Nimi: Valkea voima – huumeäidin tarina
Kirjailija: Karin Mäkelä
Kustantaja: Atena
Helmiä: 2
Kenelle: Huumeidenkäyttäjän arjesta ja suomalaisen sosiaalitoimen toiminnasta kiinnostuneelle
Huumeet ovat hallinneet Karin Mäkelän elämää vuosikausia. Huumeäitinä hän tekee parhaansa ollakseen lastensa tukena ja turvana, vaikka välillä pirin kutsu onkin liian voimakas. Sosiaalitoimi auttaa miten kuten, vakka välillä niin kutsuttu auttaminen tuntuukin kaikelta muulta. Mäkelän rankka taival rangaistuslaitoksesta selvien kausien kautta pirin pariin huipentuu jokaisen äidin pahimpaan painajaiseen: hänen esikoisensa tekee itsemurhan.
Valkea voima on tositarina siitä, miten huumeet voittavat jopa äidinrakkauden; kun riippuvuus on tarpeeksi voimakas, eivät mitkään perustelut pidä äitiä irti huumepiikistä. Hintaa Mäkelän riippuvuudesta maksavat hänen perheensä lisäksi Mäkelä itse: miten antaa lapsille eväät hyvään elämään, kun itse toimii täysin päinvastoin? Miten ohjeistaa jälkeläisiään kunnon kansalaisiksi, kun joutuu vastaamaan heidän puheluihinsa kesken ryöstökeikan?
Mäkelän lapset sijoitetaan sijaiskoteihin, kuka minnekin. Koska äiti on huumeidenkäyttäjä, hänen jokaista sanaansa tulee epäillä. Kun äiti on huolissaan poikansa hallusinaatioista tai masennuksesta, hänen käsketään pitää vähemmän yhteyttä lapsiinsa. Äidin esimerkkihän on vähintään haitallinen, sen täytyy olla pojan oireilun syynä!
Kirjan kertomus jää harmittavan pinnalliseksi: Mäkelä kertoo kipeätkin tapahtumat nopeana sarjana, joka siirtyy aiheesta seuraavaan sen kummemmin kaivelematta tai selittelemättä. Mäkelä myöntää omat virheensä, mutta syyttää myös sosiaalitointa ja poliisia ajattelemattomuudesta. Kuvaus äidin lämmöstä on kuitenkin jotenkin viileä, kylmäkin.
Kirja panee ajattelemaan: jos rikollisella on ”haku päällä”, onko oikein kutsua poliisi pidättämään häntä niin, että lapset joutuvat todistamaan äitinsä pidätyksen ja siitä seuraavan tuskan? Kenen etua tässä ajetaan, kuka on oikeassa? Ovatko kaikki väärässä?
Valkea voima loppuu kuin seinään: minkäänlaista loppuratkaisua, vapautusta tai kaikenkattavaa päätöstä tarinaan ei saada. Tosielämässäkin on usein niin, ettei tarinalla ole ”virallista loppua”; elämän täytyy jatkua tuskista huolimatta.
Teksti: Maria Aarnio
Kuva: Atena
