Joskus kirjaesittelijä joutuu hankalaan tilanteeseen. Kun kirjailija on kiva ja hänen kanssaan synkkaa, kun kirjassa on hyvää yritystä tai kaunis sanoma tai jos tekijän edelliset opukset ovat olleet upeita, tekisi mieli löysyttää pistekukkaroa ja antaa vähän enemmän kuin kirja ehkä ansaitsikaan. Sitä paitsi kirjan kirjoittaminen on aina iso teko.

Tämän viikon kirjan lukemista edelsi myös kysymys, voiko Finlandia-palkitulle kirjalle antaa muuta kuin täydet pisteet. Ja toisaalta, onko liian helppoa liittyä kehujien kuoroon – pitäisikö sittenkin uida vastavirtaan?

Kun tartuin Hannu Väisäsen romaaniin Toiset kengät, oli melkein jännittynyt olo. Palkinto oli juuri varmistunut. Järjestelin haastattelua ja harmittelin sitä, että joudun tekemään sen ennen kuin olen päässyt kirjassa alkua pidemmälle. Arvelutti, keksisinkö mitään fiksua kysyttävää ja olisiko palkittu kirjailija nyreissään siitä, että hänen arvokasta teostaan ei ollut luettu ennakkoon.

Onnistuin saamaan kahdenkeskisen haastattelun palkintotilaisuutta seuraavana päivänä. Kävin läpi kiihkeästi Finlandia-palkinnon perusteita ja aiempia Väisäsestä tehtyjä juttuja ja yritin kahlata opuksen sivuja edes sen verran, että tietäisin vähän, mistä on kysymys. Tuntui, että aika ei riitä.

Kun pääsin kirjaan käsiksi, kiire ja levottomuus katosivat. Väisäsen tarina Anterosta, jonka ensihetket Toisissa kengissä sujuivat meriseikkailulla juuttisäkissä, nappasi otteeseensa saman tien. Mielen valtasi varmuus, että tämä kirja kannattaa lukea. Lisäksi tuli tunne siitä, että kirjailija, joka kirjoittaa tällaista tekstiä, ei voi olla ainakaan läpeensä ikävä tyyppi.

Seuraavana päivänä aamuvarhaisella kirjailija itse veikin jalat alta. Sivistynyt, korostamattomalla tavalla kohtelias ja hauska taitelijapersoona otti yhden hengen yleisönsä täysin. Hän nauratti nokkelilla vastauksillaan. Toisaalta hänestä aisti viisauden ja elämänkokemuksen. Väisänen oli samalla kunnioitettavan nöyrä ja samalla ihailtavan itsevarma.

Siitä tulikin eteen siis pulma: kun kirjailija on niin ihastuttava, osaisinko enää lukea hänen kirjaansa puolueettomin silmin vai värittäisikö se käsitystäni siitä liikaa.

Mistä arvioni sitten koostuikaan, annoin sille lopulta täydet viisi helmeä. Kirja sai minut sekä murheelliseksi että onnelliseksi; samaan aikaan se sekä riemastutti että suretti. Päällimmäiseksi siitä jäi myönteinen olo ja valoisa mieli. ”Katkeruus ei synnytä energiaa, päinvastoin”, kirjailija itse sanoi. Hänen elämänfilosofiansa aisti kirjan joka sivulta.

Finlandia-palkinnosta päättävä oululainen kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola pelkäsi, että kun oululainen palkitsee entisen oululaisen, häntä syytetään kotiinpäin vetämisestä. Hän lohkaisi palkintopuheessaan, että harvoin samanlaisia syytöksiä kuulee, kun sekä palkitsija että palkittava ovat vaikkapa – Helsingistä.

Väisäsellä oli Ouluun selvästikin viha-rakkaussuhde. Jos lukija tuntee kirjailijan lailla Oulun tienoot hyvin, voin kuvitella teos antaa vielä enemmän kuin sitä tuntemattomalle. Itse olen Oulussa vain satunnaisesti piipahdellut. En muista siitä melkeinpä muuta kuin Rotuaarin. Olisikin kiintoisaa kuulla, miten joku oululainen on kirjan kokenut.

Suosittelen Toisia kenkiä kenelle tahansa lämpimästi. Kirja on helmi alusta loppuun. Itse aion tarttua heti tilaisuuden tullen myös Väisäsen esikoiseen Vanikan palat. Se on toistaiseksi kahteen jaksoon entäneen omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Voi olla, että tästä eteenpäin katselen Väisäsen kuvataidettakin vähän toisin silmin. Toiset kengät on siis silmät avaava kokemus myös taiteeseen suhtautumisen mielessä.

Lue Toiset kirjat -romaanin esittely. Hannu Väisäsen haastatteluun pääset tästä.