Espanjalaisjätit alakynnessä

Julkaistu 19.4.2012

Nyt eletään historiallisia aikoja. Mestarien liigan välierien avausosassa molemmat espanjalaisgigantit Barcelona ja Real Madrid nimittäin hävisivät. Kun joukkueet kohtaavat La Ligassa lauantaina, lähtee jompikumpi hyvin todennäköisesti ensi viikon toisiin välieräotteluihin allaan kahden ottelun tappioputki.

Real Madrid on hävinnyt kahdesti peräkkäin viimeksi vuosi sitten, kun se hävisi Barcalle Mestarien liigassa ja heti perään liigassa sensaatiomaisesti Real Zaragozalle – molemmat vieläpä kotikentällään.
Jos harjoitusotteluita ei lasketa, on Barcelonan tuorein kahden tappion putki peräisin toukokuulta 2009. Silloin se hävisi La Ligassa peräkkäin Mallorcalle ja Osasunalle.
Molemmat joukkueet elävät ratkaisevia aikoja. Seuraava viikko ratkaisee koko kauden onnistumisen kannalta erityisen paljon. Näistä askelmerkeistä edessä on fantastinen jalkapalloviikko. Lauantaina illalla Camp Noulla Barcelona-Real Madrid, tiistaina samalla areenalla Barcelona-Chelsea ja keskiviikkona Santiago Bernabeulla Real Madrid-Bayern München.

Barcelona oli kovin saamaton keskiviikkona Chelsean vieraana. Palloa se toki piti tuttuun tyyliin (prosentit 72-28), mutta kovin kuumaan helteeseen ei Peter Cech Chelsean maalilla missään vaiheessa joutunut. Barcelona sai vain kuusi laukausta aikaiseksi kohti isäntien maalia. Roberto Di Matteo oli laatinut hyvin Barcelonan pelinrakentamista lukevan ja tukkivan taktiikan. Vaarattomalla alueella 30-50 metrin päässä maalista Barca sai kyllä pitää palloa, mutta kun 16 rajaa lähestyttiin, tiivisti Chelsea joka kerta omaa puolustamistaan, eikä antanut Barcelonan tähdille yhtään tilaa.
Chelsea sai ottelussa yhden laukauksen maalia kohti ja se meni sisään, kun vanha sotaratsu Didier Drogba karautti pallon pömpeliin. Maali oli äärimmäisen arvokas.

Hiukan kyllä mietityttää, millainen peli on tulossa ensi tiistaina. Jos pallonhallinta meni vieraspelissäkin Barcelonalle 72-prosenttisesti, onko se kotona jo 85 %? Toisaalta Chelsea osoitti, että se pystyy puolustamaan Barcelonan pimentoon, joten tuskin joukkue taktiikkaa vaihtaa. Yllätys on mahdollinen, joskaan ei kovin todennäköinen. Nelikko Iniesta, Xavi, Fabregas, Messi on lukemattomia kertoja taikonut tarvittavan tilan vastustajien puolustusmuurin keskeltä, mutta keskiviikkona se ei onnistunut kuin muutaman kerran. Viikon päästä jokaisen heistä on pystyttävä parempaan.

Real Madrid oli pitkään kiinni tasapelissä Münchenissa, mutta lukuisia tekopaikkoja tuhlannut Mario Gomez osui viimein 90. minuutilla. Tulos oli oikeudenmukainen, sillä Bayern oli hienokseltaan niskan päällä koko ajan. Viime hetken maali muutti toisen osaottelun lähtökohdat täysin. Nyt Bayernille riittää tasapeli finaalipaikkaan. Tosin pelkkä puolustaminen ei ole tälle taitavalle ja hyökkäyssuuntaan poikkeuksellisen leveällä materiaalilla operoivalle joukkueelle se ominaisin pelitapa. Veikkaan, että Jupp Heynckes lähtee myös ensi viikon otteluun tavoitteena tehdä ainakin yksi maali.

Välieristä Bayernin ja Realin kohtaaminen oli huomattavasti tasokkaampi – molemmat joukkueet hyökkäsivät ja tilanteita nähtiin kummassakin päässä. Chelsean ja Barcelonan pelin kuva oli pitkään se, että Chelsea ei pystynyt maalintekoon, eikä Barcelonan tarvinnut; tasapeli vieraissa olisi ollut Pep Guardiolan miehistölle oiva tulos. Kun Drogba sitten avausjakson lopussa osui, ei Barca pystynytkään painamaan kaasua.

Kun Andre Villas-Boas sai maaliskuun alussa kenkää, ei Roberto Di Matteolle annettu paljon mahdollisuuksia. Häntä pidettiin väliaikaisratkaisuna, joka hoitaisi surkean kauden loppuun ja saisi sitten mennä. Italialaismanagerin aikakaudella Chelsean 13 pelin saldo on 10-2-1. Villas-Boasin viimeiset 13 peliä toivat tilaston 5-4-4. Villas-Boas yritti tehdä joukkueesta itsensä näköisen, kun taas Di Matteo palautti vallan pelaajille, etenkin kokeneelle kaartille. Nyt nähdyn valossa ratkaisu oli oikea. Chelsea pelaa FA cupin finaalissa ja mahdollisesti myös Mestarien liigan finaalissa. Ei ollenkaan huono pelastautumisprojekti, sillä pari kuukautta sitten joukkueen fanit jo sovittelivat köysiä kaulaansa.

Kokonaan toinen juttu on, millainen on Di Matteon tulevaisuus seurassa. Chelsealla on väistämättä edessään raju nuorennusleikkaus, todennäköisesti jo ensi kesänä. Uskallan väittää, että nuorten pelaajien kehittäjänä Villas-Boas pieksee Di Matteon tullen mennen. Mahdollista on tosin sekin, että omistaja Roman Abramovich vetää hyvin sujuneesta loppukaudesta väärät johtopäätökset ja antaa sekä Di Matteon että kokeneen kaartin jatkaa. Se ainoastaan viivästyttäisi Chelsean paluuta yhdeksi Valioliigan suurista.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 67 kommenttia

Liian suuria tunteita

Julkaistu 14.4.2012

Miksi urheilu herättää niin suuria tunteita? Miksi suomalainen peräkamarinpoika innostuu vaikkapa Rael Madridista tai Manchester Unitedeista enemmän kuin mistään omaan välittömään elämänpiiriinsä liittyvästä asiasta?

Fanius sokaisee enemmän kuin rakkaus. Kun ihminen ottaa fanittaakseen jonkun seuran tai yksittäisen pelaajan, hän tuntuu puolustavan sitä hamaan loppuun saakka kuin naarastiikeri poikasiaan. Mitkään järkeen vetoavat faktaperusteet eivät enää päde, seura tai pelaaja nauttii tällöin fanittajansa varauksetonta hekumointia. Totuudella ei ole tässä asetelmassa mitään merkitystä.

Kaikki tämä on ihan ok, mutta fanius muuttaa kummasti muotoaan, kun se käännetään ylösalaisin. Yllättävän monissa piireissä faniuden ydin koostuu enemmän vihasta kuin rakkaudesta. Oman joukkueen voitto ei ole enää läheskään yhtä tärkeä kuin verivihollisen tappio ja kärsimykset.
Tämä on pelkkää baaritiskipsykologiaa, mutta todennäköisesti juuri tästä lähteestä nousee urheiluhuliganismi. Miksi kannattajien välillä tulisikaan kahakoita, jos kaikki ainoastaan rakastaisivat omiaan? Yhteinen viha vetää syystä tai toisesta joukkoihinsa muutenkin väkivaltaisuuteen taipuvaa porukkaa ja kun kahden eri joukkueen ääriliikkeet kohtaavat, on tuloksena aivan liian usein verta ja suolenpätkiä. Ihan konkreettisestikin.

Toki urheilun kuuluu herättää suuria tunteita, mutta vihaaminen on ylilyönti. Hyväntahtoinen naljailu ja eri seuroja kannattavien kavereiden väliset kädenväännöt kuuluvat asiaan, mutta silloin kun ne kärjistyvät fyysiseksi joukkoyhteenotoksi tuntemattomien ihmisten kanssa, menee kuvio sairaaksi. Miksi lyödä toista ihmistä rautaputkella päähän vain siksi, että hän kannattaa väärää seuraa? Tutkijoiden mukaan tästä ei varsinaisesti olekaan kyse. Huliganismille urheilu on sivuseikka – pelkkä pienin yhteinen nimittäjä. On vain joukko samanhenkisiä urpoja, jotka löytävät patoutumiensa purkamisen kohteeksi tällä tavoin toisen vastaavan joukon. Heille on tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään, viis siitä, kuinka järjetöntä toimintaa kyseinen ryhmä harrastaa. He ovat suureksi osaksi elämästä syrjäytyneitä ressukoita, jotka yrittävät epätoivoin vimmalla päteä edes jossakin kontekstissa.

Fanius on muutenkin mielenkiintoinen asia. Kollega Petteri Sihvonen jaksaa Urheilulehdessä tuon tuosta ihmetellä, miksi kukaan ylipäätään kannattaa ketään. Hänen mielestään itse pelin pitäisi riittää. Paras voittaa ja siinä kaikki, värillä ei ole väliä. Aika harvalle pelkkä pelistä nauttiminen riittää. Mielestäni jonkin seuran tai urheilijan kannattaminen on pelkästään positiivinen asia. Sillä keinoin on mahdollista tuntea kuuluvansa johonkin itseään suurempaan ja merkittävämpään yksikköön, olla ainakin olevinaan yksi heistä. On se ainakin tuhannesti parempi vaihtoehto kuin saavuttaa samat tunteet liittymällä väkivaltaisiin ääriryhmiin.

Toinen asia on se, että aika monessa urheilutapahtumissa olisi perin kliinistä ja tylsää, jos kukaan ei kannattaisi koskaan ketään. Hyvä esimerkki positiivisesta tunnelmasta oli Leijonien tämän viikon vierailu Rovaniemelle. Vaikka Norja-peli oli merkityksetön, eikä jäällä edes vielä läheskään lopullista MM-ryhmää, täyttyi Lappi Areenan katsomo innokkaista faneista. Pohjoisen ihmiset pääsevät harvoin näkemään idolejaan näin läheltä ja se näkyi sekä kuului katsomossa. He eivät olleet tulleet paikalle vain katsomaan jääkiekkoa, vaan ennen muuta kannattamaan Leijonia. Ilmeet katsomossa olivat näkemisen arvoisia. Viikoittaisten huippupelien pöhöttämät kasvukeskusten kannattajat eivät koskaan saa aikaan vastaavaa tunnelmaa. He ovat liian usein paikalla vanhasta tottumuksesta, eivät fanittamisen halusta. Tämän hetken pahin esimerkki lienee Tampere, johon näyttävät kokoontuneen viime vuosina lähinnä sihvoslaisen ajatusmallin omaavat ihmiset. Hakametsässä ei juuri kannustusta kuule. Ilveksen ja Sportin liigakarsinnoissa muutama sata vaasalaista huusi 5000 tamperelaista aivan suohon.

Palataan vielä suomalaisiin peräkamarinpoikiin. Kun yksi päättää, että Leo Messi on saatanasta ja Cristiano Ronaldo jumala, auta armias, jos kukaan esittää vastakkaisen mielipiteen. Faktisesti on täysin mahdotonta määritellä, kuka on maailman paras jalkapalloilija. Aina on kyse enemmän tai vähemmän mielipiteistä. Kun näitä sokeita fanituksia näkee, haluaisi aina nähdä ohessa myös mahdollisimman tanakat perustelut. Valitettavasti niitä harvoin näkyy.

Omituinen asia fanittamisessa on sekin, että joukkuelajien urheilijoihin kohdistuu huomattavasti suurempaa henkilökulttia kuin yksilölajien vastaaviin, vaikka itse asiassa asian pitäisi olla juuri päinvastoin. Yksilölajeissa jopa maailman parhaiden järjestys määritellään usein sentin ja sadasosan tarkkuudella. Miksi sellainen ei luo samanlaista fanikulttia? Tuhannet suomalaiset voivat fanittaa aivan sata lasissa vaikkapa Jarkko Ruutua, Jari Litmasta tai Teemu Selännettä. Tero Pitkämäellä, Jukka Keskisalolla, Robert Heleniuksella, Aino-Kaisa Saarisella ja kumppaneilla on huomattavasti vähemmän palvojia. Miksi näin? Mitä jos joukkuelajit on vain tuotteistettu niin järjettömän paljon paremmin? Mutta toisaalta; onko kukaan koskaan nähnyt väkivaltaista katsomokäyttäytymistä yksilölajien kilpailuissa? Niinpä. Tässä olisi oiva tutkimuskohde.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta | 84 kommenttia

Balotelli ja Pepe – futiskenttien mattinykäset

Julkaistu 9.4.2012

Viikonloppu eurooppalaisissa jalkapalloliigoissa oli perin mielenkiintoinen. Manchester City ja Real Madrid kaipasivat kiihkeästi voittoja, mutta kummankin oli tyytyminen jämiin.

Cityn peli oli kerrassaan surkeassa kuosissa Arsenalia vastaan. Joukkueen kemia on sekaisin, eikä pelitavastakaan ole oikein mitään tietoa. Vaikka Arsenal ei yltänyt huippusuoritukseen, ei sen voitto ollut oikeastaan suuresti uhattuna. City on tällä hetkellä kaukana siitä supertehokkaasta joukkueesta, joka paukutteli viime vuoden puolella joukkueen kuin joukkueen verkot tötterölle. Manageri Roberto Mancini on mennyt yhä pahemmin solmuun pelaajavalintojensa kanssa. Carlos Tevezin nostaminen takaisin pelaavaan kokoonpanoon oli merkki orastavasta paniikista. Nyt sentään Mancini kertoi hyllyttävänsä Mario Balotellin loppukaudeksi, mutta niinköhän tuokaan päätös pitää? Miltä mahtaa tuntua penkille juuttuneesta Edin Dzekosta, joka on tehnyt tällä kaudella yhtä monta maalia kuin Balotelli? Hän on pelannut joukkueelle ja tehnyt kaiken oikein, mutta nokkimisjärjestyksessä joukkuetta hajottavat Tevez ja Balotelli ovat koko ajan edellä.

Balotellin esiintyminen Arsenalia vastaan oli murheellista katsottavaa; hän kaivoi lapiolla verta nenästään jo alkuminuuteista asti. Balotellin olisi voinut heittää ulos jo paljon aikaisemmin, niin sikamaisesti mies tuli kerta toisensa jälkeen jalkapohja edellä Arsenalin pelaajien sukille. Välillä Balotelli riehui tuomareille, välillä omille pelaajille ja välillä vastustajille. Kaverin korvien välissä ei ole kaikki kunnossa. Tällä vauhdilla hän tuhoaa uransa nopeasti. Nyt tuli hyllytys Cityssä ja on vaikea kuvitella, että yksikään huippujoukkue haluaisi moisen kriisipesäkkeen rosteriinsa, olkoon tämä kuinka kova pelimies hyvänsä.

Cityn romahtaminen on sikäli sääli, että vappuna pelattava paikallispeli City-United uhkaa nyt lässähtää. Käytännössä United voi hyvinkin varmistaa mestaruuden jo ennen tuota kohtaamista. Toivoa sopii, että joukkueiden välinen ero pysyy seuraavat kolme kierrosta alle kymmenessä pisteessä, sillä silloin Unitedilla olisi mahdollisuus varmistaa mestaruus nimenomaan tuossa ottelussa Cityn kotikentällä.

Myös Real Madrid on sulanut La Ligan kärkipaikalla pahaenteisesti. Ero Barcelonaan oli parhaimmillaan jo kymmenen pistettä, mutta nyt se on enää neljä. Mistään romahtamisesta ei tosin voida puhua, sillä ei Real ole liigassa hävinnyt sitten joulukuun 10. päivän, jolloin Barcelona haki pisteet 3-1-voitolla Santiago Bernabeulta. Tuon ottelun jälkeen Real on voittanut 13 peliä ja pelannut kolme tasan. Nuo tasapelit ovat tulleet viimeisen kuukauden aikana. Samaan aikaan Barcelona ei ole menettänyt pistettäkään. Jännite liigan kärjessä kasvaa koko ajan.
Realin suurin ongelma konkretisoitui sunnuntai-illan huikeassa Valencia-ottelussa. Kamppailu oli viihdyttävin jalkapallo-ottelu, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt, vaikka maaliakaan ei tehty. Laukaukset menivät Realille 32-17, maalipaikkoja oli molemmilla tukuittain ja pallo kävi useita kertoja kummankin joukkueen maalipuissa. Valencian maalilla Vicente Guaita seisoi käytännössä päällään, hän oli aivan maagisessa iskussa.

Valencia pystyi vyöryttämään uskomattoman monta paikkaa Realin alakerran hapuillessa. Puolustuksen vuotaminen on tällä hetkellä Realin akilleen kantapää. Keskikentällä Xabi Alonso on käytännössä ainoa mies, joka puolustaa pyyteettömästi. Kun muilta ei tukea alaspäin tule, on puolustuskolmikko Albiol, Pepe, Arbeloa pahoissa vaikeuksissa. Jose Mourinholla on paljon miettimistä joukkueen alakerran tukkimisessa.
Jos riittää Englannissa puhetta Balotellista, Espanjassa puhutuin pelaaja on jälleen eilisen jälkeen Pepe. Sunnuntaina jopa Realin omilla pelaajilla meni hermot Pepen järkyttävien filmaamisten kanssa. Kun ei opi, niin ei opi; kun on pipetillä annettu, ei voi edes kahvilusikalla ottaa.

Myös Italiassa mestaruustaistelu käy kiivaana. Juventus nousi jälleen kärkipaikalle, kun Milan töpeksi kotitappion Fiorentinalle ja Juve haki kolme pistettä Palermosta. Jäljellä on seitsemän kierrosta. Juventus kohtaa kärkipään seuroista vielä Lazion ja Roman, Milanin kovin jäljellä olevista koitoksista on Interin kohtaaminen paikallisottelussa. Mestaruudesta väännetään todennäköisesti ihan loppumetreille saakka.

Bundesliigassa Borussia Dortmund ja Bayern München voittivat molemmat, joten kierrokset vain kasvavat kohti keskiviikon superkohtaamista Signal-Iduna-Parkilla. Voitolla Bayern siirtyisi maalieron turvin piikkipaikalle. Revanssihenkeäkin ilmassa on, sillä marraskuussa Dortmund haki pisteet Mario Götzen osumalla. Ilmassa on kaikki huikean klassikon ainekset.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 53 kommenttia

Loistava finaali edessä

Julkaistu 5.4.2012

Jo nyt on varmaa, että toukokuun 19. päivänä pelataan fantastinen Mestarien liigan finaali. Vastakkain ovat Barcelona ja joko Bayern München tai Real Madrid.

Puolivälierät taputeltiin valmiiksi keskiviikkona. Real Madrid murjoi odotetusti APOEL:in ja Chelsea pinnisteli jatkoon Benfican kustannuksella, vaikka pieni paniikki olikin vallata Stamford Bridgen, kun Benfica tasoitti pelin 85. minuutilla ja oli yhden osuman päässä välieristä. Lopulta Raul Meireiles päästi kotijoukkueen piinasta. Ottelu kertoi kuitenkin kiistatta, ettei Chelsealla tule olemaan mitään jakoa Barcelonaa vastaan välierissä. Barcan ja Milanin tiistainen kamppailukin oli välillä melkoista isät vastaan pojat –pelailua, kun Milan ei kyennyt haastamaan vahvempaansa. Chelsea tulee olemaan vielä kauempana edes vakavasta haastamisesta.
Milanin leirissä purnattiin voimakkaasti Barcelonan saamista rangaistuspotkuista, mutta kummassakaan tilanteessa ei ollut pientäkään epäselvyyttä. Jälkimmäinen paidassa roikkuminen kulmapotkutilanteessa on juuri sellaista rottamaisuutta, joka pitää jalkapallokentiltä kitkeä. Hollantilaiserotuomari Bjorn Kuipers teki tismalleen oikeita ratkaisuja.

Barcelonan suvereniteetti nostaa sen jälleen suurimmaksi mestarisuosikiksi. Tätä alleviivaa sekin, että vaikka Real Madrid näyttäisi vievän La Ligan nimiinsä, ei se ole pystynyt kukistamaan Barcelonaa kuin kerran joukkueiden 12 viime kohtaamisessa. Barcalla on selkeä henkinen etulyöntiasema. Mutta toisaalta, mikä olisikaan suloisempaa Jose Mourinholle, kun tehdä temput juuri Mestarien liigan finaalissa. Hän jos joku siihen pystyy.
Realilla on tosin ennen finaalia vielä iso vuori kiivettävänään. Huippukuntoinen Bayern München tulee haastamaan madridilaiset eeppiseen välieräklassikkoon. Bayernin tuoreimmastakin UCL-pokaalista ovat jo hopeat tummuneet, sillä se on vuodelta 2001. Kiimaa lisää se, että finaali pelataan Münchenin Allianz Areenalla. Mestarien liigan historiassa ei finaaliin ole koskaan päässyt joukkuetta, jonka kotikentällä loppuottelu on pelattu. Kun historian pölyjä tomuttaa, löytyy Euroopan cupista sentään jopa kaksi seuraa, jotka ovat kumartaneet pokaalin kotikentällään: Inter teki sen Giuseppe Meazzalla 1965 ja Real Madrid Santiago Bernabeulla 1957.

Kovasti hapuilevan alkuvuoden jälkeen Bayern on jyrännyt nyt kahdeksan tappiottoman ottelun putken huikealla maalierolla 27-2. Jose Mourinhokin lienee tilastoja tulkinnut; Bayernin voi pysäyttää pysäyttämällä kolmikon Arjen Robben, Frank Ribery, Mario Gomez. Kahdeksassa viime ottelussa Gomezin saldo on 10 maalia, Riberyn maali ja 10 syöttöä, Robbenin yhdeksän maalia ja viisi syöttöä. Kuinka herrat hiljennetään, se onkin kokonaan toinen juttu. Bayernin peli on tällä hetkellä huikeassa tasapainossa. Mainittujen lisäksi Ivica Olic sai tilaisuutensa Marseillea vastaan tiistaina ja paukutti heti kaksi maalia. Thomas Müller tekee kärjessä hyvin tilaa Gomezille, keskikentällä Robbenin ja Riberyn taituruuden rinnalla Toni Kroos, Luiz Gustavo ja Bastian Schweinsteiger taitavat myös rouhimisen. Puolustus nojaa mainioon maalivahtiin Manuel Neueriin, jonka itseluottamus on tällä hetkellä korkealla tasolla. Ja miksei olisi, kun edessä luutii Phillip Lahmin, Holger Badstuberin ja Jerome Boatengin kaltaisia osaajia. Silmittömältä ylistykseltähän tämä kuulostaa, mutta oma veikkaukseni on että Bayern menee finaaliin. Siitäkin huolimatta, että Real Madrid on tehnyt viidessä viime pelissään 18 maalia.

Realin ongelma on tietynlainen yksipuolisuus. Cristiano Ronaldolla on ollut liian usein tapana jäätyä kaikkein kovimmissa paikoissa. Realzaragozia ja apoeleja vastaan hän kyllä latoo maaleja liukuhihnalta. Jose Mourinhon onni on, että Karim Benzema on tällä kaudella alkanut vihdoin pelata kykyjensä edellyttämällä tavalla. Huhtikuun puolivälin jälkeen Realilla on edessään varsinainen superviikko. Ensin 17.4. vieraspeli Bayernia vastaan, sitten 22.4. liigaklassikko Barcelonan kotiluolassa ja 25.4. Santiago Bernabeulla kotiottelu Bayernia vastaan. Teoriassa on mahdollista, että tuolla viikolla varmistuu La Ligan mestaruus ja UCL:n finaalipaikka. Ihan yhtä mahdollista on sekin, että UCL-taival päättyy ja Barca hoitelee klassikon nousten huohottamaan Realin niskaan myös liigassa. Siitä tulee kerta kaikkiaan huikea jalkapalloviikko. Sitä edeltävällä viikolla pelataan Bundesliigassa Dortmund-Bayern sekä Schalke-Dortmund ja vapun aattona Valioliigassa kohtaavat Manchester City ja Manchester United. Mitähän tässä nyt vielä voisi toivoa?

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 42 kommenttia

Hyviä ja huonoja kiekkopäätöksiä

Julkaistu 2.4.2012

Melkoista tuuliviiritoimintaa tuo SM-liigan kurinpitäminen. Kärppien Miikka Salomäki sai ensin Pelicansin Justin Hodgmanin torppaamisesta Sampo Liusjärveltä kolmen ottelun pelikiellon, mutta Kärppien valituksen jälkeen pelikielto lyheni kahdella.

En tiedä vaikuttiko asiaan se, että Hodgman pystyi pelaamaan jo loukkaantumista seuranneessa ottelussa. Jos vaikutti, hyvä kysymys on, mitä tekemistä sillä oli pelikiellon pituuden kanssa? Miksi varsinainen rike arvioitiin muutama päivä myöhemmin huomattavasti kevyemmin rangaistavaksi teoksi? Mihin tarvitaan kurinpitoelintä, jos se ei pysy päätöksissään?

Hodgmanin loukkaantuminen Lahdessa perjantaina näytti pahalta, mutta nyt herää kysymys, feikkasiko Hodgman saadakseen provosoitua Salomäelle pisimmän mahdollisen pelikiellon? En ihmettelisi yhtään, sillä Hodgmanin esiintyminen kentällä on ollut muutenkin ihmeellistä tökkimistä ja jatkuvaa narinaa. Tämä sopisi hyvin kuvioon.

Lauantaina mies ilmestyi Raksilaan täydessä pelikunnossa, eikä tämä ollut jäänyt oululaisfaneilta huomaamatta. Päivän parhaassa kannustuskyltissä luki: And OSCAR goes to…Hodgman!

Jos olikin kurinpito päätös heikko, erinomainen oli A-maajoukkueen päävalmentajan Jukka Jalosen ja lääkäri Harri Hakkaraisen ratkaisu pistää Mikael Granlund viikoksi kuntouttamaan itseään HIFK:n kauden päätyttyä ennen aikojaan. Granlund on sairastellut ja ollut selkeästi väsynyt loppukaudesta, eikä tuttua loistoa ole nähty. Ensin miehen piti liittyä Leijonien leiriryhmään saman tien IFK:n hävittyä puolivälieräsarjansa Jokereille 0-4, mutta onneksi järki voitti. Lepäämällä on ainakin olemassa se mahdollisuus, että Granlund nousee vielä MM-kisoissa tutulle tasolleen. Tosin tällä hetkellä ei ole lainkaan selvää, mahtuuko hän edes joukkueeseen, tunku kotikisoihin on niin kova. Jos Granlund olisi painellut saman MM-tien leirille, mahdollisuudet paluusta huippukuntoon olisivat olleet huomattavasti pienemmät.

Jo nyt on selvää, että MM-valinnoista tulee erittäin mielenkiintoiset. Loistaviakin pelimiehiä on pakko jättää sivuun, jokaiselle tähdellekään tuskin sopivaa roolia joukkueesta löytyy. Suurin sutina käy jälleen kerran Teemu Selänteen ja Koivun veljesten kohtalosta. Kaikkien NHL-kausi päättyy runkosarjaan, joten se ei ole este MM-kisoille. On mielenkiintoista nähdä ensinnäkin ketkä kaikki ovat lopulta käytettävissä ja keitä Jalonen joukkueeseensa valitsee. Valinta ei ole helppo. Selänteen jättäminen ulos nostaisi varmasti pienimuotoisen kansanliikkeen, mutta näillä näkymin se lienee lähes yhtä todennäköistä kuin hänen valitsemisensakin. Pelillisesti Selänne varmasti mahtuisi mukaan, mutta isompi kysymys on, miten joukkue pystyy keskittymään, jos Helsingissä pyörii MM-viikkojen aikana samanlainen Selänne-show kuin edellisissä kotikisoissa 2003?

Tuolloin Leijonilla oli mukana kaikkien aikojen MM-joukkue, mutta niin vain pelit päättyivät puolivälierään Ruotsia vastaan. Ja vielä katkerimmalla mahdollisella tavalla. Olin itsekin paikanpäällä, kun Suomi jyräsi pelin puolivälissä jo 5-1-johtoon, mutta sitten tapahtui kaikkien aikojen jäätyminen ja Ruotsi punnersi kuin punnersikin Peter Forsbergin johdolla rinnalle ja ohi 6-5-voittoon. Enpä muista, että mikään yksittäinen urheilutapahtuma olisi koskaan kulkenut niin tunnerekisteristä toiseen. Hallin tunnelma ottelun päätyttyä oli aavemainen.

MM-kotikisojen alkuun on aikaa pari päivää päälle kuukausi. Vaikka MM-kisojen tasosta jaksetaan (minä muiden mukana) aina narista, ovat kotikisat jossain määrin eri juttu. Etenkin nyt, kun Suomi lähtee hallitsevana mestarina kisoihin. Yksikään kotijoukkue ei ole vienyt maailmanmestaruutta sitten vuoden 1986, jolloin Neuvostoliiton punakone juhli Moskovassa. Kun kotikisojen kirous ja se fakta, että ennen viime vuoden mestaruutta Suomi pelasi 15 MM-kisat voittamatta mestaruutta, otetaan huomioon, on Leijonien toinen peräkkäinen MM-kulta laskennallisesti kovin epätodennäköistä. Onneksi urheilussa kaikki on mahdollista.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko | 11 kommenttia

Tule takaisin Hannu!

Julkaistu 24.3.2012

Olipas mielenkiintoinen kilpailu hiihdon miesten SM-viestien 4x10 kilometrillä. Ankkuriosuudelle starttasivat peräjälkeen hiihdon maailmanmestari Matti Heikkinen, yhdistetyn maailmanmestari Hannu Manninen (33v) ja ampumahiihdon maailmanmestari Paavo Puurunen (38v).

Heikkinen on tosin ainoa kolmikosta, jonka aktiiviura edelleen jatkuu. Puurunen sentään putosi kelkasta aika aikaisin, mutta Hannu Manninen kilpaili Heikkistä vastaan pitkään tasapäisesti. Mistähän tämä kertoo? Siitä, että Heikkisen kunto on murheellisessa jamassa vai siitä, että kuntoileva liikennelentäjä Manninen hautoo mielessään comebackia ensi kaudeksi? Eroa tuli toki lopussa liki minuutti, mutta taustat huomioiden se ei ole 10 kilometrillä yhtään mitään. Siinä missä Heikkinen oksenteli maalissa pitkään, Manninen tuuletteli tyylikkäästi ja näytti ottavan löysin rantein. Vaikka Manninen täyttää tänä vuonna 34 vuotta, hänen paluunsa kerran vielä olisi yhdistetylle hieno juttu. Juuri hänen kaltaistaan isähahmoa Suomen hajanainen ja kapea yhdistetyn ryhmä kaipaisi. No, tuskin Manninen enää kilpaurheilijaksi palaa, mutta joku rooli näin kokeneelle kaverille olisi hyvä maajoukkueesta löytää.

Naisten viestissä nähtiin avausosuudella Kaisa Mäkäräinen. Hän sinnitteli perinteisen tyylin osuudella hienosti maajoukkuehiihtäjien Kerttu Niskasen ja Laura Ahervon tahdissa. Jos osuus olisi menty perinteisellä, Mäkäräinen olisi takuuvarmasti näyttänyt näille hiihtäjille perävaloja. Ampumahiihdossa tyyli on aina vapaa, eikä Mäkäräinen ole perinteisellä kisaillut noin kymmeneen vuoteen. Kone on kuitenkin niin huimassa kunnossa, että itselleen vieraalla tekniikallakin hän haastoi hienosti maastohiihdon erikoisnaiset.

Sunnuntaina hiihdetään miesten 50 ja naisten 30 kilometriä klassisesti väliaikalähdöillä. Mikä voisi olla suurten ikäluokkien näkökulmasta parempaa viihdettä maaliskuiselle pyhäpäivälle? Paljon tehdään tutkimuksia eri urheilulajien kiinnostavuudesta. Tutkimuksissa esimerkiksi hiihto ja yleisurheilu ovat erittäin korkealla. Se johtuu nimenomaan suurista ikäluokista. Kun ne menevät manalle oletettavasti 10-20 vuoden aikana, muuttuvat prosenttiluvut rajusti. Meitä nelikymppisiä nämä perinteiset lajit vielä kiinnostavat, mutta aika harvassa ovat ne tämän päivän kaksikymppiset, jotka saavat kicksejä 50 kilometrin väliaikalähdöstä tai SM-maastojuoksuista.

Juuri hiihdon ja yleisurheilun SM-viestit ovat sitä kilpaurheilun seuratyön suurta juhlaa. Nämä kilpailut eivät ehkä kiinnosta suurta yleisöä ihan yhtä paljon kuin maailmancupit ja Timanttiliigat, mutta lajin harrastajille ja etenkin junioreille nämä ovat loistavia tapahtumia. Näissä kilpailuissa juniorit ja jo kannuksensa hankkineet konkarit voivat kilpailla samalla areenalla ja se, jos mikä motivoi nuorisoa. Lisäksi mukana on se suuri harrastajamassa, joka on ehdoton edellytys näiden lajien kehittymiselle. Harva heistä koskaan pääsee parrasvaloihin, mutta SM-viestit ovat yksi tällainen paikka paistatella esillä. Harva peruskatsoja ymmärtää, kuinka paljon tinkimätöntä työtä on tehnyt vaikkapa se SM-viestijoukkueen kakkososuuden heikoin lenkki, jolle nämä karkelot ovat yksi uran kohokohta. Urheilu voi olla erittäin hienoa myös hieman alemmalla tasolla. Matkan tekeminen on monille näille urheilijoille paljon suurempi arvo kuin itse määränpää. Ja näin se pitää ollakin; jos lajissa ei ole isoa harrastajamassaa, ei voi koskaan tulla maailman huippuja.

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 14 kommenttia

Andreas Romar talvilajien valopilkku

Julkaistu 18.3.2012

Talvilajien maailmancupit saatiin päätökseen viikonloppuna. Suomalaisittain vuosi oli kehnoin miesmuistiin oikeastaan kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Positiivisinta on ollut ehdottomasti Andreas Romarin komea nousu vauhtilajien huipun tuntumaan. 22-vuotias Romar keräsi tällä kaudella maailmancupissa noin 200 pistettä enemmän kuin vuosi sitten. Super G:ssä Romar on sijoittunut kaksi kertaa peräti seitsemänneksi ja syöksylaskussakin on tullut jo kaksi sijoitusta 20 parhaan joukkoon.
Schladmingin cupfinaaleissa hän oli super G:ssä 13:s vain sekunnin päässä ykköstilasta. Romar on hiippaillut kuin hiukan salaa niin lähelle vauhtilajien maailman huippua, että harva sitä edes tajuaa. Persoonana hän on nimittäin jäänyt huomiossa selkeästi paljon mediaseksikkäämmän Marcus Sandellin varjoon, vaikka kauden edetessä Romar on menestynyt jopa paremmin. Erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon Romar pystyy ensi kaudella jälleen kärkeä lähestymään.

Toki Tanja Poutiainen oli tällä kaudella yhä ykköstykkimme, hän sijoittui pujottelucupissa kuudenneksi. Palkintopallille Poutiainen nousi kahdesti, mutta hänen kautensa oli melko epätasainen. Ensi kaudella cupeja saattaa kiertää enemmän suomalaisia kuin koskaan, kun eräs puolihullu Palanderkin edelleen jatkaa. Toivottavasti myös Sanni Leinonen pääsee takaisin kehitysuralle vaikean kauden jälkeen.

Maastohiihdon kausi päättyi Falunissa. Kun Matti Heikkinen keskeytti eilen, jäi sunnuntain kilpailuun tasan yksi suomalaishiihtäjä – ja hänkin oli sijoilla ynnä muut miinus; Mathias Strandvall hiiviskeli maaliin seitsemän minuuttia kärjen takana. Mieshiihdon tila on tällä hetkellä todella syvältä, kun edes viimeiseen maailmancupiin ei hiihtäjiä löydy. Kriisipalaverin on oltava tämän kauden jälkeen perusteellinen ja ennen kaikkea rehellinen.

Naisten puolellakin suomalaisten käyrä on osoittanut kauden edetessä koko ajan hiukan alaspäin. Riitta-Liisa Roponen teki keväällä ihan hyviä hiihtoja, mutta Aino-Kaisa Saarisen ja Krista Lähteenmäen suksi ei enää viimeisissä cupeissa kulkenut. Maailman kärki näyttää menevän pelottavan kaukana suomalaisten edellä.

Suurimman pohdinnan edessä ovat Matti Heikkinen ja Aino-Kaisa Saarinen valmentajineen. Kausi oli molemmille raju pettymys. Etenkin Heikkisen kohdalla ihmetyttää, miksi hän ja valmentaja Toni Roponen eivät ole osanneet lukea hiihtäjän kroppaa oikein? Mikä järki on lähteä kilpailemaan, jos elimistö on umpijumissa? Kokeneen valmentajan pitäisi kyllä pystyä arvioimaan, onko urheilijan elimistö kilpailuvireessä vai ei. Nyt Heikkinen starttasi ties kuinka monta kertaa ilman, että kroppa oli lähellekään kisakunnossa.

Mäkihypyn viimeinen viikonloppu Planicassa kuvasti oivasti suomalaisten nykytilaa. Joukkuekilpailussa ei päästy toiselle kierrokselle, eikä henkilökohtaisissa 20 parhaan joukkoon. Positiivisin seikka oli se, että Matti Hautamäen kasvoilla nähtiin pitkästä aikaa rentoutunut hymy. Kypärä on puristanut konkarin päätä pahasti koko kauden, mutta nyt nuo paineet purkautuivat, kun ura päättyi. Kovasti haastavat ovat lähtökohdat ensi kauteen koko maajoukkueella. Matti Nykänen jo tarjoutui valmentajaksi, mutta ei kai tässä nyt vielä ihan niin syvällä olla. Eihän?
Myös yhdistetyssä kausi oli synkkä. Janne Ryynänen aloitti loistavasti, mutta romahti totaalisesti jo ennen joulua. Ehkä ensi vuonna. Jokohan se Mannisen poika olisi kyllästynyt perhe-elämään ja lentämiseen?

Ampumahiihtorintamaltakaan ei viimeinen viikonloppu tuonut mitään uutta. Kaisa Mäkäräinen on maailman huipulla, Mari Laukkanen sen tuntumassa ja kaikki muut iäisyyden päässä kansainvälisestä kärjestä. Varsinkin miesten tilanne on synkkä. Ahti Toivasessa on kyllä ainesta, mutta ammuntaan pitää ensi kesänä panostaa valtavan paljon. Toisaalta, onhan ampumahiihdossa aina niin päin, että helpompi se on ammuntaa parantaa kuin fysiikkaa. Maailman kärkeen noustakseen Toivasen on pystyttävä parantamaan kumpaakin. Kun ikää on vasta 22 vuotta, on sekin yhä mahdollista. Mutta tässä tullaankin ongelmaan ytimeen. Se olisi mahdollista ja jopa todennäköistä, jos olisi järjestelmä ja sillä resursseja. Kun kumpaakaan ei ole, jokaisen lahjakkaankin urheilijan eteneminen on ns herran hallussa. Kuuleeko HUMU?

Tallennettu kategorioihin Alppihiihto, Ampumahiihto, Hiihto, Mäkihyppy | 16 kommenttia

Pekka ja Pätkä vauhdissa

Julkaistu 15.3.2012

Olipahan varsinainen Pekka ja Pätkä –näytös Münchenissa tiistaina. Mario ”Pekka” Gomez ja Franck ”Pätkä” Ribery pyörittivät Mestarien liigassa Baselin solmuun 7-0 ja samalla Bayern antoi myrskyvaroituksen jopa Barcelonalle ja Real Madridille.

Eipä ollut pölhömpi kolmepäiväinen Bayernille. Lauantaina meni Bundesliigassa nurin Hoffenheim 7-1 ja tiistaina meni Basel nurin 7-0. Gomez teki näissä otteluissa seitsemän maalia, Riberyn saldo oli 1+6. Kovan kolmikon täydentää Arjen Robben, jonka tehot olivat 4+3. Jos kolmikko pysyy kunnossa, on Bayern potentiaalinen joukkue vaikka voittamaan Mestarien liigan – siitäkin huolimatta, että Bundesliigassa on ajoittain tökkinyt pahasti. Kun Bastian Schweinsteigerkin näyttää kuntoutuvan tuoreimman vammansa jäljiltä, alkaa joukkueen peli valmistua mukavasti juuri kauden kuumimmilla hetkillä.
Bundesliigassa Bayern on viisi pistettä Dortmundia perässä, mutta joukkueet kohtaavat vielä 11. huhtikuuta ottelussa, jossa hyvinkin ratkaistaan mestaruuden kohtalo. Herkullista.

Inter jatkoi tiistaina surkeita esityksiään. On hämmentävää, kuinka tuon tasoinen joukkue voi tyriä pelin yliajalla moiseen puolustusvirheeseen? Ihan yhtä hämmentävää on ollut koko Interin vuoristoratakausi; ensin kaikki meni pieleen Gianpiero Gasperinin alaisuudessa, sitten peli piristyi Claudio Ranierin johdolla ja joulukuussa nähtiin kahdeksan ottelun voittoputki. Putkea seurasi kuitenkin yhdeksän ottelua ilman voittoa ja nyt tuli lähtö Mestarien liigasta. Serie A:ssa kärki on jo 17 pisteen päässä, eikä paikkaa eurokentillä ole luvassa ensi kaudeksi näillä otteilla. Interin presidentti Massimo Moratti ilmaisi tukensa Ranierille muutama viikko sitten, mutta vahva arvaus on, että uutta miestä etsitään jo. Ihan hillittömän kaukaa haettu ajatus ei olisi, että viimeistään kesällä Chelseasta kalossia saanut Andre Villas-Boas saapuu Giuseppe Meazzalle.

Syystä tai toisesta Chelsea on saanut pelinsä kulkemaan Villas-Boasin lähdettyä. Keskiviikkona Chelsea kukisti Napolin 4-1 ja jatkaa Mestarien liigassa. Eivät pelaajien ja Roberto Di Matteon välit ottelun jälkeen kovin kireiltä näyttäneet…
Pienistä asioista voi joukkueen ilmapiiri olla kiinni. Nyt Chelsealla on kolme voittoa putkessa ja unelma elää.
Olikohan se nyt Rokka, joka tokaisi Tuntemattomassa, että täällä ollaan tappamassa, eikä kuolemassa. Fernando Torres on tällä hetkellä kentällä kuolemassa, ei tappamassa. Hänen ruumiinkielensä henkii pelkoa ottaa vastuuta ja olla röyhkeä. Torres on kuin varjo siitä miehestä, joka maalasi Liverpoolille kolmen kauden aikana 56 maalia. Edellinen osuma on syntynytviisi kuukautta sitten ja miehen päätä kiristää vanne – paljon isompi kuin se tukkanauha, joka siellä fyysisesti sijaitsee. Torres on ollut Chelsealle surkea sijoitus. Hintalappu oli 58,5 miljoonaa euroa. Kuinkahan paljon mikään seura olisi valmis maksamaan miehestä nyt? On mielenkiintoista seurata, miten 27-vuotiaan espanjalaisen ura jatkuu. Vieläkö vanha jyvä joskus löytyy?

Mestarien liigan puolivälieräparit arvotaan perjantaina. APOEL lienee kaikkien toivevastustaja. Jäljellä oleva joukko jakaantuu selkeästi osiin. Barcelona, Milan, Real Madrid ja Bayern München ovat suosikit, kun taas Marseille, Benfica ja APOEL ovat heikoilla. Chelsea killuu siellä jossakin näiden välimaastossa. Arvonnasta tekee mielenkiintoisen se, että joukkueita ei enää sijoiteta koreihin, vaan arvonta tapahtuu puhtaalta pöydältä. Niinpä puolivälierissä voidaan hyvinkin nähdä vaikkapa Barcelona-Real Madrid sekä Milan-Bayern München. Ja jos oikein epäonni potkii, saattavat näiden parien voittajat kohdata jo välierässä. Se avaisi Marseillelle, Benficalle, Chelsealle tai APOEL:ille mahdollisuuden finaaliin asti. Toivotaan ettei niin käy, sillä finaaliparin soisi lopulta löytyvän tuosta neljän kovan koplasta.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 13 kommenttia

APOEL:in ihme

Julkaistu 8.3.2012

Jos oli HJK:n selviytyminen Mestarien liigan lohkovaiheeseen aikoinaan suomalaisittain sensaatio, se kalpenee kuitenkin kirkkaasti APOEL Nicosian tuhkimotarinan rinnalla. Keskiviikkona kyproslaiset etenivät jo kahdeksan parhaan joukkoon pudottamalla Lyonin.

Yhtymäkohta Klubin ja APOEL:in välillä löytyy myös konkaripelaaja Gustavo Manducasta, joka pelasi 90-luvun lopulla HJK:ssa kaksi ottelua, minkä jälkeen hänet lainattiin Atlantiksen riveihin. Pitkän tien on brassipelaaja sen jälkeen nuohonnut. Ensin hän pelasi Portugalin kakkosliigassa viisi kautta, sitten liigatasolla neljä kautta, joista viimeisen huippuseura Benficassa. Sieltä Manduca siirtyi AEK Ateenaan, mistä taas neljän kauden jälkeen APOEL:iin. Tuskin hän siirtyessään 2010 ajatteli, että juuri tässä seurassa hän tulisi yli 30-vuotiaana elämään jalkapallouransa hienoimmat hetket.

49-vuotias serbialaismanageri Ivan Jovanovic on tehnyt APOEL:issa uskomatonta työtä kuluneen neljän kauden aikana. Seuraa ei omista sheikki, eikä oligarkki, eikä rahaa ole muutenkaan takana sen enempää kuin kellään muullakaan samankokoisella seuralla. Juuri siksi APOEL:in huikea tarina antaa varmasti uskoa monelle pienemmänkin jalkapallomaan seurajoukkueelle; menestyminen Mestarien liigassa on hankalaa, muttei mahdotonta. Jo syksyllä 2009 APOEL oli mukana lohkovaiheessa pudotettuaan karsintakierroksilla Partizan Belgradin ja FC Kööpenhaminan, mutta joukkue keräsi lohkostaan vain kolme tasapelipistettä ilman voittoja. 2010 Mestarien liigan karsintapaikka Kyproksella meni Omonialle, mutta täksi kaudeksi APOEL palasi paikalleen. Ja jälki on ollut käsittämättömän hienoa.

Kun katsoo vaikkapa eilisen Lyon-ottelun APOEL:in kokoonpanoa, on hankala käsittää, kuinka joukkue voi olla edelleenkin jatkossa. Kokoonpanon keski-ikä oli päälle 31 vuotta ja pelaajien taustoista ei löydy kaksista gloriaa. Kyproslaisia kavereita oli avauksessa kaksi. Uupumattomasti raastava patukkamainen kapteeni Konstantinos Charalambidis on tahkonnut 80 A-maaottelua Kyproksen paidassa, 35-vuotiaalla Savvas Porsaiditiksella maaotteluita on viisi kappaletta.

Joukkueen sankariksi kahdella loistavalla rangaistuspotkutorjunnallaan noussut kreikkalaismaalivahti Dionisis Chiotis (34v) on höylännyt urallaan Kreikan liigan tusinajoukkueissa. Lisäksi joukkueesta löytyy Espanjan, Kreikan ja Portugalin liigoissa aikoinaan pelanneita niin sanottuja jämämiehiä. Brassipakki William on sentään tehnyt Venäjän liigassa aika kovan uran ja portugalilainen Helder Sousa oli pari kautta Olympiakosin avainmiehiä. Nuno Morais piipahti 2004-2005 Chelseassa, mutta ei saanut peliaikaa ja päätyi jo 2007 APOEL:iin. Ja näillä miehillä mennään Mestarien liigan puolivälieriin!

Keskiviikon toisessa ottelussa FC Barcelona takoi Leverkusenia vastaan taululle perverssit 7-1-lukemat. Yhteismaalit kahdesta ottelusta olivat Barcalle 10-2, mikä ei jätä sijaa tulkinnoille. Leo Messi iski eilen käsittämättömät viisi maalia, joista neljä oli huikeita yksilösuorituksia. Leverkusenin maalissa pelannutta 20-vuotiasta Bernd Lenoa kävi sääliksi, sellaisen nöyryytyksen nuori mies eilisiltana Camp Noulla koki. Saksalaiset saivat ottelussa yhden laukauksen kohti maalia ja se meni sisään. Pallonhallintaprosentit Barcalle 70-30. Jos eilisilta muistetaankin Kyproksella ikuisesti, Leverkusenissa se halutaan takuulla haudata mahdollisimman nopeasti unholaan.

Mestarien liigan puolivälieriin ovat selviytyneet Benfica, AC Milan, APOEL ja Barcelona. Ensi viikolla ratkotaan loput paikat. Mielenkiintoista nähdä, kuinka käy toiselle kauden suuryllättäjälle Baselille. Se nipisti avausosassa kotonaan 1-0-voiton Bayern Münchenistä, joten toinenkin sensaatio voi olla hyvin mahdollinen.

Andre Villas-Boasille monoa antanut Chelsea lähtee 1-3-takamatkalta isännöimään Napolia, myös tuo ottelu on erittäin mielenkiintoinen. 2-0-voitto riittää lontoolaisille.

Real Madrid hoitanee Santiago Bernabeulla TSSKA Moskovan, mutta Interin ja Marseillen kohtaaminen on täysin avoin, kun Marseille vei avausosan kotonaan 1-0. Inter on nyt pelannut putkeen yhdeksän ottelua ilman voittoja ja niistä seitsemässä se ei ole kyennyt tekemään maalia. Jos nyt tulee lähtö Mestarien liigasta, saattaa manageri Claudio Ranieri kokea Villas-Boasin kohtalon. Ihan kaukaa haettua ei olisi, jos nimenomaan Villas-Boas istahtaisi Interin penkin päähän vielä tämän kauden aikana.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 9 kommenttia

Stamford Bridgen epätoivo

Julkaistu 6.3.2012

Kun Roman Abramovitsh marssi rahoineen Stamford Bridgelle ensi kertaa kesällä 2003, hurrattiin stadionilla kuorossa. Yhdeksän vuotta myöhemmin kaikki on toisin – Chelseasta on tullut varoittava esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan hoitaa taloudellisista resursseista huolimatta päin honkia.

Kun aiheesta hehkutettu nuori portugalilaismanageri Andre Villas-Boas sai kalossia, tuli Roberto di Matteosta yhdeksäs manageri Chelseassa Abramovitshin aikakaudella. Pisimpään pestissä roikkui Jose Mourinho, joka vietti Bridgellä vuodet 2004-2007. Carlo Ancelotti rimpuili lähes kaksi vuotta täyteen 2009-2011. Heidän lisäkseen yksikään mies ei ole kestänyt vuottakaan, vaikka nimilista on komea: Luis Felipe Scolari, Guus Hiddink, Villas-Boas jne.

Mikä järki tällaisessa managerirumbassa on? Miksi Abramovitsh pyrkii saavuttamaan pikavoittoja, eikä anna managereilleen aikaa rakentaa joukkuetta? Mihin hänellä on kiire? Tällä menolla seuran palkintokaappi ei tule lähivuosinakaan kummemmin komistumaan.

Jotenkin surkuhupaisaa oli sekin, että kun kokeneiden pelaajien hyljeksimä Villas-Boas häipyi, loppukaudeksi vastuun otti kakkosmies Roberto di Matteo, josta pelaajat pitävät kuulopuheiden mukaan vielä vähemmän. On mahdoton ajatella, että Chelsea saisi loppukaudesta enää yhtään mitään aikaiseksi. Kun tämä kausi oli muutenkin menetetty, miksi moinen ratkaisu juuri nyt?

Pitää tietysti muistaa, että näille managereille potkut ovat vain henkinen nöyryytys ja pieni tahra CV:ssä. Pankkitilille rapsahtaa komeat erorahat, eikä työttömyyskassan jonossa tarvitse nälässä kärvistellä. Silti nämä seurojen ökyomistajat ovat luoneet tilanteen, jossa jalkapallosta on tullut totaalisesti pelaajien hallitsema. On aina helpompi vaihtaa manageria kuin joukkuetta, mutta miksi esimerkiksi tässä tapauksessa Abramovitsh ei antanut Villas-Boasin rakentaa ensi kaudeksi mieleisensä joukkueen, jolloin hän olisi todennäköisesti saanut ryhmästään irti paljon enemmän? Chelsea on joka tapauksessa nuorennusleikkauksen edessä, vanhojen starbojen on häivyttävä ennen pitkää.

Nyt Stamford Bridgen uudeksi käskyttäjäksi uumoillaan Pep Guardiolaa ja jopa Jose Mourinhon comebackista on ollut puhetta. Aiheellinen kysymys on, miksi kumpikaan haluaisi jättää nykyisen työpaikkansa? Guardiola on Barcelonassa kulttiasemassa ja vaikka hän onkin ilmoittanut haluavansa jossakin vaiheessa valmentaa myös muualla, tuskin tuo aika on vielä nyt. Mourinho tuntuu viihtyvän Madridissa, vaikka brittilehdistö väittääkin miehen etsivän asuntoa Lontoosta.

Yksi ainoa valttikortti Abramovitshilla näiden miesten suhteen on ja se on valtava kasa rahaa. Paljon puhuttiin siitä, kuinka case Villas-Boas tuli Chelsealle kalliiksi, mutta mitä on muutama kymmenen miljoonaa, kun Abramovitshin omaisuus on noin 20 miljardia eli 20 000 miljoonaa? No, nyt se on enää 19 970 miljoonaa…

Sen verran ahneita ja omanarvontuntoisia nämä nykyajan huippumanagerit ovat, että raha saattaa hyvinkin kääntää esimerkiksi Mourinhon pään. Ja olisihan se erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka mies selviytyisi toisen kerran Chelsean managerina. Hän on kuitenkin se mies, joka on Abramovitshin aikakaudella saanut joukkueen oikeasti menestymään. Vaikka Abramovitshin epätoivoisesti himoitsemaa gloriaa Mestarien liigassa ei tullutkaan, Mourinho naarasi sentään kaksi liigamestaruutta ja neljä muuta pokaalia.

Carlo Ancelotti toki luotsasi myös joukkueen tuplamestariksi 2009-2010, mutta niin vain hänellekin näytettiin ovea. Abramovitshille Mestarien liigan menestyksestä on tullut jonkinlainen neuroottinen pakkomielle, eikä yhdeltäkään managerilta ole riittänyt mikään muu.

Abramovitshin toiminnasta on tullut hieno varoittava esimerkki kaikille muille ökyomistajille. Saa nähdä, kuinka Manchester Cityn sheikkien pää pysyy kylmänä, jos Manchester United viekin liigamestaruuden Cityn nenän edestä? Roberto Mancinille voi huoletta ennustaa tuulisia aikoja keväällä, jos näin käy. Vai olisiko sheikki sittenkin oligarkkia viisaampi?

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 6 kommenttia