Hän on kuitenkin ennen 90-luvun lopun ponnahdusta ruotsalaisten elokuvaohjaajien seuratuimpaan kärkikaartiin luonut uransa runoilijana ja kirjailijana. Isän ajankin piti alunperin ilmestyä elokuvana, mutta tehdessään elokuvakäsikirjoitusta, Moodysson päätyikin kirjoittamaan kirjan pitkästä aikaa. Ennen tuoreahkon Isän ajan ilmestymistä Moodysson piti yli 20 vuoden tauon kaunokirjallisesta kirjoittamisesta.
Aikoinaan siirtymä elokuvien pariin oli taiteilijalle tietoinen; Moodyssonin on kirjoitettu halunneen tehdä jotain ulospäin suuntautuvaa ja laajemman huomion keräävää kuin runous. Tämän kirjan luettuani minä toivon taas Moodyssonin jatkavan uraansa elokuvien parissa ja pian, sillä viihdyttävien, joskus koskettavien, mutta usein pinnallisten ja helppojen elokuvien kanssa hän on parhaimmillaan.
Tartuin teokseen alunperin, koska ruotsalaismies on aina kiinnostanut minua monilahjakkaana taiteilijana. Hän on onnistunut elokuvillaan luomaan jotain hienoa pohjoismaista, joka on noteerattu myös maailmalla. Isän aika ei ollut tällainen teos. Oikeastaan koko kirja ärsytti minua!
Kirjan on kerrottu olevan henkilökohtainen, mutta Moodysson ei myönnä sen olevan omaelämänkerrallinen. Tulkitsin sitä silti lukiessani niin kuin se olisi Lukas Moodyssonin omaelämänkerta, koska sellaiselta se minusta vaikuttaa. Kirjasta löytyy paljon viitteitä Lukas Moodyssonin ja päähenkilön, Lucasin, välillä alkaen melkein samasta nimestä, syntymäpäivästä (tammikuu 1969), hengellisyydestä (Moodysson on harras kristitty) ja aatteellisuudesta (kirjassa käsitellään samoja teemoja kuin Moodyssonin elokuvissa, esim. lapsiprostituutiota ja ihmiskauppaa).
Isän aika siis kertoo Lucasista, jonka alkoholisoitunut matemaatikko-isä kuolee jättäen poikansa käsittelemään vuosia katkolla olleita välejä, selvittämättä jääneitä asioita ja isänsä menetystä. Isän menetyksen ohella Lucas käsittelee menetettyä nuoruudenrakkauttaan, menneitä virheitään ja perhesuhteitaan ja matkustaa samalla Aasiassa tuhlaten perintörahojaan viimeiseen penniin. Juoni on oikeastaan koko teoksessa toissijainen, koska koko kirja vaikuttaa Moodyssonin itse itselleen kirjoittamalta terapeuttiselta oppaalta, jolle näennäinen juoni luo vain kehyksen. Ajoittaisista hienoista runollisista ilmaisuista ja kauniista kielikuvista huolimatta sirpaleinen teos ei vie lukijaansa syvemmälle minnekään, vaan auttaa raapaisemaan pintaa yhden ihmisen tarinalla surutyöstä. Parhaimmillaan se on runollista proosaa, mutta pahimmillaan tätä:
Aika kellossa hupenee.
Sekunnit syövät itseään.
Olen korkealla ilmassa, kymmenen kilometriä maanpinnan yläpuolella.
Ajattelen maapalloa munana, raakana munana.
Kylmää omenamehua valuu kurkkuun.
Kalpea, kellertävä ruumiini upotettuna formaliiniin. Ilman tilalla on formaliinia.
Hehkuva pimeys pään sisällä. Minun tekee mieli tuttipulloa.
Olemme hauraita. Meidän on oltava kilttejä toisillemme.
(Lukas Moodysson: Isän aika, s. 131)
Lukijana tieto omenamehun juomisesta ei kerro mitään, mutta se kiinnostaa, miksi se on valittu mukaan kirjaan, esitetty vieläpä omalla rivillään. Mitä Moodysson haluaa tällä kertoa? Uskon, ettei mitään. Ja sehän se tässä kirjassa surullista onkin. Moni asia ei kerro ainakaan minulle mistään, mutta on valikoitunut mukaan, herra ties mistä syystä, ehkä sivujen täytteeksi. Lisäksi minua hermostuttaa vietävästi Moodyssonin tapa toistaa asioista. Tapa, jonka hän noteeraa itsekin tekstissään pahoittelevaan sävyyn.
Hitaasti hitaasti palsamointineste tunkeutuu ruumiiseen. (Miksi kirjoitan, että se tunkeutuu hitaasti hitaasti? Miksi en kirjoita vain hitaasti? Miksi minun täytyy toistaa kaikki?)
(Lukas Moodysson: Isän aika, s. 162)
Lukekaa kiltit lukijat tämä kirja. Auttakaa minua ymmärtämään teoksen tarkoitus. Haluan niin pitää Lukas Moodyssonista tulevaisuudessakin!
Teksti: Jenni Junkala
Kuva: Like
